Se oli silloin kun Pohjanmaan rautatietä tehtiin. Työväkeä tulvasi
paikkakunnalle idästä ja lännestä ja kaikilta maailman tuulilta.
Kokoontui silloin yhteen ryhmään monenkaltaisia ihmisluonteita, joilla
oli erinäiset käsitteet sekä uskonnollisissa että kansallisissa ja
taloudellisissa asioissa, aina sen mukaan, minkälaiset käsitteet kunkin
kodissa ja paikkakunnalla olivat vallitsemassa.
Suuri ahdinko tuli paikkakunnalla asumuksista. Vaikka paikkakuntamme on
tiheään asuttu, ei kuitenkaan ollut riittää asumuksia tuolle
mahdottomalle väenpaljoudelle. Niinpä täytyi osan heistä asua saunoissa
ja riihissä; kaikissa pienimmissäkin mökeissä ja tölleissä oli silloin
majamiehensä, ja kaikkialla sai hyvä sopu antaa sijaa.
Kylän takalistolla oli eräs torppa. Tässä pienessä asumuksessa vallitsi
kaikkialla puhtaus ja hyvä järjestys. Torpan isäntä ja emäntä olivat
täsmällisiä ihmisiä, jotka eivät laiminlyöneet mitään tehtäviään ja
velvollisuuksiaan. Paitsi näitä olivat he kristillismielisiä ihmisiä ja
viettivät hyvin säännöllistä elämää. Muutamana iltana astui torpan
tupaan kolme miestä. He olivat kookkaita miehiä ja sangen jykevää tekoa.
Heidän kasvonsa olivat jotenkin karkeapiirteiset ja hyvin ahavoituneet.
Eräällä heistä oli useampia pahoja arpia kasvoissa ja toisellakin
miehellä pari semmoista.
»Saisiko tässä talossa majapaikkaa?» kysyi joku heistä.
»Mistä miehet ovat kotoisin?» kysyi torpan isäntä, mitellen ja
tarkastellen heitä kiireestä kantapäihin saakka.
»Olemme Etelä-Pohjanmaalta», vastattiin.
»Ei käy antaminen teille majapaikkaa», sanoi isäntä yksikantaan.
»Minkätähden ei?»
»Etelä-Pohjanmaalla on pahoja tappelijoita, enkä minä tahdo sellaisten
kanssa olla tekemisissä», sanoi isäntä.
»Emme me tahdo teidän kanssanne tapella.»
»Mutta minä näen, että olette aika tappelijoita, kun kasvonne on niin
isoissa ja rumissa arvissa», arveli isäntä.
»Kyllä me muiden kanssa tappelemme, kun niin sattuu, mutta siivot ja
rauhalliset ihmiset meiltä kyllä rauhan saavat.»
»Miksi sitä sitten tarvitsee tapella kenenkään kanssa?»
»Maailmassa on niin paljon pahoja ja ylpeitä ihmisiä, jotka tahtovat
olla muita parempia, ja semmoisia emme kärsi. Vaadimme, että meitä
pidetään ihmisinä niinkuin muitakin.»
»Saattaapa niinkin olla», sanoi isäntä.
»Mitenkä sen majapaikan laita onkaan, isäntä hyvä?»
»Kun lupaatte noudattaa ihmisten tapoja, niin jos ma antaisin teille
majapaikan muutamiksi viikoiksi koetteeksi.» -- -- --
Miehet poistuivat, mutta pian palasivat he takaisin, kantaen
kamuskoitaan, joita he olivat lähteneet noutamaan, ja nyt oli Käkelän
torpassa kolmea henkeä enemmän asukkaita.
Käkelässä oli viidennellä vuodella oleva Kerttuniminen tyttö. Lapsi oli
ketterä, täyteläinen ja kaunis tyttönen. Hänellä oli suuret siniset
silmät ja paksu kullankeltainen tukka. Tyttö oli järkevä ikäisekseen ja
hyvin puhelias. Usein hän sai sukkelilla mietteillään ja kummallisilla
kysymyksillään vanhemmat ihmiset nauramaan ja kummastelemaan, mistä nuot
kaikki lapsen mieleen johtuivat.
