IX.

Aune oli tuskin ehtinyt sillan yli, kun hän säpsähti ja kalpeni.

Lehtikujassa oli hän huomannut vieraan olennon, joka nopein, kevein

askelin läheni häntä pyssy olalla ja joukko koiria jälessään.

Hetkeäkään ei hän epäillyt, että tämä oli kreivi. Jo kaukaa eroitti hän

punaiset kasvot sekä pitkän punertavan huuliparran, mikä oli kuin kaksi

ketunhäntää. Peljästyneenä katseli hän ympärilleen pakopaikkaa etsien.

Mutta hän oli jo tullut niin kauas lehtokujassa, että pako oli

mahdoton. Hänen täytyi siis kohdata kreivi.

Mitä tuli hänen tehdä? Ainoatakaan ihmistä ei näkynyt. Jos kreivi nyt

seisahtui puhuttelemaan häntä! Kuka tiesi, mitä hän tässä

yksinäisyydessä hänelle tekisi.

Sydämmensä sykki niin, että oli tukehtumaisillaan, kun kuuli hänen

askeleensa takanaan ja kaikuvan vihellyksensä. Mutta kun hän meni Aunen

ohitse, tervehti hän vaan sotilaallisella tavalla nostaen kättään

hattuunsa eikä ollut sen enempätä hänestä tietävinään.

Aune luuli jo kaiken vaaran olevan ohitse ja hengitti keveämmin. Mutta

onnettomuudeksi syöksivät kaikki koirat käytävän poikki nuuskiakseen

häntä ja kun tämä nyt näki ympärillään joukon murisevia ja äyhkiviä

koiria, mitkä sulkivat tien, ei hän säikähdyksessään voinut pidättää

huutoa, mikä heti pysäytti koirien omistajan.

Käheällä ääneltä, mikä saattoi sekä Aunen että koirat säpsähtämään,

kutsui hän niitä luokseen, sekä sivalsi niitä pari kertaa pitkällä

koiranruoskallaan niin, että ne ulvoen ja valittaen kiereskelivät

samassa hänen jalkainsa juuressa.

Sitten kääntyi hän hymyillen Auneen ja kohteliaasti hattua nostaen ja

kumartaen virkahti:

-- Suokaa anteeksi tämä juttu, armollinen neitini! Odottamaton tapaus,

onneton kohtaus... ymmärrättehän?... Suokaa anteeksi! sallikaa minun...

mutta, eikö minulla ole kunnia puhutella neiti Thorbjörnseniä, pastori

Thorbjörnsen vainajan tytärtä?

Aunen oli täytynyt seisahtua; hän oli kalpea ja polvensa vapisivat

vastatessaan:

-- On!

Hän oikaisihe, ojensi toisen jalkansa ja pani kätensä puuskaan samalla

kun tuntijan katsein tirkisteli toisella silmällään Aunea ja näytti

kuin olisi tarkastukseensa ollut tyytyväinen.

-- Kunniasanallani! virkkoi hän, pidellen toista ketun-häntää. -- Heti,

nähdessäni teidät, sen arvasin. Minulla ei ole ollut kunnia tavata

teitä aikaisemmin, mutta heti kun minulle se kunnia suotiin,

ajattelin: Tämä on varmaan pastori Thorbjörnsen-vainajan tytär!

Ha, ha, haa!... Ei neidin olisi ollut tarvis niin pahoin säikähtyä

pikku eläviäni. Eivät ne riiviöt pahaa tarkoita; veitikat ovat vaan

saaneet niin ruman tavan. Mutta kunniasanallani lupaan poistaa sen

heistä. Vakuutan neidille, että kyllä rankaisen synnilliset ruumiinsa,

niin että ne toisen kerran antavat säädyllisten naisten käydä rauhassa.

Annan niille aika läksytyksen, minkä kyllä muistavat, uskokaa se... Ha,

ha, haa! Haluatteko nähdä, miten ne nyt pelosta matelevat? Ne tietävät

aivan hyvin, mitä on odotettavissa... Ha, ha, haa!

Koirat matelivat väristen hänen taaksensa ja katselivat häntä

rukoilevin silmin aivan kuin olisivat kuulleet ja ymmärtäneet hänen

sanansa.

