VI.

Aune ei ollut monta päivää Nörrekjaerissä ennen kuin hän huomasi, ettei

hän suinkaan ollut ainoa, joka oli levoton nuoren kreivin tähden. Sekä

neiti että talon muu palvelusväki olivat levottoman näköiset niin pian,

kun hänen nimensäkin mainittiin; kreivittärenkin hienoissa piirteissä

kuvastui jonkunlainen levottomuus joka kerta, kun hänelle sanottiin

joku asia, mihin pojan nimi oli sekoitettu.

Sitävastoin oli toinen, josta aina puhuttiin mitä kiitettävimmin.

Tämä oli seitsemän kolmatta vuotias kreivi Maunu, joka kaksi vuotta

sitten oli pudonnut hevosen seljästä ja jonka surullinen kuoleva oli

saattanut vanhan kreivinkin hautaan. Hänestä puhui miltei jokainen

kyynelsilmin. Hänen muistokseen riippuivat vielä mustat suruharsot

huoneissa, ajokaluissa ja palvelijoitten puvuissa. Olipa kuin hänen

henkensä olisi liidellyt linnassa ja painanut leimansa linnan elämään.

Kreivittären arkihuoneessa riippui iso, kullatussa kehyksessä oleva ja

suruharsolla peitetty kuva vainajasta, mikä ulottui katosta laattiaan.

Tämän kuvan mukaan oli hän ollut pitkä ja hoikka, vaaleahapsinen ja

sinisilmäinen, hampaansa olivat kauniit ja miellyttävä hymy hänen

kasvoissaan. Hän oli kuvattu skotlantilaisessa metsästyspuvussa

polvihousuilla, päässään teerentöyhtöinen hattu. Vyöllään oli häneltä

leveä, keltainen nahkavyö -- jossa riippui kimppu metsälintuja --

käsissä oli hirvennahkahansikkaat. Oikea käsivarsi nojasi pyssyyn ja

hänen takanaan näkyi sekä pieniä että isoja koiria pitkät kielensä

ulkona suusta.

Neiti Leidersdorff ei koskaan väsynyt kertoessaan Aunelle että Maunu

kreivi hamasta lapsuudestaan oli ollut kaikkien epäjumala sekä

miellyttänyt jokaista, joka vähänkin oli tekemisissä hänen kanssaan,

talon omista palvelijoista alkaen aina Köpenhaminassa olevaan hoviin.

Kymmeniä kertoja oli hän kertonut, että kuningatar itki kuultuaan hänen

kuolleen. Mutta Aune käsitti, että suru oli käynyt syvemmäksi ja saanut

perinpohjaisemman merkityksen sen kautta, että rikkaan kreivikunnan

hallitus joutui nuorimman, nyt ainoan pojan käsiin, jonka terveydentila

huolestutti kaikkia.

Usein mietiskeli hän, mikä nuorta kreiviä oikein vaivaa, sillä ettei

hän ollut tylsämielinen eikä mielipuoli -- kuten hän ensin oli luullut

-- siihen päätökseen oli hän tullut muutamista sanoista, joita silloin

tällöin oli kuullut.

Eräänä päivänä rohkaisi hän kuitenkin itseään ja kyseli sitä neiti

Leidersdorffilta, mutta tämä ei tahtonut ensin mitään kertoa, koetti

vaan puhua kaunistellen siitä ja kehoitti häntä varomaan kreiviä,

kertoi, ettei tällä ollut hyvä mielenluonne ja että hän, ylimalkaan

sanottuna, oli aina ollut aivan toisellainen kuin veli. Vähitellen

hän kuitenkin ilmaisi, että kreivi ajottain oli vaarallinenkin

ympäristölleen. Kreivitärkin häntä pelkäsi ja vanan kreivin kuoltua ei

kellään ollut valtaa hänen ylitsensä, kun paha sisu sai vallan hänessä.

Sitäpaitse oli hän aina elänyt halpamaisesti ja levottomasti eikä

pitkää aikaa ollut kulunut siitä, kun hän oli väkivallalla sortanut

erästä tyttöä. Hurjan luonteensa ja onnettomien taipumustensa kautta

oli hän jo lapsuudestaan tuottanut perheelle paljo surua ja

levottomuutta.

Nämä kertomukset eivät suinkaan vähentäneet Aunen levottomuutta. Aina

hän pelkäsi kohtaavansa kreivin portaissa tai käytävissä. Huoneissa

ollessaan säpsähti hän joka kerta, kun kuuli oven aukeavan tai

askeleita lähestyvän, vaikka neiti olikin sanonut, ettei kreivi

milloinkaan tule tähän linnan osaan sekä että hän tähän aikaan vietti

suurimman osan ajasta metsänvartijan luona metsästäjäkojussa suon

toisella puolella.

