Seisahduin.
»Kenenkäs lapsia sinä olet?» kysyin.
»Niin, ettekö tunne minua», sanoi tyttö, nauraa kiherrellen ja väännellä
kiemuroiden itseään.
»En todellakaan tunne sinua», vakuutin.
»Nyt narraatte minua, ihi, hi», sanoi tyttö nauraa hihittäen.
»Kyllä se on totta, etten tunne sinua; mutta voithan nyt sanoa minulle,
kenen lapsia olet, että vasta tuntisin sinut.»
»No senhän minä olen Kalasen-Iskon tyttö. Tottahan tunnette vanhempani.»
»Kyllä tunnen. Onko vanhemmillasi montakin lasta?»
»Onhan meitä neljä, ja minä olen vanhin.»
»Onko teillä oma talo?»
»Eikä ole. Tuolla Rakolan puhdossa me asumme eräässä talossa
huonemiehinä.»
»Ovatko vanhempasi rikkaita vai köyhiä?» kysyin, vaikka tiesinhän jo,
etteivät he suinkaan rikkaita olleet.
»Sitäpä en minä tiedä, mutta arvelen, ettemme taida kovinkaan rikkaita
olla --i--hi--. Mihin te nyt olette menossa?» Näin sanoen katsoi tyttö
minua lempeän veitikkamaisesti silmiin.
»Lähdinpähän vaan huvikseni kävelemään. Mutta etpä sinäkään tunne
minua.»
»Tunnenpa, tunnenpa --i--hi.»
»Sanopas, mistä olen?»
»Tuolta kirkon kohdalla olevasta talosta.»
»Kirkon kohdalla on monta taloa.»
»Siitä keltaisesta --i--hi--hi, ettekös olekin?»
»Siitä olen, oikeassa olet.»
»Enkös tuntenutkin --i--hi.»
»Tunsit, tunsit. Mutta mikäs se sun nimesi olikaan?»
»Mariahan se on vain.»
»Onko se mikään _vain_? Se on kylläkin kaunis nimi noin sievälle
tyttöselle.»
»Enhän minä ole mikään sievä. Minulla on näin resuiset vaatteet», sanoi
tyttö ja katseli repaleisia verhojaan.
»Kyllä silti tyttönen voi sievä olla, vaikkei olekaan eheitä ja kauniita
vaatteita», sanoin häntä lohdutellen.
Seurasi tovi äänettömyyttä.
»Ettepä arvaa, mitä täällä minun helmassani on», sanoi tyttö, taasenkin
ilostuen, ja katsoi hymyssä suin veitikkamaisesti minua silmiin. Hänellä
oli vyöliinakulu, johon hän näytti jotakin käärineen.
»Mistäpä minä tietäisin, mitä sinä sinne olet tallentanut.»
»Onkos teillä lapsia?» kysyi hän sitten, ikäänkuin kääntäen puhetta
toisaalle.
»Onhan niitä kuusi kappaletta», vastasin.
»Mutta ne ovat jo liian suuria.»
»Ei, ei. Vanhin on vähän sinua isompi, muut melkein järkiään sinun
kokoisiasi.»
»Saankos minä jolloinkin käydä teillä?» sanoi tyttö ja katsoi minuun
melkein rukoilevasti.
»Saat, saat, lapseni. Käy vaan niin usein kuin haluat. Siellä on meidän
lapsilla leluja, ja saat niillä leikkiä meidän lasten kanssa.»
»Koska ette arvanneet, mitä täällä minun vyöliinassani on, niin nyt
näytän ne teille», ja tyttö aukaisi käärönsä.
Siellä oli sinivuokkoja, voikkoja, lemmenkukkia, katinliekoja ynnä muita
kukkia. Siellä oli myös muutamia mustikoita, mesimarjoja ja juolukoita.
Näitä oli hän raapinut kokoon, huolimatta vähääkään siitä, olivatko ne
kypsiä vai raakiloita. Ja marjakokoelma olikin suureksi osaksi heikkoja
raakiloita.
»Saankos tarjota nämät teille, että veisitte ne lapsillenne minulta
tuliaisiksi?» sanoi tyttö iloisesti.
