Jääkäriluutnantti Toivonen on asettunut joukkoineen autioksi jääneeseen
taloon parin kilometrin päähän kaupungista, jonne on matkan määrä.
Pitkästä marssista väsyneet miehet nukahtavat tuokiossa päästyään katon
alle ja kautta koko talon kuuluu syvä, raskas kuorsaus.
Mutta Joukon sisässä hehkuva into karkoitti hänen silmistään unen ja
piti raukean ruumiin rautaisessa jännityksessä.
— Siis vihdoinkin täällä asti!
Kuinka hän oli tätä hetkeä odottanut! Hän pakoitti väsyneen
ruumiinsa ylös pehmeältä tilalta, johon niin suurella nautinnolla
oli painautunut. Olihan tämmöinen mukavuus, oikea vuode jo melkein
muistista hävinnyt.
Hän asettui ikkunan eteen, joka antoi tuonne kaupunkiin päin, punaisen
kaupungin, jonka nyt vihdoinkin täytyi valjeta.
Sehän oli se tukikohta, johon vihollinen oli pannut päävoimansa ja jota
se oli pitänyt voittamattomana.
Kohta se kukistuu.
Hämärä sakeni, oli jo puoli pimeä. Kuului silloin tällöin laukauksia,
välähti joskus taivaanrannalla kanunan kidasta leimahtava tuli, mutta
tuntui kuin kaikki kumminkin hiljenisi, laimenisi sydänyön hetkien
lepoon.
* * * * *
Oli jo aivan pimeä, ainoastaan valonheittäjäin levottomat heijastukset
pälyilivät arkoina kuin saarretun pedon silmät, jota tuhatpäinen
vihollinen ympäröi.
Jouko Toivonen katseli noita levottomia silmäilyjä, jotka väkevästi
halkoilivat illan tihenevää pimeyttä ja hänen mielessään oli tunne
sellainen, kuin valmistauduttaisiin nyt valtaviin juhliin. — Miten
monen matka olikaan tähän päättyvä! — Nämä päivät vaativat varmaankin
suurimman uhrin Suomen vapauden hinnaksi. Tämän rinnalla olivat varmaan
tähänastiset kuumimmatkin ottelut vielä kuin leikintekoa.
Ja siinä nuori luutnantti muisteli kaipauksella sitä joukkoa, jonka
kanssa hän sodan ensihetkestä taisteluun lähti, noita urheita poikiaan,
joiden matka oli katkennut kesken. Ne olivat hänen kotiseutunsa
miehiä, kasvinkumppaneja, kansakoulutovereita, kotikylän nuorukaisia.
Olipa joukossa vanhempiakin miehiä, jotka hänet, Jouko Toivosen
piimäpartaisna poikasena muistivat kylän tanhuvilla juoksennelleen.
Millä lämmöllä he olivatkaan hänet vastaan ottaneet ja päällikökseen
pyytäneet, kun hän kaukaiselta retkeltään kotimaahan palasi. — Ei ollut
siinä sanoja montaa sanottu, lujasti vaan kättä lyöty ja siinä tehty
kuin sanaton sitoumus, että kuolemassa yhdytään, ellei valkene voiton
päivä. Niin, hiljaisia, juroja olivat nämä kotipuolen miehet mutta
heidän toiminnassaan oli ankara totisuus. Heihin hän oli luottanut ja
he häneen ja he seurasivat häntä nurkumatta minne tahansa hän heitä
johti.
Jouko Toivonen tunsi nämä miehet ja tiesi heidän urhoollisuutensa,
mutta sittenkin hän usein oli hämmästynyt sitä kuoleman halveksumista
jota he osoittivat kun oli kysymyksessä kova ote. Nyt muisteli hän
heitä tämän uuden käänteen kynnyksellä, kun oli saavuttu suuren
ratkaisun eteen, tultu Tampereen edustalle, jonne saapumisesta usein
oli lepohetkinä puheltu.
