Oli leuto, kaunis ilta, muutama kuukausi myöhempään.
Sevillan laakealla katolla, nojaantuneena massiivisen kehyksen yli,
jossa oli tomaatteja ja kasviksia isoissa, punaisissa savi-astioissa
pitkin muuria, seisoi nuori nainen valkeassa puvussa ja katseli torilla
olevata ihmishälinätä.
Aurinko oli vast'ikään mennyt mailleen sinertävien vuorten
taakse lännessä ja samassa värittänyt toisen puolen taivasta
karneoolinpunaiseksi. Kaupungin monista kirkoista ja luostareista,
joiden lukemattomat pienet huiput olivat muita rakennuksia ylempänä,
muistuttaen kyyhkyislakkaa, kuului rukouskellojen ihmeen kaunis soitto;
kukista ja hedelmistä levisi ilmaan suloinen tuoksu.
Torilla, jossa pian tuli pimeä, oli puhuvia, nauravia ja laulavia
ihmisiä, joita tulvi kapeista kujista saadakseen hengittää raitista
ilmaa. Joukko kaasulyhtyjä sytytettiin katujen käytävillä ja torilla
paloi iso rovio, jonka ympärille kansaa kerääntyi nokisten miesten
viereen, jotka tulella paahtoivat papuja mataloissa rautapannuissa.
Siellä ja täällä näkyi vedenkantajia, isot savi-astiat olalla, ja
pienten vesimyymäläin edustalla tungeskeli nuorukaisia ja neitosia
iloiten ja riemuiten. Ei kukaan paheksinut, että rakastunut nuorukainen
painoi palavan suutelon valittunsa kaulalle tai povelle. Vanhatkin
hymyilivät tyytyväisinä, vieläpä lausuivat kehoittavia sanoja nuorille,
pienet aasit kuljettivat raskaita positiiveja ja muulta taholta kuului
kitarrin lumoavat äänet. Soiton innostuttamina rupesi pari siellä,
toinen täällä tanssimaan.
Nuori nainen valkoisessa puvussa -- Aune -- katseli maailman hyörinätä
ja pyörinätä, ajatuksensa kiitivät kotiinsa, sumupeitteisiin soihin
kaukana pohjoisessa, jossa kylmyys ja pimeys vallitsee. Hän muisteli
yksinäistä, pientä majaa korkeitten vuorien välissä ja kyssäselkäistä
vanhaa vaimoa, jonka luona hän ja ystävänsä olivat pimeänä syys-yönä
löytäneet suojaa rakkaudelleen ja turvapaikan itselleen. Pienissä,
yksinkertaisissa huoneissa, joiden pieninkin omituisuus oli jäänyt
hänen muistoonsa, olivat sumumaiset pilvet poistuneet heidän
mielistään. Täällä oli hän jälleen tullut täyteen tajuntaansa ja kun he
seuraavana yönä jättivät vanhuksen hyvästi paetakseen maasta, oli
heidän taivaansa sininen; ainoakaan pilvi ei sen jälkeen ollut heidän
onneaan pimentänyt.
Ensi aikoina oli Aune tosin -- etenkin unissa -- nähnyt isänsä
uhkaavana edessään. Mutta rakastettunsa suutelo poisti sen heti. Oli
kuin tuo isän varjo ei oikein viihtyisi etelän valon ja kukkain
joukossa ja nyt se ainaiseksi katosi hautaan.
Hänen onnensa oli täydellinen, kun kreivittäreltä, joka viimeinkin oli
saanut tietoja heidän olinpaikastaan, tuli kirje. Hänen ihmeekseen ei
kirje sisältänyt ainoatakaan nuhtelevaista sanaa, sitä hän vaan
suri, ettei poikansa eikä Aunekaan ollut sanallakaan ilmoittaneet
salaisuuttansa hänelle. Hän oli varmasti vakuutettu, että pojalleen oli
onneksi, mitä oli tapahtunut; kaikesta päättäen, ei hän hetkeäkään
epäillyt, että poikansa oli löytänyt juuri sen, joka kykenee
palauttamaan häntä huonoilta teiltään. Tosin olisi hän toivonut, että
he toisella tavalla olisivat yhtyneet liittoon; ja vaikkakin hän omasta
puolestaan piti rakkauden siteen ainoana sitovana, pyysi hän kuitenkin,
että he tulevaisuutta varten antaisivat kirkonkin vahvistaa liittonsa.
Hartaasti toivoi hän myöskin, että he pian tulisivat kotiin; hän tunsi
loppunsa lähestyvän ja tahtoi mielellään kerran vielä nähdä heidät
ennen kuolematansa.
Aune, tuossa seisoessaan, muisteli kirjettä ja kyyneleet nousivat hänen
silmiinsä.
Silloin huomasi hän käden hiljaa laskettavan hänen vyötäreilleen. Mutta
hän ei kääntynyt; aivan hyvin tunsi hän tämän käden. Huulensa
hymyilivät ja päänsä painui sivulle päin, kunnes se löysi luonnollisen
lepopaikkansa toisen hartioilla. Molemmat kätensä pani hän sitte
kädelle, joka oli hänen vyötäreillään ja tuntiessaan pitkän, hellän
suudelman otsallaan, ummisti hän silmänsä ja nojautui lujemmasti
ystäväänsä.
Näin seisoivat he kauan liikkumattomina. Torilla tuli vähitellen
hiljaista. Ihmisjoukot hajaantuivat ja pimeys peitti kaupungin. Viimein
sammutettiin lyhdytkin ja ainoastaan kirkkaat tähdet pilkistivät
taivaalta alas molempiin rakastuneihin.
-- Mitä sinä ajattelet? kysyi kreivi poistaen kädellään hiukset hänen
otsaltaan.
-- Sinä et koskaan voisi sitä arvata.
-- Eihän sinulla vain ole ikäviä ajatuksia? Minusta sinä olit itkenyt,
kun minä tulin.
-- Mutta en surusta.
-- No, silloin on kaikki hyvin.
-- Muistelin päivää -- muistatkohan sinä sen? -- kun me istuimme
alapuolella Vejrhöjniä. Kuulimme silloin vanhan Jaakko-paimenen
laulavan, ja kun minä kysyin, miksi siellä kotona oli niin monta
heikkomielistä, sanoit sinä syyn olevan sen, että linnassa kummitteli.
Mitä oikeastaan sillä tarkoitit? Sitä en koskaan saanut tietää.
-- Etkö koskaan siellä kotona mitään huomannut?
-- Mitä?
-- Etkö koskaan nähnyt punasilmäistä kissaa ja miestä, jonka hampaat
kalisivat? Etkö myöskään kuullut koiraa, joka itkee kuten ihminen, tai
kanaa, joka laulaa joka juhannus-yö -- kaikki tapahtuu suolla?
-- Mitä oikeastaan tarkoitat?
-- Sitä on vaikea selittää, ellet itse ole mitään huomannut. Mutta,
etkö tosiaankaan ole kuullut kanojakaan, jotka laulavat?... Etkö
nytkään... kun olet omani?...
Aune katsahti ylös ja hymyili punastuen, Sitten pani hän molemmat
kätensä hänen kaulalleen ja suuteli häntä intohimoisesti.