X.

Myöhään illalla naputti joku kuusikossa olevan metsämökin ovea.

Punertava valo loisti pienistä ikkunoista pimeyteen, missä yksinäinen

olento seisoi, jalka kynnyksellä, odotellen. Ovi avautui hiljaa

sisäpuolelta ja porstuaan astui puoleksi puettu vanha nainen kynttilä

kädessä.

-- No, mutta, nähkääs kreiviä! virkkoi hän puoli-ääneen astuen askeleen

sivulle. -- Harvinaisia vieraita!

Vastaamatta astui kreivi hänen ohitsensa huoneesen, jossa kynttilä

paloi sohvan edessä olevalla pöydällä. Sohvassa istui tumma-hapsinen

tyttö ja ompeli. Hän loi puoleksi levottoman, puoleksi viekkaan katseen

ovea kohti ja tumma puna levisi hänen kasvoilleen ja kaulalleen kreivin

astuessa sisälle. Mutta hän ei noussut tervehtiäkseen ja vastasi tuskin

kuuluvasti kreivin lyhyeseen tervehdykseen.

Näyttipä kuin hän olisi odottanut kreiviä tulevaksi. Tämä istuutui

tuolille pöydän toiseen päähän ja koiransa ryömi vanhalle paikalleen

uunin eteen.

Vanha nainen, joka jälleen oli sulkenut oven varovaisesti, luotuaan

ensin vakoilevan katseen huoneen ympäristöön, astui kynttilöineen

myöskin huoneesen. Askaroidessaan yhtä ja toista ikkunan luona, josta

hän silloin tällöin salaa tarkasteli pöydän luona istuvia aivan kuin ei

kreivin tulo olisi häntä ensinkään ihmetyttänyt, sanoi hän vihdoin

ivallisella äänenpainolla:

-- Pitkä aika on siitä, kun meillä oli kunnia nähdä kreivi luonamme,

mutta kreivillä on tietenkin ollut muuta ajateltavaa, luulen minä.

Kuinka myöhään kreivi tulee tänäpänä! Isä on jo mennyt nukkumaan ja

itse olen jo niin riisuutunut, että tulisi hävetä. Mutta me emme

voineet odottaa niin harvinaisia vieraita. Kaikessa tapauksessa

tahdomme teitä palvella. Haluatteko lasin olutta eli saanko keittää

kahvia?

Hän vastasi lyhyesti "ei." Näytti kuin olisi vaimo ymmärtänyt kreivin

tarkoituksen, sillä hän otti muutamia vaatteita, mitkä olivat

kuivamassa, sytytti lyhtynsä ja meni juomakeittiöön.

Kun vaimo oli oven sulkenut, katsoi kreivi ensi kerran tyttöön, joka ei

koko aikana ollut liikuttanut itseään. Hänen katseensa oli synkkä ja

äänensä levoton lausuessaan:

-- Sinä olet käynyt hakemassa minua metsänvartijan luona; hän kertoi,

että olit kysynyt minua iltapäivällä. Mitä tahdot minusta?

Tyttö nojasi kyynärpäillään pöytään, kätki kasvonsa työhönsä ja

purskahti itkuun.

-- Kuinka voitkaan sitä kysyä! Kuukauteen en ole sinua nähnyt ja kun

olen etsinyt sinua, en ole koskaan löytänyt -- tietysti sentähden, että

kätkeydyt minulta. Eikö minulla siis ole syytä olla onneton?

-- Sinullako? sanoi hän ivallisesti hymyillen. -- Älä nyt pane ilveilyä

toimeen! Tiedät, että minä tunnen sinut liian hyvin. Puhukaamme sen

sijaan vakavasti. Tulin sanomaan sinulle, että me nyt kohtaamme

toisemme viimeisen kerran.

-- Mitä sanot? virkkoi tyttö katsoen häntä kyynelettömin silmin. --

Kohtaammeko toisemme viimeisen kerran?

-- Kyllä niin. Sinä et saa käydä kysymässä minua -- et

metsästäjämajassa etkä muuallakaan... ymmärrätkö?

