Hän oli isätön ja äiditön poika raukka, jommoisia Jumala paratkoon, on
paljonkin tässä matoisessa maailmassa. Tietysti ei hänkään ollut
syntynyt isättä ja äidittä, mutta kumpaakaan ei hänellä sanan oikeassa
merkityksessä ollut.
Paikkakunnan kaunein impi oli hänen äitinsä ollut. Nuoret miehet
pyörivät alati hänen kintereillään ja joukossa oli rikkaita talonpoikia,
jospa renkimiehiäkin. Pahin tässä kaikessa kuitenkin oli se, että Hinni
oli vaan -- piikatyttö. Vaarallinen lahja köyhälle tytölle on kauneus,
sillä köyhyys alentaa useinkin hänen arvoansa, vaikka hän olisi kuinka
suuria avuja Luojaltansa saanut.
Niin oli Hinninkin laita. Monta rehellistä sydäntä lienee löytynyt
noiden ihailijain joukossa, mutta Hinni ei välittänyt kenestäkään yhtään
mitään; oli niinkuin hänen sydämessään ei olisi ollut sijaa yhdellekään.
Jonkun vuoden kuluttua rupesi Hinniä piirittämään eräs rikkaan talon
ainoa poika; komea nuorukainen oli hänkin ihmisekseen. Hän valloitti nyt
Hinnin niin erikoisomaisuudeksensa, etteivät muut ihailijat saaneet
tulla maille halmeillekaan. Rikkauteensa ja voimiinsa luottaen osasi
Kairalan Risto pitää kaikki muut ulohtaalla. Eräs torpan poika pyrki
kumminkin Hinniä lähentelemään, ja tämä osoittikin pojalle jonkunmoista
myötätuntoisuutta. Kun Risto tämän huomasi, pieksi hän poika raukan niin
pahanpäiväiseksi, että oli vähällä henki mennä. Tästä työstään sai Risto
maksaa pojalle sovinnoita parisataa markkaa. Tätä tekoa piti Hinni niin
pahana, että hänen sydämensä kylmeni Ristoa kohtaan. Mutta ajanoloon
onnistui Riston taasen sukeltautua Hinnin suosioon. Tästä lähtien olivat
Hinni ja Risto aina yksissä. Yhdessä he tulivat aina nuorison tansseihin
ja muihin kisa- ja leikkipaikkoihin. Niissäkin he olivat aina yksissä;
olipa niinkuin heidän mielestään ei muita olisi ollut olemassakaan.
Yhdessä he myös lähtivät niistä paikoista poiskin, katsomatta vähääkään,
lähtikö muita vai ei. Heidän käytöksensä oli niin julkinen, että kylällä
jo kolistiin, että Hinni ja Risto ovat kihloissa.
Hinni kai kuvaili mielessään, kuinka onnelliseksi häh nyt tulee, kun
pääsee niin ison talon emännäksi, sitten kun aika tulee. Päälle
päätteeksi on hänen sulhasensa kylän pulskin poika. Niinhän se on.
Kyllähän rikkaudella aina on vetovoimaa, vaikk'eivät asiat muutoin
olisikaan niinkuin niiden tulisi olla.
Kului aikaa vuosi, toista. Risto lakkasi seurustelemasta Hinnin kanssa,
ja Hinni alkoi istuskella yksin kotonaan ja usein hänen kalpeilla
poskillaan nähtiin kyynelten uria, mutta Risto kulki rentona ja uljaana
nuorison kokouspaikoissa ja paljon vapaampana kuin ennen.
»Mihinkäs Hinnin olet jättänyt?» kysyi kerran eräs talontyttö Ristolta.
»Mitäpä hänestä», sanoi Risto yhtäkaikkisesti.
Tyttö leimahti punaiseksi; kai häntä lienevät miellyttäneet Riston sanat
ja eikö liene välähtänyt hänen sydämeensä joku toivonsäde.
Kului aikaa. Hinnin tila kävi yhä surullisemmaksi ja hänet täytyi
eroittaa pois palveluksestaan. Hän siirtyi nyt erään leskivaimon mökkiin
ja mietti siellä surullista tilaansa. Ei kukaan käynyt häntä katsomassa,
eikä kukaan säälinyt häntä; ainoastaan torpan leski koki häntä hoidella
ja lohdutella.
