IV.

Nörrekjaer oli puuttoman vuorenharjun pohjoisen rinteen alapuolella,

Linnan akkunasta oli aava näkö ala elottoman erämaan yli, jossa ei

koskaan näkynyt elävätä olentoa, ei lintuakaan. Kevyt, sinertävä auer

peitti kesät, talvet sen sisimmän osan ja auringon paistaessa voipi

eroittaa milloin vaaleampien, milloin tummempien kuvien epäselvät

piirteet, jotka kuvat ikäänkuin leijailivat tai purjehtivat autereen

yläpuolella. Oliko tuo kangastusta vai oliko soitten takana kirkkoja ja

vuorenhuippuja, joita aurinko valaisi, siitä ei koskaan tultu täysin

vakuutetuksi, niin epäselvästi kuvastui kaikki sumuisessa ilmassa.

Linnan edessä, soitten puolisella sivulla, oli pieni, vähäpätöinen

puisto, jonka puut länsituuli oli katkaissut aivan kuin ne olisivat

saksilla olleet leikatut. Tämän takana, matalampien rakennusten

ympäröimänä -- konttori ja talousrakennuksia -- oli avara linnanpiha,

josta taru kertoi, että muutamina vuosina veripisaroita tiukkui

muurissa olevien kivien välistä. Linnanpihan takana oli kokonainen

labyrintti talleja, latoja ja meijerirakennuksia. Itse linna oli

mahdottoman iso, punaisista neliskulmaisista kivistä rakennettu,

myöhemmin oli siihen kiinnitetty hiekkakivi-ornamentteja. Linnan

huomattavimpia koristuksia, kullattua huippua lukuunottamatta, oli

leveät kiviportaat, mitkä etehisestä johtivat linnanpihalle.

Näillä portailla tapaamme Aunen eräänä iltapäivänä. Kolmas päivä oli jo

loppumaisillaan hänen tulopäivästään. Yksinkertaiseen, mustaan pukuun,

hattu päässä, oli hän puettu, mutta oli viehättävän näköinen, päivän

valo häikäisi hänen silmiään niin, että hän pysähtyi hetkeksi

ylimmäiselle portaalle katsellen samalla pelokkaana ympärilleen.

Varovaisesti, pää alas vaipuneena, astui hän portaita alas katsomatta

oikealle tai vasemmalle, -- jossa kenties kaksi punatukkaista

palvelijata tai jokunen kirjuri uteliaana katseli häntä pesutuvan tai

konttorin ikkunasta -- meni sitten nopein askelin pihan poikki portista

ulos, jonka holvissa hänen askeleensa kajahtelivat.

Hän oli hyvin kalpea. Ensimmäisen kerran kävi hän nyt ulkona

sairastettuaan ankarata kuumetta puolitoista vuorokautta. Vasta

tänäpänä oli hän esitetty kreivittärelle, joka oli ystävällisesti

ottanut hänet vastaan ja kysellyt hänen vointiaan. Viimeksi oli hän

vielä taputtanut poskellekin ja kehoittanut häntä hoitamaan terveyttään

hyvin sekä joka päivä kävelemään ulko-ilmassa niin, että ruusut

jälleen nousisivat hänen poskilleen.

Aune teki heti kehoituksen mukaan ja käveli nyt sillan yli sekä sitten

pitkän poppelikujan kautta, mikä käytävä oli kokonaan peittynyt

punaisilla ja keltaisilla lehdillä, joita kolme päivää kestänyt myrsky

oli sinne heitellyt.

Aikomuksensa oli etsiä korkeata vuorta, jonka piti oleman jossakin

läheisyydessä; hän oli kuullut, että sen huipulta näkee hänen

kotiseutunsa kirkon ja myllyn. Niinikään oli hän kuullut, että

kotiseudun talonpojat, käydessään kaupungissa tai sieltä kotiin,

kulkivat aina vuoren ohitse, luultavasti toivoi hän nyt tapaavansa

jonkun, jonka mukana olisi voinut lähettää tervehdyksen ystävilleen ja

pyytää päästä heidän luokseen suojaan kunnes ehtisi saamaan paremman

toimen.

