Kilpelän uudistalo Hämeessä oli synkällä sydänmaalla isonlaisen
Vierujärven rannalla. Talo sijaitsi eteläänpäin viertävällä rinteellä.
Vihreätä koivu- ja lepikkometsää oli laajalti ympäristössä, mutta
taampana oli laaja, neitsyeellinen ikihongikko, jossa ei vielä koskaan
ollut kirveenisku kalskahdellut.
Neljä vuotta olivat Kilpeläiset asuneet tässä yksinäisessä salon
sydämessä. Mutta vaikka asutusaika ei ollut sen pitempi, näkyi
kuitenkin, että siinä oli paljon saatu aikaan. Mäellä seisoi puhdas,
vanhoista hongista salvettu rakennus, jossa oli tilava pirtti ja
toisessa päässä kaksi kamaria; tarpeelliset ulkohuoneet olivat myös
kunnossa. Suuri ala peltoa oli tehty tuohon vieruun kankaaseen, jossa ei
ollut kiviä kuin yksi kerros. Siinä kasvaa rehoitti jo hyötyisä ohra ja
peruna. Taaempana oli iso kaski, jossa rehevänä kasvoi ruishalme.
Paikka oli mehevä; mansikoita ja muita marjoja kasvoi ympäristössä.
Järven rannalla oli nuottakota, johon isonlainen nuotta oli ahdettu.
Useasta ehkä tuntuu kummalliselta, kun niin vähässä ajassa on saatu niin
paljon aikaan, mutta Kilpeläiset olivatkin oikeata hämäläisväkeä, joka
ei suinkaan kammonut työtä eikä vähästä säikähtynyt.
Sopii luoda silmäys tuon uudistalon henkilökuntaan. Iisakki, perheenisä,
oli iältään noin kuudenkymmenen vuoden paikoilla. Pituudeltaan oli hän
yli kolmen kyynärän, ja hartiat olivat leveät kuin kuopankatto. Kun hän
jykevillä kourillaan tarttui työhön käsiksi, ei silloin raskaskaan
taakka näyttänyt paljon painavan. Hänen vaimonsa nimi oli Saara, kookas
ja roteva oli hänkin. Rinnakkain olivat he pitkäaikaisen elämänsä
taistelot taistelleet, yhtenä ilonsa iloinneet ja surunsa surreet.
Heillä oli kolme lasta, kaksi poikaa ja yksi tytär. Vanhimman pojan nimi
oli Aaro, nuorimman Pentti; tyttärestä oli tehty äitinsä kaima.
Samaa maata olivat lapset kuin vanhemmatkin. Kumpainenkin pojista oli
neljä tuumaa yli kolmen kyynärän. Niin jykeviä eivät he vielä olleet
kuin isäukko, mutta täyteläisiä ja noreita he olivat kuin salon siroin
honka. Saara tyttö oli myös kookkaimpia ja rotevimpia naisia mitä olla
taitaa.
Suvun yleisenä tunnusmerkkinä oli suuret siniset silmät ja
vaaleankeltaiset kutrit. Vanhuksilla oli tosin jo hapset harmaantuneet,
mutta nuoremmassa polvessa olivat ne täydessä kukoistuksessaan.
Muutenkin olivat he kaikin puolin kauniita ja miellyttäviä ihmisiä. Aaro
oli täyttänyt kaksikymmentäkolme, Pentti kaksikymmentä ja Saara
kahdeksantoista vuotta.
Piikoja ja renkejä olivat Iisakki ja Saara olleet, kun he naimisiin
menivät. Kättensä työllä olivat he itsensä elättäneet ja lapsensa
ihmisiksi kasvattaneet. Lopusta olivat he olleet muonarenkeinä
muutamassa kartanossa ja tulleet siinä hyvästi toimeen.
Kun lapset kasvoivat aikuisiksi, pisti Iisakille mieleen, että olisi
parempi, jos olisi oma kontu, vaikkapa kehnompikin, jossa saisi mielensä
mukaan raataa; jäisihän tehty työ perillisten hyväksi, joka muuten nyt
menee hukkaan.
Kun tämä kerran selkeni Iisakille, lähti hän sydänmaalle etsimään
talonpaikkaa. Semmoisen hän löysikin Vierujärven rannalta, ja hänen
valintansa onnistui hyvin.
