Eräänä aamuna muutama päivä myöhemmin löi torninkello kahdeksan ennen
kuin Aune heräsi.
Säikähtyneenä nousi hän istumaan silmiään hieroen. Jumalani!... Olihan
hän jälleen nukkunut liian kauvan! Aivan hyvin muisti hän heränneensä,
kun kamarineitsyt oli tullut lämmittämään, hän oli silloin kääntynyt
toiselle kyljelleen hetken nauttiakseen aamu-unen huumauksesta, jonka
alaiseksi hän viime aikoina usein oli antautunut. Tänäpänä oli käynyt,
kuten monesti ennenkin.
Jumalani!... mitä olikaan hän taasen uneksinut!
Hän viskasi suuttuneena peiton sivulle, noustakseen. Mutta
vuoteenreunalle hän jälleen istui, pää käden nojassa, hämärien
muistojen valtaamana, uneliaana tirkistellen paljaita jalkojaan, joille
uunissa oleva valo levitti ruusunpuna sen hohteen.
Lintujen viserrys puistossa herätti hänet äkkiä horroksestaan. Samassa
oli uni kokonaan poistunut ja mieli oli täynnä iloisia toiveita.
Aurinko paistoi, sää oli kaunis, hän olisi siis tänäpänä tilaisuudessa
nauttimaan vapauttaan ja kohtaisi hänet -- "toverinsa", kuten Aune
häntä ajatuksissaan nimitti.
Nopeasti pukeutui hän, veti sukat jalkoihinsa ja kiinnitti
vyötäreensä, joita naisten puvuissa on lukuisa paljous. Aistikkaasti
järjesti hän rikkaita suortuviaan samalla hyräillen, ikäänkuin ulkoa
kuuluvan linnunlaulun yllyttämänä.
Vähitellen oli hän kotiutunut kultaisessa häkissään, jossa hän oli
muutoksia tehnyt oman mielensä mukaan. Kirjoituspöydällä olivat
"toverin" liljat vielä vereksinä pienessä, ruohonviheriäisessä
kukkavasussa. Pöydän yläpuolella riippui isänsä muotokuva
kanervakiehkuran ympäröimänä. Leveässä akkunanloukossa oli joukko
omituisia esineitä, osaksi omia löytämiänsä, osaksi ystävänsä
lahjoittamia; omituisen muotoisia ja värisiä kiviä, meri-kukka kappale,
meritähti, tyhjäksi puhallettu hyypän muna, pyssynkuula y.m. Seinillä
riippuvia kuvastimia ja tauluja koristeli punaiset ja keltaiset
sananjalat, puiden oksat ja pihlajanmarjatertut.
Neiti välistä ivaten laski leikkiä, arveli Aunen pian tuovan koko
metsän huoneeseensa.
Pukeuduttuaan poisti hän akkunaverhot; huikasevan kirkas auringon valo
kohtasi hänen silmiään. Avatessaan akkunan hän miltei säikähtyi
lintujen korkea-äänisestä viserryksestä, mikä häntä vastaan virtasi
raittiista aamu ilmasta.
Ihmeellisen kaunista ilmaa oli pitkän ajan kestänyt vielä lokakuussa,
taivas oli ollut sininen ja oli miltei yhtä lämmin kuin kesälläkin.
Joskin silloin tällöin satoi oikein rankasti, paistoi aurinko kahta
kirkkaammin sen jälkeen. Myrskytkin, mitkä tavallisesti tekivät tälle
paikkakunnalle suuria tuhoja, olivat etsineet toisia taistelupaikkoja
ja metsät, jotka muulloin tähän aikaan olivat paljaina ja lehdittöminä,
olivat nyt rikkaassa väriloisteessa, jommoista harvoin näkee.
Tämä päivä oli kuitenkin paljoa ihanampi, kuin edelliset.
