Yhä edelleen elelee Suomenmaassa Ivana Ivanovitsh, iloinen rakuuna,
joka hurmaavalla lemmellään nuoren Anni tyttösen oli lumonnut, vaan
jonka uskollisen sydämen hän huikentelevassa huvitteluhalussaan
särki, jättäen hänet yksin suurten tuskiensa valtaan. Ja samaan
aikaan, kun nuori nainen haki _sovituksen_ lohtua surulleen, jatkoi
Vanjushka iloista elämäänsä ilman huomisen huolta ja vastuunalaisuuden
tuntoa: — Niinpä silloin, kun valkoisten joukot punaista kaupunkia
piirittivät, tyhjenteli Vanjushka sen sisäpuolella ilojensa pikarin
sakiata pohjasakkaa. Eräs yö, iloisen illan jälkeen oli levoton ja
kuumat unet outoja kuvia kutoivat ja hän heräsi ruumista puistattavaan
nyyhkytykseen.
Ivana Ivanovitsh Stanovitsh uneksii:
Hän on odottavinaan Annushkaa puiston lymyssä, lauhan kevätillan
hämärässä. Ympärillä valkovartiset Suomen koivut, mutta tuuli tuo
väkevän, huumaavan tuoksun, joka on kuin kukkivan aron lemu jälkeen
kesäisen sateen ja ylhäällä kaareilee tumma taivas, jolla tähdet
tuhatlukuisina tuikkivat. — Missä minä olen? -ajattelee, pitkästyy
odotusta, mutta tietää kumminkin hänen tulevan.
— Anni, Annushkani! — sinä puhdas, sinä oma, kallis, miilaja! — Ei
ole kukaan niinkuin sinä, oi tule, unohda, anna anteeksi! — Rakastin
_sinua_, en sitä toista, — niitä toisia. — Tule, minun kaipaukseni
kiihtyy, minun sieluni palaa, minä näännyn rakkauteni ikävään!
Ja avaruuden tummasta sylistä sukeltaa valkea valo, joka lähenee,
kasvaa ja muodostuu, ja ihana olento liitelee alas häntä kohden. Sen
kasvot ovat häikäisevän kauniit, sen silmissä palaa kuin tuli. Pyhä
Jumalan Äiti se on! — Miten? Sen muoto on Annushkan, sen hiukset
kultana harteilla valuvat.
— Ne silmät katselevat syvälle ja tunkeutuvat läpi mustan sielun,
lukien rikoksen rikoksen vierestä, eikä yksikään likainen ajatus jää
sen pyhän katseen näkemättä.
Hän kuroittaa kätensä ja tavoittaa lumivalkeaa vaatetta, joka verhoo
hänen, tuon ihmeellisen, mutta se soluu hänen sormiensa lomitse kuin
valon heijastus, kuin kuutamokuva ja hän herää, löytäen itsensä
haparoimasta tyhjää ilmaa.
Vanja kohottaikse istualleen ja silmäilee ihmetellen ympärilleen.
On kuin olisi eilisillasta kulunut niin sanomattoman pitkä aika,
kuin olisi hänen vaikeata muistaa miten oli nykyiseen olinpaikkaansa
joutunut.
Mutta ympäristö selvittää pian kaiken. Tuossa lattialla tyhjät
viinipullot muistuttavat iltasia ilonpitoja. Tuoleilla huiskin
haiskin mitä erilaisimpia vaatekappaleita, alkaen likaisista
tehtaalaistyöryysyistä aina kiiltonahkakenkiin ja silkkihepustuksiin,
jotka niin selvästi muistuttavat viimepäivien vastenmielisiä
"takavarikoimistilaisuuksia."
Kevätaurinko paistoi huoneeseen paljastaen kaiken sen likaisuuden,
pölyn ja saastan mikä tässä inhoittavassa pesässä vallitsi ja Vanja oli
kuin vasta heräämässä tästä viikkoja kestäneestä unesta.
Miksi itse Jumalan Äiti ilmestyi unessani? sen muoto oli Annin,
Annushkan — Voi missä on Annushkani ja miten hänen kävi — — Ei ollut
_hän_ niinkuin muut, — ei minun olisi pitänyt... niin, kuinka voisin
olla parempi kuin olen, kumminkin ahdistaa mieltäni pelko ja yksin
ollessani tuntuu kuin jonkun silmät alati seuraisivat, kuin vaanisi
pääni päällä kostava käsi — kenties se saavuttaa minut nyt. Että
pitikin jäämäni tähän hirveään paikkaan.
