Pahenee.
Näiden tapahtumain jälkeen makasi isäntä jonkun aikaa omalla
vuoteellaan, mutta vähäpuheinen ja miettivän näköinen hän oli. Jos
emäntä hänelle jotakin puhui, vastasi hän vaan: on tai ei.
Taloudellisiin kysymyksiin virkkoi Tommi vaan jurosti: »Mitäpä minusta.»
Tommin sielussa liikkui sen ohessa kuitenkin säälintunne vaimoansa
kohtaan. Tämän tähden ei hän hennonut vaimolleen aivan vasten silmiä
purkaa sydäntänsä eikä ilmaista, mikä raskas taakka oli vähitellen
kertynyt painostamaan hänen mieltään.
Kun isäntä aamulla heräsi vuoteeltaan, meni hän oitis väen puolelle.
Syömässä hän kävi säännöllisesti toisella puolella, mutta kun ateria oli
päättynyt, siirtyi hän muiden mukana väen puolelle, sillä siellä hän
tunsi viihtyvänsä. Työtä teki hän kahden edestä, mutta taloudellisiin
asioihin ja toimiin ei hän ottanut vähintäkään osaa; ne kaikki jäivät
emännän huostaan.
Kerran meni hän taas monesta ajasta lapsikamariin. Pienokainen makasi
siinä niin autuaan ja viattoman näköisenä ja hymyili nukkuessaan
niinkuin pieni enkeli.
Kauan seisoi isä lapsensa kehdon ääressä, ja monenlaisia mietteitä
liikkui hänen mielessään. Hän tunsi sanomatonta rakkautta ja sääliä
lasta kohtaan. Hän olisi tahtonut ottaa lapsen syliinsä ja paeta hänen
kanssaan kauas pois. Mutta samassa tunsi hän itsensä kykenemättömäksi
siihen. Hänessä ei olisi miestä hoitamaan lasta sillä hellyydellä ja
rakkaudella, minkä tuo toimi välttämättömästi vaatisi. Ehdottomasti
täytyi hänen itselleen tunnustaa, että lapsen äiti pystyi siihen
kymmeniä kertoja paremmin kuin hän. Ja hän alkoi jo huomata, että
harvapa äiti piti lapsestaan niin hellää huolta kuin hänen vaimonsa.
Näitä miettiessään olisi hän niin mielellään suudellut nukkuvaa
pienokaista, mutta tämä tuntui hänestä pyhyyden loukkaukselta, eikä hän
uskaltanut huulillaan koskettaa tuota enkeliolentoa. Hetken aikaa seisoi
Tommi vielä kehdon luona, katsellen tuota nukkuvaa viatonta lapsukaista,
jolla ei ollut mitään huolia, murheita ja elämän suruja.
Suuret kyyneleet valuivat isän silmistä kaikkea tätä miettiessään.
Elämä ei käynyt entistä eheämmäksi Ritulassa. Isäntä rupesi taasenkin
makailemaan yönsä väentuvan penkeillä, eivätkä mitkään Siinan rukoukset,
kehoitukset ja selitykset voineet asiaa toiseksi muuttaa.
»Olkoonpa hän nyt niinkuin haluttaa, kylläpähän kerran siitä
puhkeaakin», tuumaili Siina vaan rauhallisesti.
Itseksensä hän puuhaili vaan entiseen tapaansa talouden toimissa
niinkuin ei olisi mitään tapahtunut. Sama puhtaus, sama säntillisyys
vallitsi nyt Ritulassa kuin ennenkin, ja vieraita kävi talossa niinkuin
ennenkin.
Mutta yhä synkkämielisemmäksi kävi isäntä. Ainuttakaan kertaa ei hän
tullut enää emännän puolelle vuoteeseensa, vaan makaili tuvan penkillä.
Kun emäntä sen huomasi, toimitti hän väen puolelle erityiseen kamariin
isännälle vuoteen.
Nyt tuli isäntä oikeaan oloonsa. Oli niinkuin suuri kuorma olisi
pudonnut hänen hartioiltaan. Siellä hän tunsi viihtyvänsä omassa
rauhassaan, jossa ei tarvinnut ketään arkailla.
Alettiin kummailla, miksi isäntä oli niin usein työstä poissa, vaikka
hän ennen niin ahkerasti oli käynyt työssä tahi ainakin ollut sitä
johtamassa. Kun väki tuli työstä, ilmestyi isäntäkin joukkoon ja
tavallisesti oli hän erinomaisen hilpeällä ja iloisella tuulella. Hän
keskusteli jokaisen kanssa erikseen ja kaikille oli hänellä viskata joku
leikkisana.
