Jo seuraavana iltana, pimeän tultua, seisoivat vanhanaikaiset,
kreivittären omat häävaunut linnanpihalla pääkäytävän edustalla
viedäkseen Aunen Nörrekjaeristä. Vaikkakin taivas oli pilvetön, istui
vanha kuski nytkin kummitakki korviin saakka vedettynä, niin että
ainoastaan punanen nenä, äyriäissaksien tavoin, pistäytyi takin
kauluksen nipujen välistä. Silloin tällöin huiski hän maltittomasti
piiskaa tavalla, josta hyvin saattoi käsittää, ettei tälläkään kertaa
kreivillisen perheen jäseniä hänen huostaansa uskota.
-- Kirotut naiset, jotka eivät koskaan saa ajoissa itseään kuntoon!
mutisi hän.
Viimeinkin tuli Aune portaille ja häntä seurasi neiti sekä
kiharahiuksinen kamarineitsyt. Hän oli aivan kalpea ja näytti kuin
pyörrytys olisi häntä kohdannut astuessaan portaita alas.
Neiti jäi ovelle seisomaan, josta vielä kerran katseli Aunea uteliaasti
ja vakoilevasti. Kamarineitsyt sitä vastoin seurasi kyynelsilmin
vaunuille, kääri liikuttavalla huolellisuudella vaipan Aunen jalkojen
ympäri ja pani kaikki hänen tavaransa paikoilleen. Eroaminen neidistään
liikutti häntä niin, että, kun hänen piti sulkea vaunujen oven, hapuroi
ja hapuroi hän lukkoa, kunnes kuskinpaikalla istuvaa ukkoa suututti.
-- Kirotut naiset! mutisi hän jälleen. -- Eiväthän he, hemmetissä, voi
oveakaan sulkea!