Tyttö vierellä käännähti ja viskasi unissaan kätensä Vanjan kaulaan,
tämä hätkähti ja työnsi inhoten sen luotaan, kääntyi selin ja jatkoi
ajatuksiaan itselleen haastellen:
— Voi Vanjushka parkaa! Aina sinä noihin naisiin eksyt, aina ne ovat
sinun kompastuskivenäsi, vielä ne sinut lopuksi hirsipuuhun vievät.
- Kun pitikin astumani junasta silloin, olisin tämän viheliäisen
kaupungin sivuuttanut — "Tule" — sanoi Feodor — "jäädään pariksi
päiväksi sydänsuomen tehdaskaupunkiin ja pidetään lystiä vielä
viimeisen kerran Suomen tyttöjen kanssa, sanotaan niiden täällä olevan
vielä lempeämpiä kuin siellä pohjoisessa."
Ja minä onneton kun jäin. Feodor oli viisas, huvitteli hetken ja lähti,
kun minä onneton tuohon Lyydiaan takerruin.
Hän näki niin selvästi tytön muodon, joka hänen vierellään nukkui,
vaikka se olikin siellä selän takana, näki nuo kuluneet kasvot, ohuen
nenän ja tumman, karhean tukan.
Hän koetti vetäytyä yhä kauemmaksi siitä, mutta oli yhä tuntevinaan
hänen hikensä vastenmielisen hajun.
Taas muistuu mieleen äskeinen ihana uni. — Että semmoista saattoi
uneksia tämmöisessä paikassa! Että toki nukkuessaan voi lähteä tästä
kamalasta vankeudesta, johon vapaaehtoisesti oli antautunut, muka
auttamaan "tovereita" Suomen punaisia, valkoisia vastaan.
— Liikuttiko se minua, jos täällä hallitsevat "punaiset" tai
"valkoiset", "porvarit tai sosialistit", sopikoot keskenään
suomalaiset! — Ei Venäjän mies ole koskaan halunnut sotaan ja täällä
minä nyt kumminkin olen, satimessa ja ympärillä vetää valkoisten
armeija piirinsä yhä ahtaammaksi. Sen tietävät jo punaiset itsekin,
miten heidän käy, vaikka eivät sitä myönnä, mutta pian on tämä
suomalaisten bolshevikkien murtumaton etulukko murskattu valkoisen
armeijan raudanlujassa puserruksessa.
Kuinka käy silloin?
— Voi Ivana Ivanovitsh! — Jo tuli tuhosi!
Et koskaan enää näe avaraa syntymämaatasi, pyhää Venäjää, et tunne
tuoksua huumaavaa aavojen arojen kukinta-ajan, et tuhatsilmäisen
tähtitaivaan tummaa sineä etelän yön, jota lapsena rukousta lukien
katselit, kun armaan maamushkan palleroinen olemus hämärään hävisi. — —
— Et koskaan, et koskaan!
— Pyhä, armahin Jumalan Äiti, sinä suuri ihmeitätekevä, auta!
Oi, ei hän minua kuule, paljon tein pahuutta, tuomiolle käy kanssani,
pyhä, ja katsoo syvälle sieluun, niin syvälle, ettei yksikään ja löytää
pahoja tekoja vaan ja mustia ajatuksia, petosta ja valhetta.
Hänen ahdistuksensa kasvoi. Tulevan turman aavistus läheni tummana
varjona pimittäen keväisen aamun kirkkauden.
Istualleen kohosi Ivana Ivanovitsh, veti poveltaan pyhän ristin ja
palavasti suudellen ihmeitätekevän kuvaa teki ristinmerkkejä rukousta
lukien.
Lyydia heräsi samassa.
— Mitä sinä, Vanja? Hulluksiko olet tullut? — ja hänen pilkkaava
naurunsa oli vähällä saattaa toisen suunniltaan. Vanjushka hillitsi
itsensä kumminkin ja tarrautui mielessään lujasti ajatukseen, joka oli
äkkiä aivoissa välähtänyt:
— Minä karkaan! Pois hiivin ensi yönä pimeän tultua, yks'kaikki, missä
sen kuolemansa saapi... Kenties, jos vielä hengissä selviytyisi tästä
kamalasta pesästä.