Nämät puheet neiti Leidersdorffin kanssa pidettiin aina illoin sen

jälkeen kuin kreivitär oli mennyt huoneisiinsa. Neiti ja Aune istuivat

silloin valkean ääressä kreivittären arkihuoneessa kammion vieressä,

jonka ovet sänkykamariin olivat avoinna niin, että he heti voivat

kuulla kun kreivitär joko soitti tai huusi heitä. Tähän aikaan

vuorokaudesta, jolloin taloudelliset toimet olivat ohitse, oli neitimme

hyvin puheliaalla tuulella, jonka myöskin vaikutti ympärillä vallitseva

hiljaisuus, huoneen kunnian-arvoinen asu, seinällä riippuvat vanhat

perhekuvat, tulen rätinä uunissa ja kahdensadan vuotisen seinäkellon

naksutus.

Puhe-aine oli aina sama, nimittäin elämä linnassa entis-aikoina ennen

onnettomuuden tapausta. Hän oli, Martti vartijan jälkeen, vanhin

talossa, sillä hän oli kreivittären kamarineitsyeenä seurannut tätä

linnaan. Alituiseen eli hän entisten päivien muistoissa niin, ettei

huomannut, kuinka hänen nuori kuulijansa punehtumistaan punehtui ja

painoi päänsä työnsä yli, kun neiti jatkoi kertomustaan kreivittären

komeista puvuista, vanhan kreivin loistavista kemuista -- joita varten

he usein olivat leiponeet ja valmistaneet kahdeksan päivää peräkkäin,

-- tahi Maunu kreivin metsästysretkistä, joihin naisetkin ottivat osaa

puettuina punaisiin, kullalla koristettuihin nuttuihin, hatuissa

joutsentöyhtöjä. -- Unohtipa niin kokonaan itsensä, että hän nuorelle

tytölle osaksi paljasti salaperäisen verhon, joka varjosi moniaita

seikkailuita ja lemmenseikkoja, joita hän oli tullut näkemään ja

huomaamaan.

Joka ilta, kun Aune tuli huoneesensa, oli hän suuttunut itseensä, että

oli noin vaan istunut ja kuunnellut kertomuksia, jotka häntä

kiihottivat ja harmitti, pyhästi lupasi hän sanoa neidille kaiken

tämän seuraavana päivänä ja pyytää päästä kuulemasta sanottuja

halveksittavia juttuja. Yhä enemmän hän tunsi, ettei ympäristönsä ollut

puhdasta; että pahetta ja syntiä oli jokaisessa esineessä, jota hän

koski; että vuosisatoja kestänyt jumalaton elämä oli itse ilmankin

pilannut.

Vielä ei hänessä kuitenkaan ollut lujuutta eikä voimaa tukkia korviansa

tai poistua huoneesta, kun vanhus alkoi muistelmiaan jutella. Kaikkien

kuvauksien loisto ja komeus valtasi kaikki hänen aistimensa. Olipa kuin

koko tuota kirjavaa sekasotkua olisi ollut hänen ympärillään ja

täyttänyt linnan valoilla ja ilolla sekä silkkiin ja samettiin

puetuilla, kauniilla naisilla. Nämät kuvat pyörivät kauan jälkeenkin

päin hänen ajatuksissaan ja mielikuvituksessaan. Ne seurasivat häntä

kaikkialle, minne hän vain meni, vieläpä uniinsakin niin, että hän

eräänäkin yönä heräsi ankaralla sydämmentykytyksellä, kokonaan

pyöröpäisenä soitosta, naurusta ja lojien helinästä.

Hän häpesi itseään ja punastui usein; kauhistuneena kyseli hän

itseltään, oliko linnan ilma jo niin tarttunut häneen. Parannusta

tehdäkseen ja poistaakseen riettaat ajatukset, luki hän yhä

innokkaammin isänsä Uutta Testamenttiä ja erittäinkin pieniä, täyteen

kirjoitettuja paperiliuskaleita, joita isä oli sitten tänne lehtien

väliin pistänyt ja joihin oli merkitty hänen saarnansa suunnitelmia,

rukouksia tai virrenvärssyjä. Hän oli aina löytävinään niissä sanoja,

jotka tarkoittivat juuri häntä ja olivat sovelletut juuri tällaisia

hetkiä varten -- lemmekkäitä varoituksia ja lohdutussanoja, joiden

kautta isä ikäänkuin ojensi kätensä haudan toiselta puolelta

ohjaaksensa häntä ja osoittaaksensa hänelle oikean tien niin, ettei

kompastuisi tai kulkisi harhaan. --

Muuten kuluivat päivät hiljaisessa yksitoikkoisuudessa linnassa.