Ensimältä lapsi näytti pelkäävän ja kammovan noita partaisia ja
karkeatekoisia miehiä. Mutta kun miehet koettivat kaikin tavoin
lähennellä lasta, leperrellen hänelle hyväilysanoja ja mairitellen häntä
kaikilla mahdollisilla keinoilla, rupesi tyttö vähitellen kesyttymään ja
mieltymään heihin.
Kun miehet tulivat työstä, toivat he Kertulle minkä mitäkin tuliaisiksi.
Milloin heillä oli kompiaisia, kulloin joitakin puusta vuoleskeltuja
leluja, joita he olivat ruokalevon aikana pukarrelleet.
Pian kävi asia semmoiseksi, ettei Kerttu enää yhtään kammonut heitä. Kun
miehet tulivat illalla työstä majapaikkaansa, oli Kerttu jo heitä
vastassa lepertelemässä heille lapsellisia mietteitään. Hän kiipeili
heidän polvilleen, kaivelemaan miesten taskuja, etteikö siellä taas
jotakin olisi, samassa silitellen heidän karkeaa naamaansa ja tuuheaa
partaansa. Miehet kiikuttelivat ja hyssyttelivät lasta polvellaan,
samassa laulaa jurrotellen oppimiansa lauluja, jotka eivät suinkaan
olleet ihanimpiin sävellaatuihin lasketut. Usein kävi niinkin, että
Kerttu nukkui miesten polville, ja silloin riisuivat he lapsen ja
kantoivat hänet hellävaroin kamariin vuoteeseensa.
Kun Käkelän isäntäväki huomasi, etteivät nuot majamiehet olleetkaan
mitään rivoja ja pahanilkisiä ihmisiä, ei heidän muuttamisestaan
tullutkaan mitään, vaan he olivat Käkelässä kolmatta vuotta yhteen
mittaan.
Eräänä kertana sanoi Kerttu miehille: »Mutta eihän Kerttu vielä tiedä
kyläisten nimiäkään, jotta Kerttu voisi teitä nimeltänne puhutella.»
»Mikä sinun nimesi on?» kysyi hän siltä, jonka naamassa oli enimmän
arpia.
»Mattihan se on.»
»Nyt tiedän. Matti, Matti se on.»
»Entäs sinun?» kysyi tyttö siltä, jolla oli vähemmän arpia.
»Jussi.»
»Jopahan tiedän sinunkin nimesi. Entäs sinun?» kysyi tyttö arvettomalta.
»Jaska minun nimeni on, lapsukaiseni», sanoi Jaska ja koppasi samassa
lapsen syliinsä.
Kerttu pyöräytti itsensä Jaskan sylistä ketterästi lattialle.
»Nytpä tiedän, nytpä tiedän. Maa-maa-maa Matti, juu-juu-juu Jussi,
jaa-jaa-jaa Jaska», sanoi Kerttu, samalla sormellaan osoitellen kutakin
heistä erikseen.
»Kenestä sinä enimmän pidät, Kerttu?» kysyi joku heistä.
»Isästä ja äidistä tietysti.»
»Kenestäkäs meistä enimmän pidät?»
»Matistapa tietenkin.»
»Minkätähden juuri Matista?»
»Hän enimmän tuopi namusia ja puuhevosia ja lehmiä. Hän enimmän pitää
minua sylissään ja kiikuttelee minua polvellaan», sanoi Kerttu.
»Olemmeko me toiset sitten pahoja Kertulle?» kysyi Jaska.
»Ette tekään ole pahoja, mutta ette kuitenkaan niin hyviä kuin Matti»,
sanoi Kerttu ja käpäisi samassa Matin syliin.
Matti hyväili lasta kaikella hellyydellä. Hän silitteli Kertun
kullankeltaisia kutreja, taputteli hellävaroin hänen poskiaan ja
kiikutteli lasta polvillaan, laulaa jurrotellen samalla noita juroja
laulujaan.
Kerttu oli lapsen lempeydellä ja ystävyydellä tehnyt syvän vaikutuksen
noihin karkeihin, raakoihin miehiin, joiden ihanteena oli juominen ja
tappelu. Tuntui siltä, etteivät he uskaltaneet Kertun ystävyyttä
kadottaa eivätkä pahoittaa hänen mieltään, näyttämällä lapselle entisiä
rivoja tapojaan. Miehet tulivat kotiin työstä aina täsmällisesti
iltasella, ja he olivat kaikissa toimissaan lauhkeita kuin lampaat.
