Kun Siina tuli kaupunkiin, hankki hän heti majapaikan itselleen. Hän
pyysi talonväen pitämään lapsestaan huolta ja lähti itse oitis
kaupungille miestänsä etsimään. Kadulta kadulle rientäessään tarkasteli
hän jok'ikisen poliisin, minkä vain näkyviinsä sai. Sitä teki hän
puolilta päivin iltamyöhään, mutta miehensä näköistä ei hän tavannut.
Seuraavana päivänä hän vielä jatkoi etsimistään, mutta turhaan. Nyt
rupesi hän epäilemään olevansa surkeasti petetty.
Mutta kuitenkaan ei hän langennut epätoivoon. Seuraavana aamuna meni
Siina taasenkin kaupungille. Kun hän tapasi ensimäisen poliisin,
seisautti hän hänet.
»Sallikaa minun kysyä teiltä, onko tässä kaupungissa yhtään Tuomas
Ritula-nimistä poliisia?» tiedusteli Siina.
»On, kyllä on. Miksi sitä kysytte?» sanoi poliisi.
»Ilman vaan, olisi ollut vähän asiaa.»
»Oletteko hänen vaimonsa?»
»En. Olen vaan hänen tuttavansa», sanoi Siina kierellen, sillä ei hän
tahtonut, että Tommi olisi ennakolta saanut tietää hänen olevan
kaupungissa.
»Missä hän sitten nyt on, koskei häntä näy poliisintoimissa?» jatkoi
Siina.
Poliisi kertoi hänelle, että Ritulalla on kolmen vuorokauden loma. Hän
selitti myös tarkoin, missä Ritula pitää majapaikkaa.
Voi, kuinka keveällä sydämellä Siina nyt riensi majapaikkaansa. Hän oli
niin iloissaan, että olisi syleillyt koko maailmaa.
Seuraavana päivänä haki hän Tommin majapaikan, mutta siellä sanottiin,
ettei hän ole nyt kotona, eikä tule kotiin ennenkuin illalla.
Ei tuntunut pitkältä Siinasta tuo lyhykäinen odotusaika, eikä hän
aikonut mennä miestään tapaamaan ennenkuin aamulla.
Kuuden tienoissa meni Siina miehensä kortteeriin. Kun hän tuli huoneen
ovelle, oli se lukossa. Hän alkoi hiljaisesti koputtaa ovelle, mutta kun
ei mitään kuulunut, sitten kovemmasti.
Samassa tuli siihen talon palvelijatar.
»Mahtaakohan Ritula olla kotona, kun ei huoneesta mitään kuulu?» kysyi
Siina.
»Kyllä hän on kotona. Hän tuli jo illalla kotiin», vastasi palvelijatar.
Hän rupesi nyt lujemmasti koputtamaan ovelle, mainiten samassa Ritulan
nimen.
Pian tultiinkin ovea avaamaan. Tämän huomattuaan poistui palvelijatar.
Oven auettua astui Siina huoneeseen.
Tommi ällistyi niin tuota odottamatonta näkyä, että oli vähällä kaatua.
Sanaakaan lausumatta vetääntyi hän perälle huonetta ja istui
hermostuneena tuolille. Kumpikaan ei vähään aikaan puhunut ainuttakaan
sanaa.
Vihdoin toipui Tommi hämmästyksestään.
»Mikä sinut tänne osoitti? Enkö täälläkään saa olla rauhassa? En
suinkaan nyt ole ollut sylkemässä hienoille lattioillesi enkä tahrimassa
huoneitasi», sanoi Tommi ärtyisästi.
»Älä niin sano, Tommi! Minä en tiedä tehneeni sinulle mitään pahaa; sinä
olet paennut omaa itseäsi. Mutta minä olen velvollinen etsimään sinua,
vaikka vielä mihin menisit, sillä minä olen Jumalan edessä vannonut
rakastavani sinua kaikissa elämän vaiheissa kuolemaani asti», sanoi
Siina lujasti ja istuuntui ovipieleen tuolille.
