XI.

Samana iltana istui kreivitär hämärissä yksinään kammiossa. Aune oli

vastikään jättänyt hänet. Hän istui käsi poskella ja tirkisteli tuleen,

jonka hehkuva valo valaisi huoneen. Katsantonsa oli synkkä ja

miettiväinen. Sivu-ovi avautui ja neiti astui kuulumattomin askelin

matolla sytyttääkseen lamput. Mutta silloin katsahti kreivitär ylös ja

sanoi:

-- Odottakaa hetkinen... Tahdon mielelläni puhua kanssanne vähäsen,

neiti Leidersdorff. Tulkaa istumaan.

Neidin kääpiömäinen ruumis värisi. Varovaisesti lähestyi hän, laihat

kätensä ristissä ja korvat höröllään. Harvoin seurasi mitään hyvää, kun

hänen armonsa pyysi häntä istumaan.

-- Sanokaa, alkoi kreivitär vihdoinkin, kun neiti oli istuutunut häntä

vastapäätä olevan tuolin äärimmäiselle reunalle -- ettekö ole

huomanneet muutosta neiti Thorbjörnsenissä viimeisinä päivinä?...

Tarkoitan, että hänen ulkomuotonsa näyttää kuin puuttuisi häneltä

jotakin. Voitteko aavistaa mitä?

-- Kyllä, teidän armonne... Neidillä on ollut kova hampaan- ja

päänpakoitus, sanoi neiti, joka aina kreivittären läsnä ollessa käytti

valittuja lauseparsia.

-- Vai niin, mutta täytyypä löytyä toinenkin syy. Sanokaa, onko

luultavata, että joku linnasta tai joku muu, jonka kanssa hän on ollut

tekemisissä, ei ole ollut ystävällinen tai on jollakin tavoin loukannut

häntä?

-- Ei, mahdotonta, sanoi neiti varmasti.

-- Sanon teille, miksi sitä kysyn. Muutama minuutti sitten pyysi hän

lupaa saada lähteä täältä hakeakseen muuta tointa.

-- Jumalani, virkkoi neiti.

-- Kysyin syytä siihen, mutta sitä en saanut tietää. Hän vaan uudisti

pyyntönsä ja selvästi huomasi, että jotakin vakavampaa laatua oli asia,

joka saattoi hänet moista ajattelemaan... Ettekö todella aavista mitään

syytä?

Neiti punehtui hieman, yskähti ja vastasi vihdoin:

-- Kyllä... jos teidän armonne suvaitsee, että puhun suoraan,

peittelemättä, niin kenties...

-- Puhu!

-- Teidän aronne muistaa kai, ettei neiti Thorbjörnsenin isä -- Jumala

armahtakoon minua -- oikein ollut muitten ihmisten kaltainen. Teidän

armonne luonnollisesti ei puutu sellaisiin asioihin, mutta olen kuullut

ihmisten sanovan, että hän monesti saarnastuolistaankin lausui ankaria

sanoja linnasta ja kreivi-vainajasta. Luulenpa, että neiti

Thorbjörnsenissä on vähän samaa vikaa.

-- Onko teillä tukea luulollenne?

-- On. Nähkääs, teidän armonne, kun me iltasin istumme tuolla sisällä,

kuten teidän armonne tietää, juttelemme milloin mistäkin; silloin

kerron välistä elämästä ja oloista linnassa menneinä aikoina, jolloin

kreivi-vainaja vielä eli. Luonnollistahan oli, että kerroin, sillä

luulin sen huvittavan häntä. Ennen en ole mitään huomannut, hiljaa kuin

hiiri on hän istunut ja kuunnellut. Mutta tuonoin -- toissapäivänä --

nousi hän aivan kalpeana ja puhui asioita, joita en voi kertoa edes

teidän armollenne. Selvään huomasi, että isän kauheat opetukset olivat

juurtuneet tytössä ja tehneet hänet aivan poissa suunniltaan, jotta

minäkin jo säikähdyin.

-- Mahdollista kyllä, sanoi kreivitär hajamielisesti. -- Mutta

sanokaa... Ei suinkaan hän ole nähnyt kreiviä? Ei suinkaan poikani ole

ollut kotona neiti Thorbjörnsenin täällä olo-aikana?

Tarkkaavaisesti ja tuskastuneena katsahti hän neitiin tämän vastatessa:

-- Ei, teidän armonne, ainoastaan neiti Thorbjörnsenin sairauden ensi

päivinä.