Majamiesten ja isäntäväen väli oli käynyt niin hyväksi, että edellisillä
oli oikein ikävä, kun miehet olivat päivät poissa työmaallaan.
Joskus kesällä veivät miehet lapsen mukanaan työmaalle. Siellä he
pitivät erinomaista huolta hänestä. Vaatteistaan laittoivat he Kertulle
olopaikan, jossa hän sai istua tai maata, aina sen mukaan, kuinka häntä
halutti. Miehet hankkivat ja hakivat hänelle sorasta monenmuotoisia ja
-värisiä kiviä, joilla lapsi sai leikkiä.
Kun se aika tuli, että marjat kypsyivät, toivat miehet tullessaan
iltamilla Kertulle marjoja. Useinkin kävivät he työstä päästyään
hakemassa niitä puolenkin penikulman päästä, varsinkin hilloja, joita ei
lähempänä ollut.
Eräänä iltana kun miehet asettelivat maata lauhturillensa, mässäsi ja
mylleröitsi Kerttu heidän keskellänsä, tehden heille kaikenlaisia
viattomia, lapsellisia kysymyksiä, jotka olivat useinkin hyvin sattuvia
ja syvällisiä. Lapsen äiti tuli ottamaan Kerttua pois.
»Mitä sinä siinä hälppäät ja häliset? Tule pois nukkumaan omalle
vuoteellesi, että miehetkin saavat nukkua», sanoi äiti.
»Ei, ei, antakaa lapsen olla; hän huvittaa meitä suuresti», sanoivat
miehet yhteen ääneen.
Äiti poistui.
Miehet sijoittelivat nyt itseään ikäänkuin laittautuakseen todellakin
nukkumaan.
»Nytkö te rupeatte nukkumaan?» kysyi Kerttu.
»Nyt.»
»Mutta ettehän te ole vielä siunanneetkaan», sanoi Kerttu.
»Emme ole», sanoivat miehet vähän häpeissään.
»Ettekö te siunaa milloinkaan maatapannessanne?»
»Ei ole tullut siunatuksi.»
»Kuinka te uskallatte siunaamatta panna nukkumaan?» sanoi Kerttu ja
katsoi kiinteästi miehiä silmiin.
»Siunaako Kerttu?»
»Joka ilta maatapannessani ja joka aamu noustuani.»
»Mutta jos ette ole ennen siunanneet, niin siunatkaa nyt», jatkoi hän
sitten.
»Me emme osaa.»
»Ettekö ennen lapsinakaan ole siunanneet?»
»Kyllä, sillä äitimme opetti meitä siunaamaan, mutta se on unohtunut.»
»Jos ette osaa, niin kyllä Kerttu opettaa. Sanelkaa te minun perässäni.»
Ja Kerttu alkoi:
»Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen! Jumala anna hyvää yötä, hyvän yön
sanomaa, lepoa, rauhaa ja terveyttä. Ja anna kaikki minun syntini
anteeksi poikasi ansion tähden. Amen.»
Miehet sanelivat Kertun perässä sana sanalta jokaikisen sanan.
»Kas niin! Nyt olitte kilttejä ja saattepa nähdä, että nukutte oikein
hyvin», sanoi Kerttu ja meni kamariin nukkumaan.
»Hyvä Jumala tuota lasta!» sanoi Matti Kertun mentyä, ja hänen mielensä
tuntui murtuneen.
Todellakin viettivät miehet levollisemman ja rauhallisemman yön kuin
koskaan ennen. Lapsen viaton, rukoileva siunaus oli heihin tehnyt syvän
vaikutuksen. Heidän sieluunsa oli tunkeentunut ikäänkuin uusi, ennen
tuntematon valonsäde. Nukkuissaankin näkivät he kauniita unia ja heidän
sielussaan soi tuo lapsen opettama iltasiunaus niin kauniilta ja
valoisalta.
Semmoisenaan kului aika kuukauden, toista. Sama ystävyys, sama sävyisyys
ja sopusointuisuus vallitsi isäntäväen ja majamiesten välillä kuin
ennenkin. Majamiehet olivat erinomaisen palvelevaisia ja osaaottavaisia
talonväen toimissa ja askareissa. Kun heillä oli vaan vähänkin aikaa,
tekivät he kaikenlaista apua talonväelle.