Tommi näytti hyväisestään hämmästyvän Siinan rohkeasta ja lujasta
puheesta. Hän jäi sanattomaksi ja näytti miettivän, pää käsiin
nojattuna.
»Aiotko sitten jäädä tänne?» kysyi Tommi kolkosti.
»Se on tarkoitukseni, enkä aiokaan sinua enää koskaan jättää, kun kerran
olen sinut löytänyt», sanoi Siina.
»Kyllä sinun on lähteminen täältä», sanoi Tommi tylysti.
»Kyllä aivankin kernaasti, kun vaan yhtenä lähdetään», myönti Siina.
»Se ei tule koskaan tapahtumaan», sanoi Tommi jyrkästi.
»Niinpä minä jään tänne sinun luoksesi», sanoi Siina päättävästi.
»Kuinka se käypi päinsä? Mitenkä silloin käypi lapsen ja talouden?»
sanoi Tommi ikäänkuin säpsähtäen Siinan lujaa päättäväisyyttä.
»Ole niistä huoletta. Nartin olen ottanut taloutta ja vanhuksia
hoitamaan ja Ailan olen ottanut mukaani. Ei siis ole mikään estämässä
minun tänne jäämistäni», sanoi Siina toimeliaasti.
Kun Tommi kuuli, että Aila on täällä, näytti hän taasenkin säpsähtävän.
»Miksi lapsi ei sitten ole täällä», sanoi Tommi itseään kohauttaen.
»Pian kait minä hänet tänne noudan», sanoi Siina ja samassa hän
syöksähti ketteränä ulos.
Tovin päästä palasi hän lapsen kanssa.
»Tuossa on nyt isäsi, jota olet niin hartaasti kaivannut», sanoi äiti,
osoittaen Tommia.
Aila ei ollut mikään ujo lapsi. Hän juoksi heti isänsä luo, ja tämä
nosti lapsen polvellensa.
»Oletko sinä minun isäni? Äiti on sanonut, että sinä olet kiltti isä.
Mutta miksi sinä jätit meidät ja tulit näin kauas, vaikka meillä on
siistimpi koti kuin tämä?» leperteli lapsi isälleen, silitellen hänen
tuuheaa partaansa.
Tommi ei voinut sanoa mitään. Hän hyväili ja siljoitteli tuota kaunista
ja ketterää lasta, ja suuret kyyneleet vierivät hänen silmistään.
Tommi silmäsi kelloaan. Kiireesti laski hän lapsen lattialle, hypähti
ylös, pisti virkapuvun päällensä ja sanoi mennessään: »Minun täytyy olla
neljännestunnin päästä poliisikonttorissa.»
Siina rupesi paikalla taloudellisiin toimiin niinkuin ainakin kotonaan.
Hän pesi ja siivosi huoneen joka paikasta ja laittoi sen järjestykseen
kaikin puolin. Talon emännältä kävi hän kyselemässä, mihinkä aikaan
Tommi kävi päivällistä syömässä. Samassa ilmoitti hän, ettei emännän
tarvitse Tommin ruuasta enää pitää huolta, sillä hänen vaimonaan tahtoo
hän itse ryhtyä hoitamaan Tommin taloutta.
Kun Tommi tuli kotiin, hämmästyi hän hyväisestään siitä aistikkaasta
järjestyksestä mikä hänen asunnossaan nyt vallitsi. Maukas ateria
höyrysi pöydällä, ja isosta aikaa istuivat he molemmat taasenkin samassa
ruokapöydässä.
»Onko tämä emännän laittama puolinen?» kysyi Tommi.
»Eikä ole. Minä tämän laitoin, eikä emännän tarvitse enää sinun
ruuastasi huolta pitää», sanoi Siina.
Koko ruoka-aikana ei Tommi puhunut mitään. Hän näytti vaan
synkkämieliseltä ja mietti itsekseen: »Jokohan taasen alkaa entinen
leikki.»