Oitis muutti perhe tälle uudelle talonpaikalle ja työtä alettiin tehdä
ankarasti. Heidän jättiläisvoimiensa ja ahkeruutensa edessä eivät paljon
kaakarrelleet kivet eikä kannot. Heidän kävi tekeminen työtä paremmin
kuin monen muun, sillä tarkkoja kun olivat, oli heillä säästössä viljaa
ja varoja niin paljon, ettei heidän tarvinnut elatuksesta huolehtia,
vaikk'eivät ensi vuosina maasta mitään saaneetkaan.
Kun kesäisin tuli sievä ilta, pistäysi perhe järvelle nuottaa vetämään,
ja muutamalla kierroksella saivat he tuosta kalarikkaasta vedestä niin
paljon kaloja kuin talouden tarpeissa meni. Eikä niitä kaupaksi
kannattanutkaan pyytää, sillä mihinkäpä niitä olisi täällä synkällä
salolla myöty. -- Tämä kalainen järvi edisti paljon heidän
toimeentuloansa särpimen puolesta, sillä ei heillä ollut vielä kuin pari
lehmää.
Rauha, rakkaus ja yksimielisyys vallitsi perheessä, ja tämäkin auttoi
suuresti heidän töitään ja pyrkimisiään. Nuoret rakastivat ja
kunnioittivat vanhempiaan kaikella rakkaudella ja kuuliaisuudella. Isän
pieninkin viittaus oli kylliksi, eikä kenenkään mieleen jolkahtanut
tehdä mitään vastaväitteitä. Eipä kummakaan, jos niin oli, sillä tuolla
synkän korven keskellä ei nuorilla ollut mitään viettelevää seuraa, joka
olisi voinut istuttaa heihin turmioon ja väärälle jäljelle viepiä
intohimoja. Ainoastaan metsän tuore ja puhdas siimes ja linnut
lauluineen olivat heidän ainaisina seurakumppaneinaan. Näistä ja
toistensa kanssa seurustelusta saivat he hupinsa, ja siinä oli heille
kylläksi. -- --
Perheen miespuolisella henkilöllä oli jokaisella jykevä ja tarkka
luodikkonsa. Näitä he hoitivat niinkuin silmäteräänsä ja ne olivat
tulleet heille niin rakkaiksi kuin olisivat ne olleet heidän toinen
sielunsa. Tarpeeseen olivatkin nämät aseet tuolla synkällä salolla, kun
petoeläimet tahtoivat liika usein lähennellä heidän taloaan, vaanimaan
heidän kotieläimiään. Usea kontiokin sai heille turkillaan maksaa
liikanaisen rohkeutensa. Kun semmoinen vaara oli tarjolla, kävivät isä
ja pojat yksissä neuvoin otson kimppuun. Pojilla oli pyssyt mukanaan,
mutta isä oli varustettuna keihäällä, siltä varalta, jos luoti sattuisi
pettämään. Vaikka kukin heistä oli varma ampuja, ei luoti aina
sattunutkaan, ja silloin sai isä keihäällään vastaanottaa metsänkiivaan
raivoisan ryntäyksen.
* * * * *
Harvoin kulki mitään viestejä ja tietoja muusta maailmasta tuohon tiestä
syrjässä olevaan uudistaloon. Aikaisemmin oli vain kuulunut, että Venäjä
uhkasi nostaa sodan Ruotsia vastaan. Kuitenkin olivat nämät tiedot
ainoastaan kaukaisia kulkupuheita ja semmoisinaan ei niistä paljonkaan
välitetty.
Jonkun ajan kuluttua meni Kilpelän Iisakki kirkolle, jonne oli kolme
penikulmaa matkaa. Siellä sai hän tietää, että nuot huhut alkoivat
toteutua. Venäjän tiedettiin varustelevan ja aikovan rikkoa rauhan ja
rynnätä rajan yli Suomeen. Tämä tieto sai kaikki ihmiset huoliinsa,
mutta syvimmin se tuntui koskevan Kilpelän Iisakkiin. Raskaalla mielellä
palasi hän kirkolta kaukaiseen, yksinäiseen kotiinsa. Heti huomasivat
kaikki, että perheenisä oli tavallista synkempi. Kuitenkaan ei kukaan
tunkeutunut utelemaan syytä hänen raskasmielisyyteensä, koska he kaikin
kunnioittivat melkeinpä arastellen häntä. He tiesivät ennestään, että
kyllähän isä kuitenkin asiansa selittää, kun hän katsoo soveliaan ajan
tulleeksi.
