Ilta pimeni ja joukot kahdeksantoista tuntia syömättä ja levähtämättä
ponnisteltuaan olivat jo perin uupuneina. Siksi järjestettiin vartiot
metsän reunamille toisten vetäytyessä suureen taloon, joka jo
ohikuljettaessa oli majapaikaksi katsottu, ellei kirkonkylään ennen yön
tuloa ehdittäisi.
Haikein mielin jäivät vartiovuorolle määrätyt paikoilleen. Pitkän
taistelun aikana jänteitä terästänyt jännitys pyrki väkisinkin
laukeamaan ja kivääriä kannattava käsivarsi tuntui herpautuvan, sitä
mukaa kuin hiukaiseva nälkä yhä uhkaavampana esiintyi.
Kuu pilven raosta pilkisti ja valaisi tuokioksi synkän seudun. Kaksi
valkoiseen armeijaan liittynyttä koulupoikaa, toinen viiden — toinen
kuudentoista vuoden ikäinen, kopeloivat alakuloisina tyhjiä taskujaan
toivoen niistä löytävänsä jonkun unohtuneen leivän palasen. Niin kulkee
taskusta taskuun toinen käsi toisen tiukasti kivääriä pidellessä, sillä
aikaa kuin silmä tarkkana tienoota tähyilee.
— Voi, löysitkö sinä — huudahtaa hiljaa toinen ja sylki hänelle suuhun
herahtaa nähdessään toverin iskevän hampaansa kuivaan kannikkaan.
— Jää tästä sinullekin — puhelee toinen syödessään — on tässä pari
haukkapalasta kumpaisellekin.
— Kiitos. Olitpa hyvä, kun omastasi annoit, vaikka nälkä oli
itselläsikin.
Samassa pysähtyvät kumpikin kuuntelemaan läheneviä askeleita. Metsän
peitosta tulee esiin viisi miestä kivääreineen. He lähestyvät varovasti
poikia.
Yksi muutaman kymmenen askeleen päästä huutaa:
— Ketä siellä? — oletteko punasia?
— Tulkaa vaan tänne! huutavat pojat takaisin.
— Emme me sentään — taidattekin olla lahtareja.
— Itse te lahtareita olette.
* * * * *
Seuraa hetken äänettömyys, miehet epäilevät lähestyä, sitte kuuluu
äskeinen ääni:
— Sanokaa nyt oikein totta, oletteko te punaisia.
— Totta, totta, ellette usko, tulkaa katsomaan — lausuu pojista toinen.
— Ovat eksyneet omistaan — kuiskaa hän toverilleen.
Miehet lähenevät, kunnes kuuluu: — Seis, heittäkää aseenne, muuten
ammutaan!
Ne pirut ovat sittenkin lahtareja — pääsee ällistyneiltä miehiltä,
mutta aseensa he pudottavat vastusta tekemättä, luullen kohtaavansa
lukuisamman vastustajan. Mutta poikaset ovat ylpeitä voitostaan
ja annettuaan ensin kauempana oleville vahdeille merkin, lähtevät
kuljettamaan vankejaan päällikön luo taloon.
Avarassa tuvassa istuskelevat sotilaat iltastansa odotellen. Kuka pää
käden varassa torkkuu, mikä kivääriään puhdistaa. Joku koettaa saada
haltuunsa pienen alan pöydän kulmaa, kirjoittaakseen kirjelipun kotona
odottaville omaisilleen.
Kautta koko talon, jonka joka soppi on miehiä täyteen ahdettu, käy
valtainen puheensorina, kukin kertoo päivän tapahtumien yksityiskohtia
toisille, tai ehkä pikemminkin itselleen muistojaan kertailee, sillä
kaikki puhuvat yhtähaavaa, eikä kukaan kerkiä toista kuuntelemaan.
Luutnantti Toivonen istuu tuvan pitkän pöydän päässä, käsi otsalla,
kasvoilla syvien mietteitten ilme eikä hän näytä toisten tarinoita
kuuntelevan. Mutta äkkiä havahtuu hän aatoksistaan, kun lattiasta,
juuri siltä kohdalta, johon hänen katseensa kiinteästi tähyilee,
avautuu luukku ja pyöreä, harmaa olento selvitteleikse ylös. Ihmetellen
katselevat tuvassa olijat ensin tätä uutta tulokasta arvellen eksyneen
punikin sieltä esiin pyöritteleivän. Mutta hämmästys päättyy pian
valtaiseen nauruun.