-- Vai niin, sanoi hän katsellen ympärilleen huoneessa -- kysyn vaan

sentähden, että tuntuu vähän kummalliselta, että hän tahtoo jättää

linnan, vaikkei ole nähnytkään kreiviä. Mutta kenties on hän sattumalta

tavannut kreivin;... onhan hän hyvin paljon kävellyt näillä seuduilla

-- ja välistä viipynyt retkillään hyvinkin kauan, niin että minusta on

aivan luonnollista, että hän on kohdannut poikani.

-- Ei, ihan varma on, ettei hän tunne kreiviä.

-- Kuinka voitte olla asiasta niin varma, neiti Leidersdorff? sanoi

kreivitär äänellä, minkä tuli ilmaista välinpitämättömyyttä.

-- Tiedän sen siitä, että hän pari päivää sitten kysyi, millainen

kreivi on, onko hän pitkä vai lyhyt, vaalea vai tumma, sekä paljo muuta

hän tiedusteli kreivistä...

-- No niin, olkoon asian laita kuinka hyvänsä, keskeytti häntä

kreivitär kärsimättömästi, -- niin on kaikki jo päätetty. Tietysti en

ole voinut kieltää häntä lähtemästä. En halua pitää talossani ketään,

joka ei täällä viihdy. Itse asiassa en mielelläni luovu hänestä. Olin

ruvennut pitämään hänestä. Hän on niin kaunis, ja avomielinen on hän,

sekä olentonsa on miellyttävä... Nyt voitte sytyttää lamput, neiti

Leidersdorff! --

Suurta hämmästystä herätti linnassa tieto, mikä samana iltana levisi,

nimittäin, että Aune jättää linnan. Kreivitär ei ollut ainoa, joka oli

ruvennut pitämään kauniista lapsesta, joka itse ei koettanut ketään

miellyttää ja oli kuitenkin aikaa myöten tullut kaikkien suosikiksi,

palvelusväki oikein kilpaili, kuka heistä vaan saisi häneltä

ystävällisen hymyn tai sanan. Jokaista heistä oli huolestuttanut

silminnähtävä muutos, mikä hänessä viime päivinä oli tapahtunut ja jota

ei kukaan voinut olla huomaamatta vaikka hän kaikin tavoin koetti

salata mielentilaansa. Turhaan kokivat he miettiä mikä oli häirinnyt

heidän suosikkinsa mielenlepoa.

Muutamat palvelustytöistä luulivat, että hän oli sairas; toiset

arvelivat, että hän oli uskonhäiriössä, koska hänellä, papin tyttärenä

ollen, luonnollisesti oli moniaita kiusauksia ja muuta senkaltaista.

Sitäpaitse oli kiharahiuksinen kamarineitsyt huomannut, että Aunen uusi

testamentti oli viime aikoina aina ollut avoinna hänen pöydällään;

kerran, kun hän oli tavannut Aunen portaissa, oli vimmattu tuska

kuvastunut hänen katseessaan, aivan kuin näkymätön olento olisi häntä

seurannut tai kuin olisi häneltä ollut omantunnonvaivoja.

Kukaan ei tullut ajatelleeksikaan, että kreivi mahdollisesti olisi

häirinnyt hänen mielenlepoaan -- ei kukaan, ainoastaan neiti

Leidersdorff ja hänkin nyt yht'äkkiä.

Keskustelusta kreivittären kanssa oli hän saanut asiassa vähä valoa,

jonka loisteessa hän alkoi huolellisesti seurata kutoman erilaisia

lankoja -- ja ihmeellistä kylläkin, moni pieni, mitätön asia, jota hän

ennen ei ollut minään pitänyt, saivat tässä valossa toisen muodon.

Hän huomasi nyt, että Aune usein viime aikoina oli kysynyt kreivistä.

Ensi kerralla oli hän hyvin tarkkaan tiedustellut kreivin ulkomuotoa.

Sen jälkeen oli Aune säännöllisesti joka ilta ruvennut samasta asiasta

puhumaan ja häntä, joka ennen oli ollut niin väliäpitämätön linnan

henkilöistä ja oloista, häntä innostutti nyt kaikki, vanha kreivi,

Maunu kreivi ja elämä linnassa muinaisaikoina, mutta ennen kaikkea

halusi hän kuulla nuoresta kreivistä, hänen lapsuudestaan,

ensimmäisestä nuoruuden ajastaan ja kaikesta, mikä vaan häntä koski.

