Ajatuksissaan jätti hän hyvästi tämän pienen maailman, jota hän ei
koskaan enää tulisi näkemään. Vähitellen vaipui hän vaununnurkkaan
vanhojen ajoneuvojen hitaasti vieriessä miltei alastonta lehtikäytävää;
surusta, sisällisestä taistelusta ja mielenliikutuksesta väsyneenä
joutui hän jonkunlaiseen tiedottomuuteen, josta silloin tällöin
peljästyneenä havahtui.
Kuluneena yönä ei hän ollut hetkeäkään nukkunut. Hän ei ollut
uskaltanut laskea päätään patjalle, sillä hän tiesi hyvinkin, että
heti, kun hän ummistaisi silmänsä, saisivat entiset ajatukset vallan
hänessä ja hän tahtoi koettaa poistaa ne. Koko pitkän yön oli hän
istunut vuoteellaan kasvot käsissään. Seinällä riippuva isänsä kuva oli
pimeässä ikäänkuin saanut elämän ja hän tunsi, että isä taukoamatta
rankaisevasti ja moittivana häntä katseli; isän katse häntä kokonaan
rusenti. Viimein oli hän tuskissaan menettää järkensäkin; vasta päivän
valjettua ja kun hän huomasi ihmisiä olevan liikkeellä, oli hän tullut
tuntoihinsa.
Heti aamiaisten jälkeen jätti hän kreivittären hyvästi, joka halusi
viettää päivän loppupuolen yksinäisyydessä. Kreivitär oli lyhyesti ja
jokseenkin kylmästi sanonut jäähyväisensä, josta Aune oli iloinen. Hän
halusi jättää jälkeensä niin vähän hyviä muistoja kuin mahdollista
paikkaan, jota hän tästälähin tulisi muistelemaan. Mutta kun hän
etehisessä näki pienen villakoiran, joka iloisena ja huoletonna juoksi
häntä vastaan tullakseen hyväillyksi, hyrähti hän itkuun; ja kun ei
kukaan nähnyt, otti hän pikku toverinsa syliinsä ja suuteli sitä
intohimoisesti.
Viime hetkeen saakka oli hän heikosti toivonut vielä kerran näkevänsä
_hänet_. Koko päivän oli hän sykkivin sydämmin seisonut huoneensa
ikkunassa ja katsellut Vejthöjnillä olevata kiviroukkiota. Joka kerta,
kun kuuli linnanpihalta lähestyviä askeleita tahi ääniä etehisestä,
säpsähti hän luullen kreivin tulevan. Mutta päivä meni ja pimeys alkoi;
-- ja vaunujen vieriessä portista, lähetti hän ajatuksissaan viimeiset
jäähyväisensä hänelle.
Tulevaisuus oli synkkänä hänen edessään. Ainoastaan sen hän tiesi,
että hän nyt oli matkalla parin peninkulman päässä olevalle
rautatie-asemalle, jossa hänen tuli odottaa yö-junaa, joka veisi hänet
vanhojen tätiensä luo; heidän luonaan aikoi hän asua kunnes saisi uuden
paikan. Kotiseudulla olevien ystävien luo ei hän tahtonut palata.
Omituisella pelvolla muisteli hän vanhoja, tuttuja paikkoja ja isänsä
hautaa. Pois täytyi hänen päästä, kauas pois kaikesta, seutuun, jossa
ei kukaan häntä tunne ja jossa hän särjetyin sydämmin voi vetäytyä
yksinäisyyteen.
Hän muisteli iltaa, jolloin hän surusta ja murheesta runneltuna tuli
ajaen linnaan. Hän ei käsittänyt, että oli vasta kuukausi kulunut
mainitusta illasta. Kaikki oli kuin unta vaan. Tuntui, kuin olisi hän
elänyt koko pitkän elämän siitä ajasta ja jälellä oli nyt ainoastaan
tyhjyyttä, pimeyttä, ja pitkällinen, tuskallinen kuolema.
Hän huomasi, että tie teki käänteen ja vähän jälkeenpäin näkyivät valot
suomajoista. Siinä ne olivat samassa kurjassa rivissä, seinät
sisäänpäin vaipuneina ja ikkunat puoleksi peitettyinä, joiden
repaleitten yli hän voi nähdä köyhien kotiin ja joiden puute ja hätä
oli saattanut veren hänen suonissaan nopeammin virtaamaan.