Eräänä kertana tuli mökkiin tuo torpan poika. He istuivat kauan Hinnin
kanssa kahden ja molemmat itkivät, niin että olivat vedeksi sulaa. Kai
he molemmat tunsivat, kuinka paljon paremmin kummankin asiat voisivat
olla, jos ei rikkauden voimakas loiste olisi päässyt heidän sydäntensä
tunteita häiritsemään. Kovin murtuneelta näytti poika poislähtiessään.
Hinni lähetti lesken kutsumaan Ristoa käymään hänen luonaan.
»Mitä minulla on hänen kanssaan tekemistä?» oli Risto vaan ylpeästi
sanonut ja kääntänyt selkänsä.
Kun Hinni sai tämän tietää, mursi se hänen viimeisetkin voimansa.
Aika tuli, ja Hinni synnytti pojan. Hän kävi niin heikoksi, että hän
kauan aikaa väikkyi elämän ja kuoleman välillä. Kun hän vihdoin siitä
toipui sen verran, että voi liikkua, ei hänellä ollut muuta neuvoa kuin
lähteä kylälle lapsi sylissä, sillä leski ei voinut enää häntä elättää.
Katkeralta tuntui Hinnistä kulkea talosta taloon, anellen ihmisiltä
apua, mutta mikään muu ei auttanut. Hän oli koettanut vedota Ristonkin
omaantuntoon, että hän antaisi jotakin apua, mutta Risto oli vaan
tylysti sanonut:
»Elättäköön kakaransa miten tahtoo, mitä se minuun kuuluu!»
Hinni heikkoni vaan heikkonemistaan. Hän ei voinut kestää sitä häpeän ja
tuskan painoa, mikä hänen tuntoaan alati rasitti. Pian hän sairastuikin
ja kulkea retustaminen talosta taloon sekä kehnoilla vuoteilla kylmien
huoneitten nurkissa viruminen jouduttivat hänen tautiaan.
Hinni ei tahtonut lapselleen pettäjänsä nimeä, vaan pani hänelle tuon
torpanpojan nimen, ja niin tuli pojasta Heikki.
Jonkun ajan kuluttua oli Kairalassa häät, sillä Risto oli nainut sen
tytön, joka Ristolta oli kerran kysynyt, mihinkä hän oli Hinnin
jättänyt. Kun hääilo oli parhaillaan, tuli Kairalaan tieto Hinnin
kuolemasta. Sen kuultuaan näytti Risto pari kertaa nielaisevan tyhjää,
vaan sitten hän oli taas niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, yhtyi vaan
iloisiin tanssin pyörteisiin.
Surkeaan tilaan jäi nyt Heikki raukka. Silloin ei ollut mitään
vaivaishoitolaitosta, vaan saamattomia köyhiä kuljetettiin talosta
taloon. Tämmöinen retki se oli edessä Heikki raukallakin. Kylläpä sen
arvaa, miten pieni, heikko lapsi tuli hoidetuksi. Jos jossakin talossa
oli tunnollisia ihmisiä, jotka parhaansa mukaan kokivat hoidella
hinteräistä lasta, olivat toiset taas semmoisia, etteivät välittäneet
koko hoidokista niin mitään. Päiväkaudet sai lapsi märkänä ja
siivottomana nälissään itkeä nyrryttää kenenkään huomaamatta ja
sydämelle käymättä.
Lapsi olikin niin hinterä, kivulias ja ruvissa, että kaikki päättelivät,
ettei sillä ole pitkiä aikoja elettävissä.
Mutta ihme kumma! Nuo ennustukset eivät toteentuneetkaan. Kaikista
vaivoista, kiusauksista ja vastuksista huolimatta jäi poika kuin jäikin
elämään. Hinteräisenä, kivulloisena hän tosin pysyi, mutta eli vaan
edelleenkin.
Kun hän kasvoi isommaksi, että voi syödä vahvempaa ruokaa ja pitää vähin
itsekin itsestänsä huolta, rupesi hän äkkiä hyötymään.
Tultuaan siihen ikään, että voi itsenäisesti ja vapaasti liikkua, sai
poika itse pitää toimeentulostansa huolta. Melkein kelvotonna sai hän
kävellä retostella talosta taloon elatustaan hankkimassa. Muutamissa
taloissa säälittiin häntä ja pidettiin useita vuorokausia. Toisissa ei
hänestä juuri paljon välitetty, annettiinhan vaan kuiva leipäpala tai ei
sitäkään. Kaikesta tästä huolimatta hyötyi poika kuitenkin niin, että
hänen poskensa olivat pulleat kuin limpunleipäre; oikein ne hyllyivät
juostessa ja kävellessä. Tämän takia rupesivat ihmiset poikaa kutsumaan
Pullo-Heikiksi.