Sehän on herra Heinonen, valtionvirkamies, kukas muu! Hän, joka äsken
jätettiin puuropadan vartiaksi muiden kiiruhtaessa tappelua jatkamaan.
Palattaessa oli löydetty padan pohjalta kitkerä keitos, joka maistui
sekä raa'alle että pohjaan palaneelle. Kokkia ei löytynyt mistään.
— Persana, kun särkee tuo reumatismi ja issiasta vetää kuin pahemman
pyryilman tullessa — voi, voi, kun vetää aivan isoon varpaaseen saakka.
Hän hieroi ja läiskytteli lihavia kinttujaan, sen, minkä palleroisen
vatsan yli lyhyet käsivartensa ulottuivat ja vilkuili syrjäkariin
illastaviin poikiin.
Komppanian päällikkö pöydän päästä virkkoi:
— No mitä sinä kummittelet, mies! Tämä puuro on kuin menninkäisten
ruokaa! — Punaiset ravitaan sardiineilla ja rusinasopalla, mutta me
emme saa kunnon ruisjauhopuuroakaan. Kuka sinut kellariin käski! — Kun
et tappelussa kestä, tohtinet toki pataa hämmentää.
— Ui, ui, kun särkee, ihan isoon varpaaseen saakka vetää, eikä ole
ambulanssissakaan yhtään hierojaa. — Enhän minä voinut tuossa palan
vieressä viipyä, kun kuula tuli uunin ikkunasta ja lensi seinästä ulos.
— Tuonne kellariin oli kömmittävä ja nyt kun siellä kolmisen tuntia
kyykkysilläni olin, kylmässä, kosteassa ilmassa, niin tietää sen! Voi,
kun se repii tuota issiashermoa!
— Terveys on kallis lahja, sen hoitoa ei saa laiminlyödä — puheli joku
naurahdellen.
— Mitähän punaryssät tekisivät, jos me kaikin todenteolla alkaisimme
reumaattisia vikojamme korjuuttaa?
— Kuulkaapas, herra Heinonen, — alotti muuan konttoristi, — minullakin
oli ennen kova "issias" ja ankara kolotus koivissani, mutta se on nyt
aivan kadonnut tämän yhdeksänviikkoisen hoitokuurin jälkeen. Tähän
ehdottomasti parantavaan reseptiin kuuluu: joka päivä rämpiä syvissä
kinoksissa, märät saappaat, joskus jäätyneet, jalassa, Öin ja päivin.
Toisinaan tilaisuuden sattuessa maataan myös kuusi, seitsemän tuntia
lumessa, joka lämpimän ruumiin alla vedeksi sulaa. Kilometrittäinen
juoksu kuulasateessa on kipeille jäsenille parhainta sairasvoimistelua
ja peninkulmien marssit edistävät suuresti yleistä hyvinvointia. —
Tässä Heinosellekin paras ja halvin hoitotapa. Kaupanpäällisiksi voi
Mannerheim vielä antaa rintaasi punakeltaisen nauhan. Niin voi käydä. —
Olisi sen Heinosparan kustannuksella varmaan ison aikaa iloa pidetty,
mutta tuvan ovi avautui ja pöydän päässä istuvan luutnantin eteen astui
terhakka poikanen, joka reippaasti kunniaa tehden lausui:
— Komppanianpäällikkö! Meillä on täällä viisi vankia, jotka saimme
toverini kanssa vartiopaikalta.
Hymyillen katsahti nuori luutnantti pientä sotilasta ajatuksissaan
sanoen:
— Näiden kanssa ne suuret työt suoritetaan. Hän nousi ja seurasi poikaa
ulos.
Vangit, joista kaksi täysiveristä huligaania ja kolme kalpeata
tehtaalaisnuorukaista, odottivat kohtaloaan saunassa, jota heikosti
valaisi kiukaan reunalla käryävä kotoinen talikynttilä.