Viimein oli hän aivan suoraan kysynyt, oliko tosiaankin totta, että

kreivi oli pitänyt yhteyttä metsämökissä asuvan tytön kanssa ja oliko

elämänsä ollut hurjaa ja kelvotonta. Nyt muisti neiti, että hän kerran,

tästä puhuttaissa, oli katsahtanut Auneen ja oli tämä silloin ollut

luonnottoman kalpea sekä ummistanut samassa silmänsä aivan kuin olisi

taistellut sanomattoman tuskan kanssa. Neiti oli ensi hetkessä luullut

hammastaudin kiusaavan häntä, mutta heti sen jälkeen oli Aune äkisti

noussut paikaltaan ja ankarassa mielenliikutuksessa ollen, oli hän

kironnut linnaa ja koko kreivillistä perhettä niin, että neiti oli

ollut pyörtyä kauhistuksesta.

Hänellä oli jo omat ajatuksensa Aunen mielentilasta ja hän oli

päivitellyt isää, joka lapseensa oli istuttanut turmiollista oppia,

mutta siitähän syystä olivatkin kaikki kunnon ihmiset pitäneet häntä

houkkapäisenä. Hän käsitti nyt aivan hyvin levottomuuden, minkä

kolmenkymmenenvuotisella kokemuksellaan oli helpostikin huomannut

piilevän välinpitämättömyyden naamion takana, johonka kreivitär oli

itsensä pukenut.

Oliko se mahdollista? Oliko hän tosiaan tavannut kreivin? -- Olihan se

aivan luonnollista. Mutta mitä oli sitten tapahtunut? Oliko kreivi

puhellut hänen kanssaan ja kenties houkutellut häntä johonkin pahaan

tahi oliko vielä kauheampata tapahtunut? Tässäkö syy hänen lähtöönsä?

Tarkemmin asiata mietittyään, ei neiti Leidersdorff sitä kuitenkaan

voinut uskoa.

Hän muisti pientä kohtausta edellisenä iltana, johon hän ei silloin

huomiotansa juuri kiinnittänyt, mutta joka nyt näytti kummalliselta. He

olivat jälleen -- neiti ei tietänyt minkä johdosta -- ruvenneet

puhumaan kreivistä ja hän oli kertonut, että kreivitär monasti oli

ajatellut saada kreivin julistetuksi ala-ikäiseksi sekä asetetuksi

holhun-alaiseksi, koska koko seudun väki häntä pelkäsi; sekä että niin

oli jonakin päivänä käyvä, jos vaan hänen hillitsemätön luonteensa

johti hänet tekoihin, jotka voivat tulla yleisön tietoon. Aune oli --

kuultuaan tämän -- tullut hyvin liikutetuksi, kyyneleet olivat nousseet

hänen silmiinsä ja vihdoin oli hän moittinut kreivitärtä, Maunu kreiviä

ja koko perhettä, oli sanonut, että he aina olivat kreiviä solvaisseet

ja tehneet hänelle vääryyttä sekä sen kautta olleet syynä hänen

onnettomuuksiinsa. Vasta sitten, kun oli huomannut neidin kummastelevan

katseen, oli hän yht'äkkiä vaiennut, käynyt tulipunaiseksi sekä heti

jälkeenpäin aivan kalpeaksi. Sitten pani hän työnsä kokoon ja meni

huoneesta.

Tämä osoitti aivan toista tuulta tuin mitä kreivitär oli tarkoittanut

-- arveli neiti.

Mutta olisiko hän tosiaan rakastunut kreiviin -- kreivi Fredrikkiin!

Moinen ajatus oli neiti Leidersdorffin mielestä niin naurettava, että

heti hylkäsi sen. Hän ei vielä ollut nähnyt sitä ihmistä, joka olisi

rakastunut kreivi Fredrikkiin. Hän päätti siis vastaiseksi pysyä

alkuperäisessä ajatuksessaan. --

Samaan aikaan istui Aune huoneessaan. Hän oli niin väsynyt

mietiskelemiseen, niin uupunut sisällisistä taisteluista, että oli

painanut päänsä käsiinsä ja näytti nukkuvan. Mutta sydämmensä tykytti

ankarasti ja ajatukset, joita hän ei saanut poistetuksi, pyörivät hänen

aivoissaan.

