Kun Nörrekjaerin yövahti tänä pimeänä, sateisena yönä oli kolmannen
kerran käynyt suurten rehulatojen ympäri, tallien ja avonaisten
kaluhuoneitten ohi, puiston lävitse ja tullut jälleen linnalle, meni
hän kellariin saadakseen siellä tavallisuuden mukaan lasin lämmintä
olutta, joka odotti häntä siellä uunissa, samalla puheli hän hetkisen
palvelustyttöjen kanssa, jotka makasivat väen arkipäivähuoneen
viereisessä huoneessa ja joista tavallisesti joku heräsi, kun hänen
raskaitten saappaittensa askeleet kuuluivat ja hänen lyhtynsä valo
sohtasi heitä.
Sillä koska Martti vahti oli vanha mies, jota ei ensinkään tarvinnut
hävetä, oli ovi aina öisin avoinna molempain huoneitten välillä. Koska
hän sen lisäksi, huolimatta hänen murinastaan ja jankuttamisestaan, oli
iloinen, jonka kanssa talon palvelustytöt aina leikkiä laskivat, olivat
nämät pienet illanvietot tulleet molemmille välttämättömiksi, vaikkei
aina vaihdeltu niinkään ystävällisiä sanoja oven kautta.
Alku tapahtui aina sisimmäisessä huoneessa, tavallisesti kysyttiin,
minkälainen sää oli, tai kuului sieltä pitkä haukotus tai myöskin
unenvoittoinen kirous melun tähden. Mutta Martti, jonka omituisuutena
oli puhua asioita, joita ei kukaan muu uskaltanut ja joka, etenkin
naisten seurassa, käytti mitä pöyristyttävimpiä sanoja ja lauseita,
taisi aina kääntää mitä viattomimman huomautuksen oman mielensä mukaan.
Silloin rupesi huoneesta kuulumaan hiljaista naurua peittojen alta sen
mukaan kuin kaikki tytöt heräsivät ja vanhus sai puhelun vanhoihin
rattaisin.
Kun Martti tänä yönä tuli ulkoa, kuuli hän jo porstuaan kuinka
huoneessa innokkaasti puheltiin ja naurettiin ja kun hän astui
huoneesen, eivät tytöt huomanneetkaan hänen tuloaan, niin innostuneet
olivat he.
Martti tajusi heti, että jotain erinomaista oli tapahtunut. Mutta kun
tapansa oli esiintyä kuurona kunnes sai lyhtynsä sytytetyksi ja löysi
olutastiansa, sekä kunnes hän mumisten ja kiroten istuutui pöydän luo,
ei hän nytkään ollut mitään huomaavinaan, vaan alotti ateriansa.
Vasta kun oli odottanut pitkän ajan, huomiota kuitenkaan herättämättä,
sanoi hän kuivalla äänellään, samalla kuin ruostuneella veitsellä
leikkasi leipää viipaleisiin:
-- Mitä kaakotusta siellä pidätte, tytöt?... Ettehän vain ole laskeneet
miehistä väkeä sinne?
Sisältä kuului jälleen naurua ja kikottamista, jonka ohella kaikki
tytöt -- paremmin kuullakseen -- yht'aikaa kääntyivät seljälleen niin,
että sängyt natisivat.
-- Voithan tulla katsomaan, Martti, sanoi joku heistä.
-- Jaha!... Vai niin. Tottako se olikin!... Ole varuillasi, äläkä ole
niin varma itsestäsi, hempukkani!... Kenties tulen, ennenkuin
luuletkaan. Tosin olen vanha, mutta olen sitkeä, kuten räätäli sanoi,
kun hänen leukaansa kasvoi parta.
-- Oletko kuullut papin pääsiäislampaasta, jonka tänä iltana olemme
tänne saaneet? kysyt vuoroonsa toinen.
-- Oletko saanut lampaan, Liisa?... Varmaan saat niitä useampia,
tyttöseni, jos oikein tunnen sinut. Et tavallisesti tyydy vähään.
Jälleen naurettiin peittojen alla taukoamatta ja keskustelua jatkettiin
samaan suuntaan vielä vähän aikaa, kunnes sakea ja puuronen ääni
virkkoi:
-- Antakaa meidän nyt jo olla rauhassa! Olemmehan jo kyllin kauan
kuunnelleet tuota vanhaa lörpöttäjää. Pidä, Martti, voileivästäsi
huolta ja anna meidän nukkua.