Tyttö katsoi häneen vaanien. Hänen pukunsa oli avoinna; hiuksensa oli

hän äskettäin sukinut ja koristellut itseään korvarenkailla.

-- Vai niin, sitenkö ovat asiat, sanoi hän äänellä, mikä ei hyvää

ennustanut ja ryhtyi jälleen ompeluunsa. -- Hyvinkin olen huomannut,

että ajatuksesi on olleet aivan toisaalla. Sitä paitse tiedän aivan

hyvin, mitä viime aikoina olet toiminut.

Kreivi katsahti häneen kysyen:

-- Mitä tarkoitat?

-- Noh, enhän ole sokea. Etkö luule nähneeni, kuinka olet mielistellyt

pientä pappilan tytärtä, joka kerran kävi täällä tietä kysymässä. Aivan

hyvin tunnen teidän pakopaikkanne ja usein olen nähnyt pienen

teeskenteli|ä-neidin käyvän vaanimassa teitä.

Kreivi punehtui. Viimeisiä sanoja kuullessaan, hypähti hän seisaalleen

lyöden nyrkkiään pöytään niin että tuvassa humisi.

-- Pidä suusi... tai käy sinulle huonosti, sen vannon! huusi hän

väristen kiukusta.

Tyttö painot päänsä alas ja istui vähän aikaa yhtä hiljaisena kuin

rotta ollessaan väijymässä; näytti siis siltä, kuin hän olisi peljännyt

kreiviä.

Sitten pani hän ompeleensa pois, heitti esiliinan päänsä yli ja alkoi

taas itkeä.

-- Voi, Jumalani, Jumalani! -- sellainenko onnettomuus minua kohtaisi!

Mihinkä nyt joudun? Mitä ajatellaankaan köyhästä tyttö raukasta, jota

moinen häpeä on kohdannut? Sinun ei tulisi unohtaa, kuinka olet minua

kohdellut ja että sinä, vasten tahtoani, otit minut lemmitykseksesi.

Kreivi istui ajatuksiin vaipuneena, mutta kuullessaan viimeiset sanat,

katsahti hän ylös ja sanoi katkerasti:

-- Minusta sinä jo kyllin kauan olet saanut nauttia siitä jutusta,

Elsa. Tiedä, etten enään mene mihinkään pauloihin. Sinä olit asiaan

hyvinkin myöntyväinen vaikka, viisaasti kylläkin, annoit sille toisen

muodon ja värin. Kauan olit koettanut viekotella minua. Poikana

ollessani, et sinä voinut nähdä minua täällä vuorilla, tulematta

juosten avojaloin ja riettaine tapoinesi luokseni ja aivan hyvin

tiesit, mitä teit, senkin heittiö!

-- Mitä? sanoi tyttö katsoen häneen loukattuna. Mitä syytöksiä tuot

minua vastaan? Oletko kenties unohtanut illan, jolloin linnassa oli

isot tanssijaiset ja sinä tapasit minut lehdossa? Et tahtonut mennä

kotiin luultavasti pelosta, että hienot naiset nauraisivat sinulle, kun

et osannut tanssia. Tuotit silloin koston tyttö-raukalle, joka koskaan

ei ollut sinulle mitään tehnyt, Sanoit tahtovasi naida minut ja paljo

muutakin, jota nyt en voi muistutella, Sittemmin ymmärsin hyvinkin,

että tahdoit siten kostaa kotona oleville, koska he enemmän suosivat

veljeäsi kuin itseäsi. Nyt hylkäät meidät, jotka kaikki olemme

rakastaneet sinua ja jotka olemme koettaneet sinua kaikin tavoin

huvittaa muiden ollessa häijyjä ja tehdessä kiusaa sinulle. Tiedän

myöskin, että ainoastaan täällä viihdyt pelatessasi isän kanssa tai

leikitellessäsi kissojen seurassa. Niin olet itse usein sanonut.