Jo aamupäivällä oli Nörrekjaerin huoneissa -- joita tavallisuuden
mukaan oli aamulla lämmitetty -- niin kuuma, että oli pakko avata
kaikki akkunat. Puolenpäivän aikaan tuli seinien sisäpuolella
oleskeleminen miltei mahdottomaksi ja kreivitär ilmoitti lähtevänsä
ajelemaan. Tämä oli harvinaista ja synnytti hälinätä linnassa. Harvoin
kesän kuluessa uskalsi kreivitär liikkua Nörrekjaerin ulkopuolella.
Sen vuoksi, kun jättiläismäinen kuski kello yhden tienoissa ajoi
avonaisten vaunujen eteen valjastetut, Maunu kreivin harmaat hevoset,
pääkäytävän luo, näkyi monet kasvot kellarikerroksen pienissä
akkunoissa ja konttorirakennuksen akkunoissa näkyivät kirjurien päät;
kaikki tahtoivat nähdä, kun "hänen armonsa" nousi vaunuihin.
Martti-vartijakin, joka äskettäin oli makeasta unestaan noussut ja joka
muutoin tahtoi olla komentajana, kun jotain harvinaista oli tekeillä,
hiipi nyt portin taakse seisoakseen siellä lakki kädessä vaunujen
ohitse vieriessä.
Vihdoin näkyi kreivitär portaitten ylimmältä askeleella. Hän oli
mustaan silkkikauhtanaan ja pitsipäähineeseen puettu, jonka leveihin
leukanauhoihin hienot, kalpeat kasvot miltei kokonaan katosivat. Hän
nojautui vanhaan neitiin ja hitaasti eteenpäin käydessään katseli hän
levottomasti ympärilleen, aivan kuin ilma ja omituinen ympäristö olisi
tehnyt hänet pyöröpäiseksi. Hänen jälkeensä tuli Aune, jonka piti
seuraamaan kreivitärtä matkalla, sekä viimeksi kamarineito kantaen
hänen armonsa pitkäkarvaista villakoiraa käsivarrellaan.
Sittekuin kreivitär monen vaivan jälkeen oli peittoihinsa kääriytynyt
ja jakkara pantu hänen jalkainsa alle, asettui Aune vastapäiselle
istuimelle. Koira -- pieni, kaunis punakuonoinen eläin -- asetettiin
pehmeälle villahuiville kreivittären viereen. Vanha neiti antoi
lähdönmerkin ja vaunut vierivät pois.
Jo lehtokujassa näkivät he surisevia hyönteisjoukkoja, joita, kuten
keski-kesäpäivänä, kokoontui kaikilta tahoilta. Linnut sitävastoin
vaikenivat. Ne olivat etsineet suojaa puiden latvoissa, joissa istuivat
kyyryssään levitetyin höyhenin ja katselivat ohikulkevia vaunuja.
Taivaalla ei näkynyt pilvenhattaratakaan. Lämpö virtasi alas.
Ylt'ympärillä, kuivemmilla mäkilöillä kokoontuivat lammasraukat yhteen,
kolme uhkeata, lieassa olevata härkää, kuopivat levottomana maata
samalla kun kumeasti mölisten halukkaasti katselivat viereisellä
niityllä laitumella olevia kahtasataa lehmää.
Aune, joka koko aamupuolen oli ollut erittäin iloinen, ei nyt ollut
ensinkään hyvillä mielin. Viime aikoina oli hän ollut niin
toisellaisten ajatusten ja mielikuvitusten vallassa, että oli miltei
unohtanut alhaisen asemansa. Mutta nyt heräsi entinen hävyn tunne
hänessä. Kaikkialla, missä kulkivat, tervehti väki nöyrästi; kun he
ajoivat "suomökkien" ohitse, joiden jokaisessa ovessa ja ikkunassa
näkyi takkurainen pää, kävi hän tulipunaiseksi ja vetäytyi vaunujen
nurkkaan piiloon.