Heikki oli lyhyenläntä kasvultaan, mutta muuten jäntterää rakennetta.
Hänellä ei näyttänyt olevan terävää ymmärrystä ja hän tuntui sangen
hitaasti rupeavan käsittämään asioita. Kun hänelle selitettiin jotakin,
niin hän katsoa töllötti avosuin puhujaan eikä näyttänyt ymmärtävän
juuri mitään; hän oli perinyt isänsä paksun pään.
Ei Heikin elämänalku ollut juuri kehittävää ja kasvattavaa laatua. Usein
häntä pilkattiin, nimiteltiin ja nyrvittiin niinkuin koiranpenikkaa.
Parempiosaisten poikaset useinkin aivan asiatta lyödä mukiloivat häntä,
ja silloin itkeä nyrrytteli Heikki tiimakaudet yhtämittaa.
Tämmöisissä oloissa kasvaen, sai poika semmoisen käsityksen, ettei
hänestä tule minkäänlaista miestä vaan että koko hänen tuleva elämänsä
on yhtenäistä kurjaa kärsimistä. Näiden ajatusten vallitessa oli poika
hyvin jörömäinen ja vähäpuheinen. Jos joku yritti hänelle jotakin puhua,
vastasi hän vaan yksikantaan: on taikka ei. Talojen välit hän kulki aina
yksin ja maatapäisenä. Ei hänellä ollut mitään nuorten poikasten
ilveitä, leikkejä eikä koukkuja; hän kulki tietään niinkuin vanha,
kaikki elämänkärsimykset ja vaivat kokenut ukko.
* * * * *
Paikkakunnalla oli eräs hiljakkoin nainut mökin mies, jota kutsuttiin
Kirves-Mikoksi. Nimensä hän oli saanut siitä, kun hän oli roteva
kirvesmies. Mikko teki vuodet melkein läpeensä urakalla salvutöitä;
ainoastaan parhaana kesäsydännä hän oli kotitöissään.
Oli Vapunpäivän aika. Kirves-Mikko oli nytkin salvamassa muutamalle
talolle luuvariihtä, ja salvos oli likellä tietä. Kaukaa näki Mikko, kun
Heikki alakuloisena tulla retosti tietä myöten salvokselle. »Mistäs nyt
Heikki poika tulee?» kysyi Mikko iloisesti pojan tultua salvoksen
kohdalle.
Poika seisahtui ja katsoa töllötti avossa suin Mikkoa.
»No mistä sinä tulet?» kysyi Mikko toistamiseen.
»Tuoltahan minä Tulppolasta...» sanoi poika.
»Mihinkäs aiot mennä?»
»Seinälään.»
»Levähdä nyt tässä, eivätkö ne jalat ole puutuneet», kehoitti Mikko.
Mitään vastaamatta istui Heikki ikäänkuin vaistomaisesti hirsikon päälle
päivänpuolimaiselle seinustalle. Pian alkoi poika siinä nuokahdella.
»Hyvä Jumala tuotakin poika raukkaa! -- Ei suinkaan hänkään saa kävellä
kukkasten ja ruusujen päällä -- -- -- Se tuhannen roisto -- --» puheli
Mikko itsekseen.
Tovin ajan perästä herätti Mikko pojan. Poika ikäänkuin säikähti ja
katsella töllisteli Mikkoa.
»Saitko sinä Tulppolassa einettä?» kysyi Mikko.
»Eihän tuota...», sanoi poika.
»Sinulla taitaa olla hyvin nälkä», arveli Mikko.
»Onhan tuo...»
Mikko nosti eväskonttinsa kuusenoksalta alas, kantoi sen lastukon päälle
seinänvierustalle ja kehoitti poikaa syömään.
»Mitä te minulle...», sanoi poika empien.
»Tule nyt vaan, tarvitseehan Heikkikin syödä», kehoitteli Mikko.
Ujostellen ja epäröiden asteli Heikki kontin luo ikäänkuin olisi
epäillyt, että onkohan tämä nyt vaan oikein totta.
Hyvällä halulla söikin poika Mikon eväitä. Tovin päästä hän pytjähti
kyljelleen seinustalla olevan lastukon päälle ja nukkui heti raukeasti;
luultavasti raukaisi ruoka häntä.