Jonkun aikaa meni elämä tämmöisenään. Tommi oli synkkä ja vähäpuheinen,
mutta Ailan kanssa leikki ja leperteli hän milloin vaan vähänkään oli
aikaa. Hän toi kaupungista palatessaan useinkin makeisia ja
leikkikaluja. Lapsi suostuikin niin isäänsä, että hän oli aina jo ovessa
vastassa, kun tämä tuli kotiin.
»Eiköhän ole parasta, että lähdemme Ritulaan takaisin; siellähän meillä
on oma koti, jossa olisi niin hyvä olla», esitteli Siina miehelleen
eräänä iltana.
»Johan olen ennenkin sanonut, ettei se käy päinsä», sanoi Tommi jurosti.
»Samantekevä, kyllä kai minä täälläkin toimeen tulen», sanoi Siina
yhtäkaikkisesti.
-- -- -- Mutta kuinka Tommi oli päässyt poliisiksi?
Silloin kun Tommi lähti Lenulasta, oli vanhalla kirkkoherralla nuori
apulainen. Kirkkoherran poissa ollessa meni Tommi pappilaan ja otti
apulaiselta papinkirjan. Tämä unohti kirkonkirjoihin merkitsemättä, että
papinkirja oli otettu. Apulainen muutti pian toiseen paikkakuntaan, ja
niin ei kirkollisvirasto tiennyt mitään Tommin papinkirjan-otosta.
Kun hän oli ollut joitakin aikoja kaupungissa työssä, tuli eräs poliisin
virka avonaiseksi. Tommi haki sitä. Ja kun huomattiin, että hän oli
kookas, hyväsävyinen, lujatekoinen mies ja omasi hyvän käsialan,
valittiin hän poliisiksi.
Virkatoimissaan ei Tommi nauttinut koskaan väkijuomia, mutta
loma-aikoina siemasi hän aika tavalla. Esimiehensä kunnioittivat häntä
ja luottivat häneen ehdottomasti, sillä hän oli terävä-älyinen ja sai
useinkin ilmi salaisimmatkin rikokset.
Siina kyllä heti huomasi, kun hän ensi kerran tapasi Tommin, että tämä
oli ollut juopottelemassa, vaikkei hän siitä tahtonut mitään sanoa. Hän
oli sanomattoman iloinen, kun ei Tommi virassa ollessaan ryypiskellyt,
mutta hän pelkäsi noita loma-aikoja.
Jonkun kuukauden kuluttua tuli taas loma. Kun Tommi oli syönyt
illallisensa, sanoi hän pistäyvänsä jollakin asialla ja niin hän
poistui. Myöhäiseen yöhön odotti Siina miestään kotiin tulevaksi, mutta
häntäpä ei kuulunutkaan. Siina kävi levottomaksi. Seuraavan päivän
kuulusteli hän miestään, mutta turhaan. Hän toivoi miehensä tulevan
kotiin illalla, mutta sekin toivo petti.
Koko seuraavana yönä ei hän voinut silmäntäyttä nukkua, sillä miehensä
häntä kovin huolestutti.
Puoli neljän aikana aamulla hän jo nousi ylös ja lähti kaupungille
miestänsä etsimään.
Siina kulki niitä ravintoloita myöten, jotka pidettiin öilläkin auki.
Neljännessä semmoisessa tapasi hän paljon miehiä, jotka siellä tupakan
savun seassa lasejaan kilistivät, poristen sitä ja tätä. Heidän
joukossaan istui Tommikin parhaana miehenä. Kyllä hänellä nyt puhetta ja
iloisuutta riitti.
Kun Siina ujona ja keveänä kuin yöperhonen astui ovesta sisään, kääntyi
kaikkein huomio häneen.
»Hoh, perhana! Mitä hameväellä täällä on tekemistä!» huudahti eräs
juomaveikoista.