Eräs seikka vaivasi häntä enemmän kuin myöntää tahtoikaan. Hän tiesi,
että metsänvartija nyt oli Vejrhöjnillä ja odotti häntä. Koska ilma oli
mitä herttaisin tänäpänä, odotti hän luonnollisesti Aunea tulevaksi.
Mielessään kuvitteli hän, mitä kaikkea "toverinsa" ajattelee, kun hän
ei tulekaan.
Olipa hän tavallansa luvannutkin tulla. Edellisenä päivänä olivat he
pienestä laaksosta Vejrhöjnin alapuolella, mikä ikäänkuin sopimuksesta
oli tullut heidän yhtymis-paikakseen, kävelleet noin puolen peninkulman
päässä olevalle korkealle vuorelle, jossa Aune ei ollut ennen käynyt ja
jonka huipulta voi nähdä rahtunen mertakin. Ensin ei hän oikein
tahtonut siihen suostua, mutta monen houkutuksen jälkeen meni hän
kuitenkin -- eikä hän sitä ollut katunutkaan. Matka oli ihastuttava.
"Toveri" oli iloisempi ja leikillisempi kuin koskaan ennen. Tämä
iloisuus, auringon loistavuus, meri, itse yrityksen uskaliaisuus teki
Aunenkin mielen keveämmäksi kuin se pitkään, pitkään aikaan oli ollut.
He olivat mäen rinteiltä poimineet marjoja ja juoneet maitoa vanhan,
kyssäselkäisen talonpoikaisvaimon luona, joka vuorella asui ypö
yksinään seuranaan ainoastaan kaksi lammasta sekä kissa. Hänen
pienessä, puolipimeässä tuvassa olivat he istuneet lavitsalla toistensa
vieressä ja nauraneet akan uteliaisuutta ja leikillistä puhetta. Vaimo
piti heitä äskettäin kihloihin menneenä parina ja puheli siitä niin
paljon, että Aune tuli ihan hämilleen ja tahtoi mennä pois. Mutta ensin
tahtoi vaimo näyttää heille "omaa" morsiuspukuaan, vanha rohtiminen
hame, joka oli eräässä laatikossa muutamien muitten halpojen muistojen
seurassa ja joiden historian hän tarkkaan kertoi. Viimeinkin pääsivät
he menemään. Ovella oli metsästäjä antanut hänelle rahan, mikä ei
suinkaan ollut pieni päättäen akan ihmettelemisestä. Sitten olivat he
vielä kerran menneet vuoren huipulle nähdäkseen loitolla kimaltelevan
meren. Oli miltei pimeä, kun he saapuivat kotiin. Kun he erosivat,
ojensi hän Aunelle ensi kerran kätensä ja kysyi, tekisivätkö
toistenkin, ilman sitä myöntäessä, samallaisen matkan toiseen
kauniiseen, lähellä olevaan paikkaan. Ajattelematta vastasi Aune
myöntävästi ja puristi hänen kättään aivan vapaasti.
Mitä luuleekaan hän nyt, kun Aune näin kauniina päivänä kuitenkin jää
tulematta?
Kun vaunut olivat kulkeneet pienen puron yli johtavaa siltaa,
kääntyivät ne syrjätielle mikä johti vuorille. Suosta nousevat viileät
tuulahdukset muuttuivat polttavaksi scirocco-tuuleksi, mikä puhalsi
kuivilta rinteiltä heitä vastaan. Kuski antoi hevosten astua jalka
jalalta ja polttava hiekka narskui pyöriä vastaan hermostuttavasti.
Samassa juolahti Aunen mieleen, että he mahdollisesti kohtaisivat
metsänvartijan täällä. Tuskan tunne valtasi hänet ja kasvonsa kävivät
yhä punaisemmaksi. Voisihan tosiaan niin sattua! Kuinka silloin kävisi?