Mutta tänne asti olivat _heistä_ vaan aniharvat päässeet, kourallinen
oli miehistöstä enää jälellä. Pieneksi oli se joukko huvennut, osa
sairaaloissa virui, suurin osa kylmenneenä, jäisten kumpujen kätköissä.
— Heidän paikkansa enimmäkseen olivat täytetyt "arvannostolaisilla",
jotka olivat tottumatonta, usein aivan toisenlaista väkeä.
Kuinka hän kaipasikaan noita _omiaan_ tänä iltana! — Olisiko se kenties
lähestyvän yhtymisen aavistus, olisiko hänen vuoronsa nyt tullut? —
Mutta hän tunsi itsensä rauhalliseksi, eikä kuullut sielussaan
ainuttakaan vastustavaa, kapinoivaa ääntä. Hän oli valmis.
* * * * *
Miehet nukkuivat korsaten syvässä unessa. Päällikkö katsoi kelloaan ja
pahoitteli mielessään, että nopeasti kuluva aika pakoitti hänet kohta
katkaisemaan heidän hyvin ansaitun leponsa.
* * * * *
Taivas on pilven peitossa ja yö pilkkosen pimeä, kun Jouko Toivonen
miehineen vetää "ketjua" hänen osalleen tulleelle alueelle. Maa on
vastainen ja lumi vajottaa. Heidän on lisäksi kuljettava kohtisuoraan
vasten vihollisen kuularuiskupatteria.
Jäännökset entisestä komppaniastaan oli Jouko huolellisesti
hajoittanut, joten siellä täällä löytyisi jokunen, tottunut,
pelkäämätön mies, joka ensikertalaisille kykenisi näyttämään
rohkaisevaa esimerkkiä, sekä tarpeen tullen pitämään myös
asiaankuuluvaa kuria.
Mutta kaksi oli kumminkin hänen vierellään ystävää, jääkäri H. rohkea
poika, joka aina kuolemaa uhmaillen, kuin ihmeen kautta oli tähän asti
eheänä säästynyt, sekä Kokkolan Jukka kotikylästä, vanha veikko, joka
oli vielä vahingoittumattomana säilynyt, yhtä reippaana ja iloisena
kuumimmassakin tulessa, kuin konsanaan kotinurkillaan. Aina oli hän
leikillinen, hyväntuulinen, keksien ilonaiheita tovereilleen jos mielet
milloin painuksiin pyrkivät.
Kolmin he nyt kulkivat rinnettä ylös, asetellen miehiä paikoilleen
ketjuun. Mutta useat näistä, ensikertaa toden edessä, hölmistyivät,
unohtaen kaikkein yksinkertaisimmatkin asiat, tuskin tietäen minnepäin
kiväärin piippu oli suunnattava. Jukka heitä käänteli, asetteli ja
hyväntahtoisella huumorillaan rohkaisi, ja niin sitä onnistuttiin
etenemään yhä kauemmaksi rinnettä ylös.
Mutta silloin tuli se, mitä he jo matkan alusta olivat pelänneet.
Vihollisen kuularuiskupatterista oli heidät huomattu ja tuikea räiske
ja kuulasade sai yönpimeydessä, oudoilla teillä tottumattomat miehet
arvaamattoman kauhun valtaan.
Tässä yhtyi heihin myös K: n reservikomppania jonka päällikkö tahtoi
jättää joukkonsa luutnantti Toivosen huostaan, selittäen olevansa
pakoitettu lähtemään patruunain hakuun. Toivosen vastalauseesta
välittämättä hävisi komppanianpäällikkö pimeyteen, eikä auttanut muu,
kuin ottaa vastaan vieraskin joukko, joka oli hänen omansa veroinen.
Yksi ainoa olento tässä reservikomppaniassa hämmästytti Joukoa
rohkeudellaan. Tämä oli nuori tyttönen, punaisenristin sisar, joka
lähti seuraamaan yönpimeydessä ja kuulasateessa etumaisina eteneviä
jääkäreitä.
— Kääntykää takaisin, tämä matka on vaarallinen — sanoi Jouko nuoreen
naiseen kääntyen.
