VII.

Eräänä iltana, sun sade oli jo kahteen päivään estänyt Aunea menemästä

tavalliselle kävelymatkalleen, rohkaisi hän viimeinkin itseään ja kysyi

neiti Leidersdorffilta, heidän istuessaan valkean ääressä, työtä

tekemässä, tunsiko hän metsänvartijan.

-- Metsänvartijanko? kysyi neiti ihmetellen, minkä äkkinäisen käänteen

hänen nuoren kuuntelijansa ajatukset olivat tehneet. Hän oli nimittäin

tapansa mukaan vaipunut muistoihinsa, niin että Aune puolen tunnin ajan

oli koettanut johtaa keskustelua ikävöityyn aineesen.

-- Metsänvartijanko? toisti vanhus. -- En tosiaan tiedä, mitä sanoa;

tunnen häntä hyvin vähän, hän on ollut täällä ainoastaan lyhyen ajan.

Mutta olen kuullut, että hän olisi aivan rappiolla.

Aune katsahti ylös.

-- Rappiollako?

-- Niin ainakin sanotaan. Mutta ihmiset puhuvat hyvin paljon, johon ei

varmasti voi luottaa, -- lisäsi hän, jatkaen sitten kertomuksiaan

menneistä ajoista.

Aune istui kuin pilvistä pudonneena.

Oliko mahdollista? Siinäkö salaisuus olikin?... Hän ei voinut sitä

uskoa. Itsekseen lupasi hän ensi kerralla tarkata metsänvartijata,

tullakseen selville asiasta.

Jo seuraavana päivänä paistoi aurinko kirkkaasti eikä Aune kävelyltään

ehtinytkään kauas, ennenkuin hän vieressään kuuli tutun äänen: "Hyvää

päivää, neiti!"

Hän oli hyvin iloinen ja rupesi heti reippaalla, puoleksi

tuttavallisella äänellä, joka oli tullut tavalliseksi heidän välillään,

puhumaan "tavattoman pitkästä ajasta", mikä oli kulunut siitä, kun he

viimeksi toisensa tapasivat, sekä Iaskemaan leikkiä kuinka kovin hän

oli kaivannut Aunen seuraa. Sitten antoi hän Aunelle vihkon harvinaisia

valkoisia liljoja, joita oli poiminut suon toisella puolella. Aune

mietti hetkisen, otti sitten kukat vastaan katsomatta antajaan

kuitenkaan.

Hän oli levoton ja alakuloinen. Hän tunsi, että jokin tunne hänessä

tulisi tukehutetuksi, jos vanhan neidin puheessa olisi perää.

Kun he olivat tulleet Vejrhöjnin alapuolella olevaan pieneen laaksoon,

jonne he tavallisesti retkillään kulkivat, istuutui Aune pienelle

mättäälle ison kiven luona. Metsänvartija istui vähän loitommalle ja

oli niin iloissaan, ettei huomannut Aunen alakuloisuutta. Hän kertoi

kaikesta, mitä näinä kahtena päivänä oli tapahtunut, raju-ilmasta ja

sateesta, joka edellisenä yönä oli tunkeutunut suon vieressä olevan

tuman katon kautta sisään niin, että hänen vuoteensakin oli täyttynyt.

Hän istui jalat allansa ristissä. Hatun oli hän lämpimän tähden

asettanut maahan ja auringon säteet sattuivat hänen vaaleisiin

hiuksiinsa. Puhuessaan kuori hän veitsellään pitkää raippaa, minkä oli

metsästä ottanut.

Aunen katse, joka oli ollut kukkiin kiinnitettynä, seurasi häntä nyt

tarkkuudella.

Mutta kauan ei hän ollut seuralaistaan katsellut, ennenkuin hän

hymyili omalle pelvolleen. Mahdotonta oli, että tämä mies oli niin

syvään langennut. Kuinka olikaan hän niin yksinkertaisesti uskonut,

mitä sanottiin? Katsellessaan kasvoja, jotka hymyillessäänkin olivat

suruiset ja alakuloiset, mitkä muistuttivat huonosti hoidettua lasta,

ajatellessaan hänen käytöstään, liikuttavaista huolenpitoaan Aunesta

heidän tuttavuutensa alusta, silloin oli hän ihan varma, että neidille

oli kaikki kerrottu väärässä valossa ja hän häpesi, että hetkeäkään oli

voinut epäillä häntä.

Mutta mitä maailmassa hän sitten sureskeli, kun ei tämä ollut syynä?

Hartaasti hän toivoi, että seuralaisensa avaisi sydämmensä hänelle

aivan kuin sisarelle. Oliko se mahdotonta? Olivathan he yhtä yksinäiset

tässä maailmassa ja tämä yhteinen tunnehan oli saanut heitä toisiinsa

liittymään ja sitten yhdistänyt heitä kuten sukulaisuuden siteillä.