Silloin havahtui Tommikin ja loi silmänsä ovipuoleen.
Paikalla nousi hän ja meni vaimonsa luo.
»Peijakas! Ethän toki meidän nähtemme aikone suudella
tohvelisankariasi», huudahti eräs joukosta.
»Jos minun akkani tuon tekisi, niin kyllä minä...», ärisi toinen.
»Lähde nyt minun kanssani kotiin», sanoi Siina kuiskaavalla äänellä.
Tommi pyörähti takaisin, otti lakkinsa ja lähti nöyränä kuin lammas
Siinan kanssa pois.
»Hyi, lempsatti, tuommoista miestä! Oikein hävettää», mutisi joku mies
heidän jälkeensä.
Sopipa katsoa tuota paria, kun he varhaisena aamuhetkenä kävelivät
autioita katuja myöten kotiansa kohden. Mies kookas, hartiakas, voimakas
ja sorea kuin korven honka, nainen lyhyenläntä, hento, notkea ja kevyt
kuin haamu kävelevät tuossa rinnakkain, vaimo tyytymättömänä ja
nurkuvana, mies häpeilevänä, tottelevaisena ja nöyränä. Sopipa kuulla
heidän haasteluansakin tuossa kävellessään.
»Missä, herran tähden, sinä olet kaiken tämän aikasi viettänyt?» kysyi
vaimo hiljaisella, kuiskaavalla äänellä.
»Missäkö minä olen ollut? Minä olen tehnyt työtä», sanoi Tommi
puolustellen.
»Mitähän työtä sinä lienet tehnyt», sanoi Siina epäuskoisena.
»Etkö tiedä, että minä olen poliisi, ja poliisilla on paljon työtä --
öisinkin», soperteli Tommi.
»Poliisi! Onko sinulla nyt virka-aika? Olet saanut lomaa levätäksesi
raskaasta työstäsi ja tuolla tavalla käytät nämätkin hetket! Mies ei
ajattele yhtään, mihinkä epätoivoon saattaa vaimonsa ja lapsensa.
Vuorokausittain saa olla sydän kourassa, hakea, surra ja peljätä. Eikä
mies ole tahallaankaan koko tästä tuskasta. Jonkun verran olet voittanut
kunnioitusta ja luottamusta ihmisiltä ja olet kaiken tämän
menettämäisilläsi», puheli Siina nuhtelevasti.
»Mitä sinä sitten minun kunniastani tahdot? Samahan se sinulle on»,
sanoi Tommi synkästi.
»Vai niin, sanotko niin! Kenestä minä sitten tahdon, jos en sinusta?
Sinun kunniasi on minunkin kunniani. -- Se on koko perheemme kunnia, ja
minä en pidä perheemme kunniaa niinkään vähässä arvossa», tuumaili Siina
edelleen.
Tommi ei vastannut enää mitään, kai hän tunsi, että hänellä on löyhät
perusteet käytöstänsä puolustaakseen. Hiljaisena, sanaakaan lausumatta
kävellä törkki hän vaan harha-askelin vaimonsa sivulla.
He tulivat kotiin. Aila nukkui vielä. Aurinko valaisi noustessansa
nukkuvan lapsen kauniita kasvoja. Tommi seisahtui vuoteen viereen ja
katseli häntä kauan. Kyyneleet rupesivat vuotamaan miehekkään miehen
silmistä ja hän näytti hyvin miettivältä. Mitä miettikään hän nyt siinä
seisoessaan nukkuvan, viattoman lapsensa ääressä? -- Taisteliko hyvä ja
paha keskenään hänen sielussaan? -- Kuka ties -- --
* * * * *
Tulirokko alkoi liikkua kaupungissa. Kaikilla keinoilla koettivat
vanhemmat suojella Ailaa joutumasta tuon ankaran ja murhaavan taudin
kynsiin. Lasta ei päästetty ollenkaan toisten lasten pariin. Ovi
pidettiin aina lukossa, ja jos joku pyrki poliisin puheille, ei häntä
laskettu sisälle, vaan hän sai ajaa asiansa eteisessä.