Iisakki oli väsynyt matkan vaivoista ja hän tarvitsi ruokaa ja lepoa.
Kun hän oli levännyt, tuli hän pirttiin ja synkkä varjo pimitti hänen
otsansa. Hän istuuntui pöydän päähän penkille, ja muu perhe kokoontui
lähitienoolle, sillä he arvasivat isän nyt rupeavan kertomaan
kirkkokuulumisia.
Iisakki päästi ensin syvän, pitkän huokauksen ja sitten hän alkoi puhua:
»Huolettavia uutisia on minulla teille kerrottavana. Kovat ajat ovat
kansallamme odotettavissa. Ei voi edeltäpäin arvata, mitä kärsimyksiä
aika tullessansa meille tuopi. Venäjä varustelee ja aikoo tulla maahamme
suuren sotajoukon kanssa. Maamme on aivan varustamaton ja vähäinen
sotaväkemme on hajoitettuna ympäri maata ja Ruotsista ei ole paljon apua
toivomista, sillä Tanska on myös julistanut sodan Ruotsia vastaan.
Isänmaa on vaarassa ja se tarvitsee jokaisen poikansa torjumaan
vihollisen ryntäystä. Jumala rankaisee meitä kovakorvaisuutemme tähden,
kun emme ole ottaneet vaaria hänen varoittavasta äänestään. Itse olen jo
liian vanha aseisiin tarttumaan, niin mielelläni kuin sen tekisinkin,
mutta Jumala on minulle lahjoittanut kaksi vankkaa poikaa, ja toivon,
että he ilolla tarjoavat voimansa isänmaan palvelukseen.»
Kun isä oli puheensa lopettanut, kavahti Pentti ylös ja löi jykevän
nyrkkinsä pöytään ja sanoi: »Se ei saa tapahtua; vihollinen on
torjuttava pois maasta.» Aaro sieppasi luodikkonsa seinältä, puristeli
ja tarkasteli sitä.
»Semmoiset aseet eivät sodassa kelpaa; kyllä se antaa aseet, joka
työnkin. Mutta mitä te mietitte, aiotteko uhrata itsenne isänmaan
palvelukseen», puheli isäukko.
»Se on hartain halumme, jos vaan te annatte suostumuksenne siihen»,
sanoivat veljekset innostuneina.
»Jumala teitä noista sanoistanne siunatkoon! Nyt voin rauhassa ja ilolla
kuolla, kun minulla on tuommoisia poikia», sanoi ukko, pyyhiskellen
kyyneleitä silmistään.
Äitiin ja sisareen tekivät nämät tiedot ja tuumat päinvastaisen
vaikutuksen. Heidän sydäntään ahdisti kovin se tieto, että rakkaat pojat
lähtisivät tuolle vaaralliselle retkelle, jossa voipi käydä niinkin,
ettei sieltä hengissä palata. Mutta kun he olivat tottuneet alistumaan
kaikissa isän tahtoon, eivät he nytkään panneet ainoallakaan sanalla
sitä vastaan.
Hetimmiten ruvettiin laittamaan pojille varustuksia matkaa varten.
Viikon päästä lähtivät jo veljekset eväillä ja vaatteilla varustettuina
matkaan. Sydämelliset jäähyväiset otettiin, ja isä varoitti heitä
muistamaan sitä pyhää velvollisuutta, jota he nyt menivät täyttämään.
Äiti ja sisar vuodattivat runsaita kyyneliä, vaan sekä isän että poikain
mieli oli aivan murtumaton.
Nuorukaiset suuntasivat matkansa Hämeenlinnaa kohden, ja perille
päästyänsä kirjoitettiin he kohta sotarulliin ja sijoitettiin
harjoituskomppaniaan.
Nuot kauniit, voimakkaat ja siivot nuorukaiset herättivät pian huomiota
ympäristössään, erittäinkin päällystössä. Tämän tähden kohdeltiin heitä
ystävällisesti ja sävyisästi. Jonkun kerran sattui niin, että joku
miehistä, joka oli oppinut olemaan kaikissa päälläpäsmärinä, yritti
voimiinsa luottaen saamaan veljeksiä valtansa alle, mutta nämät
työnsivät hyökkääjän niin voimakkasti pois luotaan, ettei hänen tehnyt
mieli enää toista kertaa koettaa.