Vakava päätöksensä oli, jättää tämä paikka ja -- mitä pikemmin, sitä

parempi. Hän tunsi, ettei hän parantuisi ennen kuin nuo muurit ovat

kaukana, nuo muurit, joiden sisäpuolella hän oli viettänyt kauhean yön,

mikä vieläkin kummitteli hänessä.

Kaikki olivat kuitenkin hänen sairautensa jälkeen olleet hyvin

ystävällisiä ja auttavaisia häntä kohtaan. Eipä kiharatukkaisen

kamarineitsyeenkään huulet enään ivallisesti hymyilleet; pieni,

valkeamyssyinen nainen -- neiti Leidersdorff, kuten häntä nimitettiin

-- ei ollut poistunut hänen vuoteeltaan tuskin ensinkään, vaan oli

hoitanut ja vaalinut häntä kuin äiti. Mutta tämä kaikki teki hänen

siellä olonsa sietämättömäksi. Hänestä oli väärin ja petollista vastaan

ottaa niiden henkilöiden suosiota, joiden tähden hänen isänsä oli niin

paljon kärsinyt ja kenties joutunut ennen aikaiseen hautaan. Tämä

osaa-ottavainen sääliväisyys, jonka hän jokaisen silmissä näki, heidän

avuliaisuutensa ja anteeksi-antavaisuutensa, kiusasi ja nöyryytti

häntä. Kun kreivitär aamupuolella taputti häntä poskelle, ja kutsui

häntä "rakkaaksi lapsekseen", oli kuin tulivirta olisi kulkenut hänen

suonissaan ja hänen rintansa puristui kokoon niin, että hän vielä kauan

jälkeenpäin tunsi kalvavan tuskan rinnassaan.

Kuitenkin tunsi hän -- tässä kulkiessaan, raittiista ilmasta

elähtyneenä -- ylpeyttä siitä, että hän puhuessaan kreivittären kanssa,

oli ollut järkähtämätön, ei ollut kutsunut häntä "hänen armokseen" eikä

suudellut häntä kädelle. Monta sanaa ei hän ollut sanonut; hän oli

väsynyt ja uupunut, huoneen loisto, isot kuvastimet, joissa hän

kaikkialla näki kuvansa, kreivittären kahiseva puku, hänen kummallinen

ääntämisensä ja hänen puvussaan oleva hieno tuoksu oli kokonaan saanut

hänet valtaansa. Koko ajan oli hän tuntenut, ettei kaikki tämä koskenut

häntä vähintäkään, sillä aikoihan hän muuttaa, koko ajan oli hän

ajatellut kuinka hän, saatuaan vanhoilta ystäviltään avun ja turvan

lupauksen, suoraan ja rehellisesti voisi sanoa kreivittärelle

millaisten asian-haarojen vaikutuksesta hän oli tänne tullut, sekä

pyytää tätä vapauttamaan häntä toimesta, jommoista hän ei ollut

halunnut ja jota hän ei kyennyt täyttämään.

Nyt oli hän pitkän lehtokäytävän päässä ja tuli maantielle. Täältä

aikoi hän mennä kaitaiselle polulle, joka kulki ylöspäin vuorten

välitse, ja jonka neiti oli hänelle neuvonut; samassa huomasi hän

vanhanpuoleisen vaimon, joka istui tienvieressä paimentaen vuohta.

Varmuuden vuoksi kysyi hän vaimolta, johtiko tämä tie Vejrhöjniin.

Vastaamatta mitäkään, käänsi vaimo äkkiä, aivan kuin häntä olisi

jossakin pahassa työssä yllätetty, tulipunaiset kasvonsa, muodottoman

paksuine ja ajettuneine alihuulineen, häntä päin. Sitten poimi hän

salaman nopeudella muutamia ympärillään olevia pikkukaluja taskuunsa,

nosti hameen lievettään sitoakseen jalka-siteensä, pani molemmin käsin

pienen, ryppyisen myssyn päähänsä ja tuli vihdoinkin nelin ryömin

ojasta, jonka jälkeen hän läheni hitaasti, toinen käsi silmillä ja

kummallisesti irvistäen.