Lyhyt, nopea kuulustelu sen ratkaisi. Nuo kaksi, joiden kasvoilta
tuntui jo ihmisyys paenneen, syytivät epätoivonsa vimmalla
"lahtareille" tuikean kiroustulvan, mutta poikaset pelosta väristen
vakuuttivat lähteneensä toisten houkuttelemina sotaan.
— Saatte näyttää, oletteko puhuneet totta — sanoi komppanianpäällikkö
pojille. — Te seuraatte nyt meitä rintaman selkäpuolella ja teette
töitä mihin kykenette, eikä teille tapahdu pienintäkään pahaa. Mutta
vähimmästäkin juonittelusta on heti tienne poikki. — Ymmärrättehän!
— Kyllä, herra luutnantti. Ammuttakoon meidät paikalla, jos
pienintäkään viekkautta huomataan.
Kuvaamaton kiitollisuus loisti nuorten vankien kasvoilta. Tämmöistä
kohtelua he eivät olleet odottaneet, sillä kamala oli kohtalo valkoisen
vangin punaisten puolelle joutuessaan.
— Lapsiparat, — huokasi Jouko itsekseen. Pojat köyhistä kodeista
raastetaan tänne, syöstään laumoittain surman suuhun, siksi vaan, että
joku vallan- ja kunnianhimoinen "kansanvaltuutettu" saisi vielä jonkun
aikaa pitää tämän kurjan, raastetun ja häväistyn maan ohjaksia, jotka
kumminkin häneltä kerran siirtyvät taitavampiin käsiin.
— Menkää pojat tupaan, siellä saatte kuumaa teetä ja voileivän —.
Hän käski viitaten heidät poistumaan selvittääkseen välit noiden
turkulaisten katusankarien kanssa, joille virkkoi:
— Miten teidän mielestänne olisi kanssanne meneteltävä?
— Eikö teillä ole kivääreitä, joita voisitte koetella? — vastasi toinen
vangeista ilkeästi irvistäen.
— Lieneepä lahtareilla jokunen niitäkin, — ilvehtii toinen.
Joukon muoto synkistyi. Hän viittasi pihalla seisoville vartioille,
jotka katosivat vangit mukanaan pimeyteen. Jonkun hetken perästä
kuului kahdesti kolmen kiväärin yhteislaukaus. Jouko huomasi Heinosen
vierellään.
— "Persana, mitä noista säästää yhlestäkään, ampua ne saisi kaikki
järestään. Antaa vaan työtä ja päänvaivaa, mihin ne sijoittaa ja millä
ne ruokkii, kun ei tahlo armeijallekaan ruokaa riittää."
— Eihän noita nyt raaski lapsia ampua, syyntakeettomia ne ovat, pitää
toki armahtaa niin monta, kuin on mahdollista, olemmehan vastuussa
tehtävästämme.
Toista se on noiden kanssa. Tuommoiset paatuneet konnat, ihmiskunnan
hylkiöt, joista ei kenellekään elämässä ole hyötyä, ne joutavat
huoletta muuttaamaan muille maille.
— Ampuminen on liian helppo kuolema noille, voi persana! kiluttaa niitä
pitäisi, kiluttaa sanon minä!
Hän kääri tiukemmin turkkia ympärilleen ja hänen pyöreästä
nelikymmenvuotiaasta olemuksestaan ei näkynyt muuta kuin pehmeät,
hiukan veltostuneet posket ja turpeiden luomien alta muljottavat
ihraiset silmät.
— "Kiluttaa oikein, kiluttaa minä sanon!" — kertasi hän yhä noita
inhoittavia sanojaan.
Jouko jo tunsi kuumenevansa.
— Jumaliste, olisimmeko silloin punaisia paremmat! — Minä sinut
"kilutan", ellet laita itseäsi näkyvistäni, tukin takaisin
kellariin issiaksinesi ja pakoittavine varpainesi. Oletko täyttänyt
velvollisuutesi tänä päivänä!
Hän ravisti miestä turkinkauluksesta, työnsi hänet sitte ovesta tupaan,
josta jo kuului harras kuorsaus.