Kauan ei ollut aikaa uusia tulokkaita sotatemppuihin harjoittaa, sillä
Venäjä julisti sodan ja alkoi marsittaa joukkojaan rajaa kohden. Näin
oli 1808-1809 vuoden sota alkanut. Kun siellä täällä hajallaan olevat
Suomen sotajoukot oli saatu hätäpikaa kootuiksi, lähetettiin osa niistä
rajalle päin vihollista vastaan, ja niiden joukkoon komennettiin Aaro ja
Penttikin. Niin tultiin Kymin joelle, jossa oli silloinen valtakunnan
raja.
Kun vihollinen hyökkäsi rajan yli, perääntyi Suomen joukko
vähälukuisuutensa vuoksi sen edestä. Siellä täällä syntyi kuitenkin
pienempiä kahakoita, joissa suomalaiset sitkeästi pitivät puoliaan,
vaikka kohta heidän täytyi väistyä ylivoiman alta.
Näissä kahakoissa osoittivat Pentti ja Aaro erinomaista kuntoa ja
uljuutta. Muutamassa kahakassa saartivat venäläiset suomalaisten
kapteenin, joten tämä oli vähällä joutua vangiksi. Tämän vaaran
huomasivat veljekset. Hätäpikaa kokosivat he joitakin miehiä
ympärillensä ja ryntäsivät kapteenia auttamaan. Vihollisen rivi
murrettiin ja kapteeni pelastettiin.
Näin tavoin herättivät veljekset rohkeudellaan alusta saakka
päällikköjen huomiota.
Veljekset rakastivat toisiaan todellisella veljenrakkaudella.
Tappelunkahakoissa olivat he aina rinnakkain siellä, missä ottelu oli
tuimin. Jos toinen oli vaarassa, siinä oli jo toinenkin, eikä siinä
suinkaan säästetty iskuja.
Kauan eivät veljekset saaneet olla tässä osastossa. Sillä kun Viaporia
alettiin varustaa riittävällä miehistöllä, komennettiin muiden muassa
veljeksetkin sinne varustusväkeen. Siellä he asuivat molemmat samassa
teltissä, sillä paljon varustusväen takia ei ollut linnoitusten
huoneustoissa kaikille tilaa.
Näin kului aikaa joitakin viikkoja. Pentti alkoi käydä vähäpuheiseksi ja
synkkämieliseksi. Tämä kummastutti kovin Aaroa, ja hän koetti keksiä
syytä siihen, mutta turhaan.
»Miksi sinä, veliseni, olet tullut niin kummalliseksi?» kysyi Aaro
eräänä kertana Pentiltä.
»Kuinka kummalliseksi?»
»Ethän tuota enää puhu, et pukahda mitään, vaikka olit aina ennen
puhelias ja iloinen. Istua nollotat vaan itseksesi miettivän näköisenä
ja ajatuksiisi vaipuneena. Pahoin pelkään, että sinua on ruvennut sota
peljättämään.»
Pentti näytti säpsähtävän. Hän hyppäsi kiivaasti istualtaan ylös ja loi
tuiman silmäyksen Aaroon.
»Semmoistako minusta luulet? Olenko antanut aihetta sinulle semmoiseen
otaksumiseen? Siltäkö sinusta on näyttänyt käytökseni niissä kahakoissa,
joissa olemme seisoneet vihollisen kanssa silmä silmää vasten? Ei
veikkoni! jos joka mies pelkäisi sotaa ja tappelua sen verran kuin minä,
eipä silloin olisi joukossamme ainuttakaan pelkuria», vakuutti Pentti.
Jonkun ajan kuluttua rupesi Pentti kulkemaan öillä ulkona ja usein hän
tuli vasta aamun koittaessa telttiin.
»Missä, Herran nimessä, sinä öillä kuljet? Saatat
ajattelemattomuudellasi henkesi vaaraan», sanoi Aaro kerran Pentille,
kun hän palasi telttiin.
»Eipä siitä pelkoa; siitä saat olla aivan huoleti.»
