II.

Vaunut pysähtyivät ison pääkäytävän luo; mahtava, kunnioitusta

herättävä linna, korkeine tornineen ja huippuineen, kohosi mustana ja

synkkänä sumussa. Mistään ikkunasta ei loistanut valoa. Ainoastaan

avarassa etehisessä levisi kirkas valo korkeitten kiviportaitten sekä

niiden kullattujen rautakaidepuitten yli. Pieni, lihava palvelija

hyppäsi varovasti kosteita portaita alas, avasi vaunujen oven ja ojensi

lyhyen kaulan päässä olevan pyöreän, hiusvoiteella voidellun pään

vaunuihin, joita hän toisella silmällä tarkasteli. Huomatessaan Aunen,

vetäytyi hän taaksepäin ja levitti sateenvarjon, jonka oli tuonut

mukanaan samalla kun hän kohteliaasti pyysi neitiä astumaan vaunuista.

Aune, jota värisytti niin, että maailma musteni silmänräpäyksen ajan,

koetti koota koko rohkeutensa ja tarttui ylpeänä ja kylmänä käteen,

joka hänelle ojennettiin; tämän jälkeen hän käskevällä kädenliikkeellä,

joka ensin hämmästytti pientä miestä, mutta sitten saattoi hänet

hymyilemään, osoitti muutamia laatikoita ja kääröjä vaunuissa, -- astui

sitten reippaasti ja varmasti portaita ylös niin, että palvelija

vaivatta saattoi seurata häntä sateenvarjoineen.

Korkeaan etehiseen, jonka lattia oli mustista ja valkoisista

marmorineliöistä kokoonpantu, oli usva tunkeutunut peittäen sen kuten

kuvastimen ja taulujen yli levitetty harmaa harso. Kullatut lamput

paloivat uneliaasti pylväillä korkeitten, tummien tammi-ovien välissä,

jotka synkän juhlallisuutensa kautta näyttivät tietävänsä, mimmoinen

pyhimys niiden suojassa oli, samalla kuu mahdottoman suuret

hirvensarvet, aivan kuin vakoilevat vartijat, vartioitsivat niiden

yläpuolella. Leveät, matoilla peitetyt portaat johtivat yläkertaan

ja tämän lähellä -- vastapäätä sisäänkäytävää -- oli iso uuni

punakirjavasta marmorista kullattuine ristikkoineen.

Kalpeana, puristunein huulin ja hermostuneena seisoi Aune siinä kuten

ruhtinatar ja katseli vaativaisesti ja uhkaavasti ovia -- ikäänkuin

odottaen, että kreivitär astuisi ulos jostakin niistä. Mutta ne

pysyivät suljettuina eikä mitään mainittavampaa tapahtunut. Olipa tuo

lihava palvelijakin jättänyt hänet pitääkseen huolta hänen tavaroistaan

ja hän seisoi ypö yksinään isossa etehisessä. Ainoastaan sankarimainen

kuski, tummansinisissä samettihousuissa, seisoi ikkunapieliä vastaan

nojautuneena kuin käskyä odottaen. Välinpitämättömästi katseli hän

Aunea tervehtimättä häntä ja rupesi jälleen hiallaan puhdistamaan

virkapuvussaan olevia nappeja.

Aune puri huuliaan ja veri nousi hänen kasvoihinsa. Mitä tämä merkitsi?

Eikö kukaan tulisi häntä vastaanottamaan? Mihin tulisi hänen suunnata

askeleitaan?

Hän oli ihan neuvotonna, mutta samassa kuuli hän, että ovi avattiin ja

kun hän kääntyi, näki hän pienen, miltei kääpiömäisen tulevan eräästä

paperi-ovesta portaitten alla ja lähestyvän häntä. Hän oli puettuna

mustaan pukuun alaskäännettyine kalvosimineen sekä valkoiseen

esiliinaan, jonka vyössä riippui iso avainkimppu. Päässä oli hänellä

valkoinen myssy, joka oli leuan alle sidottu; tämä puku vaikutti, että

hän näytti nunnalta. Kasvonsa olivat kalpeat ja kurttuiset; hän ojensi

ystävällisesti Aunelle jääkylmän kätensä toivoen häntä tervetulleeksi,

niin, miltei äidillisesti hän sen teki.

