TUKKIMETSÄSSÄ.

Oltiin tukkimetsässä. Iso tukkiyhtiö oli kruunulta ostanut laajan

tukkimetsän kaikkein syvimmästä Suomen salosta. Penikulmaa lähempänä ei

ollut minkäänlaista ihmisasuntoa ja netkin, mitkä olivat sen matkan

päässä, olivat kolme toisistaan etäällä olevaa kurjaa mökkirähjää,

joiden asukkaat olivat tiheistä kylistä lähteneet ahtautta pakoon,

levittääkseen viljelystä tuohon synkkään korpeen. Pitäjän kirkolle oli

salosta lähes neljä penikulmaa.

Kun tukinhakkuu ja vedätys alkoi tuolla ikivanhalla aarniosalolla,

virtasi sinne mahdoton väenpaljous kaikilta ilmansuunnilta. Miehiä tuli

suksilla, jalan ja hevosilla. Heillä oli kirveet kainalossa ja

eväskontti selässä; hevosmiehet olivat varustautuneet lujilla sekä

etu- että takareillä ja riittävillä köysivarastoilla.

Kun ensimäiset saapuivat perille, oli heidän ensi tehtävänsä hakata

aukea paikka tiheään petäjikköön ja ruveta rakentamaan siihen

metsäsaunaa, sillä eipä ollut lähitienoissa, missä olisi saanut lämmintä

majapaikkaa yöksi kovasta työstä väsyneelle ja useinkin vilustuneelle

ruumiillensa. Ei kauan viipynytkään, ennenkuin kookas sauna oli

valmiina, sillä eipä ollut puutetta rakennusaineista. Sylintäyteisiä

petäjiä lyötiin päälletysten ja niitä koetettiin jotenkuten varatakin

mukaan tuodulla seinävaralla. Sammalista oli paha puute, talvi kun oli,

mutta pian siihenkin keino keksittiin. Muutamia miehiä meni ikivanhaan

korpeen ja he nyhkivät sieltä kuusenluppoja, joita Tapio oli sinne

runsaasti varannut. Näitä pantiin sammalen asemasta hirsien väliin, ja

ne kyllä täyttivät tarkoituksensa. Tuosta väliaikaisesta asunnosta ei

suinkaan tullut mikään taidelaitos. Sillä ympyriäisinä lyötiin hirret

päälletysten ja salvettiin vain koirankaulaile. Lähellä olevalta

kalliolta saatiin kiviä kiukaaksi ja ensi yötä jo vietettiin tuossa

uudessa lämpimässä majassa.

Tämä uusi sauna ei kuitenkaan kauaksi riittänyt sille väenpaljoudelle,

jota sinne myötäänsä tulvaili. Täytyi tehdä ehtimiseen uusia, ja niin

muodostui tuonne synkkään saloon ikäänkuin jonkunmoinen intiaanikylä.

Omituista elämää viettivät tuolla kaukaisessa umpisalossa tukkimiehet.

Ilta- ja aamupuhteet kertoilivat he kaikenlaisia satuja näkemistään ja

kokemistaan pärevalkean loimottaessa, ja kaikesti eivät nuo kaskut

olleet juuri siveellisintä laatua, sillä olihan enin osa miehistä tuota

kulkevaa kansaa, joka ikänsä oli siirtyillyt työpaikasta toiseen ja

niissä oppinut yhtä ja toista rivoakin.

Tässä tukkileirissä ei ollut ainuttakaan naista ja se synnytti miesten

mielissä jonkunmoista kaipiota, sillä olivathan he oppineet olemaan

yhteydessä kauniimman sukupuolen kanssa.

Tämmöisenään kului aika kuukauden päivät. Silloin tuli muutaman

tukinajajan muassa leiripaikalle eräs Riikka-niminen nainen, joka oli

ennenkin ollut tuommoisissa paikoissa kahvinkeittäjänä. Hän oli vanha

tuttu usealle miehistä.