»Mutta missä sinä sitten kuljet ja luihnaat? -- Sinun retkesi eivät ole
kunnollisia retkiä.»
»Sinun ei tarvitse sitä peljätä», sanoi Pentti, ja siihen se asia sillä
kerralla jäi.
Muutaman viikon kuluttua oli Pentillä kourakaupalla kultarahoja, kun hän
palasi aamulla telttiin. Niitä hän näytteli ja tarjosi niistä puolia
Aarolle.
Aaro hämmästyi. Hän katsoi tuimasti Penttiä silmiin ja kysyi kiivaasti:
»Mitä tämä merkitsee?»
»Etkö tuota nyt ymmärrä? Sitä se merkitsee, että tässä on rahoja, jotka
ovat meille kylläkin hyvään tarpeeseen», sanoi Pentti.
»Mutta mistä olet nuot rahat saanut? Ne eivät ole kunniallisia rahoja.»
»Löysin.»
»Valehtelet.»
Aaroa kovin huolestutti Pentin nykyinen käytös. Hänkin vaipui syviin
mietteisiin, ja raskas huokaus kohosi hänen rinnastaan. -- »Jumalani...
Olisiko se mahdollista?» pääsi Aarolta ikäänkuin itseksensä. Sitten hän
taasen vaipui ajatuksiinsa ja silminnähtävästi kalpeni hän.
Vihdoin näytti Aaro havahtuvan mietteistään. Hän oikaisi itsensä
suoraksi ja kuiskasi Pentin korvaan tuskin kuultavasti: »Isänmaan
pettäjä.»
»Kuinka niin?» kysyi Pentti vaaleten.
»Olet myönyt nahkasi ja isänmaasi viholliselle.»
»Älä joutavia puhu. Ota nyt puolet näistä rahoista», sanoi Pentti, mutta
hänen äänensä vapisi.
»En ikinä ota äyriäkään niistä rahoista, sillä ne ovat hirveän rikoksen
palkka; kirous ja rangaistus seuraa niitä», sanoi Aaro lujasti.
Sinä päivänä ei puhuttu monta sanaa, ja veljesten väli oli iäksi
rikkoontunut. Tosin pyyteli Aaro, että Pentti heittäisi pois tuon
vaarallisen ja liukkaan tien, jolle hän oli antautunut, mutta Pentti ei
vastannut siihen ainuttakaan sanaa.
Seuraavana yönä poistui Pentti taasenkin teltistä, mutta hän ei
palannutkaan enää takaisin.
Kun aamuhuuto tuli, ei Penttiä ollutkaan. Kysyttiin Aarolta, mihin hän
on joutunut, mutta Aaro vastasi vain: »En tiedä, olisiko saanut
päälliköltä lomaa.»
Pentti ei palannut enää koskaan, ja vihdoin poistettiin hänet
miesluettelosta.
Täytyy muutamalla sanalla selittää, miten Pentti joutui tuolle jäljelle.
Kuten ennen on jo mainittu, oli Pentti hyvin komea mies. Eräänä kertana
oli hän lähetetty suojeluskirjalla varustettuna kaupunkiin jollekin
kapteenin asialle. Heti kaupungin rantaan päästyään huomasi hän kauniin
venäläisen naisen, joka häntä alituisesti tähtäili. Kun Pentti lähti
liikkeelle, seurasi nainen hänen jäljessään. Muutaman hetken päästä
laski joku kätensä Pentin olkapäälle. Pentti säpsähti ja katsoi
taaksensa. Siinä seisoi tuo äskeinen nainen ja eräs venäläinen sotamies;
tämä oli laskenut kätensä Pentin olkapäälle.
»Tämä neiti on kovasti mielistynyt teihin ja haluaisi likemmin tutustua
kanssanne», sanoi sotamies selvällä suomen kielellä.
»Kuinka olisi mahdollista tutustua neidin kanssa, sillä minä selvästi
huomaan, että hän on venäläinen ja asuu täällä kaupungissa vihollisten
keskessä», sanoi Pentti ihmeissään.
»Siitä pidetään kyllä huolta, että saatte yön aikana kohdata toisenne.»
»Millä tavalla?»
»Teille hankitaan venäläisen sotamiehen puku, jonka puette päällenne,
ennenkuin lähenette kaupunkia, ja mies, jonka tapaatte kappaleen matkaa
rannasta jäällä, sanoo teille tunnussanan.»
