»Sinä puhallat torveen, aukaiset ja suljet reiät sormillasi, ei siinä
muuta tarvita», sanoi Mikko.
Poika istui hirrentyvellä ja alkoi harjoitella.
Kun hän piti aluksi etumaisen reiän auki ja sulki sen heti kiinni, äänti
kvartti ensin ja sitten perusääni. Kun hän sitten vipautti toistakin
reikää sormellansa, muodostui sävelikkö tämän kalttaiseksi: Tuu, tuu,
tuutia tuu. Samana päivänä oli Heikille jo pysyvä sävel muodostunut,
eikä se siitänsä koskaan muuttunut.
»Missä minä tällä torvella soittelisin?» kysyi Heikki eräänä kertana.
»Noo -- -- soittele häntä nyt pitkin teitä, sinne ja tänne kaikilla
teillä ja kujilla, äläkä unhoita käydä minullekin soittamassa», esitteli
Mikko.
Poika lähti nyt kävellä telsimään pitkin tietä, puhaltaen vahvasti
torveensa, ja nyt hänen poskensa vasta pullollaan olivat. »Tuu, tuu,
tuutia tuu» kuului nyt kaikilta teiltä, kujilta ja talojen pihoilta.
Ihmiset tutustuivat tuohon Heikin säveleeseen, niin että he sen
kuultuaan sanoivat: »Pullo-Heikki sieltä tulee.» Heikin soittotaito teki
hänen repaleisen elämänsä paljon paremmaksi. Ihmiset eivät enää
kiusoitelleet eivätkä nyrvineet poikaa niinkuin jotakin yhteiskunnan
hylkiötä, vaan rupesivat pitämään häntä tuutiatuineen ja pulloposkineen
yhteisenä hupinaan, ja niin annettiin hänelle mielellään ruokaa ja
turvaa.
Heikki ei unhoittanut varminta ja parasta ystäväänsä Mikkoa, vaan
tuontuostakin hän pistäysi Mikon salvokselle.
»Menettekö te nyt kotiinne kesäksi?» kysyi poika eräänä kertana Mikolta,
kun riihi alkoi olla jo harjapäällä.
»En minä nyt menekään, minä olen ottanut ison asuinrakennuksen urakalla
salvaakseni», selitti Mikko.
»Missä se on?» kysyi poika.
»Se on kaukana, et sinä sitä tiedä», sanoi Mikko umpikuljuun.
»Mihinkäs minä nyt kesäksi joudun?» tiedusteli poika, ikäänkuin
muistuttaen Mikkoa, että hän on luvannut hänet viedä kotiaan katsomaan.
»Rupea Seinälään paimenpojaksi.»
»Eivät he huoli minusta», arveli poika.
»Kyllä. He puhuivat jo kerran siitä minulle, ja sinullahan on valmis
paimentorvikin», sanoi Mikko.
Niin kelvoton ja nuori kuin Heikki vielä olikin, pääsi hän kuin pääsikin
Seinälään paimenpojaksi. Kyllä silloin Takaliston kylän saloilta kuului
yhä vaan tuutiatuu -- -- --
Kun syksy tuli ja karjat otettiin sisälle, ilmestyi Heikki yhtäkkiä
Kirves-Mikon salvokselle. Siinä oli kymmenen muuta miestä työssä ja
Mikko viidentenätoista. Ällistellen katseli Heikki noita miehiä, etsien
heidän seastansa Mikkoa. Kun hän hänet vihdoin huomasi, päästi hän heti
torvestaan iloissaan tuutiatuun.
»Jopas taasenkin on Heikki maissa», sanoi Mikko ja tuli poikaa
tervehtimään.
»Voi, voi, kuinka paljon täällä on miehiä; ovatko he pahoja?» sanoi
Heikki ja katsoi Mikkoa niin kysyvästi ja luottavasti silmiin.
»Eivät he ole pahoja; he ovat kaikki minun palkkaamiani miehiä»,
vakuutti Mikko.
Tämän kuultuaan poika rupesi yhtämittaa puhaltamaan torvestaan
tuutuutuutiatuuta.
»Menettekös te tulevana kesänä kotiinne käymään?» kysyi Heikki eräänä
kertana Mikolta.
»Kyllä varmaankin menen», vakuutteli Mikko.
»Saankos minä tulla silloin teidän kotianne?» kysyi Heikki.
»Kuinkas muutoin. Olenhan minä luvannut Heikin käydä mökkiäni ja
perhettäni katsomassa», myönteli Mikko.
Pojalle tuli nyt hyvät päivät. Hän tuli yhteiseksi iloksi koko
miehistölle. Kaikin vaalivat he poikaa ja vuorottain oli hän heidän
eväskontillaan syömässä. Harvoin hän kävi kylillä soittelemassa ja
ruokaansa etsimässä. Mutta muiden salvumiesten vuoteelle ei hän pannut
maata, vaikka kuinkakin olisivat koettaneet häntä kehoittaa ja
narrailla; Kirves-Mikon kupeilla hän vaan tahtoi yönsä viettää, eikä
Mikko häntä siitä estänytkään.
* * * * *
Tähän aikaan oli Kirves-Mikon asuntoon tullut eräs muutos. Siihen saakka
oli hänen asuntonsa ollut vaan omin luvin kruununmaalle tehty mökki,
mutta nyt oli Mikko hakenut mökilleen laillisessa järjestyksessä
täydellisen asukasoikeuden, ja ensi kesänä oli maat mitattavat ja
pyykitettävät. Mikon oli siis mentävä kotiinsa valvomaan etujaan, jouti
taikka ei.
Niinkuin hepo kesää odotti nyt Heikki sitä hetkeä, jolloin päästäisiin
lähtemään tuonne Mikon kotiin. Kun kesänkielessä tuli urakka valmiiksi
ja kun Mikko ilmoitti Heikille, että nyt sitä lähdetään meidän mökkiä
katsomaan, ei Heikin ilolla ollut rajoja. Hän hyppeli ja pyöri
ympäriinsä, ja kyllä silloin saatiin kuulla tuutiatuuta.
Heikki oli silloin kahdeksan vuoden ikäinen. Hän oli Seinälässä
ollessaan kiskonut parkkia ja sillä tavalla lisännyt lanttejaan, niin
että oli voinut hankkia kengät jalkaansa, ja muuta vaatetta oli annettu
talosta. Oikein miehen alulta näytti poika nyt juoksennellessaan Mikon
ympärillä. Senkin seitsemän asiaa oli hänellä kaikenlaisiin
syrjämutkiin, eikä häntä näyttänyt yhtään uupumus haittaavan tuolla
penikulman pituisella matkalla.