Kuten takaa ajettu metsänotus oli hän edellisenä päivänä, kohdattuaan

vieraan vaimon, tullut kotiin linnaan ja varkaan tavoin oli hän --

pysyäkseen salassa -- hiipinyt pihan poikki ja sitten huoneeseensa,

jossa oli miltei tunnottomana vaipunut tuolille. Niin kauan kuin

mahdollista oli, koetti hän olla uskomatta vaimon sanoja. Hän ei

ymmärtänyt, kuinka kukaan saattaisi niin teeskennellä itseään. Mutta

kun hän vihdoin sai selvyyttä asiassa, kun sitä ei kauemmin sopinut

epäillä, silloin valtasi häntä tuska ja häpy, niin suuri, että kokonaan

tahtoi piilottaa itsensä koko maailmalta. Moisen ihmisen kanssa oli

hän puhellut! Moinen mies oli ollut hänen ystävänsä! Hänelle oli hän

hymyillyt; hänen tähtensä kaunistanut itseään kukilla!

Suomukset putosivat hänen silmiltään. PelvoIIa huomasi hän, miten kauas

oli poikennut isänsä tieltä; kuinka linnassa vallitseva syntinen ilma

oli hänenkin mielensä myrkyttänyt.

Katuen heittäysi hän isänsä jalkain juureen, rukoillen hänen apuaan ja

anteeksi antaumustaan. Tuskissaan koetti hän mieleensä johtaa isänsä

muistoa, hakea turvapaikkaa hänen rakkauden siipeinsä suojassa ja imeä

lohdutusta niistä vahvistavista, kehoittavista sanoista, joita isä

sinne tänne raamattuunsa oli kirjoittanut ja joiden kautta hän vielä

nytkin, haudan tuolta puolen, puheli tyttärensä kanssa ja joita sanoja

Aune ei viime aikoina ollut paljo kuunnellut. Hän sulkeutui

huoneeseensa ja vaipui niiden lukemiseen, kunnes hän tunsi ikäänkuin

isänsä olevan lähellä ja tunsi sielussaan samallaisen siunauksen

rauhan, kuin oli tuntenut silloinkin, kun isä tapasi ottaa hänen päänsä

isojen käsiensä väliin, suudella hänen otsaansa ja sanoa: "Lapseni,

sulje sydämmesi maailman pahoilta himoilta, älä kallista korvaasi sen

houkuttelevalle äänelle, ummista silmäsi sen pettävää loistoa vastaan!

Etsi onnesi taivaassa ja ilosi kieltäymyksessä. Silloin Herra sinun

Jumalasi siunaa sinua ja sinä tulet muille siunaukseksi!"

Mutta hän ei ollut kyennyt tukehuttaa sydämmensä ääntä. Vaikkakin hän

päivät ja yöt oli kokenut riistää pienimmänkin kipinän, vieläpä

syntisen rakkautensa muistonkin, jatkoi tämä alati houkutustaan ja

kiihoitustaan, jopa uhkasi rusentaa sydämmensäkin.

Vähitellen oli kaikki selvennyt hänelle. Neidin kertoessa oli hän

vähitellen syventynyt kipeään, haavoitettuun sieluun, joka oli

saattanut hänen oman sydämmensä pelkäämään ja värisemään; hän oli

kärsinyt ja kaivannut yhdessä kreivin kanssa ja ajatuksissaan oli hän

kulkenut kreivin yksinäistä, onnetonta tietä. Hän oli nähnyt, kuinka

hän kasvoi kenenkään häntä ymmärtämättä, väärin tuomittuna ja

ylenkatsottuna, samalla kuin turhamainen, mielistelevä veljensä --

komea narri, jolla oli ylpeiltävänä ainoastaan koiristaan ja hyvin

hoidetusta parrastaan -- kaikkialla tapasi hymyilyä ja helliä katseita

ja jonka tähden kaikkein naisten sydämmet sykki. Kaikki tämä oli

synnyttänyt hänessä katkerata vihaa, hurjaa uhkamielisyyttä, mikä

päivä päivältä kasvoi ja joka oli vienyt hänet epätoivon tielle, missä

hän kokonaan oli menehtynyt.

Hirmuisesti oli Aune kärsinyt ja kun kaikki nyt oli mennyttä, tunsi

hän, kuinka sanomattomasti hän rakasti kreiviä, kuinka jokainen

veripisara hänessä ikäänkuin huusi kreivin perään ikävöimisellä,

himolla, mikä miltei musersi hänet.

Eräänä yönä oli hän nähnyt unen tahi näyn.