-- Oho! Oletko sinäkin, Leena muori, siellä? Ihmeellistä, kuinka kopea
olet tänä iltana!... Varmaankaan et pitkään aikaan ole syönyt
maitoruokaa. Kenties olet kadottanut lusikkasi?
Mutta tytöt olivatkin nyt toden teolla väsyneet, olivathan he valvoneet
pari tuntia puhellen yksinomaan Aunesta. Nyt kääntyivät he, yksi
toisensa perään ja käärivät peiton ympärilleen nukkuakseen.
-- Hyvää yötä, aarteeni, sanoi yksi heistä.
-- Kissa kanssasi olkoon, Martti, sanoi toinen.
Martti mumisi.
-- Odottakaa vaan, odottakaa!... Kenties tulen ennemmin kuin
luulettekaan ja silloin tulee toinen ääni kelloon... Mitä sanot,
Lottaseni?
Mutta ei yksikään häntä enään vastannut. Pian kuului huoneesta
moni-ääninen kuorsaaminen.
Vähän sen jälkeen pani Martti linkkuveitsensä kiinni, joi vielä
muutaman kulauksen, pyyhki suunsa kädellään, röyhkäsi pari kertaa ja
nousi vihdoin mennäkseen.
Sade oli laannut, sumukin oli osaksi hälventynyt ja pimeällä,
tähdettömällä taivaalla ajeli etelätuuli raskaita harmaita pilviä.
Martti työnsi aimo keppinsä kivien väliin, katseli ulkohuoneitten
katolla olevata viiriä, mutisi jotakin myrskystä ja pahasta säästä sekä
kääntyi alkaaksensa yöllisen kulkunsa.
Käytyään ensimmäisen kierroksensa, meni hän linnan takana olevalle
pienelle kukkulalle, ja istui sinne kuusen alla olevalle mättäälle.
Täällä hän Ievollisesti pisti puupiippuunsa tupakkata, sytytti sen ison
karvalakkinsa suojassa ja vuoroin sitten imi piippuaan ja puheli
itsekseen samalla miettiväisenä tirkistellen eteensä.
Tästä paikasta voi hän nähdä koko laajan rakennus-ryhmän aina
jääkellariin ja pajaan saakka ja tänne eroitti hän heikommankin äänen.
Kaksikymmentä neljä vuotta oli hän istunut tässä ja vartioinut tätä
pyhyyttä. Jokaisena yönä tänä murheen aikana muistui hänen mieleensä
levoton elämä, jonka mykkänä todistajana hän niin monen vuoden kuluessa
oli ollut.
Mutta mitä kaikkea olikaan hän nähnyt ja kokenut täällä! Joka kerta,
sitä ajatellessaan, ihmetteli hän ettei kaikki ollut pelkkää unta. Hän
muisti vielä vanhan salaneuvoksen, joka häntä "aasiksi" nimitti ja
joka, kun suuttui, sylki häntä kasvoihin. Niin selvään kun olisi se
eilen tapahtunut, muisti hän päivän, jolloin itse kuningas seurueineen
oli ollut siellä ja kuinka kuningas oli heittänyt kultarahan hänen
kassiinsa heidän pois mennessään. Hän ajatteli iloisia tanssilla
vietettyjä iltoja, jolloin tulisoihtuja paloi vallihautojen ympärillä
ja jolloin puistossa paloi värillisiä lyhtyjä kuin itse paratiisissa.
Hän muisti päivän, onnellisimman koko elämässään, jona kreivi sanoi
hänelle: -- Martti, tästä päivästä olet ainiaan kuuluva taloon, Sinä
olet ollut uskollinen palvelija ja sinä jäät isäntäväkesi luo.
Nyt oli kaikki mennyttä! Vanha kreivi oli kuollut, samoin kreivi
Maunukin, vaikka olikin kaunis, loistava ilmeinen mies. Milloinkaan ei
hän unohda päivää, jolloin punainen ratsashevonen verisenä ja
likaisena, satula riippuvana kuin säkki sivullaan, tuli juosten
pihalle. Sitten kannettiin Maunu kreivi jälestä. Hän näki vieläkin
vanhan kreivin kuolon kalpeana ja miltei pyörtymäisillään seisovan
portailla. Mitkä tuskan päivät silloin seurasivatkaan ja mimmoiset
olivatkaan hautajaiset! Vanhan kreivin omat peijaiset eivät olleet
mitään niihin verrattuina. Se talvi-päivä oli kaiken kurjuuden alkuna.