»Mitä ihmisiä tämä neito sitten oikeastaan on?»
»Ei tällä kertaa sen parempi kuin venäläisen kapteenin
taloudenhoitajatar.»
»Vaikka neito onkin erinomaisen viehättävä, on hän kuitenkin vierasta
kansallisuutta ja vihollisemme joukkoon kuuluva. Niin ollen ei kannata
ryhtyä tuohon vaaralliseen seikkailuun ja antautua toimiin, joissa
saattaisi vielä henkensäkin menettää», päätteli Pentti.
»Älkää sanoko niin. Asia kyllä kannattaa miettimistä. Neito on
äärettömän rikas ja hän on suurta sukuakin, vaikka isänmaansa rakkaus on
hänet saattanut nykyiseen asemaansa. Hänellä on ollut loistaviakin
naimatarjouksia, vaan hän on ne kaikki hyljännyt. Mutta heti teidät
nähtyään mielistyi hän teihin ja tahtoisi nyt tutustua likemmin
kanssanne. -- Miettikääpä tätä asiaa», selitti tulkki.
Koko tämän keskusteluajan oli neito hyvin levoton ja vuoroin punastui ja
vaaleni. Hän sijoitteli levottomasti itseään paikasta toiseen, katsellen
vuoroin Penttiä, vuoroin tulkkia silmiin, saadaksensa selvän
asiainmenosta.
Pentti mietti hetkisen. Kovaa taistelua taisteli hänen sisällinen
ihmisensä. Loistava tulevaisuus, rikkaus ja kunnia oli hänen silmäinsä
edessä tarjona, mutta toiselta puolen kielsi isänmaanrakkaus ja
velvollisuus häntä vastaanottamasta tuota loistavaa tarjousta. Pentti
oli ikäänkuin kahden tulen välissä. Vihdoin teki hän päätöksensä. Hän
lupasi tulla, mutta ei ennen kuin neljäntenä yönä.
Kun tulkki käänsi tämän Pentin päätöksen neidolle, välähti tämän
silmissä ilonleimaus ja hänen kasvonsa menivät mitä viehkeimpään hymyyn.
Hän tarttui Pentin käteen, puristi hellästi ja kauan sitä, mutta neidon
käsi vapisi. Tehtyään hennon ja sievän kumarruksen erkanivat he.
Tämä kohtaus se saatti Pentin vähäpuheiseksi Aaron luona ollessaan,
sillä olipa hänellä nyt miettimisen aihetta.
Kun Pentti ensi kerran lähti yölliselle retkelleen, oli kaupungin
rannassa sama sotamies häntä vastassa, joka oli ollut tulkkina hänen ja
neidon välillä. Hän saatti Pentin perille asti, eikä mitään vastuksia
ollut. Vahtisotamiehetkin olivat saaneet käskyn päästää esteettä sisälle
yölliset kulkijat. Neito ei kapteenilta salannut, mihin seikkailuun hän
oli antautunut, vaan selitti seikkaperäisesti hänelle kaikki
asianhaarat. Kapteeni ei ensinkään pannut pahaksensa tuota seikkailua.
Hänen mieleensä juohtui, että kun hän saisi Pentin suostumaan tuohon
alkaneeseen yritykseen, saisi hän Pentistä oivallisen välikappaleen,
jota hän voisi apunaan käyttää sotatarkoituksiinkin. Sillä hänhän tunsi
Suomen sotavoimat, niiden tarkoitukset ja vehkeet; ja hän tunsi maan
kauttaaltansa, sen vuoret, virrat ja järvet. Ottaen kaikki nämät lukuun,
edisti kapteeni minkä voi Pentin ja neidon yhtymistä.
Eräänä kertana tuli kapteeni yöllä siihen huoneeseen, jossa Pentti ja
neito olivat. Pentti säikähti tuota kohtausta, niin että oli henkensä
heittää. »Älä pelkä, älä pelkä», koki kapteeni hokea, ja mukana oleva
tulkki sai selittää, ettei kapteenilla ollut mitään pahoja tarkoituksia.
