I.

On hiljainen sydänyön hetki. Jääkäriluutnantti Jouko Toivonen valvoo

ja miettii. Mieli on jännittynyt, ajatukset työskentelevät kuumeisella

kiireellä. S:n valtaus palaa mielessä ja suuri, ankara edesvastuun

tunne pingoittaa äärimmilleen hengen voimat. Mutta hän tuntee nyt,

kuten ennenkin suuren ratkaisun edellä, sen ihmeellisen, jostain

salaisesta lähteestä tulevan voiman virtauksen joka tyynnytti ja

rohkaisi ja synnytti sydämmessä suuren turvallisuuden tunteen.

— Kyllä me onnistumme nyt, kuten ennenkin, kunhan ei vaan menisi

pojistani kovin monta.

Hän katsoi kelloa. — Puoli yksi. Oli aika saattaa miehet kiireimmiten

jalkeille.

— Pieni pakkanen on kovettanut hangen, jota aurinko eilispäivänä

ankarasti pehmitteli. Mahtavina kohoutuvat tiepuolessa korkeat

havupuut, jättäen ainoaksi näköalaksi vaan palasen taivaan kenttää.

Kapea kuunsirppi valaisee heikosti ja tähdet vilkkuen tuikehtivat

katsellen ylhästä korkeudestaan poloiseen Pohjolaan, jonka valkeille

hangille punaruusut puhkeilevat, veljessodan raivotessa.

Mutta hiljaista korpitaivalta painalsi eteenpäin valkoinen armeija,

samosi läpi metsien ja maiden, vuoroin mäkiä nousten, vuoroin notkot ja

laaksot laskien. Mieliala on reipas ja iloinen, aivan kuin huviretkelle

matkaavien.

Edellä ratsastaa komppanian päällikkö, luutnantti Toivonen

kirkassilmäisen nuorukaisen seuraamana. He ajavat yhä kauemmaksi,

edelle muista, mutta vihollista ei vielä näy, ei kuulu.

— On kaunis yö, Seppo, — sanoo luutnantti pitkän hiljaisuuden

katkaisten. — Mitä sinä ajattelit, äitiäsikö muistelit?

— Sisartani minä tässä äsken, — se jäi sinne asemalle ja katseli minua,

kun juna hiljalleen lähti liikkeelle ja liukui pois, ja vaikka asema

oli jo kadonnut näkyvistäni, niin minä näin yhä sen silmäyksen. On kuin

se nytkin minua katselisi, tuntuu niin hyvälle, kun tietää että se aina

muistaa, on kuin olisi lähelläni.

Päällikön sydäntä vihlaisi pojan puhe. — Sisko, ainut sisar! — Niin,

minulla ei enää ole...

Hän tunsi taaskin sen syvän, tyhjän aukon, jonka siskon kuolema oli

hänen sieluunsa tehnyt, mutta hän koetti olla sitä muistelematta,

koetti kääntää ajatuksensa muualle, johtaa ne vaan siihen suureen

yhteiseen vaaraan, joka oli torjuttava, sitähän velvoitti Anninkin

muisto.

Hetken kuluttua vilkaisi hän taas sivulleen poikaan, joka siinä

vierellä äänettömänä ratsasti, ja häntä ihmetytti levottomuus, joka

tänä yönä pyrki mieleen häntä ajatellessaan.

— Olisiko nyt hänen vuoronsa? — Ei, ei toki. Se lienee vaan kuvittelua,

joka johtuu kenties siitä, että olen viimeaikoina tuohon kunnon poikaan

yhä enemmän kiintynyt.

— Tulemmeko kenties liian etäälle toisista — sanoi hän ääneen. — Aamu

valkenee kohta, metsät loppuvat ja seudut käyvät vaarallisiksi. —

Ajattelin sitä sinun tähtesi Seppo.

— En pelkää mitään teidän kanssanne — kuului kirkasääninen vastaus ja

poikasen avoimista lapsensilmistä loisti lämmin, luottava katse.

He ratsastivat taas tuokion äänettöminä. Pakkasessa kovettunut

lumisohjo ropsahteli miellyttävästi kavioiden koskettaessa sitä ja

autio, kaunis korpitie kypsytti kulkijan mielessä tunteen kuin olisi

kysymyksessä sittenkin vaan — huviretki.

Mutta äkkiä heristi Joukon herkkä ratsu korviaan ja liikehti levottoman

kuin vaaraa vainuten. Sen huomasi isäntä, joka tarkoin tunsi hevosensa

ominaisuudet. — Niin, siinä oli tiepuolessa lato — aivan oikein hän

arvasi, sieltä pamahti laukaus, toinen ja kolmas, pahasti häiriten

korven hiljaisuutta.

— Keitä olette?

— Punaisia tietenkin, mutta te näytte olevan lahtareita.

— Heittäkää aseenne heti paikalla, muuten panen mäsäksi koko latorähjän

ja joka mies on silloin kuoleman oma! — jyrisi Jouko.

— Älkää saatanat ampuko, meitä on paljon! — kuului sisältä hieman

epäröivä vastaus.

— Ulos joka mies ja aseet latokaa tuon kiven viereen.