-- Niin, eikö ole ihmeellistä, jatkoi hän -- kun ei Aune mitään

vastannut, vaan aikoi jatkaa kulkuaan -- eikö ole ihmeellistä, että

luontokappaleella on niin paljo älyä? Niiden tulee vaan saada hyvä

kasvatus, eikä se olekaan niin helppo tehtävä, kuin moni luulee, Se on

myöskin tieteenhaara, sanoi lukkari... no niin, neidillä ei ole

aavistustakaan, kuinka itsepäinen tuollainen riiviö on! Katsokaappa

iätä pientä pilkullista veitikkata!... Tule esille, pikku marakatti,

äläkä siellä matele... Vakuutan neidille, ettei koko Tanskan

valtakunnassa ole suurempata keikailijata! Miesten ohi käydessään on se

kuin tukki tahi kivi, mutta kun se näkee naisen, vaikkapa kahdentoista

vuotiaan hempukan, tulee se aivan pyöröpäiseksi, vaikka olisikin vasta

viiden kuukauden vanha... Ha, ha, haa!

Hän nauroi oikein kaikuvasti, koirat vetäytyivät vavisten lähemmäksi

toisiaan ja parvi pikku lintuja, jotka olivat lähellä olevassa puussa

lepäämässä, lähtivät pelokkaana lentoon.

Hymyillen ja -- sulkeudun suosioonne! -- tervehti hän jälleen sotilaan

tavoin, heitti päätään ja huusi koirilleen: "Tulkaa!" sekä jatkoi

viheltäen kulkuansa.

Aune oli kauhun valtaamana. Hän ei tointunut ennen kuin oli käynyt

kauas vuorien keskellä.

Jumalani! Minkä näköinen hän oli! Tuskin oli Aune rohjennut katsoa

ylöspäin, mutta hän oli kuitenkin nähnyt kylliksi: kaksi suurta,

väritöntä, lasinkaltaista silmää, mitkä pöyristyttivät häntä. Mitä

sekamelskaa olikaan hän puhunut? Oliko hän päihtynyt? Aune luuli

tunteneensa väkijuomain lemun hänen läheisyydessään.

Sydämmensä tykytti jälleen levottomuudesta, kun hän tavallisella

paikalla Vejrhöjnillä tapasi ystävänsä, joka hänet nähtyään, nousi

mättäältä hattuaan heiluttaen.

-- Ajatelkaas, minä olen tavannut kreivin, lausui Aune ennenkuin ehti

toverinsa sivullekaan polulla.

Metsästäjä pysähtyi.

-- Mitä sanotte?

-- Kohtasin kreivin lehtokujassa. Hän tuli käyden minua vastaan lauma

koiria seurassaan; mahdotonta oli minun välttää häntä. Hän seisahtui ja

puheli koko joukon asioita, mutta minä en sanaakaan ymmärtänyt...

Jumalani! minkä näköinen hän oli!

Aune oli vielä niin kiihoittunut ja innostui kertoessaan niin, ettei

huomannut, miten seuralaisensa muoto muuttui; hän ei huomannut, että

tämä painoi päänsä alas ja levottomasti pureskeli heinänkortta, Aunen

yhä lausuessa:

-- Kauheata!... Niin hirvittäväksi en ollut häntä kuvitellut!

Viimein sanoi metsästäjä hiljaan:

-- Sanokaa... millaiseksi olitte kuvitelleet hänet?

-- Noh, en sitä tarkoin voi sanoa. Tarkemmin en koskaan ole asiata

ajatellut. Mutta, että hän olisi noin toisellainen, kuin veljensä,

jonka muotokuva riippuu linnan seinällä -- sitä en todella ole voinut

luulla, joskin olen kuullut, etteivät he olleet toistensa näköiset.

-- No, mutta... änkytti hän ja nykäisi maasta vapisevin käsin

vieressään kasvavan kukan -- kaikessa tapauksessa olette ajatelleet,

että hän oli... hyvin kauhistuttava, eikö niin?

-- Aivan niin, ettekä voi sitä kummastella.

-- Miksikä en?

-- Te tiedätte sen aivan hyvin, sanoi hän punehtuen. Hän muisti, mitä

kaikkea sekä neiti että muut olivat kertoneet nuoren kreivin elämästä.

-- Te olette siis tuulleet hänestä jotakin?

-- Niin olen; kyllä kai jokainen on hänestä kuullut vähäsen.

-- No, niin, -- sanoi hän ja tuntui kuin sanat olisivat tarttuneet

kurkkuun, -- kaiketi tekin halveksitte häntä?