-- Niin, sanoi hän surullisesti hymyillen -- niin viihdyinkin,

vaikkakin tiesin, että te valehtelitte ja petitte minua sekä olitte

kavala kohtaani.

-- Mitä sanotkaan! Jumalani! onko tosiaan sinulla sydäntä puhua

tuollaista?...

-- Älä puhu enempätä! sanoi kreivi äkkiä ja nousi tuolilta. Hän paloi

halusta päästä tästä paikasta ja puhdistaa tomun jaloistaan. -- Ei

kannata puhua siitä enempätä. Tunnet nyt aikomukseni ja olen tullut

tänne tänä iltana jättääkseni sinulle hyvästit! Minusta me voimme erota

sovussa. Sano, mitä vaadit minulta -- ja anna minun sitten olla

rauhassa!

Samassa avautui ovi hiljalleen -- kuten tänne kutsuttuna -- astui äiti

huoneesen ja katseli heitä tarkkaavasti pienillä, vakoilevilIa

silmillään. Mielistelevällä hymyllä kysyi hän, mitä oli tapahtunut ja

tytär kertoi nyyhkien kaikki.

-- No, etkö ymmärrä, Elsa, että kreivi laskee leikkiä -- sanoi hän

viekkaasti ja sammutti lyhtynsä. -- Kreivi ei voi kuvitellakaan, miten

tyttö on viime aikoina ollut aivan kuin mieletön. Lapsi rukka on kaiket

yöt itkenyt, niin että isä ja minä olemme sen seinän lävitse kuulleet.

Eikö ole kauheata? Hänen sekä sielunsa että sydämmensä on niin

kiintynyt kreiviin, että luulen hänen mieluummin kuolevan suin luopuvan

teistä. Tietysti toruin häntä, sillä hänen tuli ymmärtää, ettei kreivi,

joka monasti puhui hyvin kauniisti köyhistä ja onnettomista, tällä

tavalla jättäisi tyttö parkaa onnettomuuteen... varsinkin kun se oli

tapahtunut luvattomilla teillä, vaan että kreivi kyllä tulisi

takaisin... Kreivi tietää varsin hyvin -- sanoin minä -- että moinen

juttu, kun se tunnetuksi tulee, tuottaa paljo ikävyyksiä. Mutta niin

kauan kuin ystävyyttä on olemassa, ei kannata siitä puhua... Muissa

tapauksissa saa asia toisen käänteen... toisissa olosuhteissa... eikö

totta?

Äänensä, joka alussa oli ystävällinen ja mielistelevä, oli vähitellen

muuttunut ivalliseksi, ja viimein miltei uhkaavaksi, kun huomasi, ettei

sanansa saavuttaneet tarkoitettua vaikutustaan. Kreivi oli asettunut

ikkunan luo, selkä huoneesen päin ja vasta vaimon lopetettua, kääntyi

hän katsellen toista ja toista vaimoista halveksien ja inhoten.

Elsa oli jälleen tarttunut työhönsä, mieli muka hyvin loukkaantuneena.

Äiti sitävastoin seisoi yhä vielä ovella ja vastasi kreivin katseesen

hävyttömästi ja sotaan valmiina.

Kreivi koetti voittaa vastenmielisyytensä ja läheni jälleen pöytää,

synkkänä lausuen:

-- Kuulkaa, mitä sanon teille. Olen tullut tänne erotakseni teistä

sovinnossa. Muutamista syistä, joita en saa lähemmin teille selittää,

tahdon, ettei synny mylläkkätä. Ymmärrättekö?... Te ette tule puutetta

kärsimään. Pyytäkää, mitä tahdotte ja koetan tehdä kaikkea, mitä

voimassani on, teidän hyväksenne... Vastapalkkana vaadin että te --

jos... Siinä tapauksessa... että minä sitä toivon -- heti jätätte

paikkakunnan ja ettette koskaan tule tänne takaisin sekä että huone

hävitetään perustuksia myöten. Ymmärrättekö?

