V.

Tupa oli matala, puolipimeä ja sen valkoiseksi kalkituille seinille

levittivät ulkopuolella olevat kuuset vihertävän homeen. Perimmäisen

seinän luona olevalla maalaamattomalla puusohvalla istui ijäkäs mies;

seinässä, sohvan yläpuolella oli pieni, pyöreä ikkuna. Hän istui,

käsivarret vanhalla saranapöydällä, tukien päätään käsillään samalla

kun hän pienillä, aivan kuin puolisokean myyrän silmillä katseli ylös.

Matalalla olkituolilla pöydän toisessa päässä istui pieni, tanakka

vaimo kartaten villoja. Vastapäätä häntä pöydän toisessa päässä istui,

kasvot oveen käännettyinä, nuori parraton ja pisaminen mies, puettuna

harmaasen takkiin, pitkävartisiin saappaisiin ja pehmeään huopahattuun.

Hänen edessään pöydällä oli puukannella varustettu kivituoppi ja hänen

takanaan uunin nojassa seisoi pyssy, uunin edessä makaava

ruskeankirjava koira ojensi unisena päätään tulijata kohti.

Aune ei voinut olla suurempata huomiota kiinnittämättä nuoreen mieheen

sentähden, että tämä, sillä aikaa kun toiset ihmetellen ja kysyväisesti

häntä tähystelivät, heti hänen astuessa sisään kumartui pöydän yli,

johon hän kynnellään piirteli. Tuntui aivan kuin nuorukainen olisi

punastunut, kun hänet tavattiin tällaisessa paikassa ja seurassa.

-- Ken olette? kuului akan vähemmän ystävällinen kysymys, kun Aune

epävarmalla äänellä oli ilmoittanut asiansa. Hän oli pannut kartat

helmaansa ja istui, katsellen Aunea epäilevin silmin.

Aune sanoi tulleensa linnasta sekä että hän oli kreivittären uusi

hoitajatar.

-- Va-i ni-in, sanoi akka pitkäveteisesti ja samassa katsoivat sekä hän

että mies metsästäjän puoleen ikäänkuin kysyäkseen, oliko tämä

mahdollista.

Mutta tämä ei katsonut ylöskään, oli kuin ei olisi mitään kuullutkaan.

-- Mitä teette Vejrhöjnissä, jos saa kysyä? sanoi akka jälleen.

Aune aikoi juuri vastata, kun ääni hänen takanaan virkkoi:

-- Ei siellä ole mitään hoidettavaa!

Kun Aune kääntyi, näki hän pienten ikkunain alla olevalla lavitsalla

olennon, jota ei ollut ennen huomannut. Nuori, mustatukkainen tyttö

siinä istui, kaulansa oli pitkä ja paljas, yllään oli hänellä tumma

puku, jossa ei näkynyt ainoatakaan nauhaa tai muuta koristusta. Hän

istui etu-nojossa, kädet polvien väliin puristuneina ja katseli

pistävin, mustin silmin Aunea, jota näiden tutkiva ja viekas silmäys

milt'ei pelotti.

Hän tuli oikein "alle päin, pahoille mielin", nähdessään näiden

ihmisten kummallisen muodon ja käytöksen. Kun he vielä pitkän ajan

olivat vaiti ja ainoastaan tähystelivät häntä vihamielisin ja epäilevin

katsein, rohkaisi hän mieltänsä ja kääntyi nuoren miehen puoleen

pyytäen häntä neuvomaan hänelle tien.

Nuorukainen kohotti vihdoinkin päänsä ja katseli häntä arasti ja

epävarmasti.

-- Minäkö? sanoi hän.

Raikuva nauru syntyi.

Mutta kun nuorukainen kaikessa hiljaisuudessa oli häntä katsellut,

nousi hän. Heitettyään pyssynsä olalleen, asetettuaan hattunsa suoraan

ja huudettuaan koiraansa, joka unisena kömpi makuultaan, pyysi hän

Aunea seuraamaan itseään. Hänellä oli sama tie kuljettavana -- hän

sanoi.

Aune ei ymmärtänyt, mikä oli syynä tuohon äkkinäiseen iloon, päätään

pyörrytti ja hän tointui vasta ehdittyään kappalen matkaa tuvasta. Hän

oli ihan kalpeana suuttumuksesta ja koetti pidättää kyyneleitään. Mitä

kaikki merkitsi? Miksi nauroivat he hänelle? Mitähän väkeä siellä

oikeastaan asui?