Hiukan loukattuna katsahti Aune ylös. Tämä ei ollut ensi kerta kun hän

huomasi, että toverinsa puolusti kreiviä.

-- Eikö ole syytä sitten?

-- On, tietysti... tarkoitan vaan...

-- Nyt tiedän, mitä te tarkoitatte. Teidän mielestänne tulee suoda

hänelle anteeksi, koska hän on vähäjärkinen, eikö niin? Mutta jokainen

sanoo, ettei hänen tajunnassaan niinkään vikaa ole. Hän on aina vaan

ollut niin raju ja hurja luonteeltaan, että kaikki ovat peljänneet

häntä... Usein olen ajatellut, että teidän tulisi olla varoillanne --

lisäsi hän hiljaisella äänellä. -- Tehän olette niin paljon hänen

seurassaan ja minä olen kuullut, että hän yht'äkkiä, ilman vähintäkään

syytä, tulee aivan raivoon niin, ettei itsekään tiedä, mitä hän silloin

tekee.

-- Kuka on niin sanonut?

-- Kaikki. Neiti, joka pienestä pahasesta on tuntenut hänet, on

kertonut, että hän hamasta lapsuudestaan on ollut häijyn-ilkinen poika,

jota ei kukaan voinut ymmärtää eikä suvaita. Hän oli aina yksinään eikä

häntä ajottain saatu tulemaan huoneeseenkaan. Aina hän teki päinvastoin

kun häntä käskettiin ja välistä oli hän pelkästä kiukusta monta päivää

vaiti niin, ettei saanut sanaakaan hänen suustaan, vaikka isä usein

pieksi häntä kepillään saadakseen hänet edes itkemään. Ajatelkaas, että

hän kerran pienenä poikana ollessaan tahtoi tappaa itsensä! Tämän hän

teki senvuoksi, että hänen äitinsä oli antanut Maunulle kauniimman

lahjan kuin hänelle ja tätä kostaakseen tahtoi hän ampua itsensä isän

pistoolilla ullakolla, mutta joku palvelustytöissä oli nähnyt hänen

hiipivän sinne. Eikö ote kauheata?... Eikä tämä kuitenkaan ole kaikkein

pahinta. Myöhemmin on hän tehnyt itsensä syypääksi kamalampiin

tekoihin.

-- Mihin sitten?

-- En saata kertoa sitä teille.

-- Vai niin!

-- Neiti sanoo, että kunnolliset ihmiset ovat aina häntä inhonneet --

eikä kukaan, joka vaan kerrankin on nähnyt hänet, voi sitä kummeksia.

Viimein luettiin hän perheesen tuskin kuuluvaksi eivätkä vieraat

koskaan maininneet hänen nimeään vanhempain läsnä-ollessa. Kun linnassa

oli vieraita, ei hän tahtonut näyttäytyä heille, vaan meni kauas pois

ja kävi silloin seudun mitä huonoimpien ja kurjimpien ihmisten luona.

Nämä olivat hänen tovereinaan. Heidän seurassaan hän pelasi ja joi

niin, että hänet kerran löydettiin aivan tiedotonna vuorten välissä.

Samallaista elämätä hän vieläkin viettää. Tiedättekö, mitä neiti sanoo?

Hän sanoo, ettei kreivi ole mikään metsästäjä, vaan että hän käy

pyssy olalla voidakseen paremmalla syyllä poistua linnasta ja

kuljeskellakseen, missä häntä haluttaa... Mutta tämän kaiken tiedätte

te paremmin kuin minä. Vai eikö kaikki ole totta?

Aune katsahti ylös ja huomasi mikä muutos oli hänen kasvoissaan

tapahtunut.

Hän oli hyvin kalpea, huulensa värisivät ja tumma varjo oli silmien

alapuolella, jotka muutenkin olivat kuin syvemmällä päässä. Aune ei

koskaan ollut nähnyt häntä sellaisena. Kauhulla ajatteli hän, mikä

yhdysside voisi olla hänen ja kreivin välillä, koska hänen sanansa niin

suuresti saatti seuralaisensa kiihkoon.

He olivat sillä välin saapuneet pieneen laaksoon Vejrhöjnin alapuolella

ja istuutuivat tavalliselle paikalleen kiven lähellä.