Mikä ilo nousikaan nyt miehissä, kun Riikka saapui perille! Jokainen

olisi tahtonut häntä syleillä ja käsissään kantaa. Hänelle laitettiin

erityinen makuusija, jota ei kukaan muu saanut käyttää, sillä se oli

ikäänkuin jokin pyhäkkö.

Riikalla oli mukana puolen hehton säkki kahvia ja monta isoa

sokeritoppaa ja kaikki tarpeelliset kahvinkeittokojeet.

Miehet rakensivat Riikalle heti pienen kodan tulisijoineen, jossa hän

sai kahvia keittää, ja halulla he härppivät tuota lämmintä

mielijuomaansa. Eikäpä se kumma ollutkaan, jos tuossa särpimettömässä

paikassa, vilusta kohmettuneena, joikin särpimekseen ja viluunsa jonkun

lämpimän kupin.

Tukinhakkaajien joukossa oli pari oikein renttumaista miestä. Toista

heistä nimitettiin »Matka-Matiksi» ja toista »Riento-Jussiksi». Nämät

nimet olivat he saaneet siitä, kun ei heillä ollut kotia missään, vaan

he kulkivat paikasta toiseen, missä vaan isompaa työpaikkaa oli. Tällä

tavalla kulkeentuivat he maakuntain ääristä toisiin. Joka paikan he

tunsivat ja joka paikassa heidät tunnettiin.

Jo aikaisin olivat he tutustuneet ja kiintyneet niin toisiinsa, että

olisi luullut heidän olevan veljeksiä, vaikkeivät olleet sukua ei syntyä

toisilleen.

Kaikki mitä heillä oli, oli yhteistä, sillä mitä toisen paremman onnen

sattuessa onnistui saamaan, siihen oli toinenkin osallinen.

He olivat juopporenttuja, jonka takia heillä ei ollut kunnollista

vaatetta päällä, ainoastaan ränsistynyt repaleinen puku, josta ei ollut

paljon ruumiin suojaa.

Huolimatta kaikesta tästä viheliäisyydestä, olivat he sangen iloisia ja

kokkapuheisia ja tämän tähden olivat he koko tukkileirin ilona. He

kärsivät vaikka minkälaista leikkiä ja pilapuhetta, mutta pisteleviä ja

halveksivia juttuja eivät he suvainneet. Jos joku semmoista yritti, sai

hän kohta tuta, kuka käski, sillä nämät toisillensa vieraat veljekset

olivat osaavia ja liukkaita tappelijoita ja kun he raivostuivat, silloin

oli leikki kaukana.

Työmaalle tultuaan ei näillä velikullilla ollut ruokaa eikä rahaa, vaan

he saivat yhdeltä ja toiselta ensimäiseen maksuun asti ruokavaroja

lainaksi ja aina he rehellisesti maksoivat velkansa.

Riikallekin olivat he vanhoja tuttuja. Kun he menivät ensi kerran Riikan

luo, ilostuivat he molemmin puolin.

»Kah! Onhan täällä Matti ja Jussikin», huudahti Riikka iloisesti.

»Missäs lika muualla kuin rattaassa. Mutta antakaa, Riikka, nyt meille

kahvia», sanoi Matti.

»Mikseikäs vanhoille tuttaville.»

»Mutta meillä ei ole taaskaan rahaa», sanoi Matti.

»Ei tee mitään; kyllähän te aina maksatte», vastasi Riikka.

Tavallista rataansa kulki elämä tukkimetsässä, eikä mitään erinomaista

tapahtunut. Se oli vaan semmoista oloa kuin niissä oloissa on

mahdollista. Se vaan antoi tukkimiehelle puheenainetta, kun Riikka

kevättalvella kävi nolommaksi ja vähäpuheisemmaksi. Hän haeskeli

yksinäisyyttä ja vältteli muiden seuraa. Riikka ei ollut niin innokas

kahviakaan keittämään kuin ennen; usein kävi niinkin, että kahvia ei

ollut saatavissa silloinkaan, kun tukkimiehet olisivat sitä halusta

juoneet.