»Enhän minä toki raski sinulta näitä ottaa.»
Tyttö hypähti ylös, syöksähti luokseni ja sanoi:
»Teidän täytyy ystävyytemme ja tuttavuutemme vuoksi ottaa nämät», ja
samassa hän tuppasi ne minun takkini taskuun.
Tuo lapsen avonainen sydän ja mieli huvitti minua sanomattomasti.
»Tunnetko sinä rahaa, pikku Mari?»
»Kerran antoi vieras minulle ymmyriäisen lantin, jota sanottiin
viisipenniseksi, mutta äiti otti sen pois. Sitä sanottiin rahaksi.»
Otin kukkarostani puolimarkkasen ja ojensin sen tytölle. »Tuosta saat
nyt vähäisen rahaa.»
Tyttö otti rahan käteensä, katseli ja pyöritteli sitä.
»Tämä on paljon pienempi kuin se raha, jonka vieras minulle antoi. Tämä
ei taida tehdä paljon mitään. Mutta miksi se on niin valkea, taitaa olla
tinaa?»
Vakuutin hänelle, että tämä tekee paljon enemmän kuin se hänen
viisipennisensä.
»Mutta kun se oli niin paljon isompikin ja ruskea.»
»Vaikka.»
»Paljonko tämä sitten oikeastaan tekee?» kysyi tyttö epäröiden.
»Se tekee kymmenen kertaa niin paljon kuin sinun viisipennisesi»,
vakuutin hänelle.
»Voi, niin paljon. Kun ei vaan äiti tätäkin minulta ottaisi», sanoi
tyttö pyöritellen ja suudellen rahaa.
»Mitä nyt aiot sillä tehdä?»
»Ostan uuden katkismuksen, kun entinen on aivan resuna», sanoi tyttö,
tarttuen käteeni ja kiitellen monikertaan.
»Osaatko sinä jo lukea?»
»Osaanpa hyvinkin. Sisältä luen hyvästi ja katkismustakin puoliväliin.»
* * * * *
Joitakin viikkoja oli kulunut. Kun kerran palasin kotiin asioiltani, oli
pikku Mari meillä leikkimässä lapsiemme kanssa.
»Hyvää päivää! Nythän olen jo täällä», sanoi tyttö iloisesti ja tuli
minua tervehtimään.
»Ole vain, semmoinenhan se oli puhekin», sanoin hänelle, taputtaen hänen
vaaleankeltaista päätään.
Sitten laskeusi hän lattialle leikkimään toisten lasten kanssa.
Sanoin vaimolleni, että hän laittaisi erikseen lapsille ruokaa. Kun
ruoka oli valmis, kutsuttiin lapset syömään ja niin pikku Marikin.
»En minä tule», esitti hän.
»No mikset?»
»Minulla on niin huonot vaatteet.»
»Ei se mitään tee, tule nyt vaan.»
»Sepä kummaa on, kun täällä ollaan niin hyviä; muualla haukutaan minua
aina resuteiniksi», sanoi tyttö.
Kun lapset olivat päässeet syömästä, tuli pikku Mari kädestä pitäin
kiittelemään ateriasta.
»Jopa teillä on hyvää ruokaa; onko teillä aina semmoista? Meillä ei ole
milloinkaan niin hyvää ruokaa», sanoi tyttö sievästi niiaillen.
»Kyllä meillä aina on semmoista. -- Jää nyt tänne minulle tytöksi, niin
saat aina semmoista ruokaa», sanoin hänelle.
»En, en, en.»
»No, minkätähden et?»
»Äiti on niin hyvä.»
»Hyvähän minäkin olen sinulle.»
»Kyllä tekin olette hyvä, mutta ette niin hyvä kuin äiti», vakuutti
tyttö.
Meidän tyttösillä oli posliinipäisiä nukkeja, joilla he yhteisesti
leikkivät.
»Voi, voi, kuinka kauniita ne ovat. Minun nukkeni, jonka äiti teki, on
vaan tuommoinen vaatepäinen tallukka; se ei ole mikään näihin
verrattuna», arvosteli tyttö.