-- Kreivitär ei ota vastaan tänä iltana, hän tervehdittyään sanoi niin

matalalla äänellä kuin olisi hän peljännyt jokaisen sanan häiritsevän

"hänen armoaan". -- Kreivitär ei ollut hyvissä voimin ja hän poistui jo

tunti sitten... Neitsy Andersson, sanot hän tummanveriselle, nuorelle

kiharatukkaiselle tytölle, joka samassa ilmestyi portaitten alla

olevalle ovelle, seuratkaa neitiä hänen huoneesensa. Kaikki on siellä

kunnossa kreivittären määräyksien mukaan. Minä olen itse pitänyt huolta

kaikesta.

Jälleen nyykäytti hän äidillisesti päätään kääntyen sitten odottavan

ajurin puoleen.

Aune ei käsittänyt, kuinka hän onnellisesti ja hyvin oli päässyt

monilukuisia, matoilla peitetyitä portaita ylös sekä pitkän,

puolipimeän käytävän kautta pieneen, somaan huoneesen, jossa oli

mattoja laattialla sekä kukkia ja mitä hienoin tuoksu kohtasi häntä

sisäänastuessaan. Mutta kun kamarineitsyt oli sytyttänyt pöydällä

olevat kynttilät, vaipui hän väsyneenä oven vieressä olevalle tuolille.

Suuttumuksen tai ujostelemisen tunne, tai vapauden tai tyhjyyden tunne,

tai kenties kaikki nuo yhdistettyinä, saattoivat hänen päänsä pyörätie.

Kovassa jännityksessä oleminen, odottamaton vastaanotto, vaunut, joiden

pyöriminen ja melu yhä kaikui hänen korvissaan, pimeys, sade, äkillinen

valo, pienen, hiljaisen naisen jääkylmä käsi -- tämä kaikki pyöri hänen

päässään ja kauan kesti, ennenkuin hän tointui jälleen.

Keveämmin hän nyt kuitenkin hengitti, hän oli ollut luja, kestäväinen

ja sellaisena tulisi hän olemaan. Tosin häntä vaivasi tunne, että hän

oli mennä tajuttomaksi pienen neidin läsnä-ollessa ja hän luuli

nähneensä ylenkatseellisen hymyn kamarineitsyeen huulilla, tämän

johtaessa häntä huoneesensa. Mutta hän lohdutti itseään sillä, että

tämä oli ollut heikko hetki, joka ei enään uudistuisi ja pyhästi lupasi

hän itselleen, ettei tämä vastaanotto, jolla oli tahdottu häntä

nöyryyttää, ollut pehmittävä hänen selkäänsä, kun hän seuraavana

päivänä kohtaisi kreivittären.

Vitkallisesti hymyillen katseli hän "nukenkaappiaan" -- kuten hän heti

alkoi huonettaan nimittää. Näiden sametti-tuolien, mattojen,

kynttiläjalkojen, koko tämän loistavuuden ja ylellisyyden piti

vaikuttaman häneen. Välinpitämättömästi silmäili hän silkkisiä

patjoja ja kukkavasuja, sekä narrimoista, pitkien vaaleansinisten

poimujen takana olevata vuodetta, joka oli yhdellä seinällä

jaapanilaisen varjoksen takana. Samalla, kun hän ylenkatsoi kaikkea

tätä, ajatteli hän jonkinlaisella ylpeydellä kotona pappilassa olevia

jouhitäytteisiä tuolia, honkasia pöytiä, paljaita seiniä ja kylmiä

laattioita.

Suurta kummastusta herätti linnassa vallitseva haudan hiljaisuus. Mutta

samassa muistui hänen mieleensä, että hän oli suruhuoneessa. Aivan

hyvin hän tiesi, että kreivi oli vähän aikaa sitten kuollut --

kaatuihan hän hevosen seljästä? -- ja että linnan nykyisenä omistajana

oli kreivinnan nuori, heikkomielinen poika, joka, kertomusten mukaan,

oli suljettuna linnan yhteen huoneesen eikä kukaan saanut nähdä häntä.

Nyt muisti hän myöskin, että etehisen lamput olivat suruharsoon

verhottuna sekä että palvelijalla ja ajurilla oli ollut musta nauha

toisessa hihassa.