Aune ei voinut poistaa ihmettelemistään. Häntä aavistutti, että

hän nyt oli hyvin kätketyn salaisuuden perillä ja hän päätti juuri

nyt ottaa selvon siitä. Mahdotonta oli hänelle kauemmin kärsiä

tietämättömyyttään, mikä häntä kiusasi ja hän oli ihan epätoivossaan,

kun heidän välinsä oli käynyt aremmaksi, mikä teki heidät toisilleen

vieraiksi.

Tavallisuutensa mukaan nyppi hän kanervikkoa ja sydämmensä tykytti

ankarasti. Äänellä minkä värinätä hän turhaan koetti tukahuttaa, sanoi

hän hetkisen vaiti-olon jälkeen:

-- Tahdotteko sanoa minulle erään seikan?... pidättekö kreivistä?

-- Minäkö? -- kysyi hän katsellen Aunea pelokkaasti.

-- Niin... pidättekö todella hänestä?

-- Oh, en tiedä. Mutta... minusta ei ole helppoa tuomita

oikeudenmukaisesti. Voihan olla monta syytä... monia seikkaa, jotka...

-- Voiko mitenkään puolustaa sitä, joka syntiä tekee? kysyi Aune

katsellen häntä kammoen. -- Onko kellään oikeutta elää niin kurjasti?

-- Ei suinkaan... mutta...

-- Ja mitä on hänellä sitten valitettavana? Onnen lahjat ovat hänen

helmaansa ikäänkuin pudonneet ilman että hän on sormeakaan koukistanut.

Eikö hänellä ole tavarata ja kultaa ja muuta elämän ihanuutta yllin

kyllin? Eikö tämä jo olisi kylliksi saattamaan häntä ajattelemaan

elämätänsä ja tekemään häntä kiitolliseksi ja...

-- Kiitolliseksi? sanoi hän katkerasti hymyillen. Luuletteko, että

"elämän ihanuudet", kuten sanotte, aina tuottavat onnea? Ja miltä

luulette tuntuvan sille, joka kaikkein kasvoista voi lukea, etteivät

rikkauden lahjat oikeutta myöten hänelle tule ja kuulu?

-- Kuulu? toisti Aune hieman ivallisella äänellä. Se asia ei häntä

ensinkään epäilytä. Ei hän sen kaltainenkaan ollut eikä sitä paitse

koko suku ole ollut taipuvainen siihen. Viisi se on huolinut muitten

oikeuksista kun vaan ovat omiaan voineet valvoa. Kun asiata

todenperäisesti ajatellaan, ei eroitus nykyisen kreivin ja hänen

edeltäjänsä välittä ole niinkään suuri. Eroitus on vaan siinä, että

tämä on aivan toisin tavoin tuottanut harmia.

-- Nyt neidin isä puhuu tyttärensä kautta.

-- Aivan niin, sanoi Aune ylpeästi ja hehkuva puna peitti hänen

kasvonsa. -- Minä olen kiitollinen, että hän opetti minua inhoamaan

sellaisia ihmisiä ja halveksimaan heidän kelvotonta elämäänsä. Minä en

käsitä, kuinka voi iloita ja nauttia juuri siten, kun ympärillään

näkee niin paljon puutetta ja kurjuutta. Monasti, mennessäni pehmeään

vuoteeseeni nukkumaan, tuntuu kuin olisin varas, joka on köyhältä

varastanut hänen viimeisen roponsa ja usein tulen silloin ajatelleeksi,

kuinka monella raukalla ei ole kattoa suojanaan eikä leivänpalasta

nälkänsä sammuttamiseksi. Eikö ole surkeata? Eikö jokaisen ihmisen

velvollisuutena ole kernaammin kieltää itseltään kuin nähdä toisen

puutetta kärsivän? Mitä sanoakaan niistä, jotka julkevat elää

ylellisesti, pitää suurenmoisia kemuja, pukeutua silkkiin ja ainoana

yönä kuluttaa niin paljon, että sata perhettä tulisi sillä toimeen koko

vuoden? Eikö tämä ole syntiä? Niin tekin asian katsotte, eikö totta?...

Teettehän sen? sanoi hän katsoen metsästäjätä miltei rukoilevasti.

-- Minäkö? sanoi tämä välttäen hänen katsettaan. Varovaisesti hyväili

hän koiraansa, joka nukkui hänen vieressään. -- Niin luulin kyllä

muinoin, mutta... en nyt enään.