Vaikka oltiin näin varovaisia, löysi tauti kuitenkin tiensä taloon. Aila
sairastui tuohon vaaralliseen tautiin. Ei voi sanoin kuvata vanhempien
pelkoa ja ahdistusta, kun he huomasivat, että Aila todellakin sairastui
tulirokkoon. Paikalla haettiin lääkäri ja tarkasti noudatettiin hänen
määräyksiään. Toivottiin, että tauti ehkä saadaan alussa tukahutetuksi,
kun ajoissa turvauduttiin lääkärin apuun, mutta niin ei käynyt. Tauti
paheni vaan päivä päivältä. Lääkäri kävi kahdesti päivässä tutkimassa
sairaan tilaa ja antamassa määräyksiänsä.
Tommi haki virkavapautta, eikä poistunut yöllä eikä päivällä lapsensa
sairasvuoteen tyköä. Siinäpä istui äitikin. Tommi kehoitti Siinaa
menemään joskus lepäämään mutta ei hänkään hennonut lähteä pois rakkaan
lapsensa luota, joka siinä kamppaili elämän ja kuoleman välillä.
Ehtimiseen kyselivät he lääkäriltä, mitä hän sairaasta arveli, mutta hän
pudisteli vaan epätoivoisena päätään.
Siina tuli nyt kummalliseen mielentilaan. Hänen sielussaan risteili
kaksi vastakkaista virtausta; siellä taistelivat suru ja ilo keskenänsä.
Kova suru ja pelko lapsen kuolemasta ja toisaalta ilo siitä, kun Tommin
sydän tuntui rupeavan vähitellen pehmenemään.
Näin kului aikaa toivon ja pelon välillä kolmisen viikkoa. Erinomaisella
hellyydellä ja alttiiksiantavaisuudella hoiteli äiti sairasta lastaan.
Vaikka Tommikin oli melkein aina saatavilla, ei hän omia vaivojaan
pitänyt minään verrattuina äidin vaivoihin. Kovin kömpelöksi ja
saamattomaksi huomasi hän itsensä tuommoisissa asioissa ja hän tunsi
sydämessään sanomatonta kiitollisuutta vaimoansa kohtaan.
Kun lääkäri taasenkin noina ahdistuksen aikoina kävi lasta
tarkastelemassa, selkenivät hänen kasvojensa piirteet iloisiksi.
Vanhemmat, jotka ottivat vaarin jok'ikisestä lääkärin kasvojen väreestä,
huomasivat tuonkin valoisan ilmeen.
»Voi, herra tohtori, onko mitään toivoa lapsen pelastuksesta?» kysyi
äiti.
»Lapsi jää elämään, mutta hyvää hoitoa hän vielä kauan tarvitsee, jos
mieli on tämän toivon toteentua», sanoi lääkäri oikaisten itsensä
suoraksi.
Sanoin ei voi kuvata, minkä ilon tuo toivon sanoma synnytti vanhempien
sydämissä. He itkivät ja nauroivat sekaisin, halailivat tohtoria ja
kokivat kaikin tavoin iloansa ilmoittaa. Juro Tommikin koetti tehdä
voitavansa tuossa yhteisessä ilon osoituksessa ja tunteitten
ilmaisemisessa.
»Voi, herra tohtori! Me tahdomme tehdä kaikki, uhrata kaikki, mitä
suinkin meidän voimissamme on, kunhan vaan lapsi paranee», sanoi Tommi,
ja tuntuipa siltä kuin hän olisi tullut oikein kaunopuheiseksi.
Huolellisesti lääkärin määräysten mukaan hoidettuaan lasta, huomasivat
he jo muutaman vuorokauden kuluttua lapsen rupeevan tointumaan.
