Ollaan jo maaliskuun lopulla. — Vakavasti, varmasti on valkoinen
armeija edennyt, vaikka vastarinta kauemmaksi tultaessa yhä vahvistui.
Vähälukuisilla joukoilla oli moninkerroin ylivoimaisen vihollisen
hyökkäykset pidätetty ja vähitellen sitkeästi etelämmäksi edetty, kohti
Tamperetta, punaisen vallan lujaa tukikohtaa.
Oli sitä jo näinä viikkoina Pohjanmaan pojilta elämän mukavuudet
unohtuneet ja yön rauhallinen uni, oli enää vaan muistona heidän
mielissään.
Mutta se suuri isänmaallinen innostus, joka heidät oli tänne tuonut ei
matkan vaivoissa ollut laimennut ja _eteenpäin_ paloi miehillä mieli.
Niinpä eräänä iltapäivänä marssi kapt. V:n pataljoona, johon nyt
Jouko Toivonenkin kuului, K:n pitäjään, jonne kello kolmen tienoissa
saapuivat. Teiden risteyksissä lähti osa kirkolle päin vievää tietä,
osa taas kääntyy asemalle.
Punaryssät olivat sieltä vasta lähteneet ja suuri siivottomuus vallitsi
kaikkialla, joten myötäseuranneiden naisten oli heti miesten avustamina
käytävä puhdistuspuuhiin.
— Ei ole hätää, rata on etäämpänä poikki — puhelee pataljoonan
päällikkö ratsuaan puhelinpylvääseen sitoen.
Niin hajautuvat joukot, osa lähetetään varmemmaksi vakuudeksi
radanvartta tarkastamaan, toiset asettuvat vartiopaikoille, muutamat
taas jäävät selailemaan asemapihaan jätettyä suurta sanomalehti pinkkaa.
Jouko Toivonen puolestaan ottaa mukaansa pari miestä ja lähtee
tutkimaan ympäristön asumuksia radan toisella puolen.
* * * * *
Sillävälin soi aseman puhelin, johon pelkäämätön kapteeni suorat sanat
vastasi, — mutta tämän keskustelun seuraus tuli myös kohta näkyviin.
Pian porhalsi panssarijuna kohti asemaa, päästen radan vierellä olevan
kallion suojassa joka esti äänenkin kuulumasta, kenenkään huomaamatta
aseman lähelle, vaihteelle asti, josta alkoi ammunnan kivääreillä,
kuularuiskuilla, vieläpä tykeilläkin.
Jouko Toivonen muutaman miehen kanssa oli nyt eristettynä muista,
avoimella, suojattomalla paikalla. Hän näki, miten vartiat junan
edeltä pakenivat, etsien halkopinojen välistä suojaa, miten valkoiset
hyppäsivät alas asemarakennuksen ikkunoista läheiseen metsään juosten,
ja kuinka muuan nuori suojeluskuntalainen, ontuva poika päästeli
rauhallisena, kuulasateesta välittämättä, aitaan kiinnitettyjä hevosia.
Vain muutama oli enää jälellä. Päällikkönsä ratsun hän lähenevästä
vaarasta huolimatta pelasti ja tuli viimeiseksi erään kuormahevosen
luokse. Sen ohjan ohi kiitävä kuula katkaisi, pojan toista puukolla
leikatessa. Siitä hyppäsi hän rekeen ja ajoi pois.
Juna lähenee, on kohta asemalla — heidän _täytyy_ tien toiselle puolen,
omiensa luokse.
— Mukaan! — huutaa Jouko miehille juoksuun pyyhkäisten ja suoraa päätä
kohti ratapengertä painaltaen.
Sillä välillä tuhlasivat punaiset heidän tähtensä paljon patruunoita
ainoankaan osaamatta.
Päästyään radalle, junan edessä kulkevan kivivaunun suojaan, kääntyi
Jouko katsomaan miten oli miesten laita. — Hengissä kaikki, mukana
seurasivat.
Viimeisenä kohosi ratavallille nuori ylioppilas, joka näytti
vaivalloisesti toisia seuraavan.
— Sain ankaran pistoksen — en luule jaksavani tuonne — hän
päällikölleen hengästyneenä virkkoi.
Tämä ei voinut heittää nuorukaista oman onnensa nojaan, vaan
kehoitettuaan miesten rientämään edelleen jäi hänen kanssaan muista
jälelle.
Siinä on radan vierellä pillastunut hevonen, Jouko tavoittaa sitä
— mutta samassa lentää kuula ja lävistää siltä pään, siihen kaatui
eläinparka vertavuotaen.
Omin voimin oli heidän edelleen pakoon pyrittävä.
— Emme voi enää viipyä — sanoo Jouko toverilleen — jaksatko yhtään?
— Täytyy koettaa, jos jään niin älkää huoliko siitä, teidän täytyy
pelastaa itsenne!
Ja niin he kivivaunun suojasta lähtivät juosten, kuulien ympärillä
vinkuessa mäkeä ylös ja päästyään ensimmäisten puitten suojaan vaipui
ylioppilas vavisten maahan.
Jouko aikoi ensin auttaa häntä ylös pyrkiäkseen edelleen etenemään,
kauemmaksi metsän peittoon, muiden jälkeen. Mutta silloin huomasi hän,
että se oli jo turhaa vaivaa. Panssarijunan perästä oli seurannut
toinen punaisten juna, jonka tuomat lukuisat joukot nyt ketjussa
kiersivät aseman oikeaa puolta, vasempi oli jo ennestään heidän
hallussaan. Myöhäistä oli jo pako, ei muuta kuin paneutua pitkälleen
ja odottaa mitä tuleman piti, mutta pelastuksen mahdollisuutta ei
tälläkertaa tuntunut löytyvän.