-- Ette nyt enään?

-- En.

-- Ah! sanoi hän sortuneella äänellä.

Hetkisen kuluttua jatkoi hän katsomatta ylös ja yhä koiraansa

silitellen:

-- Ettekö usko, että niilläkin ihmisillä, joista te puhutte -- joita te

köyhiksi ja orjuutetuiksi nimitätte -- on ilonsa ja nautintonsa,

vaikkakin vieras ei sitä niin huomaa. Minä olen paljon seurustellut

sellaisten ihmisten kanssa ja minä tunnen heidät aivan hyvin. Mutta

minä vakuutan, ettei kukaan ihminen vietä suruttomampaa ja

onnellisempaa elämää kuin he. Olisiko heillä siis syytä valittaa...

paremmin kuin muillakaan? Eikö äidillä heidän joukostaan ole santa ilo

lapsestaan ja lapsella vanhemmistaan ja... onhan heillä itse asiassa

samat ilot ja surut tuin kaikilla muillakin.

-- Mutta nälkää, vilua ja puutetta -- sitä saavat he yksinään kärsiä ja

onhan se ainakin oikeudetonta?

-- Ettekö luule löytyvän mitään pahempata ja vaikeampata kärsittävänä

kuin nälänhätä on tai katkerampata kuin vilu -- ja mistä juuri nämä

ihmiset enemmän kuin muut ovat säästetyt?... Te ajattelette nyt siten

syystä, että olette niiden onnellisten joukossa, jotka saavat nauttia

iloa ja valoa. Teillä on ollut hyvä koti, missä olette viettäneet

onnellisen lapsuuden ajan ja josta teillä on pelkkiä suloisia muistoja.

Teillä on ollut isä, jota olette rakastaneet -- ja joka on teistä

pitänyt. Mutta on myöskin ihmisiä, jotka ovat luodut ikäänkuin

vakituiseen suruun ja onnettomuuteen... ja sellaisia on sekä

rikkaitten että köyhien joukossa, kenties yhtä paljon edellisten kuin

jälkimmäisten joukossa. Ettekö milloinkaan ole sellaista onnetonta

tavanneet? Kainit merkki on heidän otsallaan jo syntymästään; on kuin

kirous seuraisi heitä kautta koko elämänsä. Kodittomina kuljeksivat he

maailmassa, kaikki kääntävät selkänsä heille, eikä kukaan kärsi heitä.

Äitikin suree, kun ovat syntyneet, veli ja sisar ei tahdo heitä tuntea.

Kysykää heiltä, neitiseni!... ja te saatte kuulla, että löytyy nälkä,

jota ei voi leivällä lieventää ja kaipuu, mikä on monta vertaa

katkerampi kuin köyhyys ja puute. Ken ei koskaan ole ystävätä omannut,

joka ei koskaan ole ystävällistä sanaa kuullut, ei tuntenut, mikä onni

on olla toisille iloksi, jolla ei ole ainoatakaan suloista muistoa...

hän on kymmenentuhatta kertaa köyhempi kuin kurjin kerjäläinen, joskin

hän omistaisi koko maailman kullan ja loiston.

Hän oli puhunut kiihkolla ja äänensä, kätensä, koko ruumiinsa värisi.

Hän istui puoleksi kääntyneenä poispäin ja katseli koiraansa, jonka

päätä hän yhä silitteli kunnes se viimein nousi ja katseli häntä

uneliain silmin.

Aune, joka oli katsellut häntä enenevällä ihmettelemisellä, painoi

päänsä alas ja istui hetkisen ääneti. Hän käsitti, että oli kosketellut

arkaa kohtaa seuralaisensa omassa elämässä ja häntä aavistutti, mitkä

muistot olivat katkeroittaneet hänen elämäänsä.

Uudestaan hän ajattelemattansa repi vierellä olevalla mättäällä

kasvavia kanervia ja sanoi hiljaan:

-- Ettekö tahdo kertoa minulle jotakin itsestänne... elämästänne?...

Minä olen niin paljo puhunut omastani.

-- Oh, ei se maksa vaivaa... elämäni on ollut kaikkea muuta kuin

iloista.

-- Kyllä sentään, pyysi hän hartaasti ja katsahti ylös. -- Teidän

täytyy kertoa! Usein on tuntunut niin omituiselta, kun en teistä tiedä

mitään ja monasti olen aikonut pyytää teitä kertomaan itsestänne.