Viimein katsahti hän Auneen ja kysyi eikö hän ollut "hyvällä tuulella",

oliko joku ikävä kohdannut "tuolla ylhäällä" -- hän kohotti toista

kulmakarvaansa ja osoitti päällään Nörrekjaeriä kohti.

Aune ei heti vastannut, katsoi vaan kukkiaan, mitkä oli rintaansa

kiinnittänyt.

Äkillinen vallattomuus, jota ei Aune itsekään saattanut selittää,

synnytti hänessä halua kertomaan kaikki, mitä oli kuullut. Tekisikö

tosiaan sen? Oliko sopivaista?

Toinen huomasi hänen empimyksensä ja sanoi:

-- Minä näen, että vastoinkäyminen on teitä kohdannut!... Onko jotakin

ikävällistä sattunut?

-- Ei, päinvastoin!

-- Ah! -- suokaa anteeksi; siis vieläkin salaisuus.

-- Mistä niin päätätte?

-- En tiedä -- näen sen kasvoistanne.

-- Entäs jos erehdytte?

-- Tahdotteko silloin kertoa sen minulle?

-- Tahdon, jos lupaatte olla suuttumatta?

-- Miksi suuttuisin?

-- Senvuoksi... että se... koskee teitä.

-- Minua? -- sanoi hän katsoen hämmentyneenä Aunea. -- Kertokaa!

-- No, no, -- nauroi Aune -- eihän se liene niin vaarallista...

vaikka... ikävätä kylläkin.

-- Mitä sitten asia koskee?

-- Se on... Ei, en taida kuitenkaan sanoa mitään, -- lausui hän

punehtuen ja kätki kasvonsa käsiinsä.

-- Kyllä vaan... antakaa minulle siitä tieto, pyysi hän kiihkeästi.

-- Ei, ei... tosiaankin on se hyvin tyhmää.

-- Mutta voittehan toti sanoa. Mitä minusta sanotaan? Teidän täytyy se

kertoa!

-- No, olkoon menneeksi, sanoi hän katsahtaen seuralaiseensa.

Kerrotaan... että te... että te... juotte, lausui hän äkisti ja

punehtui aivan kuin olisi sopimattomia puhunut.

-- Mitä? juonko? Mitä?... Ah, lausui hän äkkiä. -- Sitenkö! Ha, ha,

haa! Senhän teenkin. Vakuutan teille, että niin teen, sanoi hän

nauraen.

-- Niin, mutta juonhan minäkin, virkahti Aune nauraen. Hän oli nyt

vakuutettu, että neidille oli kaikki kerrottu väärässä valossa ja että

hän taasen saattoi seuralaiseensa luottaa.

Kuitenkin katui hän sanoneensa tuon asian. Hyvin huomasi hän, että

seuralaisensa oli loukkaantunut. Hän oli jälleen tullut hiljaiseksi ja

hajamieliseksi ja alkoi innokkaasti veistellä raippaansa.

Sitten katsahti hän Auneen ja kysyi empien:

-- Uskoitteko tekin?

-- Tietysti, tämä nauraen vastasi.

-- No, sepä oli kauniisti tehty. Minun tulisi kai tänäpänä nauttia

väkeviä oikein tuntuvasti, ettei teidän hyvät ajatuksenne minusta

joutuisi häpeään. Vanha... neitikö teille sellaisia kertoo?

-- Kuka niitä sitten kertoisi?

-- Niin, niin -- onhan kuitenkin hyvä tietää...

-- Saanko pyytää teitä, herrani! keskeytti häntä Aune ja ojensi

torjuvasti kättään, koettaen osotella vanhan neidin hienoja tapoja. --

Hänen armonsa ei suinkaan suvaitsisi, että hänen armonsa armollinen...

-- Molemmat nauroivat eivätkä oikeastaan tietäneet, minkätähden.

Äkkiä vaikeni Aune ja säpsähti. Hän luuli kuulleensa huudon aivan

heidän lähellään.

-- Jumalani! huudahti hän ja tahtoi nousta. -- Eihän vain kreivi ole

tulossa?

-- Kreivikö?

-- Niin, ettekö kuulleet?

-- Nyt kuulen tosiaan. Mutta sehän on Jaakko, vanha paimen. Ettekö ole

häntä nähneet? Paimenessa ollessaan hän aina laulaa... Tarkatkaa kuinka

kauniisti hän laulaa, vaikka onkin jo lähemmä seitsenkymmenvuotias...

Kuuletteko?

Molemmat kuuntelivat.