Äskeinen ääni kuului sisällä puhelevan: — Ei sen kanssa auta, se piru

on niitä Saksan jääkäreitä.

Hetkisen keskusteltuaan ryömivät lopuksi miehet esiin, luvultaan

kymmenkunta ja latoivat aseensa määrättyyn paikkaan.

— Huonoja miehiä ovat nuo punikit, kun ihan ilmaiseksi antautuvat,

mutisi Seppo puoleksi harmissaan, että ei ollut saanut tilaisuutta

näyttää kuntoaan ihailemansa päällikön vierellä.

Selvisi jälestäpäin, että nämä maalaismiehet, lukuunottamatta paria

Söörnäisten sankaria ja yhtä ryssää, olivat pakolla punaisten riveihin

otetut; ja olivatkin ukot nyt mielissään, näin vähällä leikistä

selvittyään.

Ratsastajien matka oli hetkeksi keskeytynyt ja oli heidän nyt

vartioitava vankejaan, kunnes metsän sisästä porhalsi näkyviin kolme

hiihtomiestä, joiden haltuun ne annettiin komppanian päällikön nuoren

seuralaisensa kanssa jatkaessa matkaansa edelleen.

He saapuivat onnellisesti läpi korpisen taipaleen ja kohosivat aamun

valjetessa korkealle kunnaalle, josta eteen aukeni unhoittumaton näky.

Edessä pitkä, kapea, saarekas järvi, joka lumipeitteisenä mahtavasti

levittäytyy silmänkantamattomaan etäisyyteen pohjoisesta etelään, mutta

vastaisella rannalla, noin kolmen kilometrin päässä kohoaa maa ja

etäämpänä häämöittää kaukainen kirkonkylä, ryhmä punaisia ja harmaita

rakennuksia ja niiden keskellä kirkko, jonka torni kohottaikse kohti

aamuruskon kultaisessa punerruksessa hohtavaa taivaan rantaa. Niin on

tuo kirkko, kuin hellä vaaliva emo noille ympäröiville asumuksille.

Rusko hehkuu yhä tulisemmin, koko kaukainen taivaanranta liekehtii ja

öisiltä asunnoiltaan kohottautuu — aurinko, suurena, palavana, kuin

tämän iki-ihanan maailman luojan jumalainen ilmenemismuoto.

Suuri ihmetys ja ihastus täyttää katsojan mielen. Tekee mieli kumartua

maahan ja palvoa päivänkuningasta, kuten tekevät ihmiset idän mailla.

Tekee mieli avata sylinsä ja sulkea siihen koko tämä ihmeellinen, ihana

maa, jossa ei _saa_, ei _voi_ olla mitään pahaa, ainoastaan hyvyys ja

rakkaus on täällä hallitseva.

Ja kukkulan juurelle kerääntyvät joukot puettuina valkeisiin

päähineisiin ja heidän yllään ovat pitkät lumivalkeat kaavut. Nämä

valkeat olennot näyttävät loputtomien hankien helmoista kohottautuneen,

— heidän joukkonsa tuntuu loputtomasti kasvavan, heidän valkeat

vaatteensa häikäisevät nousevan auringon valossa, ja alla lumi kiteinä

kimaltelee ja usvat laaksoista pakenevat valkoista kansaa, joka

kokoontuu palvelemaan suurta valon jumalaa.

Onko tämä joku harhakuva? — Kenties kaunis uni, josta täytyy pian

herätä. — Sotaretkelläkö? — Niin, tuo tuolla alhaalla on valkoinen

armeija, joka valmistautuu hyökkäämään vasten punaisten asemia ja pieni

kuusen oksa lakissa on merkki, josta valkoiset tuntevat omansa.

Äkkiä räiskähtää yhteislaukaus vastaiselta rannalta kuin merkiksi, että

heidät on huomattu. Nyt suuntaavat punaiset kukkulaa kohti kiivaan

kivääritulen.

— Ei ne mitään, eivät ne satu kehenkään, eikä niitä ole aijottukaan

ketään vahingoittamaan. Eihän _nyt_ voi kukaan suoda toisen surmaa, ei

kukaan _tahtoa_ toiselle pahaa, ei kukaan, tämmöisenä aamuna!

Jouko Toivosen oli vaikea irtautua unelmastaan, kun ylipäällikkö ja

kaksi komppanian päällikköä saapuivat kukkulalle neuvottelemaan.

Mutta tuskin olivat he ehtineet vaihtaa muutaman sanan, kun tuli

taivaanrannalla leimahti, maa vavahti jyrähdyksestä ja — ylipäällikkö

S:n ruumiin läpi lennähti kokonainen schrapnelli, leikaten miehen

melkein kahtia. Molemmat komppanian päälliköt pyöriskelivät kinoksessa

ilman paineen vaikutuksesta.

— Onpa tämä sittenkin sotaa, oikeata _sotaa_ ja ihmiset _tahtovat_

tehdä toisilleen pahaa, — ajatteli toinen Jouko Toivonen, Silläaikaa

kuin toinen sen niminen määräsi, komensi, tarmokkaasti, kylmäverisesti

— mutta hän tunsi, että tuo ensimmäinen tuolla sisällä — nyyhki.