Pysähtyisiköhän kreivitär kysyäkseen häneltä jotakin...
Levottomuutensa suureni mitä lähemmäksi vaunut tulivat niitä paikkoja,
missä Aune tavallisesti käveli. Jokainen kauempaa esille pistäytyvä
esine, monet kettujen pelättimet, joita sinne tänne oli lammasten
suojaksi asetettu, saivat hänet säpsähtämään. Nähdessään Vejrhöjnillä
olevan kiviroukkion, tykytti hänen sydämmensä niin valtavasti, että hän
pelkäsi kreivittären sen kuulevan. Vihdoin kääntyikin kreivitär, joka
koko matkan oli istunut liikkumattomana ja tirkistellyt eteensä,
Auneen, lausuen:
-- Täällä on hyvin kaunista, neiti Thorbjörnsen, eikö totta?
Aunesta tuntui kuin kreivitär häntä tarkastelisi ja vaivalla sai hän
äänensä hillityksi niin, että taisi tyynesti vastata:
-- On, hyvin kanttista!
Tunnin perästä olivat he jälleen kotona, mutta kreivitär oli matkasta
niin väsynyt, että hän heti päivällisten jälkeen vetäytyi huoneisiinsa.
Aunen täytyi siis viettää koko illan vanhan neidin seurassa, jonka
jutut tänäpänä enemmän kuin muulloin kiusasivat häntä. Tosin ei hän
kymmenettä osaakaan suuttunut näistä jutuista, hän oli hyvin suuttunut
tälle puheliaalle naiselle, joka ei antanut hänen olla rauhassa. Hän ei
ensinkään ollut hyvillään. Kalvava levottomuus oli hänet vallannut,
tuskin malttoi hän istua alallaan tuolilla, neula hänen kädessään
liikkui hermostuneella vauhdilla, jota hän ei voinut estää.
Hän oli nimittäin hämärissä ikkunastaan huomannut harmaita pilviä
taivaan rannalla ja aurinko oli mailleen mennessään ikäänkuin
tulimereen laskeutunut, mikä ei suinkaan ollut hyvä tunnusmerkki. Hän
tiesi kuinka ankara raju-ilma näillä tienoin oli. Jos kerran pääsi
valloille, voitiin odottaa monta päivää kestävää sadetta, myrskyä ja
pimeyttä. Kenties pitäisi ilma hänet viikkokausia vangittuna synkässä
vankeudessaan, sinä aikana ehtisi talvi tulla, joka verhoisi vuoret
valkealla peitteellä ja tekisi tiet liikkeelle sopimattomiksi.
Milloinka tapaisikaan hän sitten toverinsa?
Aune oli kuumeentapaisessa levottomuudessa. Joka silmänräpäyksessä hän
säpsähti, kuin luuli kuulleensa sadepisaroitten rapisevan ikkunaan.
Huoneen tukahduttava kuumuus, lampun surina, seinäkellon alituinen
naksutus -- kaikki sai hänet suuttumaan. Ja kuin neiti iloitsi
pannakseen suitsujaisen hiilokselle, ei hän enään voinut itseään
hillitä, vaan virkahti kärsimättömästi:
-- Jumalani! Eikö saa olla rauhassa! Mikä inhottava löyhkä!
-- Löyhkä! lausui neiti. Ja kuitenkin on tämä mitä hienointa lajia...
Onko kuultu hullumpata!
Aune ei kyennyt vastaamaan, vaikka huomasikin kiivastuneensa. Mutta
neiti oli loukkaantunut ja istuutui jälleen tuolilleen, suutansa sen
koommin avaamatta.