Kaikkialla oli surua ja murhetta. Mikä olikaan loppu oleva? Tosin
kreivitär vielä eli, mutta kuinka kauan jaksaa hän kestää tätä kaikkea?
Ja nuori kreivi sitten...?
Vanha vartija pudisti päätään ja mutisi jotakin itsekseen.
Kuinka oli kaikki päättyvä? Toteutuisiko, mitä tuo ankara pappi, joka
nyt oli kuollut, oli ennustanut ja joka oli sanonut, että helvetin
tuli, tulikivi, myrkky ja arseniikki oli hajottava linnan? Onkohan
totta, kun sanotaan, että kreivitär on ottanut pastorin tyttären
luokseen sillä lepyttääkseen Herraamme ja poistaakseen onnettomuuden.
Niin, kuka sen tietää? Kenties oli sille parempi, joka onnellisesti on
arkussaan; hän vapautui kumminkin kaikista murheista.
Tuossa seisoi vanha linna pimeänä ja synkkänä tornineen ja huippuineen
hänen edessään. Pilvenhattarat olivat vähitellen hajaantuneet ja kuu
pilkisti esiin levittäen kalpean hohteen kuparikaton ja kullatun viirin
yli. Pöllö lensi linnan ympäri kamalasti huutaen ja katosi sitten
puistoon.
Yht'äkkiä nousi Martti ja kuunteli. Hän oli kuullut ikkunan avautuvan.
Sitten oli taas hiljaista.
-- Kreivi! mutisi hän ja astui hiljalleen kukkulalla.
Tämä ääni oli herättänyt Aunenkin, joka levotonna oli heitellyt itseään
sinne tänne pehmeässä vuoteessaan lepoa saamatta. Väsyneenä nukahti hän
kaiketi silloin tällöin levottomasti, mutta vähinkin ääni tai melu
saattoi hänet hypähtämään vuoteeltaan.
Onnettoman kohtauksen jälkeen ruokasalissa, ei hän enään voinut itseään
hillitä. Eipä hän tietänyt, kuinka hän oli tullut huoneesensa ja
vuoteesensa. Epäselvästi hän muisti, että vaIko-myssynen, pieni nainen
oli saattanut häntä portaita ylös ja lohduttavin sanoin oli auttanut
häntä riisuutuessaan; itse oli hän ollut kuin avuton lapsi ja oli
värissyt vilusta niin, että hampaat suussa kalisivat. Hämärä oli
myöskin muisto siitä, että kylmä käsi oli lohduttavaisesti taputtanut
hänen poskeaan ja asettanut patjan hänen päänsä alle. Niinikään ymmärsi
hän, että hän heti oli vaipunut raskaasen uneen, sillä kun hän hetken
kuluttua avasi silmänsä, oli hän yksin, kynttilät olivat sammutetut ja
ainoastaan leimuava tuli tulisijasta levitti Ievottoman, liehuvan
valonsa huoneesen.
Hävyn ja tuskan tunne valtasi hänet samassa määrin, kun hän menneitä
muisteli. Selvään muisti hän nyt, mitä oli tapahtunut... ja hän peitti
kasvonsa käsillään, ikäänkuin häpesi hän itseään.
Hän tiesi, että kaikki oli nyt menetettyä. Huomenna kaikki linnassa,
yksin halvin renkipoikakin, tietäisi, kuinka hän oli käyttäytynyt ja
nauraisi hänelle. Häin oli menehtyä häpeästä!... Mutta miten olikaan
moista tapahtunut? Olihan hän varmasti luottanut itseensä ja oli niin
uljas ja rohkea. -- -- --
Samassa kuuli hän ensi kerran pöllön valittavan huudon ja hän vävähti.
Mikä se oli?
Kalpeana ja värisevänä nosti hän päänsä vuoteeltaan ja kuunteli.
Samassa kuului torninkellon kumea ääni, joka ilmoitti puoliyön olevan
käsillä.
Jälleen kuului huuto ja vielä kamalampana sekä lähempänä.