»Mikähän Riikalle on mahtanut tulla, kun hän on niin alakuloinen»,

arveli eräänä kertana Matka-Matti Riento-Jussille.

»Sen ties taivas, mutta oikein hänen asiansa eivät ole. Eikö liene

jotenkin kipeänä», vastasi Jussi.

»Minua huolettaa hänen tilansa. Ajatteles, jos hän tulisi sairaaksi

täällä sydänmaalla, mikä silloin neuvoksi tulisi.»

»Älä muuta, äläkä toista. Minäkin olen sitä samaa miettinyt.»

»Eiköhän olisi paras, että kysyttäisiin häneltä itseltään, mikä häntä

vaivaa?»

»Taitaisipa olla», myönsi Jussi.

Molemmat miehet vartoivat aikaa, milloinka saisivat Riikkaa tavata

yksinään, ja tilaisuuden tultua menivät he hänen luoksensa.

»Mikä Riikkaa vaivaa, kun olet niin alakuloinen etkä välitä muista

mitään?» kysyivät miehet.

»Mitä, eihän minua mikään vaivaa... Miksi sitä kysytte?» sanoi Riikka,

ja selvästi näki, että hän oli kovasti hämmästyksissään.

»Kysymmehän vain. Ajattelimme, että jos tulisit sairaaksi, mikä silloin

olisi neuvona», sanoivat miehet.

»Ei minua mikään vaivaa, saatte olla aivan huoletta», sanoi Riikka ja

poistui tavallista tulehtuneempana.

Vaikka Riikka näin teetteli itsensä terveeksi, ei hän kuitenkaan saanut

tukkimiehistä levottomuutta poistetuksi, sillä hänen alakuloisuutensa ja

yksinäisyydenhalunsa yhä vaan jatkui, vieläpä pahenikin.

Kun kevät kului ja lumi alkoi pehmetä, ei Riikka noussutkaan koko

päivään ylös, ja hänen pahoinvointinsa näytti yltyvän.

Tämä havainto huoletti kovin tukkimiehiä, mutta enimmän kuitenkin Mattia

ja Jussia.

»Eiköhän olisi parasta, että käytäisiin tarkastamassa kesken päivin,

kuinka Riikan laita on? Kovinpa sen tila näytti aamulla epäiltävältä»,

esitteli Jussi Matille.

»Sitä juuri mietin tässä minäkin. Käypäs katsomassa», sanoi Matti,

samassa kun suuri petäjä kaatui ryskyen maahan.

Toista käskyä ei Jussi tarvinnut, sillä paikalla, kun hän kuuli Matin

myönnytyksen, alkoi hän juosta livistää metsäsaunoja kohden.

Perille päästyään ohjasi Jussi askeleensa Riikan luo. Tämä ei vieläkään

ollut noussut ylös. Siinä hän vaan yhä loikoi kippuroiden ja väännellen

itseänsä.

»Voi hyväinen aika! Mikä sinulle on tullut, kun olet noin kipeä? Minua

rupeaa peloittamaan... Sano minulle, mikä sinua vaivaa?» koetti Jussi

osanottavasti utaista päästyään Riikan luo.

»Voi, hyvä Jussi! Et sinä voi minua auttaa, ja kenties minä kohta

kuolen», sanoi Riikka tuskitellen.

»Eihän nyt toki. Onhan täällä paljon ihmisiä, jotta ethän sinä aivan

avutta ole», takaili Jussi.

»Voi, voi -- ethän sinä ymmärrä ... mi-minä saan -- oi Jumalani! -- --

pi-pikkusia.»