Mikko pani hirsiä kiinni toisella puolella salvosta, ettei olisi
häirinnyt poikaa.
Kun alkoi iltakalve tulla, herätti Mikko pojan, ettei hän vilustuisi.
»Mene nyt jo Seinälään, muuten tulee sinulle kylmä», kehoitti Mikko.
»Siellä on niin paljon poikia, jotka aina rääkkäävät minua», sanoi poika
pelkäävästi.
»Mene nyt vaan sinne ja pysyttele jossakin nurkkapielessä; minäkin tulen
sinne yöksi ja minä kyllä pidän huolta, ettei sinulle mitään pahaa
tapahdu», takaili Mikko.
Poika lähti kävellä telsimään.
Kun Mikko työnsä lopetettuaan meni Seinälään, jossa hän piti yömajaa,
oli jo jotenkin hämärä. Heti kun hän astui huoneeseen, ilmestyi Heikki
hänen kintereilleen. Talonväki ei ollut häntä ennen nähnyt, luultavasti
oli poika jossain piiloitellut Mikon neuvon mukaan.
Aikainen talonväki ei näyttänyt pojasta pitävän hyvää eikä pahaa,
olivathan vaan niinkuin koko poikaa ei olisi ollut olemassakaan; emäntä
vaan antoi pojalle ruokaa silloin kun muukin väki illasteli.
Illallisen jälkeen tuli muista huoneista tupaan talon poikavesseleitä.
Kun he huomasivat Heikin, alkoivat he heti käydä hänen kimppuunsa, mutta
tämän nähtyänsä poika juosta vilkaisi Kirves-Mikon turviin.
Poikaviikarit kapittivat jäljessä ja Heikin luo päästyänsä pukkasi eräs
heistä Heikkiä niin, että poika tollahti ison matkan päähän. Samassa
sanoi sysääjäpoika:
»Mitä sinä, Pullo-Heikki, täällä teet?»
Heikki oli itkuun purskahtamaisillaan, mutta Kirves-Mikko sieppasi hänet
luokseen ja hääti poikaviikarit ulommaksi hänen kimpustaan. Mikko
nuhteli poikia ja uhkasi sanoa heidän vanhemmilleen, elleivät he antaisi
köyhälle orpopoika raukalle rauhaa. Hän selitti poikasille, kuinka
Heikki on Jumalan luoma niinkuin hekin, vaikkei hänellä olekaan
vanhempia eikä kotia niinkuin heillä.
Kun väki asetteli maata, ei Heikin makuusta huolehtinut kukaan mitään.
Poika jäi yksin istua nyrryttelemään takkapenkille. Kun Kirves-Mikko
tämän huomasi, käski hän pojan tulla viereensä maata.
Poika kähnähti vähän, mutta ei liikkunut paikaltaankaan.
»Tule, tule vaan, kyllä me kahdenkin sovimme tässä makaamaan»,
kehoitteli Mikko.
Hitaasti lähti poika kävellä kähnimään Mikon vuodetta kohden ja sanaa
lausumatta hän pytjähti Mikon viereen maata.
Kun aamu tuli, söi Mikko eineensä ja lähti työpaikalleen. Poika jäi
vielä huoletonna nukkumaan; tuskinpa hän lienee koko elämänsä aikana
nukkunut niin hyvällä makuusijalla ja niin turvallisesti kuin nyt.
Kirves-Mikolla ei suinkaan ollut tarkoitus ottaa huostaansa turvatonta
poika raukkaa, hän tahtoi vaan ihmisellisestä vaistomaisuudesta osoittaa
myötätuntoisuutta viattomasti sorrettua kohtaan. Tästä syystä oli koko
poika olemuksineen nyt unhottunut kerrassaan pois hänen mielestään.
Vihellellen hän teki ja iloisesti tuota mielityötään, niin että lastut
huristen lentelivät hänen kirveensä iskuista.
Kun aika oli kulunut lähelle puolta päivää, ilmestyi Heikki taasenkin
salvokselle. Kehoittamatta istui hän nyt hirsiläjän päälle vastapäätä
Mikkoa.
»No, kah! Johan Heikki on taas täällä!» sanoi Mikko iloisesti.
»Johan minä...»
»Saitko sinä einettä Seinälässä?» kysyi Mikko.
»Sainhan minä, ja oli niin hyvä maata», sanoi poika.
»Oltiinko sinulle siellä pahoja?»
»Eikä oltu.»
»Eivätkö pojatkaan?»