Puolitiehen tultuaan pysähtyi hän ja alkoi nauraa samalla kurttuisen

kätensä alta töllistäen Aunea pienillä, ilkeillä silmillään.

Aune käsitti nyt, ettei vaimo ollut täydessä järjessään, mutta kotonaan

tuolla köyhässä kylässä oli hän usein nähnyt samallaisia henkilöitä

eikä hän peljästynyt. Hän aikoikin poistua tietänsä, kun samassa pitkä,

tummanverinen, kaunis talonpoikaisvaimo tuli käyden sukanneula kädessä

ja tiedusteli, mistä kysymys oli.

Aune toisti kysymyksensä ja kun vastasaapunut vaimo oli varovaisesti

työntänyt toisen syrjään, ilmoitti hän tien. Mutta kun Aune aikoi

mennä, sanoi vaimo:

-- Saanko luvan kysyä, ettekö ole neiti Thor... Thorbjörsen?

-- Olen.

-- Neiti on siis jälleen terve. Olihan tauti kuitenkin vaarallista

laatua, kertomusten mukaan. Niin, niin -- siten käy monelle linnassa.

Ja luonnollista onkin, että tulee pyöröpäiseksi ensi kerralla, kun

joutuu ylhäisten pariin -- kunnes on siihen tottunut.

Aune kävi tulipunaiseksi.

-- Tämä tie johtaa siis Vejrhöjniin? kysyi hän äkisti.

-- Aivan niin. Käykää polkua suoraan poikkeamatta oikealle tai

vasemmalle, silloin ette voi eksyä, vaan tulette suoraan Vejrhöjniin.

Aune kiitti ilmoituksesta ja kiirehti pois, vastustamaton ikävöiminen

nähdä kotia, jossa ajatuksensa joka hetki olivat, kiirehti hänen

askeleitaan. Pian olikin hän jo kaukana eivätkä molempien vaimojen

tähystävät silmät häntä enään nähneet.

Silmänkannon matkan oli maa, tällä puolen soita, isoa, ei aivan

korkeata vuorimaata, jota korkea ja matala ruoho peitti, paikoittain

oli tuulen runtelemia pensaita, joiden välitse siellä täällä pistäytyi

pieniä mustia kanervatupsuja esiin. Syvällä laaksossa, jonne

länsituulen hävittävä valta ei ulottunut, oli pieniä metsikköjä

kivisten vainioiden ja niittyjen välissä. Kiertelipä siellä vuoren

juurella pieniä purojakin, jotka päättyivät isoihin soihin.

Aunen kulkema polku johti juuri tällaiseen leveään, metsäiseen

syvyyteen. Kun hän yht'äkkiä näki tuon kirjavista lehdistä muodostuneen

monivärisen meren lainehtivan jalkainsa juuressa, tunsi hän niin

valtavan ilon, riemuitsevan vapauden tunteen, että hän samalla rupesi

juoksemaan niin nopeaan kuin taisi, rinnettä alas metsään, eikä

pysähtynyt ennen kuin hän oli kokonaan metsän ympäröimänä niin, ettei

hän muuta kuullut kuin lehtien suhinaa päänsä yläpuolella.

Voi, kuinka ihanaa! Hän ei mielestään koskaan ollut nähnyt niin

vihantaa. Mitkä jättiläispuut! Mikä oivallinen lehväkaarres! Mikä

väririkkaus!... Heti muistui hänelle mieleen kotiseudun metsä ja heidän

köyhä puutarhansa, jonka puut eivät koskaan kasvaneet korkeammiksi kuin

että isä, hänen pienenä ollessa, saattoi nostaa hänet niiden latvaan

asti. Ei hän laannut ihmettelemästä. Hänestä tuntui, kun olisi hän

yht'äkkiä astunut satumaailmaan, lumottuun metsään, ja hän astui

hitaasti ja hartaana tietä eteenpäin ja hymyili ihastuksissaan.