Äkkiä juolahti hänen mieleensä, että se oli mielenvikainen kreivi ja
lamauttava pelko valtasi hänet. Vieläpä, kun huuto oli tauvonnut, maksi
hän tuijottavin silmin peiton alle vetäytyneenä, tohtimatta liikuttaa
itseään... Näytti siltä, kun kaikki tässä vieraassa huoneessa, jokainen
nurkka, jokainen huonekalu, jokainen kirjava väri-yhdistys puhuisi
synnistä ja paheesta, joka hänessä synnytti pelkoa ja inhoa. Viimein
täytyi hänen sulkea silmänsä, ettei näkisi punaista, liehuvata valoa,
joka valaisi koko huoneen -- tuota hehkuvata, vilkkuvata valoa, joka,
kuten iso, verinen silmä, tähysteli häntä... Hänet valtasi sanomaton
inho. Häntä iljetti kaikki, hän itse, huoneen loisto, pehmeä vuoteensa,
silkkipeitto, hienot raidit, kaikki, kaikki...
Ajatuksiaan ei hän enään kyennyt kokoomaan. Parisen kertaa puheli hän
ääneen itsekseen. Viimein oli ainoastaan yksi seikka hänelle selvillä:
hän tahtoi pois. Maksakoon mitä maksoi, pois hän tahtoi, täällä ei hän
voinut elää. Kernaammin tahtoi hän kerjätä, vieläpä varastaakin
elatuksensa, kernaammin kärsiä maailman pilkkaa ja ivaa kuin jäädä
tähän helvettiin, jonka tuli kulutti häntä.
Hän nousi vuoteessaan, pyyhkäsi molemmin käsin hiukset otsaltaan ja
tuijotti hämmentyneenä eteensä.
Pakenisiko heti? Hiipisi pois jo tänä yönä?... Kaikki oli nyt hiljaista
hänen ympärillään. Ei ääntä kuulunut koko linnasta. Voisihan hän
pukeutua nopeasti ja hiipiä käytävän kautta... tai ehkäpä ikkunankin...
Sitomalla lakanat köydeksi. "Suomökeissä" hän kylläkin saisi levätä
tämän yön. Ja huomenna --
Samassa kuului taasen kamala huuto hänen päänsä kohdalta.
Hän heittäytyi patjalle, jonne kätki kasvonsa. Koko ruumiinsa värisi;
hän oli näkevinään mielipuolen kalpeine kasvoineen ja pitkine
hiuksineen seisovan hänen edessään ja tarttuvan haritetuin sormin hänen
kurkkuunsa...
Mutta hiljaa!
Tuliko siellä kukaan? Varmaan kuuli hän oven aukeavan. Ei hän saattanut
erehtyä... Oikein! seisoihan ovella valkea haamu tirkistäen häntä!
Hän hypähti vuoteeltaan ja tahtoi huutaa, mutta tuska lamautti hänen
kielensä.
Samassa tunsi hän haamun. Sisälle astui nimittäin tuttu, pieni,
kääpiömäinen nainen yömyssyssä ja kynttilä kädessä.
-- Älkää säikähtykö, neitiseni, sanoi hän. Tahdoin vain tiedustaa,
miten voitte. Voi, Jumalani! -- miltä näytätte? Onhan teissä kova
kuume, lapseni! Menkää levolle!... Kaikin mokomin menkää levolle!...
Mutta ennenkuin hän oli lausunut viimeiset sanat, vaipui Aune tuiki
väsyneenä takaisin vuoteelle ja ennen kuin hän ehti laskea kynttilän
yöpöydälle sekä nojautua vuoteen yli, oli sairas jo vaipunut raskaasen
uneen.
Toisella sivulla hän makasi, huoneesen käännettynä -- jalat oli hän
vetänyt allensa ja kädet olivat hervottomina leuan alla. Valo
kynttilästä levisi, häntä herättämättä valkoiselle otsalleen, silmään
pistäville kulmakarvoilleen, joille silmäluomilleen pitkine
silmäkarvoineen ja hänen punaisille huulilleen. Suuret ruskeat
hiuksensa valuivat hänen hartioilleen; maatessaan tuossa, karkeassa,
kotikutoisessa paidassaan, joka hänen houreissa ollessaan oli
aukeentunut ja valunut pyöreille harteilleen, muistutti hän nuorta
naaras-leijonata, joka taistelussa on maahan vaipunut ja uneksii
verestä ja kostosta. Kasvonsa punottivat ja huulet olivat raollaan
niin, että saattoi nähdä valkeat hampaansa. Henki oli nopea ja raskas,
miltei koriseva, silloin tällöin puistutti hänen ruumistaan.
Vanha nainen pani kätensä valkoisen yöpukunsa ympärille ja puisti
sääliväisesti myssyllä koristettua päätään:
-- Lapsi raukka!