»Ei pojatkaan», vakuutti poika.
»Sepä hauskaa; nythän Heikistä alkaa tulla jo mies», sanoi Mikko
iloisesti.
Keskustelu taukosi nyt siihen, ja Mikko yhtyi taasen rivakasti työhönsä.
Ääneti katseli poika Mikon työtä, mutta tuota katselemista ei hän tehnyt
enää ujostellen eikä arkaillen töllistelemällä. Hänen suunsa ei ollut
auki, ja koko katsannossa näytti olevan jotakin tyytyväisyyden ja
itseluottamuksen ilmettä.
Kun poika oli tovin tuota tehnyt, sanoi hän yhtäkkiä:
»Kyllä ei minusta tule miestä.»
»No, herrainen aika! Mikseikäs sinusta miestä tulisi, onhan monesta
muustakin tullut», sanoi Mikko.
»Kun kaikki minua sortavat ja pilkkaavat», sanoi poika surullisesti.
»Eivätpähän kaikki, enpähän minäkään», sanoi Mikko.
»No, ette te.»
»Eivätkä Seinäläisetkään.»
»Eivät Seinäläisetkään enää», myönteli poika.
»Niinpä he vähitellen lakkaavat kaikin sinua sortamasta, ja sinusta
tulee kuin tuleekin mies», vakuutteli Mikko.
Taas taukosi keskustelu siihen, ja Heikki katseli mielihyvillään Mikon
toimia.
»Miksi te olette niin hyviä minulle», kysyi nyt poika.
»Kaikkien ihmistenhän tulee olla hyvät toisilleen, ja ihminenhän
Heikkikin on ja onhan Heikkikin hyvä minulle», sanoi Mikko.
»Mitäs minusta», sanoi poika, yhä vielä epäillen.
»Älä niin sano, vaan tule nyt katselemaan, mitä täällä meidän
kontissamme on», sanoi Mikko.
»En minä nyt enää», sanoi poika empien.
»Tule nyt vaan, kyllä meidän kontti kestää», kehahti Mikko.
Kun he olivat syöneet, olisi Mikko niin mielellään vähän levähtänyt
ruuan päälle, mutta poika ei antanutkaan hänelle rauhaa.
»Onko teillä emäntää?» kysyi poika.
»Onhan tuo.»
»Entäs taloa?»
»On meillä talopahainenkin.»
»Missä se on?»
»Se on kaukana täältä, penikulman päässä sydänmaalla, Ulpukkalammen
rannalla», selitteli Mikko.
»Onko siinä peltoakin?»
»On sitäkin vähän.»
»Ja niittyäkin?»
»On pikkusen niittyäkin», selitteli Mikko.
»Taitaa olla eläimiäkin», utaisi poika edelleen.
»On kaksi lehmää», vastasi Mikko.
»Entäs, onkos teillä lapsia?»
»On niitäkin kaksi, poika ja tyttö, ja poika on jo neljännellä.»
»Mitkäs niiden nimet ovat?»
»Pojan nimi on Mikko, isän kaima, ja tytön Anna, äidin kaima», selitteli
Mikko pojalle tarkoin ikäänkuin hän olisi ollut poliisitutkinnossa.
»Milloinkahan minä saisin käydä teillä?» tiedusteli Heikki.
»Eipä sitä tiedä, jospa siellä saisit käydäkin jonakuna kesänä», sanoi
Mikko -- -- --
Poika perehtyi Mikkoon niin, että hän kävi salvoksella joka päivä.
Pitemmiltäkin matkoilta hän tuli sinne, sillä hän kulki ympäristön
taloissa yötä olemassa ja hakemassa iltasta ja einettä, mutta puolisensa
hän söi aina salvoksella Mikon kanssa. Eräänä kertana istui poika kauan
aikaa hirsiläjän päällä miettivän ja alakuloisen näköisenä.
»Mitäs Heikki nyt miettii?» kysyi Mikko.
»Kun ei ole mitään semmoista työtä, jota minäkin voisin tehdä», sanoi
poika alakuloisesti.
»Ole huoletta, kyllä sitäkin saadaan. Tulehan nyt ensin kontille»,
lohdutteli Mikko.
»Minkäslaista työtä se sitten olisi, jota minäkin voisin tehdä?» utaisi
poika syömästä päästyä.
»Voisitkohan sinä noita lastuja kokoilla tuohon latoon?» kysyi Mikko.
