Muutamana kauniina kevättalven aamuna hyppäsi luutnantti Toivonen
ratsunsa selkään, matkansa määränä kenttäsairaala, joka sijaitsi
muutaman kilometrin päässä rintaman takana. Siellä nyt sairasteli Seppo
poikanen ja yhä huononevan kuului.
Hepo juoksi tasaista ravia. Maaliskuun aurinko hellitti lämpöisiä
säteitään hankia sulatellen. Metsästä lemusi jo tuores keväinen tuoksu.
Mutta nuoren ratsastajan mieli pyrki murheelliseksi ja kysymykset
tulivat, nuo tuskalliset kysymykset ja heräsivät raskaat muistot
nyt, jolloin taistelun jännitys ei hermoja pingoittanut. Aina kun
oli levonhetki, ne tulivat ja kiersivät hänet ahtaaseen pusertavaan
piiriinsä. Hän koetti niitä vastustella, koetti torjua tahtonsa
voimalla, mutta aina uudelleen ne tulivat. Viimein ei hän enää
vastustellut, vaan antoi niiden vapaasti tulla ja sanottavansa sanoa,
ollen itse kuin sivullisena kuulijana.
— Mitä tämä oikeastaan on? Veljessotaa käydään maassa. Sotaa
hirmuisinta mitä koskaan on ollut. Onko kauhua tämänveroista nähnyt
vielä yksikään kansa maan päällä? Mikä ihmisiin on mennyt? — Mikä tämän
on synnyttäjä, alkuunpanija? — Mistä ovat peräisin ne olennot, jotka
pieksevät, ruhjovat, nylkevät ja ristiinnaulitsevat ihmispoloisia,
jotka heidän uhreikseen ovat joutuneet. Onhan moni elävänä poltettukin
ja tunnustihan kuolinhetkenään eräs punanen _keittäneensä_ valkoisen
soturin. Kylmään veteen oli pannut siitä hiljalleen kuumennellen,
kunnes kiehui pata. Ovatko tämmöiset sodan kävijät ihmisiä ollenkaan,
vaikka sen hahmossa esiintyvät.
Se on ryssän rutto, Venäjältä tänne virtaileva bolshevjikkilainen
myrkky, joka tekee ihmisistä petoja.
— Voi Venäjä, Venäjä!
Jo on puolet Suomen väestöstä siihen saastutettu, saako toinen vielä
terveenä säilynyt, osa pelastetuksi tämän poloisen maan?
— Saa — a! — Sen täytyy! — kuulee hän puoliääneen sanovansa ja
kohottautuen suoraksi satulassaan koetti hän taas irtautua näistä
mietteistään ja kannusti hevosta, joka syöksyi tuulena juoksuun.
Hän oli jo saapunut kylään, ja tuossa jo liehuikin punaisenristin lippu
erään rakennuksen katolla — siinä se siis oli.
Hän kiiruhti sisään ja kyseli etsimäänsä.
Miten tarkkaan olivat täällä tilat käytetyt, vuode vuoteen vieressä,
joiden välistä oli hoitajattarien pujoteltava.
Hänelle osoitettiin tila suuren salin peränurkassa. Siinä oli
valkeitten raitien sisässä kuin pieni käärö josta selviytyi esille
Seppopoikanen, kuihtuneena, pienen pieneksi kutistuneena, joten
ensisilmäykseltä oli vaikeata häntä entiseksi tuntea.
Suljetuin silmin hän siinä lepäsi, mutta kuultuansa tutun äänen
nimeänsä mainitsevan, avautuivat raskaat luomet ja kaksi kirkasta
lapsensilmää loisti Joukolle vaikeitten pielusten lomasta. Niissä oli
nyt, kuten ennenkin sama rakkauden, luottamuksen ja rajattoman ihailun
ilme.
Hän ei sanonut mitään, mutta huulensa vetäytyivät heikkoon hymyyn ja,
kun Jouko otti tuon pienen kalpean kätösen omaansa, oli se omituisen
kylmä ja kostea. — Olihan hänen verensä ennen avunsaantia melkein
kuiviin vuotanut.
Hän istui vuoteen laidalla, mutta sairaan silmät painuivat taas
väsyneesti umpeen ja Joukon katse lepäsi milloin noilla kauniilla
pikkukasvoilla, milloin harhaili se ympäri huonetta, jonka asukkaat
olivat isänmaalleen kukin veronsa suorittaneet.
— Elämä täällä on toista, kuin rintamalla. Täällä on kivun ja
kärsimysten maailma — ajatteli Jouko, ja hänen mieltänsä ahdisti. — Jos
kerran pitäisi tänne, jos en saisikaan kaatua kentälle, niinkuin olen
kuvitellut. Se olisi helppoa, mutta tämä! — Kivun kärsimykset, toisten
voihkina ja valitukset, alituinen sairaalan haju ja koko ilma täällä
on kuin ainaisten tuskantunteiden kyllästämä. — Kunpa säästyisi tästä,
olisi armollinen se iskevä kuula ja ottaisi kokonaan kerta kaikkiaan.