Kun lapsi tuli terveeksi, tunsivat he sydämessään sanomatonta
kiitollisuutta Jumalaa kohtaan. -- -- --
Elämä tuli nyt Siinan ja Tommin välillä ehommaksi entistään. Tommi ei
ryyppinyt enää ensinkään, ei edes loma-aikoinaankaan. Hän tuli
puheliaammaksi vaimolleen ja keskusteli mielellään hänen kanssaan
yhteisistä asioista. Tästä selvisi Siinalle, että hänen miehensä
paatunut sydän oli täydellisesti sulanut häntä kohtaan, ja tästä
havainnosta iloitsi hän suuresti. Molemmin rakastivat ja hellivät he
parantunutta lastaan, ja hän oli heidän ilonsa ja toivonsa.
Eräänä kertana tuli Tommi virkatoimistaan kotiin erinomaisen hilpeänä ja
iloisena. Heti kun hän oli riisunut virkapukunsa yltään, tuli hän
vaimonsa luo ja tarttui hänen käteensä.
»Etpä arvaa, hyväiseni, mitä minä nyt olen miettinyt?»
»Vaikea minun on tietää, mitä sinä, ukkoseni, milloinkin mietit», sanoi
Siina ja hyväili miestään.
»Nyt lähdetäänkin Ritulaan», sanoi Tommi iloisesti.
Siina hämmästyi kovin kuullessaan äkkiä tuon sanan. Koko täälläolonsa
ajan oli hänen sydämensä salaisena, hartaana toivomuksena ollut päästä
takaisin tuohon rakkaaseen kotiinsa. Ja nytkö tuo toivo toteentuisi? Hän
tarttui mieheensä syliksi, halaili ja hyväili kauan aikaa häntä.
»Tiesinhän minä, että sinä kuitenkin pohjaltasi olet minun oma hyvä
mieheni», virkahti hän viimein.
Tommi otti heti virkaeron, ja niin alettiin panna tavaroita kokoon. Ja
pian oltiin tiellä.
Kovin hämmästyttiin Ritulassa, kun eräänä syyskuun kauniina päivänä
Tommi emäntänsä ja lapsensa kanssa tulla tömähti kotiin. He eivät
kirjoittaneetkaan tulostansa, ja sentakia oli se niin odottamaton
yllätys.
Voi, kuinka iloiselta Tommista tuntui, kun hän pääsi takaisin tuohon
siistiin kotiin, jonka hän omalla tuhmuudellaan oli niin katkeraksi
itselleen saattanut.
Nartti oli kaikki taloudelliset asiat toimittanut hyvin, ja sisällinen
järjestys oli yhtä oivallinen kuin ennenkin.
Iloisesti meni Tommi tervehtimään vanhuksia, sanoen: »Terveisiä meidän
harhamatkoiltamme. Mutta nyt me jäämmekin kotiin ja rupeemme elämään
uutta elämää.»
Kyyneleet vuotivat vanhusten silmistä tuon kuullessaan.
Mielenliikutuksen vuoksi eivät he voineet puhua mitään, pudistelivat
vaan hartaasti heidän käsiään.
Yksissä neuvoin ryhtyivät nyt isäntä ja emäntä talouden toimiin, ja se
kävikin kyllä laatuun.
Eräänä iltana istuivat isäntä ja emäntä kahden kesken huoneessa.
»Sanopas nyt, ukkoseni, miksi sinä olit niin sitkeä lähtemään kotiin
sieltä kaupungista?» kysyi Siina mieheltään.
»Olin niin tavattomasti elänyt näillä seuduilla, etten voinut
ajatellakaan takaisintuloa häpeästä punastumatta, mutta kun kerran
silmäni aukenivat, ei tämä tuntunut painavan mitään», sanoi Tommi.