Ei salaman isku taivaalta olisi kovemmin vaikuttanut Jussiin kuin tämä

tieto. Yhdellä kertaa selvisi hänelle kaikki. Maailma musteni hänelle

silmissään, ja hän vapisi niinkuin kahila virrassa. Oli luultu ja

peljätty Riikan sairastuvan johonkin muuhun vähemmän vaaralliseen

tautiin, joka ei olisi kaivannut niin hellää hoitoa. Mutta nyt! Mikä

neuvoksi? Ei koko tukkileirissä ollut ainuttakaan naishenkilöä, joka

semmoisessa tilaisuudessa voisi apua antaa, ja kuka miehistä siihen

toimeen pystyisi. Nämät ajatukset risteilivät yhtenä myrskynä Jussi

paran aivoissa, eikä hän ollut tajuta, mitä tässä olisi tehtävä.

Kun Jussi vihdoin toipui, lähti hän juoksemaan työmaalle niin paljon

kuin sääristä pääsi. Suoraa päätä töhmisti hän Matin luo. Jussi oli

hyvin hätääntynyt, sen Matti heti huomasi.

»Mitä sinne saunoille kuuluu?» kysäisi Matti.

Jussi kuiskasi jotakin Matin korvaan, sillä pari muuta miestä oli siinä

lähellä.

Matti kävi kalpeaksi, ja kirves putosi hänen kädestänsä.

»Mikä nyt on hätänä?» kysyi toinen läsnäolevista miehistä.

Matti kuiskasi jonkun sanan miehen korvaan. Sekä Matti että Jussi

lähtivät nyt niin äkkiä juoksemaan saunoja kohden, että lumi pölisi

yhtenä suitsuna.

Perille päästyään siivosivat ja puhdistivat he kaikkein pienimmän ja

somimman saunan. Hätäpikaa puhkaisivat he kattoon reiän ja asettivat

siihen pohjattoman silakkanelikon torniksi; tämän sentähden, ettei

tarvinnut pitää ovea auki, silloin kun saunaa lämmitettiin. He

laittoivat saunaan pehmeän vuoteen heinistä ja hevosenloimista.

Sinne kantoivat he tuskittelevan Riikan ja kokivat parhaansa mukaan

hoitaa ja lohdutella häntä, luvaten antaa apuansa, minkä vaan suinkin

voivat.

»Voi, voi minun selkääni, kuinka se on kipeä», päivitteli Riikka.

»Hyvä Jumala! Onko se kovinkin kipeä?» sanoi Jussi ja alkoi hivutella ja

painella hellävaroin kipeää selkää.

Tämä rauhoittikin Riikkaa, ja hän vaipui uneen.

Miehet rupesivat keskenään hiljaa puhelemaan.

»Jos niin onnellisesti kävisi, että lapsi syntyisi, mihin sen

käärisimme?» sanoi Jussi.

»Minulla on laukussani puhdas paita, ja käyn sen varalta noutamassa»,

sanoi Matti.

»Mutta kun se on ainoa vaatekappale, mihinkäs lapsi silloin kääritään,

kun sitä pestään?»

»Hätä keinon keksii. Kunhan nyt päästään vaan ensimäisestä hädästä»,

sanoi Matti ja lähti paitaansa noutamaan.

»Pahin asia on se, kun ei meillä ole minkäänlaista lääkettä antaa

sairaalle. Eikö sinun pulloosi ole säästynyt enää tippaakaan?» tuumaili

Matti takaisin tullessansa.

»Mitä vielä. Enemmänkin sitä olisi mennyt, kun vaan olisi ollut.

Pakanalla on kuivat laidat. Mutta minä luulen tietäväni keinon»,

tuumaili Jussi.

»Annapas kuulua.»

»Ei ole kulunut kuin pari vuorokautta siitä, kun pehtorin asiamies kävi

kirkolla hänen hevosellaan, ja minä luulen, että hän on tuonut sieltä

miestä väkevämpääkin», arveli Jussi.

Miehet rakensivat oven eteen sisäpuolelle salvan, ettei joku

varomattomuudessa olisi päässyt sisälle tulemaan.