Tuossakin nuori mies, Sven Duvan mallia, heittelee levottomana
vuoteellaan. Hänen kasvonsa ovat turvoksissa ja silmissä palaa
kuumeinen kiilto. Käsi haparoi peitteellä etsien hätäisesti jotakin
— "Minne se karbiini tuli, meidät aiotaan saartaa, — täytyy murtaa
ketju," — puhelee se oudolla, luonnottomalla, äänellä.
Toisesta nurkasta kuului kuin hiljaista, tukahutettua itkua. Siellä on
parinkymmenen ikäinen, tummatukkainen nuorukainen, side silmillään. Hän
on taistelussa saanut räjähtävän kuulan kasvoilleen, mikä repi nenän
yläosan, soensi silmät ja siellä hän nyt nyyhkii nurkassa, katsellen
pimeillä silmillään elinkautiseen mustaan yöhön.
Hänen vieressään taas toinen katselee nuorta luutnanttia kirkkain,
tajuisin katsein. Jouko haluaa puhella jonkun kanssa ja menee hänen
luokseen, kysyy nimeä ja kotipaikkaa. Poika vaan hymyilee sopertaen
"— ei — ei — mi —" Hän osoittaa kaulassaan pientä, jo ruvella olevaa
haavaa, josta on kuula mennyt, tullen niskasta ulos. Siinä meni
mieheltä puhekyky ja halpautui oikea käsi joka lepäsi tuossa vierellä
kuin kuollut kappale, ainoastaan ajottainen pakotus ilmoitti sen vielä
muuhun ruumiiseen kuuluvan.
Mutta ovensuussa makaava, vanhahko mies, voihkasee äkkiä tuskaisesti
ja nuo kasvot, äsken kelmeät ja jäykät, kuin ruumiin, saavat taas
elonmerkkiä hänen ääneen vaikertaessaan.
Silloin helähtää tuskien asunnossa lempeä, kaunissointuinen ääni:
— Onko isännällä tuskia taas? — Antakaa kun muutan asentoa, ehkä
vähän helpoittaa — kuuluvat sanat ja vuoteen viereen on ilmestynyt
valkopukuinen hoitajatar.
Hän pyyhkii hellien sairaan otsalla helmeilevän hien, kääntää pielusta,
pöyhentelee, kohentelee.
— Onko nyt parempi, onko yhtään parempi?+
— On se, voih, — on se, niinkuin vähän helpompi taas — ääntelee sairas
ja muistakin tuntuu sisar Alinan ilmestyttyä, että on se vähän helpompi
nyt taas.
Hän siirtyy vuoteelta vuoteelle puhellen kullekin erikseen, sanoo
sanasen vaan, ja he kuuntelevat hänen ääntään, ja hetkeksi unohtuvat
surut ja kivut.
— Kuinkas poju voipi — sanoo hän lähestyen nuorta sotilasta, joka
istuma-asentoon tuettuna, pää siteissä katselee tylsin ilmein. Mutta
hoitajattaren lähestyessä saavat hänen raukeat silmänsä loisteen, kun
hän kättään ojentaen sammaltaen sopertaa jotakin, jota Jouko ei ymmärrä.
— Mitä hän sanoo?
— Sanoi vaan, että neidin poika, — niin se on minun pojuni tämä — puhui
hoitajatar hyväillen ojennettua kättä ja kiiruhti edelleen.
Ja Joukon katse seuraa tuota joustavaa vartta ja pehmeitä liikkeitä
nuortean ruumiin, näkee silmät, jotka niin lempeinä loistavat hänen
puhuessaan potilailleen, — mutta enemmän kuuntelee ääntä, joka niin
kauniisti soinnahtaa suurten surujen asunnossa.
Hänen pieni ystävänsä nukkuu yhä, eikä Jouko voi täällä kauemmin
viipyä. Hän nousee ja poistuu hiljaa hänen vuoteensa vierestä. Ovella
tapaa hän vielä hoitajattaren, ojentaa hänelle kätensä ja virkkaa:
— Kiitos teille! — Hyvästi.
Mutta samassa hän punastuu. Oliko toinen ymmärtänyt, mistä häntä
kiitettiin. — Eihän hän ollut sitä aikonut sanoa, se tuli kuin
itsestään.
Nuori luutnantti ratsastaa pois, mutta yhä on hän tuntevinaan kädessään
pehmeän, lämpöisen kätösen ja korvissa kaikuu ääni, kauniimpi, kuin
mitä hän koskaan ennen on kuullut.