Kun tultiin Kirves-Mikon pihalle, oli se Heikistä paras paikka
maailmassa. Kaikki epäsuotuisat kohdatkin olivat juuri niinkuin niiden
tuli olla, ja tuo pieni tupakin näytti hänestä paremmalta kuin Seinälän
isot rakennukset. Tämä kai tuli siitä, että se oli hänen parhaan
ystävänsä koti, sillä olihan Mikko osoittanut hänelle enemmän kuin
kukaan muu ihmisyyttä ja myötätuntoisuutta.
»Voi, kun saisin täällä aina olla!» huudahti poika ikäänkuin peljäten,
ettei hän saisi sinne ainaiseksi jäädä, ja kaivaten pysyväistä
myötätuntoisuutta kurjaa olentoansa kohtaan.
Pihalle tuli Mikon vaimo lapsineen jo tulokkaita vastaanottamaan.
Mikko poika oli jo aika vikkelä poikavesseli, mutta Anna vasta huonosti
kävellä taaperteli äitinsä käsipuolessa.
»Olethan sinä tuonut vieraitakin mukanasi», sanoi vaimo Mikolle
iloisesti.
»Olenhan minä tuonut. Tämä on minun Heikki ystäväni, tulkaapa nyt
tervehtimään, lapset, vierasta», kehoitteli Mikko.
Lapset tulla hitustelivat Heikin luo ojennetuin käsin; ujostellen he
katsella töllistelivät kahden puolen toisiaan.
»Tulkaa nyt huoneeseen, että saatte lepoa ja ruokaa», kehoitteli emäntä.
Kun tulokkaat olivat syöneet kelpo aterian, panivat he lepäämään ja
Heikki nukkui pari tiimaa, mutta herätessään tuntui hänestä niin
rauhalliselta ja turvalliselta.
Seuraavana päivänä tuli maanmittari apumiehineen paikalle, ja
mittaaminen, jyvittäminen ja tangoittaminen alkoi. Metsään lähtiessään
sanoi Mikko Heikille: »Pidä nyt huolta lapsista, että emäntäkin pääsee
asioihinsa.»
Ilomielin täyttikin Heikki tuon tehtävänsä, ja lapset pian perehtyivät
Heikkiin, niin että he pitivät häntä ikäänkuin veljenänsä. He tottelivat
Heikkiä kaikissa niinkuin ainakin vanhempaa johtajaansa. He kulkivat
ahoilla poimimassa kukkasia, marjoja, pyöreitä somia kiviä ja mitä muuta
heille mieluista oli. Nämät he kantoivat talouspaikkoihinsa ja leikkivät
niillä. Hän antoi lasten törähytellä tuohon mainioon torveensakin, jota
hän ei ennen ollut antanut kenenkään tehdä. Erinomaista huolta piti
Heikki siitä, etteivät lapset päässeet lähelle tuota syvävesistä
järvenrantaa ja ettei heille tulisi mitään vaaraa ja vahinkoa.
Emäntä oli hyvin tyytyväinen nykyiseen asemaansa, kun hänen ei
alituisesti tarvinnut pitää huolta lapsista, vaan sai nyt vapaasti
työskennellä.
Vaikka Heikki olikin jo kahdeksanvuotias, ei hän tuntenut vielä
iitäkään, vaikka olisi tiellä vastaan tullut; kukapa hänestä olisikaan
huolta pitänyt. Tämä seikka huoletti Mikkoa ja emäntää kovin, sillä
heidän mieleensä oli ikäänkuin itsestään juurtunut semmoinen
vaistomainen tunne, että Heikki ei kuulu kenellekään muille kuin heille.
Tuntui siltä kuin poika olisi heillä syntynyt ja kaiken ikänsä heidän
luonaan ollut. Samanlainen tunne lienee Heikilläkin ollut. Tuo pojan
lukemattomuus saattoi isäntäväen huomaamaan, että nuo vaistomaiset
tunteet asettivat heille velvollisuuksiakin.
Kuitenkaan ei isäntäväen mieleen vähääkään juolahtanut, että tuo orpo ja
kaikkien hylkimä ja ylönkatsoma poika raukka olisi heiltä pois ajettava,
varsinkin kun he huomasivat, millä rakkaudella ja luottavaisuudella tämä
turvitteli heihin.
Tähän kaikkeen nähden ruvettiin nyt poikaa kirjalle opettamaan. Emäntä
ohjasi häntä alulle ja isäntäkin, silloin kun hänellä oli joutohetkiä.
Tämä oli Heikille kova pähkinä purra. Vapaana ja valtoimena ja aivan
ohjaamattomana retostellen ilotonta elämänsä aamua yksin maailmassa, ei
hänellä ollut vähintäkään tietoa tuosta välttämättömästä ja tärkeästä
ihmisen tehtävästä. Nyt tulivat nuot monilukuiset ja monimutkaiset
kirjaimet äkkiä hänen eteensä, ja niitä hänen piti oppia tuntemaan. Ne
olivat Heikin mielestä niin yhdennäköisiä ja samassa sanomattoman
erilaisia, että niistä oli ihan mahdoton selvää saada. Kuitenkin oli
Heikki nöyrä ja tottelevainen ohjaajilleen ja koki tankata kirjaimia
päähänsä, silloin kun häntä siihen käskettiin. Vissit tiimat päivässä
täytyi Heikin tehdä tuota mielestään tukalaa työtä.
Kun poika pääsi pois lukuhommastaan, oli hän niinkuin maasta irti.
Sutii, lähdettiin nyt heti ulos lasten kanssa leikkimään. Heikillä oli
harras halu tehdä jotakin työtä. Hän oli ottanut tavakseen uurastaa
kivikkomäkeen järvenrannalle peltoa. Maalla ei ollut kuin yksikerrassa
kiviä, ja nekin enimmäkseen pieniä. Rautakangella hän väänteli pienimpiä
kiviä ja vyörytteli mitä jaksoi järveen. Voi sitä iloa, mikä lapsille
tuli, kun kivi jyrkkää mäkirinnettä vierien mennä molskahti järven
syvään veteen. Silloin lapset kaikin riemuiten räpyttivät käsiään ja
huutain hoilaten hyppäsivät jäljessä ja uudella innolla lähtivät toista
kiveä irti kiskomaan.
»Mitäs ne lapset siellä järvenrantatörmällä puuhaavat?» kysyi isäntä
eräänä kertana.
»Me teemme sinne oman pellon», selitti Heikki tohtuneena.