Tommi ei enää koskaan syljeskellyt lattialle eikä muuten tahrinut
huoneita. Päinvastoin ihanteli ja kiitteli hän sitä puhtautta ja
säntillisyyttä, josta hänen vaimonsa niin suurta huolta piti. Nyt tunsi
Tommi sydämessään, kuinka kallis aarre hänellä oli, vaikka hän
tyhmyydellään oli sitä hyljeksinyt. Kaikki Siinan kärsimykset ja alttius
selkenivät nyt eheäksi kuvaksi hänen sielunsa silmäin eteen, ja hän
tunsi sanomatonta rakkautta vaimoansa kohtaan.
»Voi, rakkaani, kuinka paljon vaivaa sinä olet nähnyt, saadaksesi
minusta oikean ihmisen», sanoi Tommi kerran tarttuen vaimoonsa syliksi.
Siinä he vuodattivat kuumia kyyneleitä, mutta ne olivat pitkän taistelun
jälkeen saavutetun voiton kyyneliä -- olivat ilon helmiä. -- -- --
Pian huomasivat kyläläiset, että Tommista oli tullut aivan toinen
ihminen, ja he alkoivat osoittaa hänelle kunnioitusta ja luottamusta.
Vieraita alkoi käydä Ritulassa niinkuin ennenkin. Ja kesävieraatkin
kävivät entistä uulaa alituisesti Ritulassa, eikä Tommi kertaakaan
nurkunut, että he kuluttavat talon varoja. Hän oli nyt hilpeä ja
leikkisä isäntä, ja vieraat pitivät paljon hänestä ja hän vieraista.
Aila yleni ja kasvoi kauneudessa, siveydessä ja hyvissä tavoissa.
Kansakoulun läpikäytyään ja tultuaan seitsemäntoista vuoden ikään, oli
hän paikkakunnan kaunein impi. Hän joutui naimisiin nuoren, kunnollisen
rovastin apulaisen kanssa.
Kyläläiset olivat asiain huonoimmillaan ollessa ilkkuneet, että »eipä se
Ritulan Siina noin vaan taltuttanutkaan Tommia, niinkuin luuli.» Mutta
kerran voi Siina sanoa noille ilkkujille: »Mutta taltutinpa minä hänet
kuitenkin.» -- -- --
Entä Nartti?
Piirolan Hilja oli vielä naimatonna. Kun hän kuuli Siinan ja Tommin
palanneen kotiin, tuli hän heti tervehtimään noita vanhoja ystäviään.
Kauan syleilivät nyt Siina ja Hilja toisiaan sanattomina ja kyyneleet
valuivat kummankin silmistä. Paljon oli heillä keskenään puhelemista
niin pitkän väliajan perästä, Hilja oli vielä pulska ihminen, vaikka
iästä lähempänä kolmeakymmentä. Kun naimiskauppojen Räimälän Kaalun
kanssa kävi niin onnettomasti, tuli Hilja niin vaativaksi valinnassaan,
etteivät naimistarjoukset hänelle kelvanneetkaan joka oksalta, vaikka
niitä oli viljalta.
Nartti oli luonteeltaan hiljainen, eikä liikkunut juuri koskaan kotoaan
poissa. Ei hän hakenut milloinkaan toisten nuorten seuraa.
Kun Piirolan Hilja kävi usein Ritulassa Siinaa tervehtimässä, tuli
Nartti tahtomattaankin Hiljan pariin. Hän tähysteli syrjästä tuota
pulskeata neitoa, ja hänen hidas luonteensa rupesi vähitellen
lämpenemään.
Kuinka olikaan, pidettiin parin kuukauden päästä Hiljan ja Nartin
kihlajaiset. Piirolan vanhuksillakaan ei ollut mitään tuota yhtymistä
vastaan, sillä he tiesivät Nartin kunnolliseksi ja siivoksi mieheksi;
eikä hän ollut rutiköyhäkään. Päinvastoin olivat Piirolan vanhukset
hyvillään, kun saivat niin kelvollisen kotivävyn, sillä heille alkoi
ison talouden hoito käydä jo vaivaksi, vanhoja kun olivat.