Vähän senjälkeen tuli kreivittären villakoira kammiosta kävellen, jossa
se oli maannut. Ovella pysähtyi se hetkeksi kiiskoitellakseen ja
haukotellakseen; sitten astui se, kaukaa kaartaen neidin tuolia, Aunen
luo, jonka viereen se seisahtui, katsellen häntä alakuloisilla
silmillään. Aune oli ruvennut suosimaan pientä, kaunista koiraa, joka
linnassa kulki niin yksinään sitte kuin sen holhoja oli nukkunut. Usein
otti hän koiran syliinsä ja hyväili sitä tai opetti sille pieniä
temppuja, kuten seisomaan takajaloilla ja nyökäyttämään päätä.
Vähitellen oli heistä tullut hyvät ystävykset, mutta tänä iltana tuntui
siltä, kun ei hän voisi katsoakaan sinne päin, missä koira oli.
Vaikkakin se seisoi odottavasti hänen jalkainsa juuressa, ei hän voinut
sitä hyväillä; kun se, tullakseen paremmin huomatuksi, veti käpälällään
hänen hamettaan, suuttui hän ja työnsi jalallaan koira parkaa niin,
että se vinkuen kaatui selälleen ja kiiruhti sitten kammioon takaisin.
Neiti kohotti päätään ja katseli Aunea hiljaisella kauhulla pyöreitten
silmälasiensa lävitse.
-- Jumalani! huudahti hän viimein. Mikä teidän on tänä iltana? Ettehän
ole kaltaisenne!
Aune ei vastannut. Hän oli itkuun purskahtamaisillaan. Vaikkei kello
ollut kuin yhdeksän, kokosi hän kuitenkin työnsä ja poistui huoneesta
sanoen hampaitansa kolottavan. Tultuaan omaan huoneeseensa, riisui hän
kiireesti vaatteensa, sammutti kynttilän sekä koetti nukkua.
Mutta käännyttyään sisäänpäin, kätki hän kasvonsa käsiin ja heltyi
itkemään.
Hän ei itseään enää käsittänyt, ei tiennyt, mikä häntä vaivasi.
_Rakastiko_ hän metsänvartijata? Häntä pöyristytti tätä ajatellessa.
Sitä ei hän voinut uskoa, mahdotontahan se oli. Kuvitellessaan joskus
ennen rakkautta oli hän luullut sitä hiljaiseksi, vienoksi tunteeksi,
joka leviäisi sieluun. Mutta hän oli viimeisinä päivinä ollut hyvin
levoton, jota ei voinut poistaa. Aika ajoin oli hän tuntenut olevansa
niin onneton ja suruissaan, että täytyi kaikin voimin estää
kyyneleitänsä. Kaikki oli pimeätä ja toivotonta; ihmiset tuntuivat
häijyiltä ja hän toivoi kuolevansa. Ei hän tahtonut ajatellakaan häntä.
Hänestä tuntui, kuin pitäisi hän metsänvartijasta enemmän saadessaan
ajatella häntä ystävänä, toverina tai veljenä. Mutta niin pian kun
toinen ajatus tahtoi saada valtaa hänessä, muutti tuo toveri heti
muotoa, oli hänelle ventovieras, miltei vihollinen, jota hän pelkäsi ja
toivoi ettei koskaan enää häntä kohtaisi.
Tällaistako rakkaus oli?
Ei, mahdotonta; senkaltaista ei se voinut olla!
Mutta, miksikä halusi hän sitten niin hartaasti päästä hänen seuraansa,
jos vaan yksikin päivä oli kulunut ilman, että he olivat toisensa
tavanneet? Miksi tykytti sydämmensä kahta kiivaammin ajatellessaan
häntä? Miksi ei hän voinut laskeutua vuoteelle uneksimatta hänestä,
miksi ei sulkea silmänsä näkemättä hänet edessään, kuulematta hänen
äänensä sekä jalkainsa askeleet?... Hän muisti, että vanha Matleena
siellä kotona kerran oli sanonut, että jos tahtoo ihan varmaan tietää
rakastaako todella jotakin miestä, niin täytyy tarkata, uneksiiko
hänestä kolmena yönä peräkkäin. Kuinka usein olikaan hän viime aikoina
herännyt keskellä yötä siitä, että luuli tuntevansa hänen katseensa
tarkastelevan itseään... Mitä oli tuo kummallinen, levoton toivo
alituiseen tietää, missä hän oleskeli, mitä hän teki ja mitä ajatteli?