»Katsosta vaan näitä nuoria työpukareita. Eipä vaan vähää ole pää
väärässä, mutta varokaahan, ettette järveen putoa», sanoi isäntä
nauraen.
»Kyllä varotaan», sanoi Heikki.
Kun sitten väsyttiin pellontekoon, istuttiin kivelle lepäämään tai
mentiin marjailemaan, ja silloin kuului ehtimiseen tuutiatuu.
Isäntä kulki päiväkaudet metsissä maanmittarien jäljessä, ja emäntä
toimi muissa hommissa. Ainoastaan niiton- ja leikkuunajaksi
keskeytettiin maanmittaustyöt.
Eräänä kertana olivat lapset taasenkin pellonteossa. Heikki oli niin
innostunut työhönsä, ettei huomannut ensinkään, että talon poika ja
tyttö livahtivat pois pellontekopaikalta. Nämät olivat menneet
venevalkamaan, jossa oli lukossa oleva vene. Poika meni veneeseen ja
alkoi peräpuolessa melalla loria vettä, mutta tyttö jäi rannalle
seisomaan. Kuinka poika siinä lienee loraillut, yhtäkkiä hän pulskahti
päätänsä myöten järveen. Kun tyttö päästi kauhean hätähuudon, huomasi
Heikki heti, että lapset olivat poissa ja että nyt on hätä käsissä.
Nopeasti kuin nuoli juoksi hän rantaan ja käsitti heti vaaran suuruuden.
Siinä oli rannalla verkkovapeita pystyssä; niihin oli jokaisen yläpäähän
lyöty erityinen puunaula, josta verkot pantiin riippumaan, kun niitä
ahdettiin kuivaamaan. Tuommoisen vapeen sieppasi Heikki käteensä ja
juoksi veneenperään. Ilma oli kirkas ja järvi tyyni kuin peili. Oitis
hän näki, kuinka poika maata kellotti järven hiekkapohjassa. Heti työnsi
Heikki vapeensa kiinni pojan vaatteisiin, kieraisi vavetta muutaman
kerran ympäri ja alkoi nostaa poikaa järven pohjasta ylös. Aivan
helposti nousikin poika vedenpintaan, jossa Heikki sai hänet käsiinsä,
ja niin hän nosti pojan suulleen veneen pohjalaudoille. Suureksi avuksi
oli tuo puunaula vapeen päässä. Sillä kun Heikki kiersi vavetta,
takertuivat pojan vaatteet lujasti siihen, niin että poika pysyi kiinni
vapeessa.
Tähän saakka oli Heikki toiminut niin kylmäverisesti kuin ei olisi
mitään tapahtunut; lieneekö itse mitään siitä tietänytkään. Mutta nyt
hän vapisi niinkuin haavanlehti. Hän koetti käännellä poikaa puolelta
toiselle, jolloin tämän suusta pulpahti vettä.
Sillä välin oli tyttö huutain juossut kotiinsa, ja emäntä kiiruhti
hädissään rantaan. Mutta Mikko poika olikin jo istumassa veneen
pohjalla, ja Heikki piteli häntä kiinni. Poika hengitti jo
täydellisesti, mutta hän oli vielä heikko ja ikäänkuin pökerryksissä.
Äiti ei tiennyt, itkeäkö vai nauraa, niin valtavasti vaikutti häneen
vaaran suuruus ja ilontunne poikansa pelastumisesta.
Hetken aikaa annettiin pojan siinä toinnutella, mutta kun hän siitä
vähän elpyi, kantoi äiti hänet huoneeseen, missä häneltä riisuttiin
märät vaatteet yltä ja puettiin kuivat päälle.
»Voi, voi, Heikki, kuinka huolettomasti sinä pidit lapsia silmällä, kun
oli tuommoinen vaara yksin päivin tulla», sanoi emäntä hieman
nuhtelevaisesti.
Vaikkei nuhde ollut sen kovempi, vaikutti se kuitenkin Heikkiin niin,
että hän purskahti valtavaan itkuun. Hän tunsi kipeästi, kuinka
tottelematon ja huolimaton hän on ollut suurimpia hyväntekijöitänsä
kohtaan. Hän itki yhtämittaa koko rupeaman, eikä häntä oltu saada
vaikenemaan, vaikka isäntäkin kotiin tultuaan koetti häntä lohdutella
parhaan taitonsa mukaan, lukien juuri Heikin ansioksi sen, että poika
pelastui.
* * * * *
Aika on vierähtänyt useita vuosia eteenpäin. Mikon asuntoa ei enää
sanotakaan mökiksi. Maanmittarien työ on aikoja sitten loppuun
suoritettu, ja suorat rajapiirteet kulmakivineen osoittavat selvästi,
minkävertaisen maapalasen omistajaksi Kirves-Mikko on tullut Luojamme
lahjoittamasta yhteisestä maasta. Mökistä tuli nyt erityinen
Kirves-Mikkola niminen talo, joka juteusi yhteen tuon entisen
tilallisten yhteiskunnan kanssa.
Tällä välin oli Heikkikin miehistynyt kelpo lailla. Lyhyenläntä hän oli
vieläkin ruumiiltaan, mutta hyvin juurevaa laatua. Työtä hän oli tehnyt
pesässä vointinsa mukaan ja päivästä päivään, vuodesta vuoteen hän aina
varmistui sen mukaan kuin ruumiilliset voimat kehittyivät. Ei hän ollut
sen enempää kysynyt, saako hän talossa olla, eikä talonväki ollut
pyytänyt Heikkiä vähän vähääkään edelleen talossa olemaan; se tuli
kummaltakin puolelta ikäänkuin itsestään.
Heikki oli nyt rippikoulun iässä.
»Eikö Heikkiä jo haluttaisi mennä muualle onneansa etsimään, olethan nyt
jo niin vaurastunut, että voit tulla toimeen missä tahansa?» sanoi
isäntä eräänä kertana Heikille.
Heikki ei vastannut siihen mitään.
Mutta tämän puheen kuultuansa tuli Heikki sanomattoman noloksi ja
umpikuljuiseksi. Hän ei puhunut kenellekään mitään, olla nuhjusteli vaan
yksinään ja miettivän näköisenä; oli niinkuin joku raskas murhe olisi
häntä painostanut.
Kolmen vuorokauden perästä hän ilmestyi arkana ja ujona isännän kamarin
ovipieleen. Siinä hän pelokkaan näköisenä sijoitteli jalkojaan.
»Mitäs Heikki nyt tuumailee, kun niin miettivän näköisenä seisoskelee?»
kysyi isäntä.