Metsästäjä, joka huomasi hänen liikutuksensa, katseli vaan muutaman

kerran häntä sivulta päin, mutta ei puhunut mitään. Kauan kulkivat he

näin kummallakin puolella leveätä tietä, joka johti kunnaitten väliin.

Aune oli viimein aivan kuin poissa suunniltaan ja toivoi vain, että

voisi juosta tiehensä. Häntä harmitti oma arkuutensa ja avuttomuutensa.

Kuinka olikaan hän niin typerä, että pyysi itselleen seuraa? Mitä

kauemmaksi he tulivat, mitä enemmän tie mutkisteli johtaen pimeitten

kanervamäkien väliin, jotka viimein estivät heitä näkemästä mitään,

sitä enemmän levottomaksi ja pelokkaaksi hän tunsi itsensä ollessaan

yksinään ventovieraan ihmisen kanssa, johonka hän ei voinut luottamusta

tuntea. Nuorukainen käveli hitaasti, heinänkorsi suussa ja katseli

maahan aivan kuin olisi syvissä mietteissä ollut. Hänen olennossaan oli

jotakin salaperäistä ja kun hän silloin tällöin katsahti Auneen,

huomasi tämä kummallisesti urkkivan katseen, mikä peloitti häntä.

Vihdoin täytyi hänen kuitenkin sanoen jotakin ja lausui sentähden:

-- Kenties olette Nörrekjaerin metsänvartija?

-- Niin olen.

Puhe loppui.

Tuskissaan rupesi Aune miettimään, mitenkä pääsisi eroon hänestä.

Viimein kysyi hän:

-- Onko matka pitkäkin vielä?

-- Eikä.

Jälleen päättyi puhelu.

Näyttipä lopulta, kuu ei tytön läsnäolo olisi metsästäjätä

miellyttänyt.

Viimein rupesi hänkin puhumaan; katsomatta Auneen ja nykäisten

heinänkorren maasta, sanoi hän:

-- Olettehan neiti Thorbjörnsen?

-- Olen.

-- Tulittehan tänne muutama päivä sitten?

-- Niin tulin.

-- Tuntuu aivan, kun olisin kuullut asiasta puhuttavan.

Yht'äkkiä kääntyi hän ja katseli tyttöä ensi kerran kasvoihin lausuen:

-- Olettehan ollut sairaana? muistan kuulleeni, että sairastuitte heti

linnaan tultuanne.

Aune puri huuliaan. Tiesikö hänkin sen? Ehdottomasti joudutti hän

askeleitaan ikäänkuin santa olisi alkanut polttaa hänen jalkojaan.

Metsästäjä katsahti häneen jälleen muutamia kertoja sivulta päin ja

Aune huomasi, että hän säpsähti ja katseli häntä suuremmalla

tarkkuudella.

Vähän sen jälkeen alkoi hän lempeällä äänellä puhumaan Aunen isästä,

jota hän ei ollut tuntenut, mutta josta oli kuullut paljon puhuttavan.

Hän oli kuullut, että vainaja oli ollut merkillinen mies ja että

mielipiteensä olivat kummalliset, mielellään olisi hän tahtonut tuntea

vanhusta.

Aunen huomio kiintyi enemmän häneen. Tarkoittiko hän tosiaan, mitä

puhui? Vai oliko tässä ivaa?

Vakavana hän katseli nuorukaista tämän puhuessa, mutta ivan tai pilkan

ilmausta ei ollut hänen kasvoissaan. Silmänräpäyksessä pyöri sekanaisia

ajatuksia hänen päässään ja sydämmensä alkoi kiivaammin sykkiä. Kenties

ei hänen isänsä vaikutus ollut aivan mitätön ollut? Oliko se kenties

täälläkin hedelmätä kantanut?

Samalla osaa-ottavaisella äänellä metsästäjä kysekseli hänen omista

olo-suhteistaan, oliko hänellä sukulaisia ja kuinka hän oikeastaan oli

joutunut linnaan. Vaikkakin Aune, omien ajatustensa tähden, vastasi

hajamielisesti ja harvoilla sanoilla, mieltyi metsästäjä yhä enemmän

häneen. Häntä ihmetytti, ettei Aune koskaan ennen ollut käynyt

Nörrekjaerissä ja harvoin ulkopuolella synnyinseutuaan. Hän nauroi

miltei ääneen, kun Aune, hänen kysyessään, mitä hän pitkinä kesäpäivinä

oli tehnyt, vastasi hoitaneensa taloutta ja väli-aikoina poimineensa

marjoja lähellä olevissa metsiköissä.