Mutta minuutit vierivät. Mitä oli nyt tapahtuva? Häntä huolestutti tämä

haudan hiljaisuus, jota ei häirinnyt mikään ääni tuossa isossa

rakennuksessa. Hyvälle tuoksuva ilma teki hänet pyöröpäiseksi, koko tuo

outo loisto, väririkkaat kankaat, joihin ei minkään naisen silmät

voineet kiintyä, miellyttävä silkinhohde, valkoisten pitsien hienot

silmukat, suuret kuvastimet, kaikki tuo vaikutti hermostuttavan

tuskallisesti häneen aivan kuin hän olisi ollut vihollisensa kanssa

kahden, joka häntä katseli tuhansin silmin.

Torninkello löi yhdeksän.

Mitä nyt tapahtuu? Tuleekohan joku nyt? Arvelivatko, että hän menee

lepäämään? Mitä oli hän tekevä? Täytyihän hänen saada matkalaukkunsa.

Entä matkalaatikko sitten?

Hän alkoi itkeä, hiljaa nyyhkyttäen kuten lapsi. Ensi kerran eläissään

tunsi hän olevansa yksin.

Viimein peitti hän kasvonsa käsillään rukoillen Jumalata ja

lujaluontoista isäänsä auttamaan ja vahvistamaan itseänsä.

Yht'äkkiä hypähti hän seisaalleen ja kuivasi silmänsä. Hän oli kuullut

askeleita etehisessä.

Hetken jälkeenpäin naputti joku hänen ovelleen ja kiharatukkainen

kamarineitsy astui sisään ilmoittaen, että illallinen oli valmis.

-- Hyvä! vastasi Aune, ääni vähän väristen. Hän oli kääntynyt pois ja

oli innokkaasti katselevinaan päällys-vaatettaan, jonka hän töin tuskin

oli yltään saanut.

Mutta kamarineitsyt pysähtyi ovelle ja nyt ymmärsi Aune, että hänen

tuli seurata tyttöä. Hän heitti vaatteensa tuolille, mutta pani sen

hämmästyksessään hatulleen; ei ollut?hänessä rohkeutta oikaista

erhetyksensä, vaan meni kiireisesti, katsomatta ylös, kamarineitsyeen

huoneesta.

-- Neiti on hyvä ja menee ruokasaliin, sanoi tämä... Illallinen on

sinne järjestetty täksi illaksi, eikä kammioon, ettei kreivitärtä

häirittäisi.

Ruokasali oli etehisen sivulla ja oli sekä isompi että vireämpi kuin

huoneet, mitkä Aune oli ennen nähnyt. Iso, tamminen pöytä, raskaine

sorvattuine jalkoineen, seisoi keskellä laattiata, kahden komean,

suruharsolla verhotun kristallikruunun alla. Pöytä oli toisessa päässä

katettu ja kaksi korkeata, kahdellatoista kynttilällä varustettua

kynttiläjalkaa valaisi huoneen.

Kun Aune oli istuutunut pöytään, jätti kamarineitsyt huoneen ja hän oli

yksin. Odottaessaan, mitä nyt tapahtuisi, katseli hän pelokkaasti

ympärilleen.

Salin toisella päätyseinällä oli iso ruokakaappi, mustasta puusta,

jossa oli hopeisia viinikannuja, kullattuja maljoja ja pokaaleja.

Pitkät seinät olivat uurtojuovaisten pylväitten kautta jaetut

maalattuihin kenttiin ja pylväille oli ripustettu loistavia kilpiä,

ristissä olevia miekkoja ja kiiltäviä sotavarustuksia. Salin ympäri oli

leveä lavitsa, joka oli punaisella vaatteella verhottu ja tämän

yläpuolella oli korkea kuvilla veistetty tamminen laudoitus. Mutta

Aunen silmäillessä erästä kenttä-maalausta, loi hän katseensa alas ja

punehtui korviaan myöten.

Oliko mahdollista?

Oli! Tuollahan, keskellä seinää seisoi ilki-alastoin nainen! Hänen

jalkainsa juurella... Jumalani... alastoin mies! Viereinen kenttä

esitti niinikään alastointa naista pitkillä, hajallaan olevilla

hiuksilla, pitäen joutsenta sylissään!... Häntä kauhistutti. Niin

pitkälle kuin silmänsä kannattivat, näki hän alastomia miehiä ja

naisia, jotka kevytmielisesti huvittelivat itsensä tahi koristelivat

itseään.