»Niin, minä tuota vaan ajattelen, että eikö teillä enää työtä olekaan,
kun minun pitää lähteä pois?» sanoi Heikki ujosti.
»Kukas sinua on käskenyt pois lähtemään?» sanoi isäntä kummastellen.
»Sanoittehan te, että saisin mennä muualle, jos tahtoisin, mutta minä en
tahtoisi», sanoi Heikki värisevin äänin.
»En minä sitä tarkoittanut, että sinun olisi mentävä; sitä vaan, että
jos sinua ei haluttaisi meillä olla, niin saisit mennä muualta parempaa
onneasi etsimään», selitteli isäntä.
»Kyllä minua haluttaisi olla», sanoi Heikki, vähän häpeillen.
»No, ole sitten Jumalan nimessä niin kauan kuin haluttaa; ole niinkuin
kotonasi», sanoi isäntä.
Heikki lähti pois.
Nyt hän tuli taas iloiseksi ja avomieliseksi. Hän toimi, hyöri ja pyöri
kaikilla talouden aloilla ja teki työtä niinkuin viisi miestä.
Rippikoulun aika alkoi lähestyä. Tämä antoi Heikille paljon lisähuolta.
Milloin vaan vähänkin oli loma-aikaa, koetti hän kaikin voimin iskeä
kirjaimia päähänsä ja saada niiden avulla sanoja kokoon. Vaikka hän
olikin jokseenkin paksupäistä laatua, takertui sinne onttoon otsaan
kuitenkin yhtä ja toista sananmutkaa ja ongelmaa. Näin tavoin oli Heikki
suurella työllä ja vaivalla tullut siihen määrään lukutaitoiseksi, että
hän rippikoulun alkaessa voi jotenkuten kirjaa sisältä lukea.
Katkismuksen hän oli hatarasti päähänsä päntännyt.
Näin varustettuna lähti hän nyt rippikouluun. Mutta ensi luetuksessa
hylkäsi papisto hänet huonon lukunsa takia.
Nyt vasta Heikille takkalo tuli. Kovin kovasti koski se häneen, kun hän
tuli noin vaan hyljätyksi rippikoulusta. Hän tuli niin alakuloiseksi ja
noloksi, ettei viikkokausiin nähty hänen suutaan naurunhymyssä. Siihen
sijaan hän luki nyt kahta ahkerammin kaikkina joutohetkinään. Varsinkin
pyhäpäivät hän oli niin ahkera, että tuskin jouti syömään. Kyllä työ
näytti kovalta, sillä leuka jätisi ja tuskanhiki valui kasvoilta. Oli
omituista nähdä, kuinka moneen mutkaan ja soppeloon vääntyili Heikin
pullea naama, kun hän koki sanoja päähänsä päntätä. Silmiä myöten olivat
kasvojen lihakset liikkeessä tuossa tärkeässä, mutta vaikeassa työssä.
Tuommoisella ahkeruudella voitti Heikki niin paljon, että häntä
rippikoulun tullessa voi sanoa välttäväksi lukijaksi; katkismuksenkin
oli hän jotenkin tarkoin iskenyt päähänsä.
Näillä tiedoilla varustettuna lähti Heikki toisen kerran onneansa
koettelemaan. Kun papisto oli tutkimuksensa tehnyt, sanoi rovasti:
»Lukusi on kyllä välttävä, mutta oletko käynyt kiertokoulussa?»
»No, enhän minä...», sanoi Heikki, ja hänen pulleat poskensa leimahtivat
punaiseksi kuin turkinpippuri.
»Mikset ole käynyt? Siellä pitää käydä, et sinä muutoin pääse ripille»,
sanoi rovasti jyrkästi.
»Mitenkäs minä siellä ... orpopoika? Ja leipä on ollut kerjäämisessä»,
sanoi Heikki ujosti.
»Niin no -- oma asiasi, saat mennä», sanoi rovasti, heiluttaen päätään
taaksepäin ja nakaten samassa kirkonkirjan lehden nurin.
Raskaalla mielellä, mutta vähän äkätuulella, lähti Heikki astelemaan
Kirves-Mikkolaa kohden, yhtä täysinäinen eväskontti selässä kuin
mennessäkin.
»Kuinka siellä nyt kävi?» utaisi emäntä Heikin kotiin tultua.
»Yhtä hyvästi kuin ennenkin, ei paremmasti eikä pahemmasti», sanoi
Heikki yksikantaan.
Tämä viimeinen koulumatka ei näyttänyt vaivaavan Heikkiä hetikään niin
paljon kuin ensimäinen, näyttipä siltä kuin ei hän olisi piitannut koko
kovasta onnestaan yhtään mitään.
Kuitenkaan ei hän lukemasta herennyt.
Uusi Testamentti tuli nyt hänen lempikirjakseen, mutta hän luki sen
ohessa katkismustakin ja virsikirjaa. Ahkerasti hän oli joutohetkinä
noiden kirjojen ääressä.
Kun rippikouluaika taasenkin tuli, kysyi emäntä: »Eikös Heikki ala
hankkia rippikouluun...?»
»Mitäpä minä sinne...»
»Kuinkas muutoin», arveli emäntä.
»Eihän ne ota kuitenkaan, ja mitäs ja milläs minä nyt kiertokouluun,
kahdeksantoista vanha mies?» arveli Heikki.
»Mutta ethän sinä saa akkaakaan, ellet käy ensin ripilläsi», sanoi
emäntä puolileikillään.
»Mitäpä tämmöinen mies akalla... Hyväpä, kun omankin henkensä elättää»,
arveli Heikki jurosti. -- -- --
Pieni oli vielä Kirves-Mikkola talokseen, mutta työvoimia oli siinä
sivussa lisääntynyt ikäänkuin tietämättä. Itse isäntä oli parhaissa
voimissaan, ja hänellä sitäpaitsi oli intoa, halua ja kykyä vaikka
minkälaiseen työhön. Heikistä oli juteentunut vankka ja roteva työmies
taloon ja hän riehui työn ääressä niinkuin rämekarhu. Molemmat isännän
lapsetkin kykenivät jo keveitä töitä tekemään, ja emäntä myöskin autteli
voimiensa mukaan.
»Eikö sinun, Heikki, tee mielesi lähteä Amerikkaan, johon muut niin
innolla rientävät?» sanoi isäntä kerran.
»Mitäpä minä siellä... Kyllä täälläkin on Amerikkaa minulle», arveli
Heikki.
»Noo -- kokoaisit rahoja.»