Isäntäväki ei voinut kyllin ihmetellä noiden puolivilleiltä näyttävien
miesten sävyisyyttä ja hyvänluontoisuutta. Varsinkin kummailivat he
sitä, kun heidän juro luonteensa mukaantui tuon hälpän ja kielikellon
tyttösen mukaiseksi, että he voivat hänen kanssaan leperrellä ja
leikkiä.
Eräänä kertana kävi niin, etteivät miehet tulleetkaan oikealla ajalla
kotiin. Isäntä ja emäntä odottelivat heitä myöhäiseen yöhön, kummailivat
ja paapottivat, mikä nyt miehille on tullut, kun eivät kotiin
tulleetkaan. Kerttu valvoi uskollisesti vanhempiensa kanssa, eikä mennyt
maata, vaikka vanhemmat olisivat kuinka kehoittaneet. Kertulla se vasta
hätä oli. Ehtimiseen hän päivitteli, mihinkä Matti, Jaska ja Jussi ovat
joutuneet, kun eivät kotiin tulleetkaan? Tyttö kärtti vanhempiaan, että
he menisivät miehiä hakemaan, mutta tätä eivät he katsoneet
tarpeelliseksi.
Vihdoin väsyivät he odotukseen ja menivät maata.
Aamupuolella yötä heräsi isäntäväki hirmuisesta melusta eteisessä.
Sieltä kuului kolinaa, jyrinää, vastustelemisia ja karkeita kirouksia.
»Miks'en minä saa tulla huoneeseen niinkuin tekin, senkin ruojukengät»,
kuului eteisestä.
»Et sinä saa tulla tuossa tilassa», kuului vastustava ääni.
Se oli Matin ääni.
»Minkälaisessa tilassa, sanopas.»
»Olethan juovuksissa.»
»Mitä parempia te itse olette, olettehan tekin juovuksissa.»
»Olemmepa kylläkin, mutta me osaamme olla siivolla, mutta tuommoinen
viiripää kuin sinä olet... Meillä on siivoa väkeä, joka ei suvaitse
tuommoisia renttuja. Mitä Kerttukin sanoisi, kun pääsisit huoneeseen
pitämään pahaa elämää; aivanhan hän kuolisi peljästyksestä.
»Renttuja! Sanotko minua rentuksi!»
»Mikäs muu sinä sitten olet?»
»Yhtä hyvä kuin kaikki te muutkin ja kenties parempikin, mutta minä
näytän, että minä menen huoneeseen niinkuin tekin», äysti vastustaja.
»Sen sinä kuitenkin jätät tekemättä.»
Nyt tartuttiin ovenripaan, mutta samassa alkoi eteisessä aika jytinä.
»Pääsetkös ulos täältä.»
»En.»
»Siinä tapauksessa täytyy minun auttaa sinua», kuului kiivas ääni.
Miehet veivät hangottelijan pihalle ja kokivat hillitä hänen raivoaan,
mutta mies ei lannistunut, vaan kävi päälle niinkuin tiikeri.
Vihdoin pääsivät miehet eteiseen ja saivat oven salpaan, mutta mies piti
siellä pahaa elämää, jyskytti ja hakkasi ovea, uhaten särkeä sen, ellei
vaan sitä avattaisi. Ei ollut muuta neuvoa, vaan Matin täytyi mennä
häntä asettamaan.
»Älä sinä luule, ettei sinua voida kurittaa; säälistä ja ihmisten rauhan
tähden on sinua kärsitty», sanoi Matti.
Mies ei totellut tätä varoitusta, vaan jatkoi päällekäymistään.
Matti lyödä läimisti miestä kämmenellään naamaan ja tollankoppina lensi
mies pihalle selälleen.
Matti hyppäsi heti katsomaan, mitenkä miehen kävi. Mies oli liiallisesta
päihtymyksestä, paljosta riehunnastaan ja saadusta iskusta niin
herpaantunut, että hän nukkui kohta. Kun Matti näki, etteivät asiat
senkään pahemmasti olleet, kantoi hän miehen heinävajaan, sillä oli
jotenkin kylmä ilma ja alkoi sataa tihistää. Sitten sulkivat miehet
eteisen oven ja hiipivät hiljaa kuin hiiret tupaan ja asettausivat
lautturilleen maata.