— Siksipä täällä apuani ehkä pian tarvitaan — vastasi tyttö edelleen
seuraten.
— Tämä ei ole naisille sopiva paikka, minä _vaadin_ teidän kääntymään,
koveni päällikkö ankaraksi tekeytyen.
Mutta tyttö ei hämmästynyt.
— Sitävarten minä sotaan lähdinkin, että olisin siinä, missä minua
tarvitaan — vastasi hän kirkkaalla, nuorekkaalla äänellään.
Päällikön vastustus oli voitettu ja niin jatkoivat he taaskin
etenemistään väistymättä tihenevää kuulatuiskua.
Jääkäri H. samosi kiivaasti eteenpäin ja joutui jo edelle muista. Jouko
huusi hänen jälkeensä varoittaen.
— Turhaa, ei ne ota — tuli vastaus, mutta tuskin ehti hän saada sen
sanotuksi, kun kuului voihkaisu:
— Oi, jo sattui!
Jouko kiiruhti hänen luokseen äskeisen urhean sisaren seuraamana.
Kuula oli lävistänyt vartalon, mennen kyljestä sisälle toisesta ulos.
Kuolema lähestyi huomattavasti, kumminkin sitoivat he haavan ja
kuljettivat hänet rauhallisempaan paikkaan.
Jouko Toivonen oli jo miehittänyt hänelle kuuluvan alueen ja saanut
vaivoin kovasta kuulasateesta säikähtäneet ensikertalaiset järjestymään
paikoilleen ketjussa, Jukan hoidellessa reservikomppaniaa, jonka
päällikköä ei kuulunut palaavaksi patruunanhakumatkaltaan.
Nyt oli Joukon käännyttävä tarkastamaan oikeaa sivustaa ja lähtiessään
varoitti hän miehiä ankarasti liikahtamasta kohdaltaan, selittäen
heille, miten vaarallistakin oli lähteä paikaltaan tällaisessa
kuulasateessa. Mutta usean kasvoilla näkyi pelon painama tolkuton ilme,
eikä hänellä heidän suhteensa suuriakaan toiveita ollut. Kumminkin
uskoi hän heidän pysyvän paikallaan kunnes ehtisi takaisin.
Palatessaan luuli hän ensin silmiensä pimeässä pettävän, kun mäeltä,
johon vasta vedettiin ketju, kolmessa rivissä, kiiti nyt alas tummia
varjoja, jotka katosivat läheiseen hiekkakuoppaan. Mutta likemmäksi
tultuaan hän huomasi miten harvat hänen asettamistaan olivat alallaan
pysyneet. Suurin osa oli päällikön poistuttua jättänyt paikkansa ja
etsinyt turvaa hiekkakuopan pohjalta jossa nyt makasivat pehmeään
lumeen puoleksi hautautuneina.
Saatuaan vaivoin säikähtäneet miehet takaisin paikoillensa ja
tutkittuaan syytä tähän aiheettomaan pakenemiseen, osoittivat he erään
joka oli huutanut: — Punaiset ovat aivan edessämme, ampuvat muutaman
metrin päästä!
Päällikkö otti nyt syyllisen ja vaati hänen tilille sanoistaan, mutta
tämä väitti yhä, kuulleensa ampumista aivan läheltä edestäpäin ja kun
Jouko pani hänet näyttämään paikan jossa hän oli maannut, selvisi asia.
Lumessa olevaa tilaa tutkittaessa huomattiin miehen paikoillaan moneen
kertaan kääntyilleen, joten hänellä viimeksi olivat jalat sinnepäin,
minne muilla pää, jolloin omien miesten takimmaiset rivit ampuivat
vastaan. Siis siinä edessä oleva vihollinen.
* * * * *
Yö kului. Ankarasta ammunnasta huolimatta ei kaatuneitten luku ollut
kovinkaan suuri. Kumminkin oli K:n reippaalle sisarelle kaiken aikaa
riittävästi työtä.
Vihdoin selkeni kirkkaana keväinen aamu, vartiovuorot vaihtuvat ja
väsyneet miehet saivat muutaman tunnin levon.