Näiden tapahtumain jälkeen näytti isäntä parantavan tapojaan. Hän rupesi
harventelemaan ryyppimistään ja käymään vähin töissäkin. Kävi hän
tavasta toisella puolellakin ja oleili siellä hyvät ajat. Kun niin
sattui, pistäysi isäntä lapsikamariinkin, ja silloin hän katseli kauan
aikaa lastansa syviin mietteisiin vaipuneena.
Synkkämielinen ja vähäpuheinen oli hän nytkin, ja emännän kanssa ei vaan
päästy pitkiin keskusteluihin. Entinen vastenmielisyyden tunne makasi
Tommin sydämessä ja vieraaksi tunsi hän itsensä tässä piirissä. Pitkät
hetket istui hän virkkamatta sanaakaan.
Tämmöisenä pysyivät olot vuoden, toista, mutta Tommin ryyppyvälit eivät
siitänsä harvenneet, eikä hänen elämäntapansa tullut entistä ehommaksi.
--
Jonkun ajan kuluttua rupesi Tommin tila entistä enemmän pahenemaan. Hän
ryypiskeli niin ankarasti, että hän oli yhdessä pöhnässä kuukausittain.
Emäntä itki ja murehti ensimältä, niin että oli vedeksi sulaa, mutta
Tommi vaan nauroi, joi ja rallatteli. Jos hän oli jonkun päivän
väkijuomia saamatta, oli hän mitä surkeimmassa tilassa. Hän vapisi
niinkuin kahila virrassa, eikä vuorokausiin ottanut suuhunsa kuivaa eikä
märkää. Silloin ei hän puhunut kenellekään luotuista sanaa eikä kärsinyt
luonansa ainuttakaan ihmistä.
Eräänä aamuna kun väki nousi ylös, ei isäntää ollutkaan vuoteellaan.
Luultiin, että hän oli mennyt viinanhakuun, eikä siitä sen enemmän
huolehdittu. Mutta kun kului viikko, toista, eikä isäntää alkanut
kuulua, ruvettiin pahoin papuilemaan. Häntä etsittiin ja kyseltiin
kaikkialta, mutta turhaan. Kukaan ei ollut nähnyt hänen lähtevän eikä
kukaan ollut tavannut häntä tiellä; isäntä oli kadonnut niinkuin kaste
maahan.
Useat arvelivat, että hän oli tehnyt itsemurhan, mutta Siina väitti
lujasti, että sitä hän ei ole tehnyt.
Apeaksi tahtoi käydä emännän mieli, mutta hän torjui epätoivoa kaikin
voimin. Vähitellen voitti hän takaisin entisen mielenlujuutensa ja
ryhtyi tarmokkaasti talouden toimiin, ja kaikki sujui nyt paremmin kuin
viimeisinä aikoina isännän kotona ollessa.
Emäntä oli kaiken aikaa pitänyt hyvää huolta vanhemmistaan, ettei heiltä
suinkaan mitään puuttuisi, ja koki tehdä heidän vanhuuden päivänsä niin
murheettomiksi kuin suinkin mahdollista.
Kun hän taasenkin eräänä kertana meni vanhuksien kamariin, olivat he
hyvin surullisen näköiset.
»Sinulla on nyt, lapseni, kovat ja murheelliset ajat», sanoi isä
surumielisesti.
»Niin, isä. Minä en tarkoin tuntenut hänen sisällistä ihmistänsä, vaikka
luulin tuntevani. Luotin liiaksi omiin voimiini ja uskoin voivani
muuttaa hänet toiseksi ihmiseksi, mutta niin ei käynyt. Olkaa kuitenkin
huoletta, kyllä asiat käyvät päinsä, vaikka näinkin ovat», koki emäntä
lohdutella vanhempiansa.
Tämmöisenä kului aikaa vuoden paikkeille. Siina koki yhä hiljaisesti
kuulustella, mihinkä isäntä olisi joutunut. Hän kävi pappilassakin
tiedustelemassa, olisiko hän ottanut sieltä papinkirjaa, mutta sitä hän
ei ollut tehnyt.
Vihdoin tuli Lenulaan eräs mies, joka oli ollut asioittensa takia
liikkeessä laajoissa piireissä. Hän kertoi nähneensä Tommin poliisina
eräässä maamme isoimmassa kaupungissa. Oli niinkuin raskas paino olisi
pudonnut Siinan sydämeltä, sillä nyt hän tiesi, että Tommi oli vielä
elävien kirjoissa, ja siinä oli hänelle kylliksi.
Hän tuli nyt niin iloiseksi mielessään.
Ja pian oli hänen päätöksensä tehty. Hän kutsui veljensä Nartin
luoksensa ja rupesi esittämään hänelle, että hän ottaisi Ritulan
talouden haltuunsa pitemmäksi ajaksi.
»No, mihin sinä sitten aiot?» kysyi Nartti kummeksien.
»Miestäni hakemaan», sanoi Siina melkein iloisesti.
»Joko hänet sitten olet saanut tietoosi?»
»Jopa tietenkin, ja minä olen velvollinen menemään hänen luokseen. En
tiedä, kuinka kauan tulen siellä viipymään, sillä Tommilla on pieni
virka eräässä kaupungissa», selitteli Siina.
»Entä lapsi?»
»Hänet otan mukaani.»
Nartti suostui emännän ehdoitukseen, ja niin oli asia päätetty.
Molemmin menivät he nyt vanhusten kamariin. Siellä selitti Siina heille
kaikki, mitenkä asiat nyt olivat. Hän sanoi Nartin jäävän heitä
hoitamaan ja itse menevänsä miehensä luo. Molemmin he vakuuttivat, ettei
vanhuksilla suinkaan tulisi mitään puutetta olemaan.
Vanhukset eivät oikein ymmärtäneet, oliko tämä elämänkäänne hyvä vai
paha. Molemmilta puolilta virtaili asia sekaisin heidän mieleensä.
Toiselta puolelta tuntui pahalta, kun Siina lähtee tuolle epävakaiselle
retkelle, mutta toisaalta taasen tuntui hyvältä, kun hänen miehensä oli
tiedossa. Kuitenkin he nöyrinä alistuivat kohtaloonsa.
Kauan ei Siina neuvotellut itseksensä. Päättävästi hän rupesi
kapineitaan kokoilemaan ja varustautumaan matkaan niin pian kuin
mahdollista.
Aila oli silloin noin neljän vuoden ikäinen. Hän oli hyvin kaunis, terve
ja ketterä lapsi. Terävä-älyinen hän oli myös ja ymmärsi jo kaikki
jokapäiväiset asiat. Hän oli jo saanut tietoonsa, että hänellä oli isä,
mutta tämä oli mennyt pois. Alituisesti oli hän äidiltään kysellyt:
missä isä on ja milloinka hän tulee kotiin.
Äiti hyväili lastaan iloisesti ja puheli hänelle, että nyt mennään isän
luo, sillä isä on löytynyt. Aila ilostui tuosta, niin että hän nauroi,
hyppeli, hykerteli käsiään ja halaili äitiään.
Emäntä selitti väelleen, että hän on pakoitettu joksikin aikaa lähtemään
pois kotoa ja Nartti tulee sillävälin hoitamaan taloutta. Väki olikin
tyytyväinen siihen, sillä he tiesivät Nartin olevan sävyisän ja
kunnollisen miehen.
Pitemmittä mutkitta lähti emäntä lapsensa kanssa tuolle tuntemattomalle
matkalle.