Pitkistä ajoista oli miesten helmasynti saanut vallan. He olivat
tuottaneet kaupungista viinaa, ryypiskelleet sitä toveriensa kanssa ja
tulleet kelpo humalaan. Siitä oli seurauksena, että syntyi riita
semmoinen, että jo tapella kahautettiinkin. Matti, joka oli pahin
tappelupukari, sai kahakassa naamaansa useita verinaarmuja.
Kerttu ei ollut koko metelin aikana herännyt, ja miehet olivat siinä
uskossa, ettei isäntäväkikään ollut tiennyt tästä mitään. Vaikka miehet
olivatkin aika humalassa, toivoivat he kumminkin hiljaisella
käytöksellään voivansa isäntäväeltä ja Kertulta peittää tämän ensimäisen
rikoksen, jonka he majapaikassaan olivat tehneet.
Aamulla kun talonväki heräsi, nukkuivat miehet raskaasti lautturillaan.
Kerttu oli ensimäinen tarkastelemaan heitä.
»Miksi meidän miehet haisevat nyt niin pahalta? Eivät he ennen ole
tuommoiselta löyhkältä haisseet», sanoi Kerttu nuuskien heitä.
Kertun siinä nuuskiessa ja hälistessä alkoivat miehet kähmiä ja hieroa
silmiänsä. Kun Kerttu tämän huomasi, alkoi hän puhutella heitä.
»Miksette te illalla tulleet kotiin?»
»Me viivyimme kylässä.»
»Mutta miksikäs teidän henkenne löyhkää niin pahalta?»
»Löyhkääkö se? Eihän se löyhkänne pahemmalta kuin ennenkään.»
»Nyt valehtelette. Löyhkää se, ja minäpä tiedän, miksikä se löyhkää.»
»Sanopas, Kerttu.»
»Te olette juoneet viinaa. Mutta miksikäs Matin naama on verissä?»
»Lankesi.»
»Nyt taas Matti valehteli; Matti on tapellut.»
»Älä nyt, Kerttu, ole niin nenäkäs; tule tänne meidän keskellemme
maata», sanoi Matti vältellen.
»En tule, koska haisette niin ilkeältä. Ja muutenkin olette viime
aikoina olleet minulle tylyjä.»
»Mitenkä niin?»
»Ette ole tuoneet minulle yhtään leikkikalua.»
»Se on totta, lapsi kulta, mutta kerran tuon minä sinulle oikein hyviä
leluja», sanoi Matti.
»Minkälaisia?» utaisi Kerttu, ja hänen silmänsä kirkastuivat.
»Semmoisia kauniita nukkeja, tanssivia poikia ja mikäpä sen vielä
tietää, mitä kaikkea minä tuon», sanoi Matti.
»Milloin sinä tuot?»
»Jahka ma käyn kaupungissa, sillä täällä ei niitä ole.»
»Milloin sinä käyt?»
»Enpä vielä tarkkaan tiedä, mutta sittenkun tässä joudun.»
Kerttu tuli miettivämmän ja suopeamman näköiseksi, eikä pitänyt enää
niin tarkkaa poliisitutkintoa miesten yöllisistä rikoksista.
Miestenkin sydäntä helpoitti, kun huomasivat Kertun myöntyvän
anteeksiantavaisuuteen, sillä olipa heillä paha omatunto, varsinkin kun
Kerttu luki niinkuin kirjasta heidän yölliset rettelönsä.
* * * * *
Kylässä liikkui tulirokko, tuo lasten ankara surma. Vaikka Käkelä olikin
syrjässä isosta kylästä, osui tauti kuitenkin sinne, ja Kerttu sairastui
siihen. Kertun isä kävi penikulman päässä olevalta lääkäriltä neuvoja
kyselemässä. Lääkäri antoikin tarpeellisia ohjeita sairaan hoidossa ja
kirjoitti lääkkeitä. Vaikka noita apukeinoja koetettiin tarkoin seurata,
tuli Kerttu kuitenkin hyvin heikoksi. Yöt ja päivät valvoi joku aina
Kertun vuoteen ääressä. Paljosta valvomisesta uupuivat vanhempain
voimat.