Nuori tyttö yhä vaan ompeli silmäillen salamiten silloin tällöin äitiä,

joka painoi päänsä alas ja alkoi nyyhkiä aivan kuin olisi ollut itkuun

purskahtamaisillaau. Hän nosti esiliinakulmansa silmien yli ja katseli

kädessään olevata kynttilätä.

-- No, sehän on toinen asia... Koska kreivi tahtoo maksaa hyvitystä

meille... niin emme saa valittaa. Köyhät ihmiset eivät voi muuta

pyytääkään, vaan täytyy tyytyä siihen, mitä heille annetaan ja olla

kiitolliset. Mutta tuottaahan se häpeätä nuorelle tytölle ja kun

ajattelee, mitä kaikkea Elsa on saanut kärsiä, niin on aivan

luonnollista, että hänen äitinsä itkee! Onhan lapsi raukan elämä miltei

häväisty nyt...

Kreivi keskeytti hänen puheensa ja huusi koiraansa.

Vähän jälkeenpäin jätti hän mökin ja astui nopein askelin rinnettä

alas. Kuun hopeanhohtava valo levisi seudun yli, ja pienessä lehdossa,

mistä tyttö oli puhunut, oli miltei yhtä valoisata kuin päivällä. Mutta

hän sulki silmänsä ja kiiruhti askeleitaan, kuten ainaiseksi olisi

tahtonut poistaa kuluneen ajan synkät muistot. Hänessä oli yksi ainoa

ajatus ja tunne; veri kuohui suonissaan ja sydämmensä tykytti niin

ankarasti, että hänen silloin tällöin täytyi seisahtua ja painaa

kasvonsa käsiään vastaan. Hän oli tehnyt päätöksensä. Huomenna tahtoi

hän selittää kaikki. Ennenkuin aurinko seuraavana päivänä menisi

mailleen, tietäisi Aune kaikki -- tulkoon mitä seurauksia tahansa.

Tenhottomana kulki hän Vejrhöjniin johtavata tietä ja kun hän astui

pieneen laaksoon, jossa oli elämänsä onnellisimmat hetket viettänyt ja

jossa kiviroukkion ja topograafillisen merkin varjo levisi rinteen

yli aivan kuin fantastillinen riimukivi, valtasi hänet ankara

mielenliikutus. Voimakkaasti painoi hän kätensä silmilleen ja hänestä

tuntui, kuin olisivat elämänsä kahleet katkenneet ja raskaat pilvet

haihtuneet.

Oi, olisipa se vaan todellisuus! Silloin hymyilisi hän kaikelle ivalle

ja vääryydelle sekä nauraisi ääneen suruilleen ja kärsimyksilleen!

Silloin salit kotona linnassa laitettaisiin kuntoon juhlallisuutta

varten ja tulisoihdut palaisivat vuorilla niin, että hänen onnensa

tulisi tunnetuksi koko maailmalle... Tai matkustaisivat he pois

vieraasen maahan, asuisivat rannalla olevassa mökissä, eläisivät siellä

kahden ja rakastaisivat toisiaan. Kenkään ei tuntisi heitä, ei kukaan.

Hän löi nyrkillään otsaansa.

-- Unelmia!... pelkkiä unelmia! mutisi hän tyytymättömänä ja kulki

hitaasti suota kohti.

* * * * *

Kahtena päivänä odotti hän Aunea heidän tavallisella yhtymäpaikallaan,

mutta turhaan; kun tätä ei kolmantenakaan päivänä kuulunut, ymmärsi

hän, että Aune jo tiesi kaikki. Hän kirjoitti silloin kirjeen,

missä pyysi Aunea seuraavana päivänä tulemaan tavalliselle

yhtymäpaikalle, hän tahtoi kumminkin ilmoittaa, minkä tähden ei ollut

ennemmin sanonut, ken hän oli. Sanottuna päivänä seisoi hän

Vejrhöjnillä ja katseli Nörrekjaeriä kohti, kunnes aurinko laski suon

taakse.

Mutta kukaan ei tullut.