Jussi jäi nyt Riikan luo, ja Matti lähti kahvia polttamaan ja

keittämään.

Juuri kun hän sai keitoksensa valmiiksi, tuli pehtori kotiin. Oitis kävi

Matti hänen kimppuunsa, ilmoitti hänelle, mitenkä asiat olivat ja mitä

oltiin vailla, ja aivan oikein sai Matti pehtorilta puoli litraa hyvää

konjakkia ja vielä puhtaan lakanankin. Ilomielin juoksi Matti

saalistensa kanssa sairashuoneeseen. Kahvista ja konjakista tehtiin nyt

hyvänlainen »plörö» ja tarjottiin tuskittelevalle sairaalle.

Tämä helpoitti tuskia, ja sairas vaipui taasen uneen.

»Tuntuisipa oikein hyvältä ottaa tuosta pullosta aika kulaus», sanoi

Jussi suutaan maiskutellen.

»Siitä ei ole puhettakaan; nyt tarvitaan lääkkeet parempiin suihin»,

sanoi Matti.

Miehet kokivat parhaansa mukaan pitää kaikista huolta. Sinkkinen

hevosämpäri pestiin, puhdistettiin ja täytettiin lämpimällä vedellä ja

vietiin saunaan.

Kulovalkean tavalla oli työmaalla miehestä mieheen lentänyt tieto, miten

Riikan asiat olivat, ja tämä herätti yleistä hämmästystä.

Kun ilta tuli, vetääntyivät miehet saunoille. Kaikin kokivat he välttää

melua ja hiljaa hiipien toimittivat he tehtäviään. Joku tuli saunan

ovelle, raoitti sitä ja kuiskasi hiljaa: »Onko tullut mitään muutosta?»

»Ei vielä», kuiskasi Matti vastaan.

Ennen maatapanoa tuli Tölin Matti saunan ovelle. Matti oli

vanhanpuoleinen mies ja monen lapsen isä.

»Minkälainen on asiain meno? Ovatko tuskat lievät ja pitkäveteiset vai

tiheät ja tuimat», kysyi Töli kuiskaten.

»Tiheät ja tuimat ovat», vastasi Matti, sillä Jussi oli hivuttelemassa

taasenkin Riikan selkää.

»Hyvä siitä tulee, kun joutuu», sanoi Töli ja lähti pois.

Vanhalla miehellä oli kokemusta.

Aamulla aikaisin, ennenkuin leiri oli herännyt, oli Töli jo saunan

ovella.

»Mitä tänne kuuluu? Onko asia päätöksessä?» kysyi hän.

»Kuuluu, kuuluu. Kaikki on hyvin», vastattiin.

»Poika vai tyttö?»

»Poika ja pulska.»

Juoksujalkaa lähti Töli pois. Pian oli tietona kaikilla, että

tukkileiriin oli tullut yksi mies lisää. Kukin heistä tahtoi nähdä,

kuinka tuo heikko joukko voi. Tungettelemalla tungettelivat he saunalle

katsomaan tuota outoa tapausta. Rauhallisena makasi uusi tukkimies

äitinsä rinnoilla, käärittynä Matka-Matin puhtaaseen paitaan. Jussi,

joka oli kätevämpi Mattia, oli ottanut lapsen vastaan, pessyt sen

varatussa sinkkiämpärissä, käärinyt Matin puhtaaseen paitaan ja pannut

äitinsä viereen.

Tyytyväisenä oli Riikkakin, kun tuskat olivat loppuneet ja kun oli

päässyt tuosta pälkähästä. Hän määräsi, että Matin ja Jussin tuli

keittää hänen kahvivaroistaan koko tukkileirin miehistölle kahvit

varpajaisiksi.