Kun majamiehet tuon huomasivat, tarjoontuivat he vuorostansa valvomaan
sairasta.
Eräänä yönä istui Matti Kertun vuoteen vieressä, hartaasti pitäen
silmällä, tarvitsisiko Kerttu jotakin. Huonosti palava talikynttilä loi
himmeää valoa huoneeseen.
Yhtäkkiä avasi Kerttu silmänsä ja loi katseensa Mattiin.
»Matti», kuiskasi Kerttu tuskin kuultavasti ja ummisti silmänsä.
»Niin, kullannuppuseni, tahdotko mitään?» kysyi Matti hellästi.
»Ottaisin juomaa», kuiskasi lapsi.
Hellävaroin nosti Matti karkeilla käsillään sairaan istumaan vuoteeseen
ja antoi hänelle virkistävää juomaa. Sitten valahti Kerttu jälleen
maata.
Hellästi katsoi Matti Kerttua, kun tämä siinä voimatonna ja taudin
kanssa kamppailevana puolihorroksissa heikkona riuvotti. Hän otti vaarin
jokaisesta lapsen nykäyksestä, väreestä, jopa silmälautain
värähtelemisistä.
Jonkun ajan kuluttua rupesivat Kertun kasvot värähtelemään ja huulet
liikahtelemaan; näytti siltä kuin hän olisi tahtonut jotakin sanoa.
Hetken perästä avasi sairas silmänsä ja katsoi Mattiin.
»Etpä sinä tuonutkaan minulle niitä leikkikaluja», sanoi lapsi, ummisti
silmänsä ja näytti vaipuvan uneen.
Tämä kävi kipeästi niinkuin puukonpisto Matin sydämeen. Hän tunsi,
kuinka paha asia on, kun lapselle jotakin luvataan, eikä pidetä
lupaustaan. Noin heikkona sairaanakin ollessaan muisti lapsi hänen
lupauksensa, jota hän ei ollut täyttänyt. Lapsi luotti häneen
ehdottomasti ja syyttää nyt häntä epärehellisyydestä. Kenties painaa se
raskaana taakkana hänen mieltään ja lisää painoa hänen ankaralle
taudillensa.
Kun aamu tuli, saapui äiti Kerttua hoitamaan ja Matti lähti pois.
Sinä päivänä ei Matti mennytkään työhön, vaikka toverit menivät, sillä
hän oli kovin uupunut, kahtena yönä kun oli perätysten valvonut Kerttua;
Matti tarvitsi nyt lepoa.
Kun toverit palasivat illalla työstä, syntyi heidän keskensä neuvottelu,
mitä noiden Kertun kaipaamien lelujen kanssa olisi tehtävä.
Lähimäiseen kaupunkiin oli tekeillä olevan rautatien suuntaa myöten
neljä penikulmaa ja maanteitse olisi matka tullut paljoa pitemmäksi.
»Onhan hankala lähteä niin pitkää matkaa kävelemään vähäpätöisen asian
takia; paitsi sitä voipihan sen toimittaa myöhemminkin sopivassa
tilaisuudessa», esitteli Jaska.
»Mutta minä en voi ottaa omalletunnolleni asian viivytystä, sillä se
voisi maksaa tuon pikku enkelin hengen», sanoi Matti.
»Kuinka niin?»
»Onhan lapsi niin heikko, että sen elämä riippuu hiuskarvan nenässä.
Voisihan olla, että meidän epärehellisyytemme vaivaisi taudin ohessa
häntä niin, että tämä mielenpainon lisä tekisi olon niin tukalaksi,
ettei hän voisi sitä kestää. En minä teitä vaadikaan lähtemään, kyllä
minä sen matkan teen», arveli Matti.
»Sanotaan rautatien varrelle kokoontuneen kaikenlaisia roistoja, jotka
koettavat muiden kustannuksella elää, rosvoten mitä vaan käsiinsä
saavat, käyttäen tavasta väkivaltaakin», muistutti Jussi.
»Mitäpä siitä; kyllä minä ainakin kolme miestä ulohtaalla pidän»,
ylvästeli Matti.