Kuiskasin muutamalle tytölleni, että he antaisivat yhden nuken pikku
Marille lahjaksi, ja lupasin ostaa heille toisen. Sitten poistuin.
Tovin ajan perästä juoksi pikku Mari luokseni nukke kädessä.
»Tuo teidän Saimi antoi minulle tämän nuken; saanko sen pitää?» sanoi
Mari ja katsoi niin toivovasti silmiini.
»Kun se kerran on sinulle annettu, niin saathan sinä sen pitää.»
Mari tarttui minua käteen ja kiitteli ja niiaili moneen kertaan.
»Paljonkohan tämä on maksanut?» kysyi hän sitten.
»Pääkin on maksanut puolitoista markkaa», sanoin hänelle.
»Montako viisipennistä siihen menee?» tiedusteli Mari.
»Kolmekymmentä.»
»Voi, kuinka paljon! Minä en saa koskaan niin paljon rahaa», sanoi Mari
ja painoi nukkea rintaansa vasten.
Vaimoni antoi tytölle omain lastemme vanhan vaatekerran. Kun se puettiin
hänen päälleen ja kun hänen kullankeltainen tukkansa oli siivottu ja
palmikoitu, oli Mari hyvin kaunis lapsi.
»Mitähän äiti sanoo, kun minä menen näin komeana kotiin», arveli tyttö.
Ilta alkoi hämärtää, ja Mari lähti kotiinsa nukkeineen.
* * * * *
Pikku Marista oli nukke niin mieluinen, että se piti olla aina hänen
näkyvissään.
Aika oli niin kulunut, että oli jo talvi. Usein nousi Mari yölläkin
katsomaan nukkeansa. Kuutamoiltoina hän pistäysi ulos nukkeansa
ihailemaan, kun huoneessa ei nähnyt. Avojaloin hän käväisi siellä, eikä
hän välittänyt kylmästä, lumesta eikä purevasta pakkasesta niin mitään.
Kun hän oli saanut nukkensa katselluksi, kapaisi hän huoneeseen ja
kääriintyi peittoihinsa maata.
Kerran hän meni taasenkin ulos nukkeansa katsomaan. Silloin hän huomasi,
että lähimmässä talossa on valkea irti. Yösydän oli, ja kaikki nukkuivat
sikeintä untansa.
Mari ei pitkin aprikoinut. Hän viskasi nukkensa hangelle ja alkoi
avojaloin juosta vilistää taloa kohden. Hän pääsi tupaan, sillä ovet
olivat auki. Siellä hän rupesi huutamaan niin paljon kuin jaksoi:
»Valkea on irti, herätkää, herätkää!»
Talon väki kavahti ylös ja hädin tuskin he puolialastomina pelastuivat
ovien ja akkunain kautta hirveästä kuolemasta. Valkea oli jo niin
suuressa vauhdissa, että porstuassakin liekit leimahtelivat. Sen kautta
syöksyi pikku Mari ulos, mutta hän sai valkean vaatteisiinsa.
Pelastunut, talon aikainen poika huomasi vaaran. Hän sieppasi tytön
syliinsä ja vyörytteli häntä lumihangessa. Sitten hän kantoi lapsen
kotiinsa.
Vaikka tytön vaatteitten palo olikin saatu niin pian sammumaan, paloi
kuitenkin hänen lanteensa pahanpäiväisesti.
Pian kertyi palopaikalle ihmisiä suuri joukko. Rivakasti ryhtyivät he
sammutustyöhön, ja suurilla ponnistuksilla saatiin muut huoneet
varjelluksi, mutta asuinrakennus paloi perustuksiaan myöten.
Melkein ensimäisinä saavuin minäkin palopaikalle. Sinne tultuani
kerrottiin minulle, kuka tulipalon oli ensiksi huomannut ja ken oli
hälyyttänyt vaaranalaisen väen hereille, pelastautumaan hirveästä
kuolemasta. Myös kerrottiin minulle, kuinka pikku Mari oli saanut tulen
vaatteisiinsa ja kuinka hän oli nyt kauheissa tuskissa kotonaan.
Kun väkeä oli melkein liiaksikin sammutustyössä, menin katsomaan Mari
raukkaa.