Mutta muistellessaan, mitä kreivi oli lausunut näistä "elämän
lapsipuolista", huomasi hän, että hän oli oikeassa. Ei ainoatakaan
ollut heidän joukossaan, jonka kanssa hän ei olisi tahtonut vaihtaa, ei
ainoatakaan niin köyhää, kun hän tällä hetkellä.
Puron yli johtavan sillan luona pysähtyivät vaunut yht'äkkiä; kuski
huusi jotakin ja pari ääntä vastasi yht'aikaa aivan lähellä.
Aune huomasi, etteivät asiat olleet oikein. Hän avasi heti akkunan ja
näki koko joukon ihmisiä, -- miehiä, vaimoja ja lapsia -- joita oli
kokoontunut mustan ruumiin ympärille, joka makasi pitkänään maassa
liikkumattomana kuten kuollut. Pari miestä kumartui ruumiin ylitse ja
Aune kuuli, kuinka he kiukussaan monta kertaa lausuivat kreivin nimen.
Aunea pöyristytti.
Samassa sattui lyhdystä tuleva valo makaajan kasvoille ja hän näki
pitkän, punertavan huuliparran, josta hän tunsi hänet samaksi
henkilöksi, jonka oli tavannut lehtokujassa ja luullut kreiviksi.
-- Kuinka, hemmetissä, on noin käynyt? kysyi vanha kuski.
-- Kuinkako on käynyt? mutisi moni. -- Niin, niin, tiedustelkaa "tuolta
ylhäältä."
-- Kuka on syyllinen?
-- Tuhat tulimmaista! huusi mahtava sankari, joka avopäin paidan hihat
ylös käännettyinä valmisteli muutamista laudanpätkistä ja purjekangas
kappaleesta paareja. -- Eihän sitä tarvitse kysyä; luonnollisesti on
teidän mielipuoli kreivinne huvitellut itseään. Mutia nyt onkin -- s--i
soikoon -- tuleva loppu leikistä; sen olemme vannoneet.
-- Niin, niin! totta se! lisäsi toinen.
-- Meitä ei suinkaan haluta odottaa kunnes hän lyö meidät kaikki työhön
kykenemättömiksi. Sitä aiomme estää. Ellei "hänen armonsa" tästälähin
tahdo hänestä vaaria pitää, niin kyllä me -- tuhat tulimmaista --
pidämme huolta, että hän pysyy aisoissaan. Joskin minä jälestäpäin
kadottaisin sekä jalkani että käteni, aion kuitenkin opettaa
herraselleni ihmisten tapoja. Me, työväki ja köyhempi kansa, emme saa
olla vähänkään pyöröpäisiä, jos olemme, pannaan meidät heti salpojen ja
lukkojen taa. Mutta kreivi -- Jumala varjelkoon -- hän saa lyödä
ihmisiä niin, että tulevat kenties koko elinajakseen työhön
kykenemättömiksi, joskin hän on hurjan hullu. Mutta niin ei enään
tapahdu, siitä saatte olla varmat. Hänestä kylläkin pidetään huolta nyt
-- sen olemme vannoneet.
Hyvä-huuto seurasi hänen sanojaan.
-- Mutta kuinka, hitto vieköön, on tämä tapahtunut? kysyi vanhus
uudelleen.
Eräs vaimo tuli hänen luokseen ja kertoi tapauksen tärkeimmät kohdat.
Kreiviä ei ollut näkynyt sitte kuin edellisenä päivänä suolla ja kun
metsänvartija kuuli, ettei hän ollut linnassakaan käynyt, tuli hän
levottomaksi. Pimeän tultua aikoi hän mennä kreiviä etsimään, sillä
kreivitär oli antanut käskyn etsiä häntä, jos hän sattui viipymään
tavallista kauemmin. Mutta hän ei ollut vielä ovea edemmäksi
kerjennyt, kun näki jo kreivin tulevan vuorelta. Jo etäälle näki hän,
että kreivi astui horjuen ja jalkansa kävivät ristiin; ja kun hän meni
häntä vastaan ja nosti hattuaan, seisoi kreivi kauan sanaakaan
puhumatta ja katseli häntä kummallisesti hymyillen. Mutta yht'äkkiä
tuli hän kuolon-kalpeaksi, ja löi nyrkillään metsänvartijata kasvoihin,
niin että tämä, joka ei kerjennyt puolustaa itseään, kaatui
tunnottomana maahan murtaen toisen jalkansa.