Matti hankkiutui lähtemään.
»Näinkö myöhään yötä vasten aiot lähteä?»
»Ei ole aikaa viivytellä, sillä joka minuutti on kallis.» -- --
Vettä satoi ankarasti ja vinha, kylmä tuuli vihelteli huoneitten
nurkissa. Tästä huolimatta syöksyi Matti yön pimeyteen. -- --
Seuraavan yön aamupuolella koputettiin kiivaasti eteisen ovea. Kun
mentiin avaamaan, astui Matti huoneeseen. Hän oli märkänä kuin kuikka ja
väsyksissä kuin koira, joka on pari päivää metsällä isäntänsä kanssa
hypännyt. Heti huoneeseen saavuttuaan istui hän lavitsalle ja vohvotti
niinkuin vasta kyydistä palannut hevonen. Toverit katsoivat Mattia
kummeksuen. Verta näkyi Matin lakin alta valuvan hänen leveälle
naamalleen.
»No, miten niiden lelujen laita on?» kysyivät toverit.
»Hyvästi; lelut ovat täällä.»
»Eipä niitä näy.»
»Ovat tuolla eteisessä.»
»No, minkätähden sinä olet noin onnettoman näköinen; vertakin valuu
lakkisi alta ja olet märkänä kuin kuikka, vaikkei enää sadakaan?»
kysyivät toverit.
»Olisittepahan itse olleet siinä löylyssä, ette tuommoisia kyselisi.
Matka kävi onnellisesti. Perille päästyäni ostin lelut ja lähdin heti
paluumatkalle. Mitään vastuksia en tavannut tiellä, ennenkuin tässä
lähellä kylää. Noin kolme kilometriä tästä hyökkäsi metsästä kolme
miestä kimppuuni. Toivoen kohta pääseväni perille en arvannut pitää
varaani, ajatuksissani kun kävelin. Tämän tähden pääsi eräs heistä
tietämättäni aivan lähelle minua. Hän tarttui minua kurkkuun, kähisten:
'Rahasi tänne, taikka...!' Samassa löi toinen kangella päähäni. Menin
toiselta jalalta polvilleni. Hyppäsin ylös ja kieraisin itseni irti
kuristajastani. Samassa annoin hänelle kämmenelläni semmoisen
läimäyksen, että hän lensi tuotakin tuokemmaksi kovaan kivikkoon
selällensä. Kankimies heilutteli sillä välin kankeansa huimaavaa
vauhtia, mutta kun olin vapaallani, ei hän osannut minuun. Syöksyin
käsiksi häneen, sain kangesta kiinni, nykäisin sen pois hänen käsistään
ja aloin sillä huimia molempia miehiä takapuolille, sillä en uskaltanut
heitä luille lyödä. Molemmat miehet lähtivät nyt käpälämäkeen niin
kiireesti kuin kerkesivät, ja niin olin heistä päässyt», selitteli
Matti.
»Eivätkö lelut menneet säpäleiksi tuossa kahakassa?»
»Eivät menneet, sillä nähdessäni mitä tulee ennätin ne pistää muutaman
kiven suojaan.»
»Mutta entä tuo kastuminen?» utaisivat toiset.
»Nuot veitikat olivat hyvin harkinneet asiansa. Niinkuin tiedätte, on
tällä välillä syvä puro, joka sateesta paisuneena oli tulvillaan. Ettei
heidän uhrinsa pääsisi heidän käsistään pakenemaan kylään, olivat he
kiskoneet puron yli laitetut portaat pois. Eihän minulla ollut muuta
neuvoa kuin täytyi kahlata puron yli, ja vettä oli niin paljon, että
menin muutamasti umpeenkin.»
»Eivätkö lelut kastuneet?»
»Eivät. Pidin niitä käsissäni korkealla pääni päällä», sanoi Matti.
»No, mutta riisuhan nyt toki nuot märät vaatteet yltäsi ja pue kuivat
päällesi; aivanhan sinä palellut», muistuttivat toverit.
»Niinpä kylläkin, kylmältä alkaa tuntua.»
Matti riisui nyt kylmät ja märät vaatteet ja pukeutui kuiviin. Hän pesi
kasvonsa ja toverit sitoivat jotenkuten päässä ammottavan haavan.