Mitä oli sulous, jota hän aina tunsi metsänvartijan läsnäollessa tai
väristys, mikä kävi hänen ruumiissaan tämän tarttuessa hänen käteensä
tai kun tämä sattui koskemaan hänen hameesensa heidän kävellessään
Vejrhöjnin yksinäisiä polkuja? Tuonoin, kun he istuivat Vejrhöjnin
kukkulalla ja hän oli synkän ja alakuloisen näköinen sekä oli pannut
hattunsa kanervikolle, aivan kuin ei olisi kärsinyt sen painoa, oli
Aune -- nähdessään hänen kärsivät kasvonsa, kokoonpuristuneet huulensa
ja armottoman raskasmielisyyden, mikä ei koskaan tahtonut poistua
hänestä -- tuntenut vastustamatonta halua istuutua hänen viereensä ja
kädellään hyväillä hänen vaaleita hiuksiaan ikäänkuin poistaakseen
kaikki surulliset ajatukset ja katkerat muistot.
Eikö tämä ollut rakkautta?
Hän luuli... miltei pelkäsi sitä.
Kauan makasi hän liikkumattomana, miltei tainnuksissa.
Viimein kysyi hän itseltään: -- Mutta hän, rakastaako hänkin minua.
Hän luuli niin olevan, vaikkei hän koskaan ollut siitä mitään sanonut.
Ajottain, varsinkin viime aikoina, oli hänen katseessaan ollut jotain
sen tapaista, hänen äänensä oli myöskin ilmaissut hänen tunteensa.
Ensin, kuu Aune tunsi tällaisen aavistuksen sielussaan, oli hän tullut
murheelliseksi ja pelkäsi, että metsänvartija siitä puhuisi hänelle,
sillä hän luuli ei koskaan voivansa rakastaa tätä. Heidän istuessaan
pienessä tuvassa kyssäselkäisen akan luona, joka välttämättömästi
tahtoi pitää heitä kihloissa olevana parina, huomasi hän kyllä, miten
metsänvartija taukoamatta häntä tutkivasti katseli ja kotimatkalla
puheli tämä kerran niin merkillisellä ja salaperäisellä tavalla, että
hän pelkäsi siitä tulevan rakkauden tunnustuksen.
Mutta, jos he nyt todella rakastivat toinen toistaan? Jos hän jonakin
päivänä kosii?...
Hänkö sitten oli tuleva hänen ainaiseksi ystäväkseen? Hänellekö,
ventovieraalleko, hän kerran oli uskova kaikki? Hänenkö omansa oli
hänen ruumiinsa ja sielunsa oleva?
Hän kääntyi toiselle kyljelle. Ei hän sietänyt sitä enään Ajatella.
Kenties olikin kaikki pelkkää luulottelua! Hän tahtoi nukkua pois koko
ajatuksista ja seuraavana päivänä katselisi hän asioita aivan toisessa
valossa.
Hän sulki silmänsä nukkuakseen.
Mutta hän ei saanut ajatuksiaan tieltä, jonne ne olivat eksyneet.