Tulkin avulla koki kapteeni kaikella venäläisellä liukkaudella Pentille
selittää, kuinka edullinen tarjous hänellä nyt oli, jommoista ei tule
osaksi edes yhdelle tuhannesta. Tästedes ei Pentillä tulisi olemaan
mitään puutetta. Hän saisi haltuunsa suuret omaisuudet, paljon kunniaa
ja kauniin puolison. Osoittaakseen Pentille tulevan elämän esimakua,
antoi hän hänelle kourakaupalla kultarahoja.
Hurmaantuneena kaikesta siitä loistosta ja rikkaudesta, mitä edessään
näki, alkoi Pentti taipua viettelykseen, vaikka hänen omatuntonsa
soimasikin häntä isänmaanpetoksesta.
Toisenlaista oli nyt Pentillä edessä kuin mitä oli oppinut ennen
näkemään. Kaikki paikat huoneissa kuhisivat silkistä ja kulta loisti
huonekalujen koristuksista. Jos istui johonkin sohvaan tai nojatuoliin,
kuhahti niihin kainaloita myöten. Ja entä sitten tuo ihana naikkonen,
jommoista hän ei ikinä ennen luullut tavanneensa!
Näistä kaikista hurmaantuneena oli Pentti täydellisesti voitettu ja
keveällä sydämellä lähti hän noita Juudaksen penningeitä viemään
veljensä Aaron luo. Näitä venäläiseltä kapteenilta saatuja kultarahoja
hän sitten Aarolle näytteli.
Kukaan ei Viaporissa tiennyt, mihin ihmeeseen Pentti oli joutunut.
Yleiseen kumminkin luuloteltiin, että hän olisi karannut. Aaro yksin
tiesi, kunne Pentti oli vajonnut. Tämä tieto teki Aaron sydämelle niin
kipeää, ettei hän tahtonut voida elää. Ei uni eikä ruoka hänelle
maistanut, ja kaikki oudoksuivat, kun hän laihtui, niin ettei hänestä
ollut muuta kuin varjo jäljellä. Aaron sielua painoi sanomaton tuska ja
ahdistus, kun hänen veljensä, jota hän niin verrattomasti rakasti, piti
joutua isänmaanpettäjäksi. Hänestä tuntui siltä kuin hänkin olisi ollut
osallinen tuohon hirveään rikokseen, koska hänen suvussaan oli
tuommoinen petturi. Pois oli nyt Aaron sydämestä haihtunut veljellinen
rakkaus. Hän kirosi mielessään Pentin ja vihasi häntä enemmän kuin
mitään vihollista. Kaikki tämä tunto ja tieto kävi sitäkin raskaammaksi
Aarolle, kun hän sai sen yksin kantaa, sillä ei hän hirvinnyt
yhdellekään ihmiselle avata sydäntään.
Vähitellen alkoi Aaro kuitenkin kostua, mutta ääretön viha ja ylönkatse
Penttiä kohtaan jäi hänen sydämeensä vallitsemaan.
Tämmöisenään kului aika siihen saakka, kun Viaporin antautuminen
tapahtui. Yhtä raskaalla mielellä kuin muutkin sotilaat laski Aaro
antaumisessa aseensa maahan.
Kun Aaro pääsi Viaporista vapaaksi, meni hän Suomen sotajoukkoihin ja
joutui Adlercreutzin osastoon. Kaikissa niissä taisteluissa, mitä sillä
osastolla oli kestettävänä, oli Aaro aina mukana ja hän osoitti entistä
uljuutta ja rohkeutta. Mutta synkkämielinen, vähäpuheinen ja miettivä
oli hän aina silloin, kun ei ollut tappelun tuoksinassa.
Tuli sitten Salmen tappelu. Vihollinen kävi suuremmalla miesvoimallaan
ankarasti päälle, mutta sitkeästi pitivät suomalaiset puoliaan.
Vihollisen joukosta karautti silloin eräs ratsumies muiden edelle,
seisautti hevosensa ja huusi selvällä suomen kielellä: »Antaukaa,
suomalaiset, vastustuksenne on turha, sillä meille on tulossa iso
apujoukko.»
Tämän äänen kuultuaan säpsähti Aaro.
»Isänmaan pettäjä!» mutisi hän itsekseen.
Samassa nosti hän aseensa poskelleen, laukaus kuului ja päätään myöten
suistui ratsastaja hevosen selästä maahan, ja hevonen hyppäsi täyttä
laukkaa vihollisten joukkoon.