»Olen unhottanut kysyä, miten Kerttu voipi», sanoi Matti ikäänkuin
säpsähtäen.
»Kerttu on samanlainen kuin ennenkin, mutta sangen heikko hän on.»
Nyt noudettiin eteisestä lelut tarkasteltaviksi. Matti oli ostanut niitä
koko joukon. Niitä oli pari posliinipäistä, vaatetettua isoa nukkea,
tanssiva rummunlyöjäpoika, haukkuva koira ja juokseva, kärryjä vetävä
poika.
»Me lähdemme nyt viemään nämät Kertulle», sanoi Jussi.
»Sen te toki jätätte tekemättä; tahdon ne itse viedä. Olenhan niistä
enimmän vaivaa nähnyt», sanoi Matti lujasti.
Sitten hän meni kamarinovelle, raoitti sitä ja kysyi kuiskaamalla
valvovalta äidiltä: »Kuinka lapsi voipi?»
»Kerttu oli juuri valveella ja kysyi kuiskaten, eikö Matti ole jo
tullut? Sitten hän taasen raukesi unen horroksiin», vastasi äiti.
Kertulle oli, näette, ilmoitettu, että Matti on mennyt leluja noutamaan.
Matti nouti nyt lelunsa ja istui niiden kanssa sairaan lapsen vuoteen
ääreen, odotellen milloin Kerttu havahtuisi. Himmeästi valaisevan
kynttilän valossa katsoi Matti niin hartaasti sairasta lempilastaan.
Kauankaan ei viipynyt, ennenkuin Kerttu avasi silmänsä. Hänen katseensa
sattui Mattiin, ja lapsen suu näytti menevän vienoon hymyyn.
»Matti on tullut», kuiskasi hän sitten.
»Niin, kullannuppuseni. Matti on tullut ja on tuonut Kertulle leluja»,
sanoi Matti, samassa ojentaen lelut Kertulle.
Silminnähtävästi ilostuivat sairaan lapsen kasvot. Vapisevilla käsillään
hän kokoili ne rintansa päälle ja painoi niitä hellästi rintaansa
vasten. Pian kuitenkin rupesivat ne tuntumaan liian paljoilta, ja hän
käski ottaa pois kärryt, koiran ja rummunlyöjäpojan, mutta nukkeja ei
hän raskinut antaa; niitä hän painoi hellästi rintaansa vasten
edelleenkin.
Sitten loi Kerttu riutuvan katseensa Mattiin ja kuiskasi: »Matti on
hyvä.» Samassa vaipui hän unenhorroksiin.
Siinä oli Matille kylläksi kiitosta. Sairaan lapsen yksinkertainen,
koruton lause teki Matin sieluun syvemmän vaikutuksen kuin pitkät
ylistelyt ja korulauseihin puetut imartelut monelle ylemmillä asteilla
olevalle henkilölle, joka niitä on oppinut viljalta niittämään. Nyt
tiesi Matti, että pienokainen luotti häneen eikä pitänyt häntä enää
epärehellisenä, sanaansa pitämättömänä miehenä.
Kyynelkarpaleet vierähtivät Matin silmistä hänen karheille poskillensa,
ja hän vetääntyi huoneesta pois. Silminnähtävästi rupesi Kerttu nyt
virkistymään. Ei kulunut montakaan vuorokautta, ennenkuin hän alkoi
tahtoa ruokaa ja puhe alkoi selvitä. Nämät merkit nähtyään iloitsivat
vanhemmat, mutta eivät suinkaan miehet vähemmän.
Sitätehden kuin Kerttu parani ja vahvistui, tahtoi hän hyljätyt lelunsa
yksitellen haltuunsa. Ja kun lapsi parani täydellisesti, ei suinkaan
Matilta silloin puuttunut Kertun ystävyyttä ja hyväilemisiä.
Miehet olivat rautatien työssä niin kauan, kunnes se tuli valmiiksi, ja
koko tämän ajan pitivät he Käkelässä majaa. He olivat niin perehtyneet
paikkakunnan oloihin, että he jäivätkin siihen ainaiseksi asumaan. Kukin
heistä perusti itselleen torpan, naivat ja niin rupesivat elämään
ominaista perheellistä ja vakavaa elämää.