»Mitäpäs minä niillä rahoilla...? Onhan tässä teillä hyvä ruoka ja
riittävä vaate», tuumaili vaan Heikki.
»Mutta kun tämä meidän tupakin on niin pieni, että se tahtoo käydä
ahtaaksi», sanoi isäntä.
»Ei se mitään tee; tehdään uusi ja isompi, onhan hirsiä ja miehiä»,
arveli Heikki.
»Mutta hevostapa ei ole», muisti isäntä.
»No niin, se hevosen asia, mutta ehkäpä sekin vielä saadaan», sanoi
Heikki.
»Peltommekin ovat vielä niin pienet, että tahtoo väkisinkin toisina
vuosina pyrkiä pettu pöydällemme», sanoi isäntä, ikäänkuin tehden
tarkkaa luetteloa Heikille talonsa puutteellisuuksista.
»Tulkoon vaan, mutta parempi on kaarnakin kotoinen, kuin on vieras
vehnäleipä. Minä en pelkää pettua; me teemme lisää peltoa, niin pettukin
loppuu pöydältämme», sanoi Heikki luottavasti.
Kun Kirves-Mikkolaiset yksistä neuvoin tekivät uutteruudella työtä,
vaurastui heidän elämänsä vähitellen, mutta varmasti. Vuosi vuodelta
tuli aina lisää joku peltotilkku ja niittylampare; ilmestyipä
navettaankin jokunen hatasarvi ja sonnimullikka entisten lisäksi, ja
pettuleipä tuli aina harvemmin pöydälle.
Kun kolmisen vuotta oli näin ponnisteltu, toi isäntä eräänä kertana
nuoren hiirakkotamman taloon. Voi, minkä ilon se toi tullessaan noille
salon yksinkertaisille asujamille! Jokainen sitä helli, taputteli,
silitteli ja ruokki. Hevonen perehtyi pian noihin hyväluontoisiin
ihmisiin niin, että se juoksi kaikkialla heidän jäljessään ikäänkuin
koira. Erittäinkin piti Heikki elukasta hyvää huolta. Hän kantoi sen
eteen mehevimmät, pehmeimmät ja makeimmat heinät ja suki, pesi, puhdisti
ja loimitti sitä. Hevonen olikin lihava kuin hylje, ja sen karva kiilsi
kuin sametti. Lyhyet kotiajot se suoritti niin virkusti ja rajusti, että
sitä katseli oikein ilomielin.
Eihän muuta, ensi talvena ruvettiin hirrenhakkuuseen ja -vetoon. Kun
vetomatka ei ollut pitkä, kertyi niitä pian rakennuspaikalle tarpeeksi
asti.
Nyt ryhdyttiin rakennushommiin ja Mikko, tuo aimo salvomies, opetti
Heikkiä ja poikaansa. Heikistäkin tuli välttävä kirvesmies, joka teki
kunnollista työtä, vaikka se hitaastikin kävi, kun täytyi tarkkaa tehdä.
Keväällä kylvöntekoon ruvetessa oli salvos harjapäällä ja vesikatossa.
»Olen ajatellut -- tuota noin, että etteköhän te voisi minuttakin
valmistaa noita huoneita, tehdä heinää ja leikata?» virkkoi Heikki
eräänä kertana isännälle.
»Mihinkäs sinä sitten aiot mennä?» kysyi isäntä kummastellen.
»No enhän minä mihinkään ... ajattelin vaan, että kun minusta ei ole
paljonkaan apua nikkaroimisessa ja kun voitte heinän tehdä ja vähät
leikkuut leikata, niin -- niin mietin itsekseni, että minä saisin olla
aina pellonteossa, että talo paisuisi ja petäjäinen poistuisi», tuumaili
Heikki.
»Saathan sinä tehdä, kuinka tahdot. Yhtähän se on, pieksi sutta tai
petäjää, taloon päin se kumminkin on», sanoi isäntä ja nauraa hymähti.
»Ottaisinkohan minä ensin käsiini tuon vierumäen pellon alun, jota minä
poikasena jo aloittelin ja josta ei ole sen parempaa sittemmin tullut?
Siinä olisi meillä aina siemenenvara», ehdoitteli Heikki.
»Ryhdy vaan siihen. Yhtähän se on, veti tukasta tai parrasta, kunhan se
vaan yhteen kokoon päin käypi; kyllä me pidämme huolen huoneenlaitosta,
niitosta ja leikkuusta», myönteli isäntä.
»Olen ajatellut sitäkin, että meillä on kovat ja ahtaat peltomaat,
emmekä voi parhaalla tahdollammekaan niitä tarpeeksi asti levittää.
Mutta meillä on tuolla lammen eteläpäässä tuo Jalkasuo, joka on
avullista, savipohjaista viljelysmaata, ja siitä olisi hyvä vedenmeno
lampeen. Minusta tuntuu siltä, että meidän täytyisi kuivata se
Jalkaräme, jos mielimme talostamme taloa tulevan», esitteli Heikki.
»Johan sinä nyt mahdottomia tuumailet! Ensin aiot raivata tuon
kivikkomäen järvenrannalla ja sitten jo olet ajatuksissasi Jalkasuolla.
Ei veikkonen, vähät voimat eivät kaikkeen riitä», sanoi isäntä
naurahdellen.
»Yksi ensin, toinen sitten. -- -- Hyvä tahto voipi paljon», sanoi Heikki
ja lähti.
Työnjako seurasi nyt itsestään. Heikki meni järvimäelle kiviä
vääntelemään ja isäntä rupesi höyläilemään uuteen rakennukseen ovia ja
akkunoita ja apunaan piti hän nuorta Mikkoa. Koko kesänä ei hän ollut
tuosta työstä pois muulloin kuin kylvön, niiton ja leikkuun aikana. Näin
tavoin valmistui syksyksi uudessa rakennuksessa kaksi huonetta
asuttavaksi. -- Isäntä itse nikkaroi, muurasi ja teki kaikki mitä
tarvittiin; hän oli mies, joka pystyi kaikkeen.
Mutta olipa Heikilläkin järvimäen rinteellä jo laajalta kivikasoja,
jossa oli koko lailla työnlisiä Hiirolle tulevana talvena.
* * * * *
Aika on taasenkin vierähtänyt eteenpäin. Kirves-Mikkolassa on tapahtunut
paljon muutoksia. Uusi tupa on kaikin puolin valmis, ja Heikilläkin on
siinä ominainen kamari. Järvenvierulle on ilmestynyt semmoinen pelto,
että siihen kylvetään kaksi tynnyriä ohria, eikä siinä ole koskaan
pannut halla. Jalkarämeen halki on kaivettu kaunis viemäri, ja sen
toisella puolen on pitkiä, suoria sarkoja, joista toiset savettuina
kasvavat rehevää ruista ja kauraa ja vanhimmat kedot uhkeaa heinää;
niissä paikoissa oli Heikki teutunut.