Vallitsevassa hiljaisuudessa ja kirkkaassa, lämpimässä lokakuun ilmassa

kuului etäältä omituista laulua, valittava sävel, joka sekaantui

leivojen iloiseen viserrykseen.

-- Eikö totta?... Ääni on kuin lapsen?

-- On, kuinka ihmeellistä! Taukoamatta hän laulaa.

-- Hän ei ole oikein viisas... Hänellä sanotaan olevan sydänsuru.

-- Eikö ole kummallista, että täällä on niin monta mielenvikaista?

-- Paikkakunnan ilma on siihen syynä. Täällä kummittelee.

-- Kummitteleeko?

-- Aivan niin, ettekö sitä tiedä? Ettekö ole kuulleet punasilmäisestä

kissasta tai miehestä, jonka hampaat kalisevat? Ettekö?... Ettekö

myöskään koirasta, joka itkee kuin ihminen ja kanasta, joka laulaa

jokaisena juhannusyönä?... kaikki tapahtuu suolla. Kerronko siitä

teille?

-- Kertokaa vain, mutta ei tänään, sanoi Aune nousten. Oli aika palata,

Suon peitti hieno sumu ja varjot kävivät pitemmiksi. Hän pudisti

helmastaan kanervat, joita istuessaan oli murentanut, kiinnitti

päällisnuttunsa, katsahti kukkiinsa ollakseen varma, että ne olivat

jälellä, huomasi hansikkaansa maassa -- ne hän tavallisesti ensin pani

pois -- otti ne ylös, sovitteli päähinettään ja kuunteli vielä hetken

omituista laulua etäisyydestä.

Metsästäjä, joka niinikään oli noussut, katseli häntä säihkyvin silmin

sivultapäin.

Käydessään kapeata polkua, joka johti rinnettä alas ja jolla eivät

voineet vierekkäin astua, käveli Aune vähän aikaa metsästäjän takana ja

saattoi silloin häiritsemättä tarkata häntä. Tämä oli tosiaan kookas

mies käydessään tuossa pyssy olalla ja kanervakukka hatussa uskollisen

koiransa seuraamana. Kenties oli pää vähän liian pieni niin komeaan

vartaloon nähden, mutta kädet ja jalat olivat kauniit sekä hyvin

muodostuneet. Korvansa olivat pienet ja hienot ja ahvettuneen niskan

ympäröimät vaaleitten hiusten hienot kiharat, jotka tekivät hänet

kauniimmaksi. Ei hän ymmärtänyt, miksi hän ensin oli näyttänyt vähemmän

miellyttävältä. Kaunis hän ei varsinaisesti ollut, mutta ei Aune

kuitenkaan löytänyt hänessä mitään, minkä olisi tahtonut toisin

olevaan. Kuinkahan vanha hän oli? Sopivassa tilaisuudessa tahtoi hän

sitä tiedustaa. Hän näytti olevan noin kuudenkolmatta tai vähän

nuoremman. Vasenta jalkaansa veti hän perässään aivan kuten Aunen

isäkin oli tehnyt. Eikö tämä ollut ihmeellistä?

Samassa kääntyi ajatusten esine ja sanoi:

-- Kavahtakaa, neiti!... Tässä on hyvin kosteata.

Aune säpsähti ja katseli ympärilleen. He olivat tulleet syvälle ojalle,

jonka rankka sade oli santaan uurtanut ja joka vielä oli täynnänsä

vettä.

Metsästäjä asettui pitkine säärineen ojan yli ja ojensi kätensä

Aunelle. Kun tämä siihen tarttui, tunsi hän pistoksen sydämmessään ja

yli päästyään meni hän nopein askelin edellä seuralaistaan odottamatta.

Vähän sen jälkeen kääntyivät he metsään hakeakseen siimestä. Puron yli

olevalla puusillalla pysähtyivät kumpikin ehdottomasti ja vaipuivat

ajatuksiinsa katsellessaan kirkasta, kohisevata vettä, joka

äkkijyrkkään laskuunsa kuljetti mukanaan lehtiä, puunkuoria ja

hyönteisiä. Päänsä yläpuolella kohisivat metsän puut ja pöllöjen

läpitunkeva huuto kuului aivan kuin haaksirikkoisten avunhuuto.

Vedenpinnan yläpuolella surisivat hyttyset ja kappalen matkan päässä

viserteli hamppuvarpunen.

-- Mitä mietitte, neiti Thorbjörnsen? -- kysyi metsästäjä hiljaan

katsoen Auneen.

Aune punehtui ja kulki nopein askelin eteenpäin vastaamatta. Hän oli

tosiaankin vaipunut ajatuksiin, joita itsekin täytyi hävetä.