Väestä tuntui siltä kuin isännästä olisi kadonnut kaikki jurous ja
synkkämielisyys, ja hän saanut takaisin entisen hilpeän luonteensa.
Kukaan ei kaukaan aikaan voinut sanoa, mikä tämän kummallisen muutoksen
oli aikaansaanut.
Vihdoin huomattiin, että isännän kieli alkoi iloisimmillaan ollessaan
-- -- sammaltaa, ja siitä älyttiin, että hän oli ruvennut
yksinäisyydessään ryypiskelemään.
Tämä havainto teki Ritulan väkeen hämmästyttävän vaikutuksen. Emäntään
se koski niin kovasti, että hän tuli oikein sairaaksi. Hän luuli nyt
keksineensä syyn Tommin synkkämielisyyteen ja perheensä kammoamiseen,
mutta se ei johtunut ensinkään hänen mieleensä, että tuon turman
perustus ja alkulähde oli juuri hänessä itsessään.
Kaukaan aikaan ei Siina puhunut miehellensä mitään koko tuosta
surullisesta ja suomattomasta asiasta. Mykkänä kantoi hän vaan raskasta
kuormaansa, surren ja murehtien perheensä tulevaista tilaa. Hän koki
tiedustella kaikella naisen neuvokkaisuudella noita turmion lähteitä,
saadaksensa tuketuiksi ne. Mutta kaikki tämä oli turhaa työtä, sillä
Tommilla oli senkin seitsemän asiamiestä, jotka yhdellä tai toisella
tavalla hankkivat hänelle tuota haluamaansa ilolientä.
Ei kauan viipynytkään, ennenkuin Tommin ryypiskeleminen kävi niin
julkiseksi, että hän oli myötäänsä humalassa. Eikä hän huolinut keltään
vähääkään peitellä taikka salata tilaansa.
Tähän tilaan tultuaan kävi hän usein emännän puolellakin. Eräänä kertana
tapasi hän salissa emännän istumassa surullisen näköisenä. Yhtä puhdasta
ja siistiä oli siellä kuin ennenkin.
»Kah! täällähän sinä istut yksinäsi kuin lintu häkissään. Ja kaikki on
niin hienoa ja puhdasta. Saanhan nyt kai kerran sylkeä tuohon lattialle,
sillä minä olen vaan Tommi, raskaan työn tekijä, joka ei osaa
hienostella», sanoi Tommi ja -- ptrui! sylkeä roivasi hän puhtaalle
matolle aika roivauksen.
Surumielisenä nousi Siina ylös, otti pyyhkeen ja siivosi huolellisesti
syljen pois lattialta. Hän ei lausunut sanaakaan; meni vaan hiljaisena
istumaan samaan paikkaan.
»Senhän minä tiesinkin! Minä en kelpaa asumaan sinun koristellussa
pyhäkössäsi, sillä minä olen vaan Tommi. Minä vaan likaisin ja tahrisin
sinun korusi. Mutta tiedä se, etten minä aio ruveta sinun tahdottomaksi
välikappaleeksesi enkä keppihevoseksi, jommoiseksi näyt aikovan minut
tehdä. Minä en saa tehdä enkä toimia mitään ilman sinun armollista
lupaasi. Mutta nyt saat olla ja elää, puuhata ja päättää niinkuin itse
tahdot. Minusta ei ole enää mitään haittaa sinulle, ja minun puolestani
saat pitää semmoisen puhtauden kuin suinkin haluat», puheli Tommi
ärtyisästi.
Hän nousi ylös istualtaan ja alkoi kävellä salin lattialla. Hän yritti
mennä lapsikamariin, mutta Siina huomattuaan, missä tilassa Tommi oli,
oli jo varaselta ottanut avaimen pois suulta.
»Senhän minä tiesinkin. Minä en saa kohdata omaa lastanikaan, jota niin
sanomattomasti rakastan. Minusta ei ole sinulle elämänkumppaniksi, sillä
minä olen vaan Tommi», sanoi isäntä ja meni pois.
Koko sillä ajalla ei emäntä lausunut luotuista sanaa, sillä hän älysi,
ettei isäntään tuossa tilassa puhe vaikuttaisi niin mitään.
Isännän mentyä purskahti emäntä valtavaan itkuun. Nyt selkeni hänelle
kaikki. Tommi oli purkanut sydämensä painon kokonaan. Siina älysi, mistä
isäntä oli itsellensä kerännyt kaiken juroutensa, umpimielisyytensä ja
kylmyytensä, ja hän huomasi jännittäneensä jousta liian kireälle, jopa
niin että se oli aivan katkeamaisillaan. Hän syytti itseään
ajattelemattomuudesta ja liiallisesta luottamuksesta itseensä ja
kykyynsä hillitä muiden ihmisten luonteita. Hän älysi, ettei hän kyllin
tarkoin tuntenut miehensä luonnetta, vaikka luuli niin tehneensä. Tämä
kaikki painosti kovasti emännän mieltä.