Taukoamatta silmäili hän Aunea ja pelosta, että puhe jälleen loppuisi,

rupesi hän kertomaan yhtä ja toista paikkakunnasta linnan tienoolla,

siellä olevista jäniksistä ja viimeisestä suuresta metsäpalosta, jonka

kauan kestänyt sade vasta oli onnistunut oikein sammuttaa.

Mutta Aunen rinta työskenteli hurjasti. Hän ajatteli, olisiko

soveliasta pyytää tätä vierasta auttamaan häntä linnasta. Olihan hän

hyvä ja rehellinen mies. Varmaankin kuljeskeli hän paljonkin ympäri

teillä ja poluilla, kenties tunsi hän muutamia talonpoikiakin hänen

kotitienoillaan. Pyytäisikö häntä puhuttelemaan jotakuta heistä tai

jättämään kirjeen, tai...?

Äkkiä seisahtui metsästäjä ja kääntyi Aunea kohti. Ihmeteltävän kaunis

hymy hänen kasvoissaan, mitkä tästä saivat aivan toisen muodon ja hän

sanoi:

-- Miksikä neiti välttämättömästi haluaa tulla Vejrhöjniin?

Aune tuli hämilleen ja katsahti maahan, ei hän itse tietänyt oliko se

hymyn vaiko odottamattoman kysymyksen tähden.

-- Saanko koettaa arvata? kysyi hän hiljaan, kun Aune vastauksen sijaan

alkoi vääntää korkoaan maahan.

Hän nyykäytti tietämättänsä.

-- Senvuoksi, että neiti tietää Vejrhöjnin kukkulalta näkevän

kotinsa... Eikö niin?

Aune yhä katseli jalkojaan. Sitten katseli hän puolen pelokkaana

metsästäjätä samalla jatkaen kulkuaan.

Muuta vastausta ei tullut. Mutta hän käsitti vastauksen hyvin. Hän

puristi huuliaan yhteen ja vähän aikaa kävivät he vaieten toistensa

sivulla.

-- Tahdotteko sanoa minulle, eikö teillä ole hyvä oltava tuolla

ylhäällä... linnassa? virkkoi hän viimein. Te ette viihdy siellä...

Eikö totta?

Mutta Aune ei kyennyt vastaamaan. Häntä kummastutti omituinen värinä

äänessä, kun metsästäjä puhui. Oliko mahdollista? Olikohan tämä

todellakin...?

Kun ei hän mitään vastannut, jätti metsästäjäkin tämän aineen ja alkoi

jälleen puhua metsänpalosta.

Tie päättyi nyt vähäiseen, korkealla olevaan laaksoon, jonka sivulla

olevaan suureen kiveen Aunen huomio kiintyi. Tästä loi hän silmänsä

jyrkkään rinteesen ja hän näki edessään jättiläis-keilan, jonka

huipulla oli topograafillisella merkillä varustettu kiviroukkio. Hän

arvasi nyt olevansa Vejrhöjnillä.

-- Tästä tulee meidän astua ylös, sanoi metsästäjä heidän

astuttuaan vuorelle. Samassa astui hän pari askelta edelle ja sanoi

ystävällisesti:

-- Antakaa minun auttaa teitä!

-- Mikä kummallinen ihminen! ajatteli Aune, joka oli tottunut

vuorivuohen tavoin kapuamaan jyrkimpiä vuoria. Kuitenkin tarttui hän

ojennettuun käteen ja olipa varsin miellyttäväistä tulla näin

talutetuksi liukasta rinnettä ylös. Metsästäjä oli vahva ja Aune

punehtui huomatessaan tämän. Ennenkuin vuoren huipulle tulivat,

pysähtyi nuorukainen äkisti ja sanoi omituisella hymyllään:

-- Sulkekaa silmänne, neiti!

Aunea rupesi vähän pelottamaan ja hän mietti oliko sopivaista.

Kuitenkin seurasi hän annettua kehoitusta, ja sitten kuten sokea,

loppumatkan roukkiolle. Mutta kun hän täällä avasi silmänsä, löi hän

ihastuksella kätensä yhteen.