Talon tyttärestä, Annasta, oli kasvanut soleva ja miellyttävä neito.
Huhuja alkoi kuulua, että Seinälän Yrjö likentelee Annaa. Kun tämä puhe
tuli Heikin korviin, tuntui hänestä siltä, että Anna olisi Yrjölle liian
hyvä. Kun Heikiltä kysyttiin, mihin hän tuon luulonsa perusti, vastasi
hän: Yrjö oli minulle poikasena paha, ja minä pelkään, että hän on
Annallekin paha. Hänelle vakuutettiin, että Yrjö on vakaantunut kelpo
mieheksi, silloin Heikki sanoi: »No ottakoon hän hänet sitten.»
Eräänä syksynä toi isäntä Heikin kouraan sata markkaa rahaa.
»Pitäähän sitä Heikillekin jolloinkin palkkaa maksaa; tuossa on rahaa
vähän tarpeisiisi», sanoi isäntä.
Ikäänkuin unissaan otti Heikki rahat vastaan, ja isäntä meni kamariinsa.
Kauan aikaa katseli Heikki yksinään noita rahoja mietiskellen. Vihdoin
selkeni hän, nousi ylös ja lähti astelemaan isännän kamariin.
»Mitä minä näillä teen, onhan minulla ruoka ja vaate talosta? Ottakaa
takaisin nämät rahat, paremmin te nämät tarvitsette», sanoi Heikki
ujostellen.
Isäntä ei tiennyt mitä ajatella. Puoliväliin toistakymmentä vuotta oli
Heikki tehnyt palkatonta työtä, oli tehnyt niinkuin mies, ja nytkään ei
hän tahtonut ottaa vastaan tuota vähäistä palkkiota.
»Otahan nyt edes puoletkaan», sanoi isäntä hämmästyksestä selvittyään.
»Enkä ota, mutta jos suvaitsette, niin otan markan, että vaan ostan
kasakkia juhlatupakaksi», sanoi Heikki, joka oli joutohetkinään ahkera
nurkantakaisia visapiipussaan kydettämään.
Ja markan Heikki ottikin ja muut rahat laski isännän eteen pöydälle ja
meni pois.
Huhut Annan ja Yrjön suhteesta alkoivat toteentua. Eräänä kauniina
talvipäivänä ajaa karautti Kirves-Mikkolan kartanolle pulskalla
hevosella ja reellä pari miestä; he olivat Seinälän sulhasväkeä. Kun he
astuivat huoneeseen, tuli talonväki heitä tervehtimään, mutta kovin
ujosteli ja punasteli Anna sitä tehdessään.
Mitä siitä. Kihlajaisethan siinä tuli kuin tulikin, eikä kellään ollut
mitään vastaansanomista; asia lieneekin jo ennen varaselta ollut
hiljaisuudessa sovittu. Heikki otti nyt kasakkinsa juhlallisesti esiin,
avasi sen ja pani seisomaan kamarinsa pöydälle. Salakähmää oli hän
pannut puhtaan paidankin päälleen ja nyt hän karisti perskat pois
känäpiipustaan ja täytti sen kasakilla. Heikiltäkin tultiin kysymään,
olisiko hänellä mitään vastaansanomista, jos Anna nyt vietäisiin pois.
»Mitäpäs minulla... Mutta sen sanon, että Annaa pitää hyvästi kohdella;
hän on hyvä tyttö», tuumaili Heikki.
»Hyvästi minä aionkin häntä pitää», sanoi sulhanen naurussa suin.
Mutta Heikin silmistä vierähti pari kyyneltä, joita hän koki tuhria
näkymättömiin karkealla kädenseljällään.
Juhlallisesti tarjosi Heikki kasakkia sulhasjoukollekin. Hänen
mielikseen pistivät he piippuunsa, ja Heikki näytti olevan hyvin
itsenäinen ja hyvällä tuulella.
»Kas vaan! Oikeinhan Heikilläkin on kaupungin tupakkaa», sanoi sulhanen
piippuun pannessaan.
»Ei minulla monasti...», sanoi Heikki.
Heikki tuli nyt totisen näköiseksi ja näytti miettivän jotakin. Yhtäkkiä
puhalsi hän paksun savun suustaan ja sanoi samassa: »Poimitaan se mehevä
marja kaukaisiltai kankahilta», ja samassa katsoa vilkaisi hän Annaa ja
Yrjöä silmiin, ja nyt nähtiin Heikin pulloposket olevan hymyn vuoksi
hyvin kikkeränä.
Asiat menivät tavallista rataansa, ja tuo Kirves-Mikkolan metsäkukka
vietiin vankkaan Seinälän taloon.
Mutta muutakin vielä tapahtui Kirves-Mikkolassa. Nuori Mikko oli
kasvanut pitkäksi, pulskaksi mieheksi. Hän oli hyvätapainen ja siivo
nuorukainen. Jo pitemmän aikaa olivat kylän neitoset luoneet häneen
halukkaita silmäyksiä. Eipä aikaakaan kun alettiin kuiskia, että Mikko
lähentelee Seinälän Sannaa. Sitä ei pidetty ensimältä totenakaan, mutta
kuiskeet eivät vaan lakanneet. Koko jutun loppu oli kuitenkin se, että
Seinälän rikkaan talon tyttö parin vuoden päästä tuotiin
Kirves-Mikkolaan, tuohon aloittelevaan uutistaloon miniäksi.
Isoja häitä ei pidetty. Mutta kun puhemies morsiamen ja sulhasen kanssa
ajoi kartanolle, otettiin heidät ystävällisesti ja avosylin vastaan.
Hyvästi vieraat syötettiin, juotettiin ja kaikin puolin hoidettiin.
Taaskin otti Heikki kasakin esille ja asetti sen pöydälleen. Kun vieraat
sinne tulivat, tarjosi Heikki kohteliaasti heille kasakkiaan.
»Kauanpa Heikillä kaupungin tupakka piisaakin, vai oletko sinä uutta
ostanut?» kysyi puhemies.
»Enhän minä, mutta eihän sitä niin huvasti...», arveli Heikki,
puhallellen paksuja savuja kasakistaan.
Näin tavoin ei Kirves-Mikkola tullut paljonkaan tappiolle, vaikka
menettikin Annan.