Samassa kun Aaron kivääri laukesi ja kun hän huomasi ratsastajan
putoovan, kaatui hän itsekin tunnotonna maahan niinkuin luodin
lävistämänä. Lähellä olevat luulivat hänen todellakin saaneen luodin
rintaansa, eivätkä tappelun tuoksinassa pitäneet hänestä sen enempää
lukua. Mutta Aaro olikin vain pyörtynyt, sillä hänen luotinsa oli
kaatanut isänmaan kavaltajan, hänen oman veljensä -- Pentin.
Kauan makasi Aaro tunnotonna, mutta kun tappelun tuoksina läheni häntä,
tointui hän pyörtymyksestään. Kun viholliset tämän huomasivat,
kääreentyivät useat heistä ottamaan Aaroa vangiksi. Siinä tuli tuima
ottelu, ja Aaro kaasi yhden vihollisen, haavoitti toisen ja raivasi
itselleen pääsyn omiensa luo.
Suomalaiset olivat voitolla tässä tappelussa, mutta aralta ylipääliköltä
tuli perääntymiskäsky, juuri kun voitto näytti varmalta.
Salmen tappelun jälkeen korotettiin Aaro alaupseeriksi.
Kaikissa niissä kärsimyksissä, vaivoissa ja taisteluissa, joita Suomen
sotajoukko sai kokea perääntyessään vihollisen edessä aina Länsipohjaan
Ruotsin puolelle, oli Aaro osallisena. Oravaisten tappelussa oli hän
yksi niitä, jotka uimalla merenlahden poikki samosivat omiensa luo.
Aaro oli Länsipohjassa mukana Hörneforsin tappelussakin. Hän taisteli
Dunckerin rinnalla ja raivosi niinkuin karhu, jolta pojat on riistetty,
levittäen kauhua ja tuhoa vihollisten keskessä. Mutta kun Duncker sai
kuolinhaavan rintaansa ja kaatui, raivasi Aaro tiensä vihollisen rivien
läpi ja pääsi eheänä siitäkin pälkähästä.
Silloin kohta tehtiin Haminan rauha, mutta Aaro ei päässyt lähtemään
vieläkään omaistensa luo Hämeeseen, vaan hänen täytyi viipyä
Länsipohjassa talven yli. Keväällä kun rauha oli vakaantunut, läksi Aaro
muiden mukana rakkaille synnyinseuduilleen.
Paljon oli Kilpelä Aaron poissa ollessa muuttunut. Kovasti oli isäukko
jo vanhennut, samaten äitikin, mutta ankaroita työihmisiä olivat he
vieläkin, sillä he olivat noita kovia tervasjuurakoita, joihin ei ikä
hevillä pysty.
Muuttunut oli Aarokin. Ennen niin iloinen ja vehmas nuorukainen oli
tullut juroksi ja vähäpuheiseksi. Sodan ankarat vaivat ja kärsimykset
olivat häntä kovasti runnelleet. Sota-asioista ei Aaro ottanut paljon
puhuakseen, sillä isänmaan menettäminen kalvoi kovasti hänen sydäntään.
Todellista syytä Pentin kuolemaan ei Aaro ollut koskaan kenellekään
maininnut; yksinkertaisesti oli hän kotiinsakin ilmoittanut Pentin
kaatuneen Salmen tappelussa.
Aaro, päästyään vakaantumaan taloudellisiin toimiin, haki itselleen
elämänkumppalin, köyhän ja iäkkään, mutta siveän palvelustytön. Moni
rikas ja ylpeä neito kadehti tytön onnea, mutta Aaro ei heistä
välittänyt; hän teki valintansa vaan oman sydämensä vaatimusten mukaan.
Tarmokkaasti ja yksistä neuvoin ryhtyivät he taloudellisiin toimiin, ja
se heiltä menestyikin.
Vanhukset alkoivat heikontua, niin etteivät voineet enää työtä tehdä,
mutta heille tuli nyt muuta mieluisaa tehtävää, sillä he saivat ruveta
vaalimaan ja hoitelemaan Aaron lapsia, noita Kilpelän nousevia nuorteita
vesoja.
Ainoastaan vaimolleen kertoi Aaro seikkaperäisesti Pentin vehkeet ja
millä tavalla hän sai surmansa.