Muutoksia.
Ritulassa tuli nyt huomattavia muutoksia. Emäntä joutui nyt äidiksi.
Kynä ei voi kertoa sitä ilon ja autuuden tunnetta, jota Siina nyt tunsi
sydämessään. Parin viikon kuluttua tunsi hän jo kykenevänsä kaikella
äidillisellä lemmellä ja rakkaudella vaalimaan pienokaistansa, tuota
kallista taivaan lahjaa, joka oli hänen huostaansa uskottu. Kyllä ei
pienokaisen tarvinnut puutteessa olla. Pieninkin lapsen kirahdus herätti
jo äidin huomion, ja oitis riensi hän tutkimaan, mitä pienokainen oli
vailla.
Kun äiti voimistui niin paljon, että hän voi jotakin toimia, saatettiin
lapsi pyhään kasteeseen, jossa hänelle nimeksi annettiin Aila.
Olisi luullut Tomminkin nyt hyvinkin ilostuvan tuosta uudesta onnesta,
mutta niin ei ollut kumminkaan laita. Vaikka hän ulkonaisissa asioissa
täyttikin kaikki aviomiehen tehtävät perhettänsä kohtaan, pysyi sydän
kuitenkin kylmänä, sillä siellä kalvoi pieniä matoja. -- Tuo, tuo
tohvelin alla oleminen ja liikanainen siisteyden vaatimus.
Joitakin aikoja ennen lapsen syntymistä, oli Tommi vaihtanut hevosia.
Tuo hevonen oli kotikasvatti ja Siinan lempihevonen.
»Kuinka sinä omin päinesi saatoit vaihtaa tuon uskollisen palvelijan
vieraisiin käsiin? Eikö vähääkään käynyt sydämellesi luovuttaessasi sen
tuolle Koni-Mikolle, joka ei muuta tee kuin kulkee markkinoista
markkinoihin pieksäen ja ruoskien hevosraukkoja niin, että ovat
puolikuolleina hänen käsissään? -- Sinun on paikalla mentävä purkamaan
tuo tunnoton kauppa», komenteli Siina.
»No, minähän voitin alintain sata markkaa tuossa kaupassa», puolusteli
Tommi.
»Vaikka olisit voittanut vielä kaksisataa, niin kauppa on kuitenkin
purettava, sillä minä en salli sitä, että uskollinen eläin joutuu
rääkkääjän käsiin», sanoi Siina lujasti.
Ei Tommille muuta neuvoksi kuin purkaa kauppa.
»Kas, nyt sinä olit taasenkin kiltti, minun oma Tommini», sanoi Siina,
kun Tommi oli tuonut Pollen kotiin.
»Kiltti!» murahti Tommi ja lähti kävellä jurpottelemaan pois. Mutta
entistä jurommaksi ja vähäpuheisemmaksi kävi Tommi.
Kerran möi isäntä kesällä viisi tynnyriä rukiita.
»Kuinka sinä minun tietämättäni menet tänä aikana viljaa myömään? Oletko
tehnyt lukua, riittääkö hinkalossa viljaa talouden tarpeiksi uutiseen
saakka? Minä luulen, että jos sinun haltuusi yksinomaan jää talouden
hoito, rupeaa hiiret hinkaloissa pian koppia lyömään», tuumaili Siina
Tommille.
»Jo nyt on kumma paikka! Kyllä minä olen huono isäntä, kun en saa kohta
rikkaa ristiin panna ilman sinun luvattasi», nureksi Tommi.
»Ei sinun tarvitsekaan. Meitähän on kaksi ja 'yhteisöthän ne ovat
satimet karjamailla.' Mitä se sitten sinua haittaa, vaikka taloudelliset
asiat punnitaankin yhteisesti, sillä kaksi voipi paremmin asiat harkita
kuin yksi?» sanoi Siina.
»Haittaapa se. Eihän noiden muiden isäntien tarvitse olla tuommoisen
komennon alla», tuumaili Tommi.
»Olkoon muualla miten tahansa, mutta meillä sen täytyy niin olla», sanoi
Siina yksikantaan päättävästi, ja siihen se asia jäi.
Tämmöiset kohtaukset painuivat syvälle Tommin sydämeen. Ja vielä
päälliseksi tuo ankara puhtaus ja järjestys, josta hän alituisesti sai
muistutuksia. Kaikki nämät yhteensä vaikuttivat sen, että Tommi tunsi
olevansa liika henkilö perheessä, jolla ei ole muuta tekemistä, kuin
olla alituisesti voimattomana välikappaleena vaimonsa käsissä. Hän ei
saanut olla minkään määrääjänä, ei minkään kaupan tekijänä, vaan
kaikissa häntä käskettiin, velvoitettiin ja komennettiin.
Tuntien tämmöistä sortovaltaa harjoitettavan, ei perillisen
syntyminenkään voinut hänen synkkää mieltään ilahuttaa.
Kun lapsen syntyminen oli onnellisesti tapahtunut ja äidin henki
pelastunut, tunsi Tommi tehneensä kaikki velvollisuutensa.
Synkkämielisenä ja vähäpuheisena oleskeli hän melkein yksinään, eikä
kutsuttunakaan monasti käynyt vaimoaan ja lastaan katsomassa.
Hento vaimo ei täydellisesti parantunut kaukaan aikaan lapsivuoteesta.
Tällä välin makasi Tommi usein yönsä väen puolella. Ei hän suurin
välittänyt makuusijastaan, kääräisi vaan jotakin päänsä alle ja kytjähti
penkille maata. Useakin tarjosi Tommille vuodettansa, mutta Tommi sanoi
vain: »Kiitoksia paljon, pitäkää itse vaan vuoteenne, kyllä minä tässä
toimeen tulen.»