Kevät oli jo niin kehittynyt, että vedet alkoivat aukeilla. Laumoittain

poistuivat miehet nyt tältä synkältä työmaalta, niin hevos- kuin muutkin

miehet. Kernaasti olisivat he vieneet mennessään Riikankin pienoisineen,

mutta hän oli niin heikko, ettei sitä voitu tehdä. Ei voitu häntä

yksinkään jättää synkälle salolle. Kun tuli kysymys, ken jäisi häntä

hoitamaan, tarjoontuivat siihen toimeen Matti ja Jussi.

Riikan paraneminen kävi hyvin hitaasti. Toinen miehistä oli aina hänen

luonaan vartomassa, jos tuo heikko joukko jotakin tarvitseisi. Toinen

miehistä tavallisesti oli puuhaamassa minkä mitäkin taloudentarvetta.

Useat kerrat kävivät he penikulman päässä olevasta torpasta noutamassa

maitoa hoidettavallensa. Miehet rakensivat muutamia pajumertoja, joilla

pyysivät kaloja eräästä kahden lammen välillä olevasta purosta. Tämä

toimi onnistuikin niin hyvin, että heillä oli myötäänsä tuoretta kalaa.

He haeskelivat myös lampien rannoilta vesilintujen pesiä ja saivat

niistä tuoreita munia. Näin tavoin oli noilla synkän salon asukkailla

tavasta oikein herkulliset ateriat. Jonkun viikon kuluttua toipui Riikka

niin paljon, että hän voi toimittaa emännän tehtävät, ja tämä helpoitti

paljon miehiä, sillä kovin kömpelösti heiltä kävi emännöiminen.

Riikka päivitteli useasti, kuinka paljon vaivaa miehet hänestä näkivät.

Mutta miehet vaan sanoivat: »Kuinka me olisimme voineet jättää sinut

tänne salolle lapsinesi kuolemaan.»

Kun juhannus alkoi lähetä, oli Riikka niin voimistunut, että päätettiin

lähteä vuovaamaan kirkolle. Riikalla oli niin paljon kapistuksia ja

kahvikojeita, ettei niitä voitu mukaan ottaa. Ne koottiin kaikki

saunaan, eikä niitä voitu sieltä pois saada, ennenkuin talvella.

Kaikeksi onneksi oli lapsi niin hyväjuoninen, että se nukkui päivät ja

yöt, kun sai vaan ruokaa ja muuta hoitoa.

Matti kantaa keikkaisi koria, jossa lapsi makasi. Jussilla oli iso

alustaan solmittu nyytti, jossa oli välttämättömimpiä tarpeita, ja

Riikka käveli tyhjiltään, sillä olipa hän vielä jokseenkin heikko.

Juhannuksen aattona pääsi tämä nelihenkinen matkue kirkolle. Heti kun

majapaikka oli hankittu, lähti Matti rovastille kertomaan synkän salon

tapahtumia. Hän kirjoitutti lapsen pitäjän kirkonkirjoihin ja panetti

sille nimeksi _Salo_, sillä tuskinpa kukaan jäsen pitäjässä lienee

syntynyt niin synkässä salossa ja semmoisissa oloissa kuin tämä

seurakunnan lisäjäsen.

Tarkkaan, yksityisseikkoja myöten, kyseli rovasti kuinka tuo kaikki

kävi. Suuresti ihmetteli hän, kuinka semmoisissa oloissa niin vaikeat ja

tärkeät asiat voivat käydä päinsä.

Juhannuspäivänä kastettiin tämä uusi tulokas heidän majapaikassaan.

Kummeina olivat talon isäntä, emäntä ja molemmat tyttäret. Poikakummeina

juhlallisesti seisoivat Matti ja Jussi.

Kun ristiäiskahvit oli leivosten kanssa juotu, sieppasivat Matti ja

Jussi viilekkeillä varustetut tukkipussit selkäänsä ja alkoivat

maantietä myöten kävellä keikkaista kauas sydänmaalle tukkijoelle,

laulaa lojotellen tukkipojan laulujaan.