Muistaakseni sanoitte kerran, ettei teillä koskaan ole ollut kotia.

Eikö niin?

-- Aivan niin... ei kotia sellaista kuin muilla.

-- Mutta eikö teillä sitten ole ollut sukulaisia... ja ystäviä...?

-- On tämä, vastasi hän hyväillen koiraansa, joka tyytyväisenä heilutti

häntäänsä.

-- Onko se ollut ainoa ystävänne?

-- On.

-- Entä vanhempanne?

-- Hän, joka itsensä isäkseni kutsui, on kuollut.

-- Entä äitinne?

-- Äitini?... Koskaan en ole tuntenut äidillistä rakkautta.

Hetken olivat kumpikin ääneti. Vihdoin sanoi metsästäjä ajatuksiinsa

vaipuneena:

-- Sanokaa... muistatteko äitiänne?

-- Muistan. Mutta miksi sitä kysytte?

-- Oh!... En tiedä.

Hitaasti loi Aune katseensa häneen, mutta katsahti jälleen maahan.

Silmänsä olivat kyyneliä täynnä. Hyvin hän käsitti seuralaisensa

ajatukset, mutta hän ei raahtinut kysyä enempätä eikä herättää eloon

katkeria muistoja.

Hän poimi kanervia ja sidottuaan pienen, sievän vihkosen, ojensi hän

sen metsästäjälle lausuen:

-- Tahdotteko vastaanottaa nämä kukat muistona tästä päivästä?

Hän katsahti Anneen. Kovin kalpea oli hän ja katseensa oli arka, miltei

hämmentynyt.

-- Ovatko ne minulle?

-- Ovat.

Hän otti sekä kukat että Aunen käden. Mutta samassa nousi tämä ja teki

lähtöä.

Vaieten kävivät he toistensa rinnalla ja polun luona he erkanivat.

Hyvästi jättäessään huomasi Aune, että seuralaisensa käsi oli polttavan

kuuma ja että hän ainoastaan vaivalla saattoi hymyillä hyvästi

jättäessään.

Aune kulki miltei tiedotonta tietänsä rinnettä myöten. Kappalen matkaa

kuljettuaan, kääntyi hän katsomaan toveriaan. Tämä oli jo saapunut

suolle, jonka reunaa hän seurasi. Hänen päänsä ylä-puolella

lekuttelivat sirriäiset ja auringon laskun tummanpunaiset pilvet

levisivät suon yli.

Aune seurasi häntä; silmillään, kunnes hän katosi vuoren taakse.

Silloin loi hän lämpimän, hellän katseen hänen jälkeensä, mikä

selvemmin suin mitkään sanat, sanoi:

-- Minä rakastan sinua!

Äkkiä säpsähti hän kuullessaan kaikuvaa naurua. Hän kääntyi ja näki

tumma-hapsisen tytön pitkällä, paljaalla kaulalla seisovan mättäällä

vähän matkan päässä kädet puuskassa; tämä seisoi ja katseli häntä

pistävästi, vihaisesti.

Aune tunsi heti tytön samaksi, jonka oli nähnyt metsän sisässä olevassa

mökissä.

-- Noh, näytäänpä osattavan suuteloita pistää ynnä muuta sellaista...

Kaunista kylläkin papin tyttäreltä.

Aune rypisti suuttuneena kulmakarvojaan ja lausui:

-- Mitä sanotte?

-- Kyllä me olemme nähneet, miten te olette käyneet täällä ja

viritellyt ansoja kreiviä vangitaksenne. On meilläkin, hyvä kyllä,

silmiä, me...

-- Ketä varten? Kreiviäkö? Oletteko mieltä vailla?...

-- Ah, älkää teeskennelkö! Tunnette hyvinkin asian laidan. Ette te ole

niin viatoin kuin olette olevinaan. Ettekö seisoneet siinä ja

töllistelleet hänen jälkeensä? Omin silmin näin teidän tulevan kreivin

seurassa aivan kuin kihloissa olevat. Kauniisti tosiaankin papin

tyttäreltä! Mutta voitte olla huoletta...

Aune ei kuullut enempätä. Nuolena oli kreivin nimi iskenyt hänen

sieluunsa... Hän kuuli ainoastaan tytön iva-naurun yhä loitommalta.