Alhaalla, vuoren juurella olivat laajat suot kuni kuollut ja

jähmettynyt meri. Synkkänä ja kammoksuttavana, ilman elonmerkkiä, oli

tuo musta pinta puuttomain vuorten välissä. Lähellä Vejrhöjniä lenteli

pari hyyppää uskaltamatta etääntyä kivenheiton päähänkään vuoresta, ne

lentelivät kanervikon yläpuolella edes ja takaisin aivan kuin

hermostuttavalla huudollaan olisivat tahtoneet herättää aution seudun

eloon. Niiden levottomat äänet tekivät hiljaisuuden huomattavammaksi ja

jylhyyden vielä kauheammaksi. Oli aivan kuin paha henki olisi liikkunut

luoksepääsemättömien soitten yli, joiden myrkyllisissä kaasuissa

kangastukset rakensivat aavelinnojaan.

Korkeasta paikastaan saattoi Aune aaltoilevan sumun lävitse, jonka

aurinko jo oli punertavaksi värittänyt, nähdä vastaiselle puolelle.

Ja pohjoisessa, kun hän katseensa sinne loi, huomasi hän vanhastaan

tutun, pienen kirkon kaukana vuorten välissä. Mutta täältä katsottuna

näytti se omituisen vieraalta. Siinä oli jotakin kylmää ja kolkkoa. Kun

hän nyt silmäili tuota suurta, höyryävää suo-aukkoa, noita auringon

valossa kullalle hohtavia kukkuloita, pitkine, mustine marjoineen,

tuntui kun olisi hän tirkistellyt jotakin outoa ja kuollutta.

-- Kuinka ihmeellistä! huudahti hän ehdottomasti ja pani hartaudella

kätensä ristiin.

-- Mutta mikä tuolla on? kysyi hän äkisti osoittaen tummaa kohtaa

pohjoisessa, jossa pyöreä kunnas kohosi suosta aivan kuin myyränmätäs.

Metsästäjä, joka koko ajan oli seisonut kappalen matkan päässä ja

huomannut pienimmänkin ihastuksen, ihmettelemisen ja kauhunkin

ilmauksen hänen kasvoissaan, alkoi nyt kertoa. Siellä näkyi vanha

linnamäki, jossa vanhin Nörrekjaer satoja vuosia sitten oli ollut,

siinä oli ollut kaksikymmentäkaksi tornia sekä paksut ja lujat muurit.

Vanhan tarun mukaan oli siinä sataviisikymmentä huonetta sekä sitä

paitsi viisi vankiluolaa ja yksi käärmeenkuoppa, mutta koko komeuden

oli tuli hävittänyt talonpoikaiskapinan aikana, jolloin myöskin

linnanherra kaikkine palvelijoineen oli surmansa saanut.

Aune kuunteli kertomusta tarkasti, mutta äkkiä hän taasen virkkoi:

-- Mikä huone näkyy tuolla kaukana?

Siellä näkyikin, miltei vuoreen kaivettuna, pieni sveitsiläinen maja

suippuisella olkikatolla, ja oven yläpuolelta riippui suuri kivääri.

-- Metsästyskoju se on, vastasi hän. Näettekö kojun takana olevan

suon?... Syksyisin on siellä paljo sorsia ja silloin oleskelee kreivi

siellä yöt päivät metsästääkseen.

-- Kreivi? kysyi Aune katsoen kysyvästi häneen. -- Nuori kreivikö?

-- Niin, sanoi hän tirkistellen Aunea paremmin häntä nähdäkseen.

-- Niin, mutta... onhan hän... eikö hän ole?...

-- Tarkoitatteko... eikö hän ote vähäjärkinen, eikö niin? Kenties

olette kuulleet, että 'hän on koiraa vailla?... Enkö ole oikeassa?

tiedusteli hän hymyillen kummallisesti. -- Mutta voipi kai hän

senvuoksi sorsia ampua? -- Eikä hän itse asiassa niin paljon ammukkaan,

lisäsi hän hieman nauraen.

-- Ah, minä luulin... -- mutta hän ei lausettaan jatkanut, vaan vaipui

ajatuksiinsa katse kiitäen soitten yli.

Oli kuin ei hän olisi voinut irroittua tästä ihmeellisestä näystä.

Viimein alkoivat he kuitenkin astua rinnettä alas.

Vielä kerran, ennenkuin hän jätti paikan, tahtoi hän katsella suuren

suurta kiveä, joka oli siinä kuin kallio kanervikon keskellä. Hän oli

nyt aivan ujostelematon ja käveli kiven ympäri ihmetellen, että

tuollainen jättiläinen oli eksynyt niin korkealle.

Kuitenkin huomasi hän nyt, että metsästäjä vastasi häntä enemmän

harvasanaisesti ja hajamielisesti sekä että hän ylimalkaan oli tullut

varovaisemmaksi, kuten umpimieliset ihmiset ainakin, kun he mielestään

ovat olleet liian avosydämmiset ja puheliaat. Näyttipä, kuin aikoisi

hän jättää Aunen nyt, sillä hän heitti pyssynsä olalleen ja katseli

koiraansa, joka koko ajan oli uskollisesti häntä seurannut.