Puoli tuntia sitten oli tämä tapahtunut. Kun metsänvartija tuli
tuntoihinsa, oli kreivi kadonnut eikä metsästyskojussa ollut ketään
apuun kykenevätä, sillä vanha Anna, joka hoiti taloutta, oli vähän
varemmin mennyt linnaan, missä vietti yönsä. Hän oli silloin ruvennut
huutamaan apua, kunnes työstä palaava mies sen kuuli ja haki muita
ihmisiä apuun.
Heti lähetettiin sana Nörrekjaeriin, sillä päivän selvää oli, että
kreivi oli tullut rutihulluksi. Kymmenkunta suomökkien asujamia lähti
häntä etsimään viedäkseen hänet linnaan. Muutenhan täytyi peljätä mitä
hyvänsä tapahtuvaksi, kun hän noin hurja oli. Olihan hän jo kerran
aikonut tappaakin itseään ja nyt oli parasta ajoissa koettaa estää
mahdollisesti tapahtuvia onnettomuuksia. Pieni poika oli nähnyt hänen
menevän vuorille ja koska nyt oli kuutamo, luulivat he piankin
löytävänsä hänet.
Vaunuissa istui Aune ja kuuli kaiken tämän ja veri jähmettyi hänen
suonissaan.
Mutta pian tuli hän tajuntaansa. Ei, tätä hän ei voinut kestää. Hän
ymmärsi kaikki. Nyt tiesi hän, kuinka suuresti kreivi oli häntä
rakastanut ja hän itse oli syyllinen kaikkeen. Tulkoon mitä tuleekin --
hänen täytyi, hän tahtoi pelastaa kreivi.
Aavistus sanoi hänelle, että kreivi oli Vejrhöjnillä; ajattelematta
avasi hän hiljaan vaunujen oven siltä puolen, missä ei kukaan häntä
nähnyt ja hiipi ulos. Kaikkein huomio oli kiintynyt metsänvartijaan,
joka jo vähän liikutti itseään, eikä kukaan huomannut hänen pakoaan.
Hengästyneenä saapui hän vähän ajan perästä Vejrhöjnin alapuolella
olevaan pieneen laaksoon.
Täällä oli tyhjää ja hiljaista.
Silloin muisti hän pienen metsäkojun, missä oli ensi kerran kreivin
nähnyt. Mitään ajattelematta, miltei tietämättä, mitä teki, riensi hän
samaa leveätä polkua, jota olivat ensi päivänä yhdessä kulkeneet.
Jo kauas kuuli hän suurta huutoa, laulua ja melua kojusta. Pelkäämättä
meni hän lähemmäksi ja katseli akkunasta tupaan.
Tupa oli täynnä väkeä. He olivat kokoontuneet puusohvan edessä olevan
pöydän ympärillä, jossa oli olutpulloja sekä iso viina-astia. Köyhää
kansaa oli täällä koossa ja Aune tunsi monta heistä. Täällä loistivat
heidän silmänsä elämän halusta ja ilosta. Isäntä itse, vanha,
puolisokea ukko, istui sohvakulmassa, ja hymyili houkkamaisesti.
Toiset kilistelivät pullojaan ja lauloivat, uunin edessä istuva
puolikasvuinen poika soitteli käsi-urkuja. Pimeässä nurkassa istui
mustahapsinen tyttö. Hänen vieressään, käsi hänen kaulallaan -- eikö se
ollut? -- --
Aune oli huutamaisillaan.
Mutta samassa huomasi hän, ettei se ollutkaan kreivi, vaan joku toinen
nuori, vaaleaverinen mies suomajoilta. Hän näytti päihtyneeltä ja
intohimoisesti he suutelivat toisiaan.
Hän riensi pois.