Edellisenä iltana oli hän kreivittärelle lukenut kappaleen munkin ja

nunnan kertomuksesta. Koko ajan oli hän koettanut estää kyynelien

vuotamista, kun luki molemmista rakastuneista, jotka -- kun heidän

rikoksensa tuli ilmi ja he ajettiin luostarista -- elivät onnellisina

kuten kaksi taivaan enkeliä, pienessä, vuorten välillä, ruusujen

keskellä olevassa majassa ja jotka hymyilivät sekä kirkon kiroukselle

että maailman ylenkatseelle samalla kun he suudellen ja syleillen

toisiaan nauttivat onnesta ja autuudesta, jonka taivas oli ollut

kieltää heiltä.

Rintansa puristui kokoon kuten tukehtumaisillaan olevan, lukiessaan

heidän rakkaudesta rikasta elämäänsä; yöllä oli hän sitten

uneksinut olevansa silkkipukuun puettu morsian päässään valkoinen

liljankiehkura. Linnan salit loistivat valosta ja pauhaava soitto

kuului ihmisäänien ja maljojen kilinän keskeltä. Ylt'ympäri linnan

paloi vallihaudoilla sauhuavia tulisoihtuja, joiden pitkät tulikielet

nousivat tähtikirkasta taivasta kohti. Itse tanssi hän _hänen_ kanssaan

isossa salissa, jonka seinillä olevat alastomat naiset ojensivat

käsiään häntä kohti toivottaen häntä tervetulleeksi. Onnesta ja

rakkaudesta hurmaantuneena leijaili hän _hänen_ sivullaan ja _hän_

kumartui hänen ylitsensä kuiskaten morsiameni, hempeä morsiameni! --

Silloin avautui seinässä oleva ovi, soitto taukosi ja keskellä hälinätä

näkyi jättiläisolento puettuna kalpeaan, ruskeaan kaapuun, partansa oli

pitkä ja harmaa; Aune oli tuntenut isänsä. Vakavin, hitain askelin meni

tämä Aunea kohti, kasvonsa olivat kalpeat kuten kuolinvuoteella

maatessaan, katseensa synkkä ja surullinen. Häntä seurasi joukko

repaleisia ja nälkääntyneitä olentoja, suomökkien köyhiä asujamia,

jotka vihaisin katsein ja uhkaavin liikkeisin huusivat: petturi!

petturi! Mutta isä viittasi kädellään ja joukosta astui mustahapsinen

nainen, jonka kasvonpiirteet olivat hurjat ja uhkaavat. Isä otti naista

kädestä ja talutti häntä Aunen luo ja sanoi: "Katso, tämä nainen on

Jumalan edessä kreivin puoliso, jonka hän on hyljännyt tehdäkseen sinut

rakastetukseen. Hänen kyyneleensä ja valituksensa on vuodattava myrkkyä

teidän ilonne maljaan ja puolisosi rikos on oleva kirouksena teidän

elämällenne'" Aune aikoi huutaen heittäytyä isänsä jalkoihin -- --

mutta samassa hän heräsi.

Koko seuraavan päivän oli hän ollut sanomattomassa tuskassa. Kaikkialla

oli hän näkevinään tuon uhkaavan joukon ja kuulevinaan isänsä äänen.

Kun hän aamupäivällä vastaanotti kreivin kirjeen, oli hän taistellut

viimeisen, ratkaisevan taistelunsa. Heti tiesi hän, että kirje oli

kreiviltä, vaikkakin käsi-alaa oli koetettu muutella. Luettuaan hänen

kirjeensä, josta aivan hyvin kävi selville mitä hän tahtoi sanoa,

vajosi Aune tuolille kätkien päänsä käsiinsä.

Kauan istui hän tässä asennossa liikkumatta. Näytti, kun hän ei olisi

uskaltanut katsahtaa ylös, ikäänkuin olisi peljännyt omaa huonettaan,

puiston puita, joiden latvat ulottuivat hänen ikkunainsa yläpuolelle,

kaikkea komeutta, mikä oli kreivin omaa ja jota hän tahtoi hänen

kanssaan jakaa. Häntä värisytti, mutta pontevuudella, voimalla poisti

hän kaikki kiusaukset ja nousi äkisti. Eipä kannattanut asiata enempätä

ajatella. Hän ei voinut elää isänsä kirouksen alaisena ja kantaa koko

maailman ylenkatsetta. Hänen täytyi päästä pois -- pois täältä,

ennenkuin sortui taistelussa.

Iltapäivällä teki hän jo ennen mainitun päätöksen, josta kreivitär oli

neidille puhunut.