»Miksen», sanoi poika iloisesti ja hyppäsi ylös ja alkoi hapuilla
lastuja syliinsä.
»No, no, älähän nyt päätäsi seinään lyö. Paras on levätä vähän syönnin
päälle; kyllä vielä on aikaa työtäkin tehdä», sanoi Mikko jäähdytellen
pojan liikanaista työintoa.
Kun Mikko ryhtyi työhönsä, rupesi poikakin lastuja kantamaan. Kun hän
oli jonkun ajan tuota tehnyt, kysyi hän äkkiä:
»Mutta onkos teille mitään apua siitä, jos minä näitä lastuja kokoan?»
»On, on.»
»Saatteko te nämät lastut itsellenne?» sanoi poika ja katsoi kysyvästi
Mikkoa silmiin.
»Kyllä saan. Minä myön ne paikkakunnan mökkyreille, ja sillä keinoin
saadaan konttiin evästen lisiä», toimitti Mikko.
»No sitten ei mene minunkaan työni hukkaan», sanoi poika tohtuneena ja
alkoi kantaa lastuja.
Kun lastut tulivat vihdoin kannetuiksi, kysyi poika: »Mitäs minä nyt
teen?»
»Nyt on ilma jo niin lämmennyt, että kuori on hirsistä irti. Rupea
senvuoksi repimään kuusihirsistä kuoria ja vie ne tuonne latoon
kuivumaan», kehoitti Mikko.
»Mitä niillä tehtäisiin?» utaisi poika.
»Kannat ne kerppuina kylän karvarille, niin hän antaa sinulle niistä
rahaa», sanoi Mikko.
Heti ryhtyi poika työhön.
Kun poika oli saanut tavaransa myödyksi, toi hän Mikolle kourallisen
vaskilantteja.
»Ei, ei. En minä ota niitä, nehän ovat sinun ansiotasi, pidä ne itse»,
sanoi Mikko.
»Mitä minä niillä tekisin, minä tahdon maksaa ruokani», sanoi Heikki
itsepintaisesti.
»Älä ole hauska rahojesi kanssa, kun ei ole mitään pakkoa niitä
kuluttaa, kyllä sinä silti saat minun kontistani syödä. Kokoile nyt niin
paljon rahoja, että saat kengät jalkaasi», kehoitteli Mikko.
»Mitähän minä nyt tekisin, kun ei ole enää lastunkantamista eikä
parkinkiskomista?» kysyi Heikki eräänä kertana.
»Enpä nyt oikein tiedä, jokohan rupeisit soittelemaan», arveli Mikko
leikillisesti.
»Mutta kun minulla ei ole, millä minä soittelisin», muistutti Heikki.
»Minun täytyy yönseutuna tehdä sinulle torvi», lupaili Mikko.
Kun he menivät Seinälään taasenkin yöksi, hakkasi Mikko lepänkappaleen
tienvierestä ja vei sen mennessään yöpaikkaansa. Siellä hän kaverteli
lepästä oikein rattisuisen torven. Hän laittoi sen hienompaan päähän
ohuesta katajanlastusta kielen, ja torvi rupesi heti törähtelemään.
Heikki oikein vapisi innostuksesta ja pyhästä kunnioituksesta, kun kuuli
todellakin torven ääntelevän. Mikko antoi Heikinkin koetella torven
tenhovoimaa, ja sitä ihastusta ja riemua ei voi kielin kertoa, mitä
poika nyt tunsi. Mikko selitti, ettei torvi vielä ollutkaan valmis. Hän
poltti torven kupeeseen kaksi pientä reikää ja sanoi sitten Heikille,
että hänen tuli pitää soittaissaan sormiansa noiden reikien päällä ja
vuorotellen nostella niitä ja sulkea reiät jälleen, niin torvi antaa
aina eri äänen.
Tuo torvi oli jonkunmoisen klarinetin muotoinen rakennus. Kaiketi ei
Mikkokaan ollut mikään soittokoneitten mestari, että hän olisi äänet
voinut ääniasteikon mukaan sovittaa, mutta kuitenkin osui niin olemaan,
että perusäänestä ensimäinen ääni oli kvartti ja siitä ensimäinen ääni
ylöspäin kvartin iso terssi, ja niin muodoin oli tuossa koko koneistossa
vaan kolme ääntä.
Poika ei malttanut nukkua yökausiin, sillä torvi oli aina mielessä. Hän
oli ylhäällä jo ennen Mikkoa ja valmiina lähtemään salvokselle.