Miltei tiedotonta kävi hän kaikkia polkuja, joissa he tapasivat kävellä
ja haki kaikki rotkot ja laaksot. Hänen täytyi -- hän tahtoi löytää
kreivi ennen tuin oli myöhäistä. Ajottain oli hän kuulevinaan
takaa-ajavien ääniä ja tuskissaan ollen, näki hän, kuinka he
heittäytyivät kreivin yli, taistelivat hänen kanssaan ja viimein veivät
hänet sidottuna pois. Se ei saanut tapahtua!... Kun hän vaan kykenisi
huutamaan! Vieläkin oli hän vakuutettu kreivin täällä olosta, että hän
oli hakenut juuri tämän paikan...
Samassa näki hän edessään olennon, joka liikkumattomana istui kasvot
käsissään.
Se oli kreivi.
Aune seisahtui kuten maahan naulattuna. Mutta kreivi oli kuullut hänen
askeleensa, otti kätensä kasvoiltaan ja asettui vastustusasentoon.
Kuutamo valaisi häntä. Hän oli avopäin, vaatteensa olivat revityt,
katsantonsa hurja ja miltei tuntematon.
Aune oli vaipunut kanervikolle peittäen kasvonsa. Kreivi ei tuntenut
häntä, vaan huusi hänelle asioita, joita hän ei ensinkään ymmärtänyt.
Aune huomasi, että hän oli aivan raivoissaan ja uhkasi häntä
nyrkillään. Silloin Aune nousi äkisti ja sanoi äänellä, joka värisi
pelosta ja tuskasta:
-- Jumalani!... Ettekö tunne minua?... Voi, kuulkaa minua!
Mutta hän seisoi yhä liikkumattomana, huusi ja pui nyrkkiä.
Aune painoi käsillään rintaansa. Oli kuin sydänmensä olisi haljennut.
Sitten nosti hän kätensä uhkaavasti taivasta kohti huutaen:
-- Isä... isä! ja vaipui polvilleen.
Samassa oli hän taas kuulevinaan takaa-ajavien äänet. Hän väänteli
käsiään ja ojensi ne rukoilevasti kreiviä kohti:
-- Kuulkaa!... ah, kuulkaa minua! Teidän täytyy paeta!...
kiiruhtakaa!... Ettekö kuule heidän tulevan?... He aikovat ottaa teidät
kiinni. Jumalan tähden, paetkaa, paetkaa! Katsokaa minua... ettekö
tunne minua?... Minä olen Aune Thorbjörnsen...
Nimeä kuullessa värisi hänen ruumiinsa. Hän astui askeleen taaksepäin
ja tähysteli häntä, kuten näkisi hän näyn.
-- Tunnen... luulen... sanoi hän tuskin kuuluvasti. -- Kuinka olette
tulleet tänne?
-- Kuulin, mitä aiottiin tehdä teille. Tointukaa, Herran tähden! He
löytävät teidät pian, ellette pakene... Muistatteko korkeitten vuorten
välissä olevan pienen tuvan vanhaa akkaa -- häntä, jonka luona
hiljattain olimme?... Menkää sinne... Sieltä ei kukaan etsi teitä...
mutta rientäkää, rientäkää, ennenkuin on myöhäistä!
Mutta hän ei kuullut Aunen sanoja. Hän oli astunut lähemmäksi ja he
seisoivat vastakkain. Huulensa liikkuivat ja silmistään loisti
heikkomielisyyden tuli. Aune kääntyi paetakseen; mutta samassa tarttui
kreivi suonenvedontapaisesti häneen ja veti häntä sellaisella voimalla
luokseen, että hän vaipui tunnottomana hänen rinnalleen.
* * * * *
Tyhjät vaunut vierivät hiljalleen maantietä pitkin kahden peninkulman
päässä olevalle rautatien-asemalle, ne pysähtyivät kestikievari-talon
eteen, jossa joukko talonpoikia istui ja joi. Tallirenki tuli ja avasi
vaunujen oven, jonka jälkeen hän sanoi kuskille:
-- Mitä tavarata te tänäpänä kuljetatte?
-- Voitte kai nähdä, murisi hän.
-- En, totta tosiaan.
-- Mitä se on?
Mutta kun vanhus oli kavunnut kuskinistuimelta ja katsonut vaunuihin,
kalpeni hänen äyriäissaksensakin ja hän tähysteli säikähdyksestä
mykkänä avaruuteen.