Valkoinen armeija painalsi vakavasti yli järven jään, eikä
tiheä kuulasade tuottanut koko välimatkalla mitään vahinkoa.
Luutnantti Toivosen ääni kuului selvänä ja voimakkaana ja hänen
nuorukaiskasvoilleen oli vetäytynyt taas tuo vanhentava varttuneen
miehen ilme. Hän komensi milloin juoksuun, milloin pitkälleen
levähtämään, mutta itse ei hän kertaakaan laskeutunut maata vasten.
Hän unohti väsymyksen ja vaaran taistelun tulisessa innostuksessa.
Hän tunsi taas tuon salaisen voiman itseään kannattavan, voiman, joka
tuki ja varmensi. Oli kuin tuossa vierellä olisi ollut joku näkymätön
seuraaja, jonka turvissa voi vahingoittumattomana käydä läpi tulen.
_Mikä_ se oli ja mistä virtasi voima, sitä ei hän käynyt tutkimaan, hän
vaan _tunsi_ sen ja oli tuntenut jo monasti ennenkin.
Pieni, kapea metsänpoukama eroitti vielä joukot kirkonkylästä ja näytti
se kauempaa melkein vaarattomalle, mutta lähemmäksi tultua antoivat
punaiset sieltä ankarat tervetuliaiset.
Ne olivatkin sijoittuneet hyvään suojaan aidan taakse, jonne oli
havumajoja suojaksi rakennettu, joten kauempaa oli mahdotonta kehenkään
tähdätä, ammuskeltiin vaan summamutikassa jonkun aikaa. Silloin huomasi
Jouko, miten pari rohkeata poikaa riensi kuularuiskua kuljettaen kauas
edelle muista. Hän huusi heidän jälkeensä, tahtoen estää heitä varmaan
surmaan syöksymästä, mutta he eivät hänen sanojaan enää kuulleet.
Aukealle kentälle oli heidän asetuttava, sillä vähintäkään suojaa ei
ollut sillä kohdalla saatavana. Hetken aikaa kuului sieltä kiivasta
rätinää, mutta pian se vaikeni miesten maahan tupertuessa ja yksin,
äänettömänä seisoi kuularuisku aukealla kentällä kuin omaa orpouttaan
ihmetellen, punaisten sitä vimmatusti ampuessa, kuin olisi se heidän
vihansa erikoinen esine.
Sillävälin olivat hiihtomiehet kiertämällä päässeet lähemmäksi metsää
ja alkoivat ampua punaisia sivustapäin. Nämä luulivat jo olevansa
saarroksissa, heittivät ampumisen ja hankkivat pakoa.
Luutnantti Toivonen joukkoineen oli asettunut juoksuhautaan, — suureen
valtaojaan, joka kulki suorassa linjassa vasten punaisten asemaa.
Kun pojat ampuivat yhä innokkaasti, vaikka vastausta ei tullut toiselta
puolen, huusi päällikkö:
— Miksi te tuhlaatte patruunoita metsään, vielä niitä muuhunkin
tarvitaan.
— Laskeutukaa, luutnantti, tänne alas, niin näette, ettemme turhaan
ammu, — oli miesten vastaus.
Oli se tosiaankin näkemisen arvoista. Pitkin valkoista maata mateli
tummia olennoita nelinryömin peräytyen. Kuula lensi, lumi pöllähti
vierellä, ryömivä olento milloin kellahti maahan ja jäi siihen
liikkumattomana makaamaan, milloin hetkeksi pysähtyi ja jatkoi taas
matkaansa. Joskus kohosi maasta joku jäljelle jäänyt, toipunut ja lähti
laahustamaan edelleen vetäen perässään loukkaantunutta koipeaan.
Poikia kovin huvitti tämä metsästys, olihan jännittävää nähdä, sattuiko
luoti siihen, johon tähtäsi. Päällikkö teki kumminkin pian tästä
lystistä lopun ja komensi joukot taas eteenpäin.