Hän muisteli romaania, josta joka päivä luki luvun kreivittären kuullen
ja jota hän ei alussa ensinkään ymmärtänyt. Niin merkilliset ja
käsittämättömät olivat hänelle olot, joista siinä kerrottiin. Kauan ei
kuitenkaan kestänyt ennen, kuin hänelle selvisi, mistä oli kysymys ja
vähitellen rupesi hän sekä mielessään että unissaan kuvittelemaan niin
hyvin itse kertomusta kuin sen henkilöitäkin. Romaani liikkui etelän
viinitarhoissa ja sini-järvillä, vanhoissa luostareissa ja
öljypuulehdoissa; se kertoi nuoresta munkista ja nuoresta nunnasta,
joita maallinen rakkaus yhdisti. Molempien luostarein välillä olevassa
metsässä kohtasivat he toisensa joka päivä aikoina, jolloin heidän tuli
toimittaa kirkon laupeuden töitä köyhien kesken ja pienessä piilossa
olevassa lehtimajassa unohtivat he kuolevaiset, joita heidän tuli
lohduttaa, sairaat, joita tuli hoitaa.
Monasti oli hävyn puna noussut Aunen poskille lukiessaan näistä
rakkauden kohtauksista, joissa suuteloita ja helliä syleilyjä
vaihdettiin, sillä nämä syntiset nautinnot olivat kerrotut tavalla,
mikä ei suinkaan inhoa herättänyt, vaan niitä ylistettiin ja
kaunisteltiin. Ensi päivinä oli hän usein pakoittanut itseänsä
istumaan alallaan, mieli kun teki nousta ja kieltäytyä lukemasta
eteenpäin. Mutta tämän kirjan kanssa oli käynyt samoin kuin neidin
juttujenkin. Mitä enemmän se kiihoitti ja suututti häntä sitä enemmän
mielikuvituksensa sen kanssa työksenteli. Ja kiihtyvällä jännityksellä
oli hän päivä päivältä seurannut rakastettujen kohtaloja, sykkivällä
sydämmellä kuunnellut heidän kuherruksiaan, jälleennäkemisen iloa ja
eroamisen suruvoittoisia huokauksia. Omituista kyllä, oli hän jo alusta
mielessään kuvitellut, että kalpea intohimoinen munkki oli hänen
metsästäjänsä. Nyt oli aivan kuin olisi hän tuntenut nunnan sydämmen
sykkivän omassa povessaan ja aavistanut ikävöimisen, joka saattoi
koppilo-vangin paheen tielle.
Hän makasi aivan hiljaa kuin hurmaantuneena. Ennenkuin itsekään tiesi,
sulkeutuivat silmänsä, uni nosti hänet pehmeille käsivarsilleen ja
kantoi hänet kukitettuja polkuja myöten unien maahan...
Ensimmäinen ajatuksensa, kun aamulla heräsi, koski ilmaa. Hän nousi
istumaan ja kuuli heti puistosta lintujen viserrystä, mikä ennusti
kaunista päivää. Hän hypähti vuoteeltaan ja pukeusi nopeaan. Aamupäivä
kului hitaasti ja vaikka hän tiesi, että niin hyvin kreivitär kuin
neitikin tarkkaavasti häntä katselivat, ei hän voinut olla levollisena.
Niinpian kuin oli murkinoitu, kiiruhti hän huoneeseensa ottaakseen
päällysnuttunsa. Kuvastimen edessä veti hän paksun otsatukkansa
alaspäin niin, että se pieninä kiehkuroina peitti otsan yläosan.
Mieleensä muistui hänen kerran sanoneen, että se puki häntä. Sitten
pisti hän napinreikään kaksi _hänen_ antamaansa kukkaa sekä pienen
punaiseen vivahtavan sananjalka-lehden.
Mutta koskiessaan oven lukkoa, seisahtui hän yht'äkkiä ja kummallinen
tuska valtasi hänet. Oli kuin sisällinen ääni olisi sanonut, että
nykyinen aikomuksensa ei ollut oikein, ettei hän menisi ulos sekä että
hän vast'edes välttäisi metsänvartijata. -- Heti sen jälkeen katsahti
hän ujostelematta ylös. Miksi hän niin tekisi? Mitä tarvitsi hänen
peljätä? Eihän toveri tiennyt, eikä koskaan saisi tietääkään -- että
Aune todella häntä rakasti.