* * * * *
Jalkaräme oli jo laajalti viljelty. Uhkeasti kasvoi se savettuna sekä
viljaa että heinää. Siellä oli Heikki monta, monta vuotta yksin
mullostellut. Talo oli paisunut siihen määrään, ettei pettua enää
koskaan näkynyt pöydällä, ja navettaan oli ilmestynyt kaikkiaan
viisitoista möököstä. Oli talossa leipää ja leivänsärvintä, ja Seinälän
Sanna oli hyvin tyytyväinen oloonsa, vaikka tulikin rikkaasta Seinälästä
tähän pieneen korpikotiin.
Nuori Hiiro, vanhan Hiiron varsa, oli jo aikoja sitten kasvanut vankaksi
hevoseksi. Sekin oli saanut varsan, hiirakko-oriin, joka oli Heikin
lempieläin.
Heikki oli nyt jo vanhanpuoleinen mies. Kun hän oli päivät päästään
kesäisinä aikoina myllehtinyt tuolla Jalkarämeellä, istuskeli hän sieltä
tullessaan iltamalla takkakivellä, vedellen ahkeraan savuja piipustaan.
Useinkin oli muu väki levolla, kun hän tuli kotiin Jalkasuolta.
Eräänä iltana palasi Heikki tuosta mielityöstään tavallista myöhemmin
kotiin. Muut olivat jo menneet levolle, mutta Heikki istui nytkin
lämpimälle takkakivelle vetelemään savuja ja mietiskelemään omia
mietteitään.
Kuinka Heikki siinä nyt istuskeli ja mietiskelikään, kuuli hän äkkiä
kartanon takana olevasta hevoshaasta Hiiron kellon kiihkeän soimisen;
oli niinkuin se olisi täyttä laukkaa hypännyt jotakin pakoon.
Vaistomaisesti hypähti Heikki ylös ja syöksyi hakaan kellon ääntä
kohden. Oli syyskuun puoliväli ja kuu valaisi taivaalta.
Mikä näky! Hiiro kiersi täyttä laukkaa yhtä rengaskiertoa ja susi hypätä
loikki vähän ulompana samaan suuntaan. Varsa hyppäsi emänsä edellä, ja
emä näytti pitävän erinomaista huolta siitä, ettei varsa vaan jäisi
takapuolelle.
Hetkeäkään arvelematta syöksi Heikki sutta vastaan. Kun susi oli kovassa
vauhdissa, tuli se Heikkiin palliksi, ja siinä sai hän sitä hännästä
kiinni. Susi koetti riistää itseään irti, vaan häntä oli Heikin kourissa
niin lujasti kuin ruuvipihdissä. Silloin heittäysi susi selälleen,
käpertyi Heikin käteen ja pureskeli sitä pahanpäiväisesti. Mutta samassa
sai Heikki tupestaan puukon oikeaan käteensä, kuotaisi sillä pedon mahan
halki ja heti oikaisi susi konttinsa.
»Vai tulet sinä, penteleen vonkale, taas meidän Hiiroa hätyyttämään»,
karjahti Heikki työnsä tehtyään.
Kun Hiiro huomasi vaaran olevan ohi, päästi se oikein höröttävän
hirnauksen ja tuli aika vonkaa varsansa kanssa Heikin luo. Siinä se
sitten hökötti ja tuhri turvallaan Heikkiä ikäänkuin kiitellen, kun tämä
pelasti hänet varsoineen niin suuresta vaarasta.
Heikki ei uskaltanut heittää hevosia hakaan, vaan toi ne tullessaan
kotiin ja pani talliin.
Tähän saakka ei Heikki ollut tuntenut mitään kipua kädessään, mutta kun
hän jälleen istui takkakivelle rauhaan, tuli se tuimille tuskille ja
verta tippui haavoista ehtimiseen. Hän ei voinut mennä maata, istui vaan
takkakivellä tuskitellen kättänsä.
Kun väki nousi ylös, tapasivat he Heikin kurjassa tilassa. Suuri lätäkkö
oli verta lattialla ja Heikki ätyröi haavojansa.
»Herra Jumala, mikä sinulle nyt on tullut? Missä olet itsesi
haavoittanut?» hätäili emäntä Heikin nähtyänsä.
Muukin väki kerääntyi Heikin ympärille.
Hätimmiten selitti Heikki, mitä oli tapahtunut, ja kaikki kauhistelivat
sitä kuullessaan.
Kuten parhaiten taittiin, puhdistettiin Heikin käsi verestä ja sidottiin
moninkertaisilla puhtailla liinarievuilla ja niin saatiin verenvuoto
pysähtymään.
Heikki oli nyt niin heikko ja valju, että hänet täytyi laittaa vuoteelle
maata. Kipu yltyi yltymistään, ja käsi alkoi ajettua. Kolmen vuorokauden
kuluttua oli käsi kuin tukki, ja Heikki tunsi kuoleman lähenevän.
Hän kutsui silloin isännän luoksensa ja pyysi ujosti, että tämä noutaisi
papin hänen luokseen.
Isäntä lupasi ilolla täyttää sairaan toivomuksen ja heti lähti hän
matkaan.
Pitäjään oli hiljakkoin tullut nuori pappi rovastille apulaiseksi, ja
tämä se nyt lähti sairaan luo. Kun hän tuli Heikin huoneeseen, tervehti
hän sairasta ystävällisesti ja kysyi: »kuinka voitte?»
»Huonosti.»
»Sielun vai ruumiin puolestako vointi tuntuu huonolta?» utaisi pappi.
»Molempain.»
»Teillä ei taida olla paljonkaan hyviä töitä, joilla luulisitte
ansaitsevanne Jumalan armon?» arveli pappi.
»Eihän niitä paljoa... Erään työn tiedän kuitenkin tehneeni, jota en
luule Jumalan minulle viaksi lukevan.»
»Mikäs se olisi?»
»Se kun pelastin isäntäni pojan hukkumasta», sanoi Heikki.
»Kuinka se tapahtui?»
Heikki selitti nyt kaikki juurtajaksain.
»Luuletteko tällä teolla ansainneenne Jumalan armon?» kysyi pappi.
»Mitäs sitä senvertaisella... Huonosti käypi, jos ei Jumala minua
armostansa auta», sanoi Heikki.
»Onko teidän tunnollanne mitään erityistä, joka teitä vaivaa?» utaisi
nyt pappi.
»Ei mitään erityistä, mutta kuitenkin tiedän joka päivä rikkoneeni
Jumalaa vastaan. En ole elänyt niinkuin hänen pyhä oikeutensa vaatii ja
sentähden tiedän ansainneeni iankaikkisen kadotuksen, jos ei Jumala
minua laupeudessaan armahda», tuumaili Heikki.