Aune kiitti häntä ystävällisyydestään ja pian olivat kumpikin tahollaan

näkymättömissä.

Mutta pienen laakson loppupäässä kääntyi Aune vielä kerran ja katseli

kiviroukkiota. Häntä kummastutti, ettei vanhan kodin ja kaikkien

rakkaitten paikkojen näkeminen häneen syvemmin vaikuttanut. Hän soimasi

itseään, sillä hän pelkäsi, että vieraan metsästäjän läsnäolo oli liian

paljon kiinnittänyt hänen huomiotaan puoleensa. Hän ei ollut tottunut

seurustelemaan nuorten miesten kanssa ja tässä hitaasti kulkiessaan

polkua, mikä johti linnaan, tuli hän yhä levottomammaksi, kenties oli

hän käyttäytynyt sopimattomasti, kun hän niin avomielisesti oli

puhellut sekä kävellyt nuoren miehen kanssa, jota ei ensinkään

tuntenut.

Kun hän meni yksinäisen tuvan ohitse, kuuli hän oven hiljalleen

aukeavan; kun hän kääntyi, huomasi hän nuoren tytön, joka katseli

häntä terävin, vihasin silmäyksin niin, että häntä kauhistutti.

Tietämättänsä kiiruhti hän askeleitaan, mutta oli kuin tuo katse olisi

häntä yhä seurannut, eikä hän ollut hyvillä mielin ennen, kuin hän näki

sini-taivaan vapaana ylitsensä sekä eroitti Nörrekjaerin huiput

vuorenharjanteen yli.

Linnassa tuli jo etehisessä neiti Leidersdorff häntä vastaan; hän oli

ollut hyvin levoton, kun Aune niin kauan oli viipynyt ja kertoi, että

kreivitär jo kaksi kertaa oli kysynyt häntä. Aunen piti -- lisäsi hän

-- tänäpänä ensi kerran syömän kreivittären seurassa kammiossa. Hänen

täytyi siis mennä heti huoneisiinsa pukeutumaan ja huolellisesti täytyi

hänen se tehdä, sillä kreivitär näki mielellään, että pöydässä oltiin

hyvin puetut.

Ruoka-aikana tuli Aune, halvimpaan jokapäiväiseen pukuunsa puettuna,

kammioon. Tuskin uskalsi hän kajota ruokaan, vaikka hän pitkän

kävelynsä jälkeen oli nälkäinen kuin susi. Kreivitär kyseli, missä

hän oli ollut ja hän kertoi avomielisesti, että oli tavannut

metsänvartijan, joka oli ollut ystävällinen ja osoittanut hänelle tien.

-- Vai niin, metsänvartija! -- no, tosiaan on hän hauska poika, sanoi

kreivitär hymyillen.

Illan täytyi Aunen jälleen viettää hänen armonsa seurassa ja lukea

hänelle paksua kirjaa, kummallista romaania, josta hän ei sanaakaan

käsittänyt. Mutta jo kello kahdeksan vetäytyi kreivitär omiin

huoneisiinsa ja Aune meni omaansa, jossa hän istuutui lukeakseen isänsä

Uutta Testamenttiä, joka oli hänen kalliin aarteensa ja jota hän ei

koskaan voinut ottaa käteensä ilman, että kaikki surut ja murheet

muistuivat hänelle mieleen. Kuitenkin koetti hän lukea ja tutkia sitä

vapaahetkinään toivossa, että hän sen kautta olisi kuollutta lähempänä.

Aika ajoin katsahti hän ulos ja vaipui ajatuksiinsa. Muiden muassa

ajatteli hän metsästäjätä, jonka oli tänäpänä tavannut. Ken oli hän

oikeastaan? Eikö ollut ihmeellistä, että hän niin hyvin oli arvannut

hänen ajatuksensa? Miksi ei hänessä ollut rohkeutta vastata? Miksi oli

hän yht'äkkiä käynyt pelkuriksi? Olihan hän sanonut, että olisi

mielellään tahtonut tuntea hänen isänsä. Kuinka kummallisia kysymyksiä

oli hän tehnyt ja omituinen oli äänensä!... Aune istui kauan ja

tirkisteli tummilta silmiltään leimuavaan tuleen.

Saisiko hänestä todellisen ystävän, liittolaisen?