Kovasti löi hänen sydämmensä vielä, kun ovi avautui ja sisään astui

pitkä, laiha, vakavan näköinen palvelija, joka oli mustaan

hännystakkiin puettu. Kohteliaasti kumartaen asetti hän pienen,

peitetyn astian pöydälle, mutta mykkänä ja väsyneenä meni hän laattian

poikki ja asettui Aunen tuolin taakse, johon hän jäi parin askeleen

päähän seisomaan äänetönnä ja liikkumattomana.

Aune ei tätä ymmärtänyt. Kaikesta, mitä hän tähän asti oli nähnyt, oli

tämä käsittämättömintä. Miksi seisoi hän tuolla takana? Joka hetki

odotti hän, että palvelija tarjoisi hänelle jotakin ruokaa. Mutta

liikkumattomana, kuin kuvapatsas, seisoi tämä hänen selkänsä takana.

Vihdoinkin astui hän askeleen sivullepäin ja sanoi äänellä, joka

muistutti ravistuneen oven narinata.

-- Eikö neitiä haluta eturuokaa?

Aune hypähti säikähdyksestä. Hän kävi tulipunaiseksi ja silmäili

tutkivasti katettua pöytää. Mutta ei hän kuitenkaan luullut löytävänsä

ruokalajia, jota palvelija tarkoitti.

-- Ei, sanoi hän senvuoksi lyhyesti.

Samassa nostettiin pari pikku lautasta ja astia, minkä hän oli luullut

voi-astiaksi, pois ja lämmin lautanen sekä uusi ruokalaji tuotiin

sijaan. Astian kapea kansi otettiin pois, lasi viiniä tarjottiin ja

palvelija asettui jälleen entiseen paikkaansa -- kaikki tapahtui hyvin

luonnollisesti.

Aune pelottavasti katseli vasta tuotua astiata. Siinä oli ruokalaji,

jommoista hän ei koskaan ollut nähnyt ja joka hänestä oli hyvin

kummallisen ja erinomaisen näköistä ja hän hämmästyi vielä enemmän. Se

oli keltaista ainetta, jossa oli aivan kuin isoja, valkoisia matoja,

jotka siinä kiemurtelivat, ja astian ympärille oli asetettu pieniä,

pyöreitä viipaleita paistettua leipää. Ällistyneenä katseli hän tuota

merkillistä ruokaa miettien, mitä se olisi ja kuinka sitä syödään,

kunnes hän kokonaan hämmentyi. Näytti kuin madot olisivat ruvenneet

elämään ja liikkumaan sekä kuin alastomat olennot seinällä olisivat

ivaten kääntyneet häntä päin ja yksi niistä ojentanut kätensä häntä

kohti. Viimein pyöri koko sali hänen edessään eikä hän tuntenut muuta

kuin silmät hänen tuolinsa takana, jotka pöyristyttivät häntä.

Ponnistaen tahtonsa ojensihe hän ja tarttui kahveliin. Vahingossa

sattui hänen kätensä hopeakanteen, joka vieri laattiaan, niin että humu

kuului.

Samassa heittäytyi hän hillitsemättömästi itkien tuolinsa selkänojaa

vastaan.

-- Tahdon kotia! Viekää minä kotiin! huusi hän suonenvedontapaisesti

kätkien päänsä käsiinsä.

Konemainen palvelija, joka toimessaan ei luultavasti koskaan ollut

tällaista nähnyt ja joka ei tiennyt, mitä hänen tuli tehdä, jäi

liikkumattomana paikalleen ja katseli häntä suuresti ällistyneenä.

Vihdoin otti hän pari askelta eteenpäin ja antaen toisen kätensä

riippua alaspäin, avasi hän jälleen narisevan ovensa ja sanoi:

-- Eikö neitiä haluta ruoka?

-- Kotiin! Kotiin!... Isä! Isä!

Pitkin askelin meni palvelija pois ja hetken kuluttua tuli pieni

naisemme lyöden kätensä yhteen hämmästyksestä.