Kaikki siellä tapahtui kellonlyönnillä. Aunella oli niinmuodoin

määrätyt tunnit, joina hänen tuli olla kreivittären luona joko

lukeakseen ääneen hänelle tai muuten pitääkseen hänelle seuraa. Mutta

hän ei voinut valittaa liiallista rasittumista eikä myöskään ystävyyden

ja kohteliaisuuden puutetta.

Itse kreivitärkin oli yhä vielä hyvin ystävällinen hänelle, joskin

vähän itseensä sulkeutuvainen. Hänen isästään ei oltu sanaakaan

puhuttu. Tavallisesti istui kreivitär aivan äänetönnä nojatuolissaan

ajatuksiinsa vaipuneena, hienot, läpikuultavat kätensä ristissä

helmassaan. Hän oli hyvin heikko, toisinaan niin uupunut, että

ainoastaan voimakas tahdon ponnistaminen esti häntä tainnoksiin

menemästä. Terveempinä hetkinään saattoi vielä nähdä piirteitä hänen

menneestä ihanuudestaan, josta Aune oli kuullut paljon puhuttavan.

Mutta kun hän tavallisuutensa mukaan istui ajatuksiinsa vaipuneena, oli

hänen suunsa ympärillä surunvoittoinen piirre, joka saattoi hänen

nuoren hoitajansa vastoin tahtoaan pitämään hänestä.

Itse asiassa ei Aune enään niin usein ajatellutkaan jättää

Nörrekjaeria. Hän oli tullut siihen loppupäätökseen, että, koska tänne

kerran oli joutunut, hän käyttäytyi sopivammin ja arvokkaammin, ellei

koettanut vetäytyä pois velvollisuuksistaan, vaan jäisi tänne puoleksi

vuotta, kuten oli luvannutkin.

Hän alkoi enemmän tutustua oloihin ja viihtyä asemassaan. Joka päivä,

ilman ollessa kaunista, käveli hän pitkän matkan metsään tahi

Vejrhöjniin, jonne hän oli löytänyt uuden tien, mikä ei johtanut

kammoksuttavan tuvan ohitse metsässä. Raitis elämä ja käveleminen

ulko-ilmassa saivat pian punan hänen poskilleen ja veri virtasi

lämpimämpänä ja nopeammin hänen suonissaan.

Näillä retkillä kohtasi hän metsänvartijan alussa useasti, sittemmin

joka päivä.

Ensi aikoina ei hän voinut poistaa levottomuutta, joka hänet valtasi,

sun metsänvartija yht'äkkiä ilmaantui hänen sivulleen aivan kuin olisi

hän maasta noussut. Hänen tervehtiessään oli sama vakoileva, pelkäävä

ilmaus hänen katseessaan, jonka Aune oli ensi kerrallakin nähnyt.

Osaksi katosi tämä ilmaus päivä päivältä, osaksi oli hän, kuten

kreivitär oli sanonut, hauska poika, jota ei kaikkina aikoina voinut

ymmärtää, mutta joka nähtävästi ei mitään pahaa tarkoittanut. Aune oli

vähitellen niin tottunut hänen seuraansa, että hän viimein miltei

kaipasi seuralaistaan jos sattui, etteivät he toisiaan tavanneet tai

jos sää pidätti häntä sisällä.

Ei hän viihtynyt metsänvartijan seurassa hänen puheliaisuutensa tähden.

Päinvastoin käveli tämä usein mykkänä ja hämillään ollen pureskeli

heinänkortta aivan kuin ei olisi löytänyt puheen ainetta. Kun hän

taasen puhui, tuntui usein siltä, kun hän ei aina olisi ajatellut, mitä

puhui, vaan näytti tyytyväiseltä kuu sai koirineen seurata Aunea --

tuntui kuin olisi hänen mielessään asioita, joita hän ei voisi sanoa.

Aune ei unohtanut hänen omituista äänenpainoaan, millä hän linnasta

puhui ensi kerralla kun he toisensa tapasivat. Monasti oli hän --

jälkeenpäin sykkivällä sydämmellä miettinyt, mitä hänen seuralaisensa

sillä oli tarkoittanut. Nyt koetti hän varovaisesti johtaa häntä näistä

asioista keskustelemaan, sillä hän luuli, että metsänvartija juuri tätä

ajatteli.