Hän oli tuskittelemassa vuoteessaan, nukke käsissään. Heti kun hän
kannettiin kotiin, oli hän pyytänyt, että hänen nukkensa käytäisiin
hangelta hakemassa.
Kun astuin huoneeseen, koki raukka minulle hymyillä tuskansa välistä.
»Näin minun asiani nyt ovat. Voi, voi, kun polttaa ja kihelmöitsee»,
päivitteli tyttö kylläkin tuskaisesti, mutta ei hän parkunut eikä
huutanut.
Olin tottunut antamaan ensimäistä apua kaikenmoisissa tapaturmissa.
Tuotin kylmää vettä huoneeseen ja aloin moninkertaisilla pehmeillä
kylmillä kääreillä peitellä palaneita paikkoja. Heti tyttö rauhoittui,
ja kun kääreet vähänkään lämpenivät, muutin ne uudestaan.
Istuin aamuun asti tytön vuoteen vieressä, muutellen kääreitä, ja
silloin oli viho jo poistunut palopaikoista. Voideltiin sitten palaneet
paikat liinaöljyllä ja pantiin paksusti puuvillaa päälle; lakanalla
käärittiin ne kiinni.
Mari oli nyt niin rauhallinen ikäänkuin ei hänelle olisi mitään
tapahtunut, sillä hän ei tuntenut enää kipua.
»Voi, kuinka te olette minulle hyvä. Olisin tainnut kuolla, ellette
olisi minua hoitanut.»
»Jos olisit jäänyt minulle tytöksi, et olisi palanut», sanoin
leikilläni.
»Niin, mutta silloinpa olisi palanut toisen talon koko väki», sanoi
tyttö oikeuden varmuudella.
»Niin olisi käynyt, lapseni», myönsin.
Hankkiuduin lähtemään.
»Käyttekö minua enää katsomassa?» kysyi tyttö ja katsoi minua niin
rukoilevasti silmiin.
»Käyn, käyn; kyllä käyn», vastasin.
»Saankos minä vielä käydä teillä?» kysyi tyttö.
»Saat niin usein kuin haluat, kunhan ensin paranet.»
Hankin kalkkilinjamenttiä ja rupesin sillä voitelemaan ja hoitelemaan
pikku Marin palaneita paikkoja, ja pian alkoikin vamma näyttää
paranemisen merkkejä.
* * * * *
Tapaus liikutti niin paikkakuntalaisia, että päätettiin panna
pieni rahankeräys toimeen pikku Marin hyväksi. Keräys tuotti
seitsemänkymmentäviisi markkaa. Rahat annettiin minulle jätettäväksi
pikku Marille. Odotettiin, kunnes hän oli täydellisesti parannut.
Silloin kutsuttiin hän meille.
»Katsopas, lapseni! Tässä saat noin paljon rahaa», sanoin ojentaen
samassa hänelle setelitukun.
»Mitä nämät ovat? Ovatko nämät lankanippujen kuvia?» kysyi tyttö
selaillen seteleitä.
»Ei, kyllä ne ovat oikeita rahoja», koetin vakuuttaa.
»Paljonko nämät sitten tekevät?»
»Ne tekevät seitsemänkymmentäviisi markkaa.»
»Montako viisipennistä näissä on?»
»Näissä on tuhat viisisataa viisipennistä.»
»Voi kuinka paljon; en minä osaa niin paljoa lukeakaan. Mutta miksi
minulle niin paljon rahaa annetaan?» sanoi tyttö.
»Kun pelastit toisen talon väen palamasta.»
»Kaikkeakin häntä... Minähän tein vaan mitä tehdä pitää.»
»Pidä vaan ne rahat, sinä olet ne kunnialla ansainnut», kehoitin häntä.
»Saisiko näillä rahoilla uudet vaatteet?» kysyi tyttö.
»Saa niillä vaikka lehmän», vakuutin.
»Voi, voi, me saamme nyt lehmänkin. Minä vien rahat isälle ja äidille ja
käsken heidän mennä heti lehmänostoon», sanoi pikku Mari ja alkoi juosta
kotiinsa, niin että kantapäät vilisivät.