Ah, nuo värit! Mikä pehmeä sammal ja tuoksu! Selville ei hän saanut,

mistä tämä tuoksu muistutti häntä!... Aivan hänen päänsä päällä

viserteli pieni, yksinäinen lintu, ei hänen silmänsä keksineet iloista

laulajata, mutta hän kuuli, kuinka se muuttelihe oksalta oksalle ja

leikillisesti huusi: katso tänne! katso tänne!... Kauempana kuului

metsäkyyhkysen yksitoikkoinen kuherrus. Ja kun hän tarkkaan kuunteli,

erottu hän syvällä metsässä olevan lähteen porinan. Silmänsä vettyivät.

Ei hän tietänyt, kuinka laitansa oikeastaan oli, mutta hän tunsi

itsensä vapaaksi, hän hengitti kevyesti aivan kuin kaikki, mikä häntä

rasitti, äkkiä olisi hävinnyt. Viimein tunsi hän halun laulaa, hän

tahtoi antaa tuuteillensa vapauden. Kun aurinko, joka kauan oli

taistellut pilvien kanssa, voittorikkaana vihdoin näyttäytyi ja valaisi

kullanhohtavat lehdet, ei hän voinut kauemmin hillitä itseään, vaan

täydestä sydämmestä virtasi nyt kirkkaita, riemuitsevia liverryksiä

väririkasta lehväkaarrosta kohti.

Äkkiä taukosi hän, pelokkaasti katsellen ympärilleen. Kenties kuuli

joku häntä? Mutta sitten nauroi hän arkuudelleen. Lintu oli lentänyt

matkaansa ja surullisena etsi hän sitä.

Hän säpsähti ja kalpeni. Metsikössä, lähellä häntä, näki hän

naarashirven, joka korvat pystyssä ja tuijottavin silmin katseli häntä.

Aune ei koskaan ollut nähnyt tällaista metsäotusta ja seisoi siinä

ihastuksissaan. Hän ei paikaltaan liikahtanut ja hetken seisoivat

molemmat toisiaan katsellen. Hirvi räpytti pari kertaa hienoja korviaan

ja kurotti viimein kaulansakin eteenpäin. Mutta, aivan kuin oma

liikkeensä olisi sitä säikäyttänyt, kääntyi se äkkiä ja juoksi pitkin

loikkauksin metsikköön. -- Seis! huudahti Aune ojennetuin käsin.

Poskensa punottivat jälleen ja silmänsä loistivat. -- Seis! seis!

toisti hän kun viimeinen ratina kuului etäällä. Kaikki oli hiljaista;

ainoastaan keltainen, kuihtunut lehti putosi hänen jalkainsa juureen.

Tie johti yhä alaspäin, kunnes se tuli pienelle sillalle, joka oli

muodostettu muutamista puun-kannoista, joita savi- ja puunkuori-kerros

peitti. Pieni soriseva puro kierteli sen alatse. Tästä tie vähitellen

yleni mutkissa kulkien jyrkkää mäkeä, josta isot puunjuuret

suonenvedontapaisesti vääntelivät itseään ilmaan.

Metsä loppui äkkiä matalan patolaakson jyrkänteellä. Tiekin haaraantui

kahdelle suunnalle. Leveämpi haara johti laakson reunoja myöten

kukkuloitten väliin. Toinen taasen kulkihe katajien ja orjantappurain

välitse laakson pohjalle ja nousi jälleen jyrkästi laakson toisella

puolella.

Aune seisoi hetkisen neuvotonna ja katseli ympärilleen. Kumpaako tietä

tuli hänen kulkea? Silloin huomasi hän sauhua nousevan etäämpänä

pienestä, yksinäisestä tuvasta, joka oli lähellä leveämpätä tietä,

puoleksi synkän kuusikon kätkössä. Vähän aikaa mietittyään päätti hän

mennä sinne hankkimaan tietoja tiestä.

Jo ulkopuolelle kuulut ääniä sisältä. Ovi porstuaan oli auki ja iso

kissa hyppäsi alas sekä hiipi ulos, kun Aune avasi portin. Seudun

yksinäisyys ja surunvoittoisuus oli vähän lannistanut hänen mieltään,

mutta hän rohkaisi itseään ja kolkutti ovelle.

Vastausta ei kuulunut, mutta puhe taukosi ja hän kuuli koiran

hiljalleen murisevan.