Mutta näyttipä kuin ei tämä tahtoisi enää kosketellakaan sanottua

kysymystä; hän rupesi aina muista seikoista puhumaan.

Joka päivä tiedusteli hän Aunelta hänen vointiaan sekä rupesiko jo

viihtymään "siellä ylhäällä." (Harvoin mainitsi hän linnan nimeä,

osoitti vaan päällään Nörrekjaeriä kohti.) Alituisesti puheli hän

Aunesta itsestä, hänen isästään, pappilan oloista, hänen lapsuutensa ja

nuoruutensa päivistä, mitkä asiat näyttivät erityisesti häntä

huvittavan.

Päivä päivältä tuli hän yhä enemmän arvoitukseksi Aunelle. Välistä

valtasi häntä silmänräpäyksellinen levottomuus, hän pelkäsi, että

seuralaisensa mietti jotakin pahaa. Mutta kun hän katseli

metsänvartijata, hänen hienoja, kalpeita kasvojaan, jotka välistä

olivat kärsivän näköiset, joissa sanomaton tuska kuvastui, niin

silmänräpäyksessä katosi pieninkin pelko ja sydämmessään sääli hän tätä

omituista miestä, joka oli niin onneton ja yksinäinen.

Kun puhe johtui hänen omiin oloihinsa, oli hän hyvin varovainen. Aune

oli monasti koettanut urkkia niitä, mutta hän oli aina vastannut

kiertävästi tehtyihin kysymyksiin.

Ainoastaan kerran, kun oli puheena Aunen lapsuus ja kun Aune oli

maininnut mikä onni on omata hyvän kodon, oli hän kahta kiivaammin

pureskellut suussaan olevata heinänkortta ja mutissut jotakin, ettei

hän ollut sitä kokenut, sillä hän ei ollut koskaan omannut kotia. Mutta

kun Aune kysyväisesti oli kääntynyt hänen puoleensa selitystä

saadakseen, oli tämä katsonut pois sekä ruvennut muista asioista

puhumaan.

Enimmäkseen puhelivat he vähäpätöisistä seikoista, kuten luonnosta,

metsästyksestä ja kauniista ilmasta, jota kauan oli kestänyt. Välistä

hän silloin laski leikkiä Aunen tietämättömyydestä, esim. silloin, kun

hän ei eroittanut metsäpeuraa vuohipeurasta tai kun hän käytti

jotakuta sanaa kansankielestä. Itse tunsi ja tiesi hän paljon, mikä

Aunelle oli aivan uutta ja jota hän mielellään tahtoi oppia tuntemaan.

Hän oli pidemmän ajan oleskellut maanviljelyskoulussa Köpenhaminassa ja

lausuntojensa mukaan aikoi hän tutkia metsänhoitotointa istuttaakseen

kerran metsiä maan kaikkiin nummeihin.

Lämpiminä päivinä istuivat he välistä mättäälle lepäämään, jolloin hän

opetti Aunelle ympärillä kasvamien kukkien tieteelliset nimet.

Tällaisissa tilaisuuksissa innostui hän suuresti ja tuli vapaammaksi,

aivan kuin häneen yht'äkkiä olisi syntynyt halu puhella jonkun kanssa.

Aune katseli häntä silloin ihmetellen.

Itse asiassa viipyivätkin Aunen ajatukset metsänvartijassa enemmän kuin

hän itse tahtoi myöntääkään. Kaikki, mitä tämä sanoi, vaikutti häneen,

vaikka hän aivan hyvin huomasi, etteivät nuo puheet aina olleetkaan

erittäin syvämietteiset. Ei hän myöskään ollut kaunis, vaan

päinvastoin. Kuitenkin oli hänessä jotakin vastustamatonta, hänen

katseessaan, äänessään, liikkeissään sekä hänen hymyilyssään. Vieläpä

hänen alakuloisuutensa ja umpimielisyytensä vaikuttivat valtavasti

häneen; useammin, kun Aune itsekään tiesi, istui hän miettien mikä

salaisuus tähän mieheen liittyi ja mikä katkera kokemus oli häntä

kohdannut.

Joskus muisteli hän myöskin metsässä olevata mökkiä, jossa he ensi

kerran toisensa kohtasivat ja kuinka kummallisesti sen asukkaat silloin

olivat käyttäytyneet. Tähän saakka ei hän vielä ollut rohjennut mitään

tästä kysyä, pelkäsipä, että arvoituksen selitys olisi juuri tässä.