Pappi huomasi nyt, että hänen edessään oli murtunut ja katuva sielu. Hän
rupesi laveasti puhelemaan Jumalan suuresta rakkaudesta katuvaisia
syntisiä kohtaan, kuinka Hän tykönsä kutsuu kaikkia, jotka työtä tekevät
ja ovat raskautetut, ja kuinka hän ei heikkoa ruokoa särje eikä
suitsevaa kynttilää sammuta.
»Mutta mitenkäs minun kanssani on, kun en minä ole tullut osalliseksi
Herran ehtoollisesta? Sitä juuri minä tahtoisin pastorilta tietää»,
sanoi Heikki.
»Kuinka se niin on? Olethan jo vanhanpuoleinen mies», sanoi pappi
hölmistyen.
»Niin se on; minä en ole käynyt ripilläni», vakuutti Heikki.
»Te ette siis osaa lukea?»
»Kyllähän tuota sentään jotenkuten», arveli Heikki.
Pappi luetti koetteeksi Heikillä Uutta Testamenttia ja kyseli häneltä
ulkoa katkismusta sieltä täältä.
»Ihmeellistä! Tehän osaatte lukea hyvästi sekä sisältä että ulkoa.
Ettekö te sitten ole yrittänytkään kouluun», sanoi pappi ihmetellen.
»Kyllä on yritetty kahdestikin, mutta minua ei huolittu», sanoi Heikki.
»No, joko silloin osasitte lukea niin hyvästi kuin nytkin?» kysyi pappi.
»Kyllä.»
»Minkä sanottiin vikana olevan, kun ei huolittu?»
»Kun en ollut kiertokoulua käynyt. Mutta mitenkäs minä kiertokouluun...?
Olin isätön, äiditön orpopoika.»
»Mitä, ettekö te olekaan tämän talon miehiä?» kysäisi pappi.
»Olenhan minä laillani, mutta ei minulla ole hituistakaan osaa tähän
taloon. Aivan avutonna kerjäläispoikana otti tämän talon isäntä minut
huostaansa ja kasvatti mieheksi. Sitä hyvää työtä olen kokenut sittemmin
työlläni maksaa. Kuitenkin luulen saavani tässä olla kuolemaani saakka,
joka ei tunnu kaukana olevankaan», tuumaili Heikki.
»Isäntä sanoi teidän taistelleen suden kanssa», sanoi pappi.
»Taistelinhan minä, ja sillähän se tuo käsikin on tuommoinen...», sanoi
Heikki.
»Eikö se teistä tunnu hyvältä työltä?» kysyi pappi.
»Eipä tuo, pelastin vaan Hiiron ja varsan», sanoi Heikki.
Pappi tutkisteli nyt laveasti Heikin käsitystä uskosta ja syntein
anteeksi saamisesta. Sitten hän kysyi:
»Luuletteko nyt kuolevanne?»
»Niin luulen.»
»Ja luulette myös hukkaan joutuvanne?» kaiveli pappi syvemmälle ja
syvemmälle.
»Niin luulen, ellei Jumala armahda. Pelkään, että hän lukee minulle
viaksi, kun en ole käynyt ripillä», selitteli Heikki tilaansa.
Pappi huomasi edessään olevan yksinkertaisimman ihmisen, mitä suinkin
olla saattaa, mutta joka yksinkertaisuudestaan huolimatta käsitti
kristinopin perustukset paremmin kuin moni oppinut ja rikkiviisas. Pappi
mietti tovin itseksensä. Sitten kävi hän kutsumassa koko talonväen
Heikin kamariin. Hän piti pitkän ja liikuttavan puheen, kuinka hän on
löytänyt murtuneen, totisesti uskovan kristityn, joka pienen muotoseikan
vuoksi on tullut suljetuksi pois seurakunnan yhteydestä, ja että hän nyt
tarkoin sairaan tilaa tutkittuansa aikoo omalla vastuullaan ottaa hänet
seurakunnan jäseneksi ja jakaa hänelle pyhän ehtoollisen. Tähän tekoonsa
pyysi hän läsnäolevia seurakunnan puolesta todistajiksi.
Kun pappi oli ehtoollisen antanut, tuntui Heikistä kuin raskas kivi
olisi vyörähtänyt pois hänen sydämeltään ja tyyni rauha ja tyytyväisyys
astunut sijaan.
Sitten tiedusteli pappi Heikiltä, mikä hänen nimensä on, että hän voipi
kirkonkirjoihin merkitä hänet ripille lasketuksi mieheksi.
»Pullo-Heikiksi minua on kaiken ikäni sanottu», vastasi Heikki.
»Ei suinkaan se ole teidän oikea sukunimenne», sanoi pappi oudoksuen.
»Hinni Kelpala kuuluu äitini nimi olleen», sanoi Heikki.
Pappi kirjoitti sen muistiin.
Nyt rupesi pappi tarkastelemaan Heikin ruumiillista tilaa. Hän otti
kääreen pois haavojen ympäriltä, pesi ja puhdisti sen kuivuneesta
verestä ja muusta liasta ja kääri koko käden olkapäätä myöten
puhtaisiin, paksuihin kääreihin. Pappi neuvoi vieressä seisovaa Sannaa,
miten on meneteltävä, ja määräsi, että kääreet on muutettava neljä
kertaa päivässä.
Pappi lähti nyt pois ja isäntä meni häntä kyytiin. Pappilan
kotiapteekista lähetti nuori pappi voitehia isännän mukana Heikin käteen
ja neuvoi, kuinka niitä käytetään.
Ihme kumma! rupesi käsi vähitellen parenemaan, vaikka kaikki luulivat
Heikin olevan mennyttä miestä. Kauan eli Heikki vielä sen jälkeen
kaikkien kunnioittamana.
Pitkin ikäänsä piti hän torveansa suuressa arvossa. Juhlallisesti se
riippui hänen vuoteensa kohdalla naulassa. Paljosta ja ahkerasta
pitelemisestä oli sen pinta mustunut ja tullut kiiltäväksi ikäänkuin se
olisi kiilloitettu.
Kun kesäilloin tultiin työstä ja Heikki sattui olemaan mietteissään,
sivui hän torvensa, meni tuvan takana olevan jylhän kuusikon reunaan
isolle kivelle istumaan, ja silloin saatiin taasenkin kuulla: »Tuu, tuu,
tuutia tuu», niin että metsä kahjahteli.