Pitkin mäkistä maantietä kulkee pitkä jono vahvasti kuormitettuja
hevosia, jotka kuljettavat sekä väkeä, että muonaa rintamalle, joka on
nykyisin kymmenen penikulman päässä rautatien asemalta.
Kuta kauemmaksi ehditään, sitä epätasaisemmiksi käyvät välimatkat
kuormien välillä ja lopuksi ei etumaisia enää saata nähdä jonon
loppupäähän, ainoastaan kaukaa kuuluva kulkusten helinä toteaa niiden
vielä olevan äänen kantamilla.
Viimeisessä reessä, nahkaisten peitossa on Alina Aura, jolle vihdoinkin
on toivottu hetki koittanut. Hänen vierellään nukkuu toveri,
sairaanhoitajatar hänkin, jolla on sama matkan määrä. Näin on kulettu
monta tuntia, sillä tie tuntuu loputtoman pitkältä, mutta vaikka onkin
keskiyö, ei sisar Alina ole saattanut vielä hetkeksikään nukahtaa.
Hän lepää hiljaa katsellen tiepuolessa torkkuvia kuusia, joiden oksat
valkean taakkansa painosta taipuilevat alimmat aina pehmeäkiteiseen
kimaltelevaan lumikenttään saakka. — Valkoista, kaikki on valkoista! —
Koivut huurteen helyissä, petäjän oksat pehmeän untuvalumen peittäminä
ja yllä sininen taivaan holvi, jonka syvyydestä tähdet vilkkuen
tuikehtivat.
On ihanaa tässä levätä kuunnellen jalaksen ratinaa ja kavioiden
kapsetta pakastaneella tiellä. Kulkuset helisevät erikielin ja niiden
vienot äänet raukenevat yksinäiseen erämaan yölliseen hiljaisuuteen.
Tuntuu kuin ne keskustelisivat, kyselisivät: — ymmärrätkö, kulkija
tiukujen kieltä?
Kyytimies hoputtaa hidastelevaa hevostaan puoleksi itsekseen puhellen.
— Toissapäivänä oli valkoisilla kuuma päivä, vihollinen, ainakin
kymmenkertainen, yritti saartaa, mutta ei onnistunut. Minkähänlaista on
taas huomenna, kun perille päästään ja mikä lieneekin tämän sodan loppu?
Sisar Alina oli vaiti. Hän ei halunnut puhellen häiritä tuudittelevia
tunteitaan, mutta ukko oli kumminkin sanonut sanan, joka tarttui
tahtomatta hänen korvaansa.
— Saartaa, — niin _saartaa_! — sellaistakin saattaa tapahtua.
Kymmenkertainen vihollisjoukko saartaa meidät, miehemme kaatuvat
viimeiseen asti. — Entä me naiset? — Kuinka käy meidän silloin? Jos
niiden villiintyneitten punaryssien käsiin nainen, on edessä kohtalo,
kuolemaa kamalampi, voi, ei saata sitä ajatella!
Hän koetti irtautua hirmukuvasta, joka pyrki mielessä nousemaan, se
kuva tyrmistytti aatoksen, seisatti suonissa veren.
Ja on kuin tiu’ut leperrellen kyselisivät: — oletko valmis kaikkeen,
yksinpä sellaiseenkin kohtaloon? — Miehet sotaa käykööt, ei ole sodassa
naisen paikka, miksi lähdit, miksi, tyttönen, tänne lähdit?
Alina kokosi voimansa ja koetti kirvottautua painajaisestaan: — Minä
lähdin siksi, että Hän kutsui, Hän puhui minun sieluuni kirkossa ja
minä tunsin Hänen läheisyytensä silloin. — Vaikene epäilyksen ääni! Hän
näkee minut ja tietää mikä on osani oleva.
Vähitellen vaimenee sen voima, hirmukuva kalpenee ja katoo, jo soittaa
sointuvammin tiukujen kuoro ja nuori matkalainen vaipuu keveään
unenhorrokseen.
Hän havahtui saavuttaessa kylään, jossa oli päätetty syöttää hevoset
ja viettää loppuyö. Edellisistä kuormista olivat jo miehet siirtyneet
asumuksiin. Yksi hevonen näkyi sen talon pihamaalla, jonne sisarten
kyytimies oli ajanut.
— Kas niin — puheli ukko hevostaan päästellen — täältä ovat punaiset
kiireellä lähteneet. Älkää, neidit, säikähtäkö, mutta täällä on niiden
ruumiita ympäri pihamaata ja talo näkyy olevan tyhjänä.
— Katsokaas tuossakin, näyttää aivan kuin istuvan navetan seinään
nojaten, pieni verinaarmu poskessa ja ohimolla. Entä tämä, joka
katselee kohti taivasta ulos pullistunein silmin. — Täällä on niitä
kymmenkunta tämän rakennuksen ympärillä.
Ukko vei hevosensa talliin ja kävi itse tupaan. Alina otti häneltä
lyhdyn, ja lähestyi kinoksessa makaavaa ruumista. Vedossa vapajavan
kynttilän liekki loi vaisun, väräjävän valon kuolleen kasvoille, joita
nuori sisar hartain tuntein katseli.
Ken oletkin ja mitkä lienevätkin olleet ne vaikuttimet, jotka
sinut taisteluun toivat, — kunnioitan kumminkin kuolemaasi. — Ei
vihamielisyyttä enää, olkoon sielullesi rauha — puheli hän vainajalle.
Niin jäykät olivat kuolleen kasvot, kuin kiveen hakatut, aivankuin ei
olisi noissa piirteissä koskaan eloa ollutkaan. — Miksi se niin erosi
muista, joita hän ennen oli ruumiina nähnyt? Missä oli kuoleman ylhä
juhlallisuus? — Ei tämän kasvoilla mitään sellaista ollut. Vai oliko
hän ehkä aatteensa mukaiseen uskoon nukahtanut ilman heräämisen toivoa
ja tuo usko oli hänen sielunsa aineeseen niin lujasti kytkenyt. —
Siksikö näytti hänen unensa olevan syvä, kuin kallion tuhatvuotinen uni.
Näitä mietiskeli sisar Alina kaatuneen punakaartilaisen vieressä ja,
kun hän aatoksistaan heräsi, huomasi hän olevansa pihalla — yksin.
"Täällä on niitä kymmenkunta tämän rakennuksen ympärillä", muisti hän
ukon sanoneen ja hänen ruumistaan karmi kylmä väristys.
Kun hän tuli tupaan, olivat muut jo levolle asettuneet. Hän etsi
itselleen makuupaikkaa ja löysi tupakamarista vanhan keinutuolin, johon
heittäytyi yötään viettämään.
Ruumista puisteli väsymys ja vilu, sielussa asui yksinäisyyden ja
orpouden tunto. Tuolla ympärillä makaavat ruumiitkin tulivat alinomaa
mieleen. Se pyrki pahemmin lamaan, näin ruumiillisen väsymyksen
painaessa.
— Missä on nyt palava innostukseni? — Näinkö lyhyeen se loppui, jo
ennen perille saapumista —? Entä siellä sitten? — kyseli hän itseltään
ja nukahti vihdoin kesken tukahutetun nyyhkytyksen.