Isännällä oli omalla puolellaan kylläkin komea ja pehmeä vuode, mutta
hän tunsi itsensä siellä niin vieraaksi ja ikäänkuin armoilla eläjäksi.
»Mitäpä minä siellä tekisinkään, en minä kuitenkaan osaa olla niinkuin
vaaditaan», ajatteli hän itsekseen penkillä maatessaan.
Täällä väen parissa tuntui Tommista kaikki niin kodikkaalta ja
tutunomaiselta, eikä kummakaan, sillä semmoisissa oloissa hän juuri oli
kasvanut ja mieheksi varttunut.
Väki kummasteli isännän elintapaa. Toiset arvelivat, ettei isäntä
tahtonut maata toisella puolella, kun emäntä makasi siellä heikkona
pienokaisensa kanssa, mutta toiset pudistelivat epäillen päätänsä.
Ensimältä ei emäntä tiennyt mitään tuosta Tommin elämän käänteestä,
sillä hoitajatar ei tahtonut rasittaa häntä millään taloudellisilla
huolilla. Sitä hän vaan oudoksui, kun isäntä niin harvoin kävi heitä
katsomassa. Mutta hoitajatar osasi senkin sillä lailla selittää, ettei
isäntä hennonut häiritä heitä käynneillään niin heikkoina ollessaan.
Noin kolmen kuukauden kuluttua toipui emäntä niin, että hän rupesi
ottamaan osaa talouden toimiin. Silloin selkeni hänelle kaikki. Hän sai
tietää, ettei koko tällä pitkällä ajalla ollut isäntä montakaan yötä
maannut omalla vuoteellaan, vaan melkein aina väen puolella penkillä.
Siina vaivasi päätään monenkaltaisilla kysymyksillä ja otaksumisilla,
mikä mahtoi isännän tuommoiseen käytökseen syynä olla. Varsinkin
tämmöisenä aikana, jolloin olisi luullut olevan syytä ilostua entistä
enemmän. Itse puolestaan ei hän luullut antaneensa Tommille mitään
aihetta siihen kammoon, jota hän osoitti vaimoaan ja lastansa kohtaan.
Hän oli laittanut kotinsa semmoiseen järjestykseen, että siinä olisi
luullut viihtyvän kenen hyvänsä. Mutta ehkäpä isännän kaihtemiseen ja
jörömäisyyteen olikin syynä se, ettei hän tahtonut häiritä läsnäolollaan
perheensä rauhaa heidän heikkoina ollessaan.
Näitä mietti Siina, mutta eipä hän täyteen selvyyteen sittenkään päässyt
tuosta perheen rauhaa uhkaavasta elämän käänteestä.
Eräänä kertana tuli Tommi juron näköisenä lapsikamariin. Siellä oli
kaikki niin valoisaa, puhdasta ja siistiä. Valkoiset, suoraksi silitetyt
akkunakaihtimet estivät liikanaisen valon huoneeseen tunkeutumasta,
pitseillä reunustetut puhtaat lakanat valaisivat sekä emännän vuodetta
että pienokaisen kehtoa; oli niin puhdasta, ettei tomunhiukkaakaan
näkynyt missään. Tommista tuntui siltä kuin pyhä siimes olisi
varjostanut koko huonetta.
Hän tunsi itsensä aivan mahdottomaksi siellä asustelemaan. Hän ei
luullut parhaalla tahdollaankaan voivansa niin elää ja olla, ettei hän
saisi vaimoltaan alinomaisia nuhteita ja muistutuksia.
Kun isäntä näiden tunteittensa kanssa taisteli, seisten keskellä
lattiaa, astui emäntä samassa huoneeseen.
»Kah! Olethan sinä nyt kerrankin täällä! Istuhan toki, että saadaan
haastella kahden kesken», sanoi emäntä iloisesti.
»Mitäpä puhelemista meillä olisi?» sanoi isäntä jurosti, mutta istui
kuitenkin.
»Sanotko niin? Kenellä sitten olisi keskenään puhelemista, ellei juuri
isännällä ja emännällä?» kummasteli Siina.
»Mitä me sitten puhelisimme?» kysyi Tommi.
»Ajattelin puhua siitä, miksi sinä olet nykyään niin kummallinen», sanoi
emäntä.
»Kuinka kummallinen?»
»Kummalliselta tuntuu minusta se, kun makaat yösi tuolla väen puolella,
ajellen pitkin kovia penkkejä, etkä vietä öitäsi omalla vuoteellasi,
jonka luulisin toki olevan siinä voimassa, että siinä sopisi paremmin
levätä.»
»Minä en viihdy täällä», sanoi Tommi jurosti.
»Sano, ystäväiseni, mikset voi viihtyä. Minä olen kaiken voitavani
tehnyt, saadakseni asuntomme niin mukavaksi ja siistiksi kuin suinkin,
että viihtyisit paremmin luonamme. Mutta enimmän kummastuttaa minua, kun
nyt juuri luulisi sinulla olevan enemmän aihetta iloon kuin koskaan
ennen, ja sinä osoitat päinvastoin mitä suurinta tyytymättömyyttä ja
suvaitsemattomuutta. Ja mikä kaikki on tähän kummalliseen käytökseen
syynä?» puheli Siina surumielisesti.
»Hym!» hymähti vaan Tommi ja alkoi astella ulos huoneesta.
Siina oli koettanut saada selvää miehensä mielentilasta, mutta tämä
suljettu kirja jäi hänelle yhtä hämäräksi kuin ennenkin.