Seuraavana aamuna meni emäntä toiselle puolelle isännän kamariin. Isäntä
istui vuoteen laidalla nolon näköisenä, pää käsiin nojattuna. Hän
säpsähti hyväisestään emännän tuloa.
»Hyvää huomenta, ukkoseni! Kuinka nyt voit?» sanoi emäntä iloisesti.
»Onpahan niinkuin tuossa», sanoi Tommi jurosti, eikä hievahtanut
paikaltaan.
Emäntä otti tuolin, siirsi sen lähelle isäntää ja istuutui siihen.
»Kuinka sinä olet tuommoiseen tilaan joutunut? Etkö vähääkään ajattele,
kuinka suureen vaaraan olet itsesi ja perheesi saattanut?» aloitteli
emäntä.
»Kuinka suureen vaaraan?»
»Pitäisihän järjellisen ihmisen kysymättäkin älytä, minkälaiset vaarat
tuommoisesta elämästä seuraa. Ensinnäkin menetät terveytesi, ihmisyytesi
ja kunniasi, ja sitten saatat häpeään koko perheesi. Samalla joutuu
vaaraan koko talouskin, kun työt jäävät takapajulle ja välistä
tekemättäkin», selitteli emäntä.
»Sinun hallussasihan johto on tähänkin asti ollut, eikä minulla ole
ollut mitään sanomista. -- Siinäpä häntä nyt olet voiminesi ja
toiminesi. Minusta ei ole enää mitään haittaa», sanoi Tommi.
»Oikeastaan asia ei niin ole. Kyllä sinunkin toimesi on paljon
vaikuttanut taloudessamme, mutta minä olen luullut, että minunkin
pitäisi saada asioista tieto. Siinä luulossani olen kuitenkin pettynyt»,
sanoi emäntä.
»En minä vielä koskaan ole purkanut sinun tekemiäsi kauppoja», sanoi
Tommi kolkosti.
Tämä kävi emännän sydämelle kipeästi kuin puukon pistos, sillä se
muistutti häntä ilmielävästi siitä, että hän oli mennyt liian pitkälle.
»Asiamme on sillä kannalla, ettei se oikeuksiamme puolustellen siitänsä
parane, sillä meissä kummassakin on vikaa. Parasta on, että kumpikin
koetamme korjata vikojamme ja hillitä itsekkäitä sydämiämme. Tehdään nyt
keskenämme sydämellinen sovinto ja ruvetaan elämään säännöllistä,
kristillistä elämää», ehdoitteli emäntä.
»Eipä se taida paikka siitä parata. Minulla ei ole enää voimaa eikä
hallituskykyä, sillä kymmeniä vuosia on minua kiduteltu ja polteltu kuin
mitäkin kelpaamatonta otusta», tuumaili Tommi.
»Kuule nyt, ystäväiseni! Minä tunnen kylläkin katkerasti, että minä olen
liiaksi pitänyt sinua valtani alaisena. Koetetaan saada yhdyselämä
jälleen voimaan. Sinä saat tästäpuolin elää ja olla perheesi kanssa
niinkuin tahdot; asua ja elostella huoneissa niinkuin haluttaa. Enkä
minä enää nuru siitä, jos joskus vahingossa satut jotakin likaamaan.
Taloudessa saat tehdä ja toimia niinkuin parhaaksi näet. Sen vaadin
kuitenkin, että heität tuon turmiollisen ja perikatoon vievän
ryyppimisen pois», esitteli emäntä.
»Tämä kaikki on kylläkin kaunista, mutta se on jo liian myöhäistä»,
murahti Tommi.
»Mutta ajattelehan toki pientä viatonta lastasi, jonka Jumala on meidän
huostaamme uskonut. Ajattele sitä surkeutta, mihin saatat lapsesi
tuommoisella elämälläsi, hänet, joka ei sinulle ole mitään pahaa tehnyt.
Saatatko hänetkin syöstä onnettomuuteen, kärsimään puutetta ja
kurjuutta?» koetti emäntä hellyttää isännän paatunutta sydäntä.
Tommi ei vastannut mitään.
Kun emäntä huomasi, ettei hänen puheilleen ollut isännässä mitään sijaa,
lähti hän murheellisena pois.
Mutta emännän mentyä pulpahti isännän silmistä viljavat vedet ja hän
itki hyvän aikaa niinkuin lapsi.