Metsänlaidassa oli hautuumaa, jonka läpi oli osan kulettava.
Ruumishuoneen ovi oli auki ja joku pistäytyi sinne sisälle, mutta
palasi pian kasvoillaan kauhu ja peljästys.
— Tulkaa katsomaan, tulkaa tekin, luutnantti, näkemään punaisten töitä.
Se oli tosiaan kamala näky. Viisi puolialastonta kidutuksiin kuollutta
ihmistä. Yhdellä vatsassa neljä reikää, jotka oli nähtävästi pistimellä
kaiverrettu. Toiselta rinta puhkaistu, vasen käsivarsi ruhjottu ja pään
läpi ammuttu kuula. Kolmannen ruumis oli mustansininen, täynnä lyönnin
jälkiä, aseena nähtävästi käytettynä pyöreätä puuta, koska iho oli
ehjä. Neljättä oli viileksitty: Pitkin koko alastonta ruumista kulkivat
teräaseella tehdyt haavat, joita ei kuitenkaan ollut syvään vedetty,
jotta ei kuolema liian aikaseen lopettaisi onnettoman uhrin kärsimyksiä.
Näiden vainajien kasvoille oli jähmettynyt tuska ja kuvaamaton kauhu,
mutta kaikista kamalimman kuvan tarjosi kuitenkin viides, jonka
kasvoista oli nahka nyljetty, vedetty yli pään, aina takaraivoon
saakka, jossa se verisenä roikkui. Nurin kääntyneet silmät muljottivat
valkeina, kamalasti kattoon katsellen.
* * * * *
Siinä vannoivat Pohjanmaan pojat menevänsä vaikka läpi tulen ja
valkean, ennen pysähtymättä, kuin on punaryssäin valta Suomen maassa
kukistettu. Mutta mukana ollut ruotsinmaalainen upseeri oli suunniltaan
vihasta ja saatuaan samassa kiinni hautuumaalla piileksivän punaisen
lävisti siinä paikassa seitsemällä revolverin kuulalla hänen päänsä.
Koko kallo murskautui ja aivot vuosivat ulos.
Uudella innolla hyökkäsivät he taas eteenpäin ja hiukaisevan nälänkin
tunne, joka kaksitoistatuntisen yhtämittaisen vaelluksen ja taistelun
jälkeen jo tuntuvasti ahdisteli, unohtui ja laimeni taas hiukan. Jos
kellä kaunainen leivän kannikka taskussa oli, se tasattiin, enempää ei
ehditty, eteenpäin oli taas pyrittävä.
Punaryssät olivat, jätettyään suojatut asemansa metsänkannaksella.
vetäytyneet kylään, josta ei liikahdustakaan näkynyt, ei yhtäkään ääntä
kuulunut. Jouko, nuoren Seppo poikasen ja parin muun kanssa, lähti
tunnustelemaan maaperää. Mutta tuskin oli heidän hahmonsa ennättänyt
ilmestyä kylänpuoleiseen metsänlaitaan, kun jostakin tuntemattomasta
paikasta suunnattiin heitä kohti ankara tuli.
Punaiset päästivät metsään hirveän dumdumkuulasateen ja räiskyen
räjähtelivät luodit puiden runkoihin ja oksiin.
Kiireellä vetäytyivät miehet takaisin, mutta onnettomuus kumminkin
saavutti. Seppopoikanen sai räjähtävästä kuulasta vatsaansa ammottavan
haavan.
Kirpeän katkera tunne valtasi päällikön, kun hän katseli nuorta
ystäväänsä, miten hän siinä murheellisena istui, puun juurella, kahden
toverin tukemana. Veri vuoti tulvien haavasta ja kantopaarit viipyivät
niin tuskallisen kauan. Ei ainuttakaan valitusta hän päästänyt, mutta
nuo syvät, surumieliset lapsensilmät puhuivat sanomatonta kieltä.
Raskas oli nuoren luutnantin mieli, ei hänen tuskaansa tieto päivän
voittoisasta etenemisestäkään nyt huojentanut.