Valkoisen Suomen pääkaupungissa vietetään juhlaa. Liput liehuvat,
sinivalkoiset, punakeltaiset ja ylpeät leijonaliput — kaikki
puolitangossa ja valtakadulla kulkee suuri saattue, koko kaupungin
väki on liikkellä osoittaakseen kunniaa ensimmäisille vapaussodassa
kaatuneille sankareille.
Ja torvet soivat ja surumarssi kajahtaa raskaan harmajana sydäntalven
päivänä ja kansa vakavana kulkee ja jokaisen kasvoilla on ilme, kuin
saattaisi hän omaansa viimeiseen lepoon.
Kirkko on väkeä täynnä. Ei mahdu sisälle kuin puolet pyrkijöistä,
toiset ulkopuolella odottavat pakkasen ja tuiman pohjatuulen käsissä.
Ja urkujen soidessa kantavat omaiset esiin kalliin uhrinsa, laskevat
alttarin eteen arkut, toiset mustan, toiset lumivalkean ja tuoreen
viheriät asparagusoksat kannella kiehkuroivat ja niiden lomassa
hohtavat kukat, veripunaiset, puhtaanvalkoiset. — — Tuossakin kantaa
arkkua isä. Käsityöläinen hän on, köyhä mies, joka keväällä oli
toivonut näkevänsä poikansa valkoisen lakin — valkoisen hän saikin
verhon — ja jo ennenkuin kevät saapui, lepäsi kaunis kalvenneena
valkoisessa arkussaan.
Mutta isä kulkee pystypäin, kasvoillaan kirkastava juhlailme, — hän
antoi ilomielin ainoisensa, antoi isänmaalleen parhaan, minkä omisti.
— — Siinä veli veljeään kantaa ja mustan arkun perässä kulkee
kumaraisena vanha äiti. Mutta hänen silmänsä ovat kirkkaat ja hänen
ryppyisillä kasvoillaan on heijastus kuin oudon onnen, kun hän
alttarille saattelee poikansa nuorimman, vanhuutensa tuen, yksinäisen
elämänsä auvon ja lohdun, ja suuren surun ylitse soivat sielussa sanat:
— "Minun uhrini isänmaalle, koska niin oli Jumalan tahto."
Lehterin hämärässä nurkassa istuu tumma tyttönen. Hänen
hienopiirteisillä kasvoillaan ovat ilmeet herkät ja silmien
epämääräinen väri näyttää mielialojen mukaan vaihtelevan.
Hän istuu hiukan eteenpäin kumartuneena ja silmänsä tähyävät jonnekin
rajattomaan, määrättömään kaukaisuuteen. Kasvoilla hehkuu nyt
haltioitunut into, hän on kuin rukoukseen vaipuneena:
— Minä tunnen nyt sinun olemuksesi ihanuuden, sinä valkoisen armeijan
Valkea Henki. Sinä, sen salainen Johtaja. — Sinun avullasi he voittavat
moninkertaisen vihollisensa, sinun voimallasi he ilolla tuskiin ja
kuolemaan käyvät. — Ihanaa olisi kuulua sinun joukkoihisi! — —
Urkujen soitto värisyttää ilmaa, säveliä, muistosanoja, kukkien
tuoksua, — kyyneleitä. — On kuin kaikki yhdeksi sulaisivat, kuin kukin
toisensa surun tuntisi, — on kuin kukin itkisi toisensa tuskaa.
Ja valkoisen armeijan Valkoinen Henki levittää siunauksensa kautta
kirkon, ylitse ihmisjoukon, ihmisten, jotka itkevät, _toistensa_ tuskaa.
Niin myös tyttönen, lehterin hämärässä nurkassa, ja hänen kyyneleensä
putoilivat, kuin suvisen sateen pisarat, silmät itkivät, huulet
hymyilivät. —Ihmiset uhrautuvat toistensa tähden, ihmiset ovat jo
oppineet _rakastamaan_ toinen toistaan...
Ja suuret, väkevät tunteet hänen hentoa olemustaan värisyttävät.
* * * * *
On ilta. Alina Auran pulpetin ääressä luo sähkölamppu kalpean
valon viheriän varjostimen takaa. Suuret konttorikirjat avautuvat
ja paiskautuvat jälleen kiinni, uudelleen avautuakseen. Numerot
sarakkeissa sekaantuvat, laskut sotkeutuvat ja silmä hairahtuu pitkiä
riviä seuratessa.
Vapisevin käsin sulkee hän taas raskaan kirjan ja painaa käsiinsä
tumman pään. Ummistuneitten silmien eteen kohoavat kummat kuvat:
-Tuolla näkyvät kasvot kivun vääristämät, tuolla polttavat, kuumeiset
huulet hehkuvat vettä janoovina — tuolla hourailun kourissa
kamppailevan käsi tyhjästä haparoi ystävän kättä... Ja ulkona riehuu
taistelu, kiväärit paukkuvat, tykit jyskivät ja hangella makaa
kymmenittäin kaatuneita, jotka kuroittavat käsiään apua anoen, veren
hiljalleen kuiviin valuessa. — — —
Neitonen kohotti päätään, pyyhkäisi otsaansa ja katsoi ikkunaan, josta
vastaan tuijotti talvi-illan pimeys.
Mutta siellä sisällä syntynyt ääni puhui yhä voimakkaammin, kunnes
hän oli vakuutettu siitä, että todella kuuli sen kehoituksen. Silloin
kuvastui kasvoilla päättäväisyys. Hän nousi pöytänsä äärestä ja lähti
valmistautumaan tehtävään, johon kutsui häntä sisäinen ääni.