Ja kun hän tilanteen todellisuuden käsitti, kuohahti ensin suuttumus
hänen sydämmessään.
— Näinkö sen nyt piti tulla? — Tähänkö minun nyt pitää kuolla kuin
hiiren loukkuunsa ihan noiden silmien edessä. Mutta heidän vangikseen
en ainakaan antaudu.
Hän laski mukana olevat patruunansa. — Viisikolmatta! — Olihan siinä
evästystä kahdellekymmenelle neljälle punaryssälle — ja se viides,
viimeinen oli hänen omansa. — Onhan hyvä, kun sattui niinkin monta, ei
silloin aivan ilmaiseksi tarvinnut — ajatteli Jouko.
Yhtämittainen ampuminen tuntui yhä kiihtyvän ja yhä lähempää kuuluivat
laukaukset. — Ylioppilas kiven suojassa lepäsi liikkumattomana kasvot
lunta vasten — mitenkähän sen laita on? — ajatteli Jouko ja aikoi ensin
ryömiä lähemmäksi nähdäkseen, mutta muisti taas aseman toivottomuuden.
— Samantekevää nyt jo, ei meitä enää voi kumpaistakaan pelastaa.
Hän pani kuntoon mauserinsa ja oli valmiina lähettämään edellään
ensimmäiset, jotka metsänpeitosta esille tulisivat. Hänen mielensä on
kumman rauhallinen ja kylmän tyynenä katselee hän varmaa kuolemaa.
Ja siinä hangessa hän matalana makasi, silmänräväyttämättä vihollisen
tuloa odottaen, sormi liipasimella valmiina laukasemaan. Siinä kulkevat
sielussa salamannopeudella kuvat, muistuvat mieleen menneet tapahtumat
ja rakkaimpien muodot astuvat elävinä esiin.
Siinä näkee hän kotoiset maisemat, lumen peittämät pellot, joiden
keskessä on kaksikerroksinen rakennus. Sen seinät ovat hallavan
punaiset, sen katto on sammaltunut ja harja köyry. — Tuttu se on, tuo
rati, ja rakas. —
Hän tulee pihaan, silmäsee navettaa, tallia ja vanhaa aittaa —
alkavat rappeutua — olisivat ne uusittavat! — hän miettii ja astuu
iltahämäräiseen tupaan. — Kahden siellä istuvat, isä ja äiti,
lapsistaan puhelevat, tytärvainaasta ja pojasta, jota pian palaavaksi
odottavat. — Kun sota loppuu — sanoo äiti ja jälleennäkemisen toivo
hänen kasvojaan kirkastaa. — — — Täällä on poika, varmaan viime
hetkiään hengittää — ei palaa enää, ei palaa! —
Hän kuiskaa heille kuulumattomat, hellät hyvästinsä ja poistuu jättäen
heidät keskensä, takkavalkean lämpimästi valaistessa hämärtyvää tupaa.
— Miten pitkiä ovatkaan jännittyneen odotuksen hetket, kuinka hitaasti
juoksevat minuutit!
Kuva vaihtuu toiseen: — Siinä on Seppopoikanen sängyssään, hänen
kalpeat kasvonsa ovat hymyn kirkastamat ja vierellä seisoo sisar, se
viimekerrasta tuttu, tumma tyttö. Somasti verhoo vartta valkea vaate,
päähineen alta valahtaa tumma suortuva ja sairaan otsaa sivelee lempeä,
hienoinen käsi...
* * * * *
Yhä lähenevät viholliset. Jo eroittaa hän selvästi laukausten lomasta
äänet. Kohta ovatkin täällä! — Jännittyy jokainen lihas, karkkoavat
mielestä kuvat. Hän on valmis viimeiseen otteluun.
Silloin alkaa kuulua ampumista vastaiseltakin suunnalta ja pian
tuiskii vimmattu ristituli heidän ylitsensä — Olisiko se pakoon
päässyt vähäinen valkoisten joukko järjestynyt ja käynyt rohkeasti
monikymmenkertaista vihollista vastaan?
— Sen se täytyi olla!
Hänen sydämensä sykki kiivaasti heikon toivon elähyttämänä. Hän nosti
päätään ja silmäili ympärilleen. Jo kuului taas tykin laukaus, toinen
ja kolmas, ei tälläkertaa panssarijunasta — valkoisten tykki, omien se
oli! —
Kirkollepäin päivällä kääntynyt joukko oli ehtinyt avuksi ja ahdisteli
nyt vihollista selkäpuolelta.
Pian harvenee kiväärien valtainen räiske, punaiset tuntuvat peräytyvän.
Kumma herpaus lamaannuttaa ensihetkessä Joukon.
— Se ei siis tullutkaan, ei tullutkaan vielä — ja suloisena tunteena
valahti tuo tietoisuus kautta hänen olemuksensa.
Seuraavassa tuokiossa hän jo muiden mukana on ajamassa takaa,
ammuskellen ankarasti vaunuihinsa kiireellä peräytyvää vihollista,
joista useita radan vieriltä korjattiin. Myös vangeiksi jäi punaisilta
toistakymmentä, jotka eivät nopeasti poistuviin juniin ehtineet.
Vain kaksi menettivät valkoiset omistaan ja muutamia haavottui.
Äskeinen ylioppilaskin oli levättyään toipunut ja tuli
vahingoittumattomana omiensa luo.