Samana iltana toi lähetti luutnantti Toivoselle kirjelipun, jossa sisar
Alina kenttäsairaalasta ilmoittaa Seppopoikasen hartaimman halun vielä
kerran päällikköään tavata. "Hänen tilansa huononee yhä, enkä luule
olevan enää pitkältä"...
Jouko ei viivyttele, hän hakee ratsunsa ja ajaa pois.
Sairaala sijaitsi tälläkerralla tavallista kauempana rintaman takana.
Matka oli pitkä, alkava lumituisku tuprutti tiheästi lunta, joka soenti
silmät ja täytti jo ennestään huonoa tietä.
Mutta nuori luutnantti ei sitä huomannut enempää kuin rasittuneen
ruumiinsa väsymystäkään. — Taas kerran oli vaara vältetty. Hän oli jo
varmaksi luullusta tuhosta jälleen pelastunut ja elämän, olemassaolon
riemu täytti väkevästi hänen mielensä.
— Ihanaa on elää!
Värähdys kulki läpi terveen, elinvoimaisen ruumiin. Hän hymyili
huomaamattaan, antoi ohjien käsissään höltyä ja hyväillen taputti
hevosensa voimakasta kaulaa, josta huokui sykkivän elämän lämpö.
Ei ollut Jouko Toivonen koskaan kuolemaa _pelännyt_, mutta hän
_rakasti_ niin rajattomasti elämää.
Niinpä hän nyt yksinäisyydessä unohti muutamaksi hetkeksi sodan raskaat
huolet ja antoi ajatuksiensa tuokion viivähtää oman olemuksensa
pohjalta pulppuavassa onnentunteessa.
Siten kului matka huomaamatta, eikä hän perille päästyään tiennyt miten
kauan se oli kestänyt ja kuinka myöhäinen oli nyt ilta.
Hän astui sisään, kulki kautta avaran huoneen, luo valkean varjostimen,
joka erotti nyt nuorukaisen vuoteen muista. — "Kuoleman kaihdin"
-ajatteli Jouko ja vetäisi verhon syrjään.
Hänen silmänsä kohtasivat ensin hoitajattaren, joka sairaan kättä
pidellen hänen vuoteensa vieressä istui. Sisar ei vieraan tuloa heti
huomannut, vaan oli hänen katseensa tarkkaavasti kiinnitetty potilaan
kasvoihin, joilla ilmeet vilkkaasti vaihtelivat, kuin kulkisi hänen
sielunsa silmissä monenlaiset, muuttelevat kuvat.
Pian kumminkin avasi poika silmänsä, jotka loistivat laajennein terin,
kuuman kirkkaina ja katsoi hymyillen päällikkönsä, joka vuoteen
vieressä murheellisena seisoi.
— Se oli hyvä... nyt saan sanoa teille hyvästi... minä lähden jo kohta
kotiin — hän heikolla äänellä puheli.
— Vai kotiin sinä nyt menet Seppo — sanoi Jouko pojan kylmänhikistä
otsaa sivellen.
— Minä olen pian... jo vallan terve... ne ovat luvanneet tulla...
hakemaan pois.
Raukeina sulkeutuivat taas silmät ja hän vaipui takaisin tuohon
unentapaiseen horteeseen.
Sisar Alina nousi tuoliltaan ja vierasta tervehdittyään poistui muiden
luo, jättäen luutnantille paikkansa sairaan vieressä.
Siinä nyt istui Jouko Toivonen, pidellen kädessään vavahtelevaa,
kuihtunutta kätöstä, aivan samoin, kuin muutamia viikkoja takaperin.
- Viikkoja, — tosiaan! — tuntui kuin olisi siitä jo kauvan, kun hän
ainoan sisarensa kadotti.
Sen hämäräisen helmikuun aamun muisto oli kipeänä kohtana hänen
sydämessään, ja aina kun aatoksensa siihen koskettivat, tuntui siellä
syvällä viiltävä tuska.
Hän oli _tahtonut_ olla sitä ajattelematta oli työntänyt syrjään
kaiken, mikä oli hänen _omaansa_, yksinpä surunsakin, antautuakseen
kokonaan tehtäväänsä, joka oli hänelle kallis ja pyhä.
Niin vaikea ja ylivoimaista ponnistusta kysyvä oli viime aika ollut,
mutta se oli auttanut häntä sivuuttamaan oman, syvän surunsa sen suuren
_yhteisen_ hädän rinnalla, joka huusi pikaista apua.
Niin olivat kuluneet nämä viikot, kuin olisi hän puuduksissa omille
tunteilleen, vaan nyt ratkesi auki tuo haava ja kirvelevä kipu kävi
kautta hänen olemuksensa.
* * * * *
Mutta kirkastava hymy väikkyi Seppopoikasen valjuilla kasvoilla,
kun hän elämän ja kuoleman rajamailla harhaillessaan näki edessään
kauniiden kuvien väikkyvän, joihin lapsuuden kirkkaimmat muistot
yhdistyivät. — Hänen sielunsa on jo puoleksi vapaana, ajasta ja
paikasta riippumattomana leijailee se jo hetkittäin valon mailla,
kunnes heikko yhdysside, kuolemaa sitkeästi vastustelevaan ruumiiseen,
vetää sen vielä hetkeksi takaisin aineelliseen asuinpaikkaansa.
Joukon hämmästykseksi kohottautuu sairas puoleksi istualleen ja
selkeällä äänellä lausuu:
— Urut soivat... kuuletteko?
— En kuule minä, — vastaa Jouko hiljaa.
— Ne viettävät vapausjuhlaa... valkoinen kansa kiiruhtaa kirkkoon...
sieltä, avoimen oven kautta, kuuluu suvivirren veisaus...
Hän vaipui takaisin tilalleen rauenneena, vaikeasti hengittäen.
... On vastamaa, minä väsyn... ota kädestä, äiti... niin lämmin on
tuuli ja makeasti tuoksuvat tiepuolissa apilaspellot... miten valkea on
sinun pukusi, sisar... uusiko aivan?...
Taas painuivat umpeen silmät, hengitystä tuskin enää huomasi. — Samassa
tuli hoitajatarkin.
Vaieten katselivat he nuoren ruumiin viimeisiä kamppailuja ja tunsivat
kuoleman juhlallisen läheisyyden.
Vielä kerran aukenivat nuo kirkkaat lapsensilmät, käsi liikahti kuin
kättä etsien. Jouko tarttui siihen, jolloin sairas toista kättään
koetti sisarelle ojentaa.
Ja kumpaakin kädestä pidellen hän heitä hymyillen silmiin katsoi.
— On niin hyvin nyt... minä hetkeksi nukahdan... herätättehän sitte kun
tulevat hakemaan...
* * * * *
Hiljalleen sammui hänessä elämän sykintä ja pieni kätönen heidän
lämpimissä käsissään jäähtyi.
Silloin sulki sisar nuoren vainajan puoliavoimiksi jääneet silmäluomet
ja he poistuivat hiljaa hänen luotaan.
Pitkään puristi nuori jääkäri sisaren kättä ja katosi yön pimeyteen.
Ja umpitietä, yösydännä, ajoi Jouko Toivonen takaisin. Pimeä on metsä
ja raskaasti se asettuvan myrskyn jälkeen huokailee. — Omituinen tunne
täyttää yksinäisen kulkijan mielen. — Niin oli hänen nyt, kuin näkisi
hän avoimina tuonelan tummat portit, josta vastaan huokui kuoleman
kylmä henkäisy.