I.

Pimeänä ja synkkänä lokakuun iltana vyöryivät vanhan-aikaiset vaunut

rappeutuneella maantiellä, joka eriskummaisesti kaartaen ja

äkkijyrkkänä johtaa ylämaalta suuriin Nörrekjaerin luona oleviin

metsiin ja soihin. Korvia myöten valkoiseen sadetakkiin puettuna, josta

ainoastaan pitkä, punainen nenä pistäytyi esiin, istui ajuri

kumarruksissa sateen tähden, jota lakkaamatta tulvi ja joka kahdeksan

päivän kuluessa oli vetyyttänyt kentät ja tehnyt tiet kulkuliikkeelle

miltei sopimattomiksi.

Hengenvaarallista oli kulkea syvien laaksojen pohjalla, joihin tie vähä

väliä äkkijyrkästi suistui. Valo vaunulyhdyistä, jotka kahden

tulipunaisen kuulan tavoin loistivat usvan lävitse, väräili

vesitäytteisissä ojissa, tulvivissa niityissä, itkevissä puissa ja

yksinäisissä majoissa. Vanhentuneet vaunutkin huokailivat ja valittivat

kulunutta nahkaansa aivan kuin luuvaloinen vanhus, joka on parempiakin

ja onnellisempiakin aikoja elänyt.

Niin oli tosiaan vaunujenkin laita. Sen ovilla oli niinhyvin sinisiä

vaakuna-kilpiä kuin kullanvärisiä tammenlehtiseppeleitä maalattuina.

Suuressa arvossa olivat ne olleet, kreivittären häävaunut kun olivat;

usein oli niiden pehmeissä patjoissa kuulunut rakkauden kuherruksia ja

kuiskeita. Nyt saattoi nähdä, että ne, samoin kuin vanha, punanenäinen

ajurikin, olivat virkaheittoja. Ruoskan lyönneistä, joilla hän koetti

lyhentää aikaa sekä vähemmän ystävällisestä tervehdyksestä, jonka

talonpoikaisvaimo-raukka sai osalleen, Voipi päättää, ettei kenkään

kreivillisen perheen jäsenistä istunut vaunuissa, kankean, nikaraisen

nahan suojassa.

Niin ei ollutkaan. Suojassa siellä oli nuori, porvarissäätyyn kuuluva

tyttö, papintytär, Aune nimeltä.

Hän istui kokoonvaipuneena kunnia-arvoisain ajoneuvojen yhdessä

nurkassa, kalpeana ja puristunein huulin eteensä tirkistäen. Lyhdyistä

tuleva heikko valo, joka pienten, himmeäin ikkunain kautta tunki

vaunuihin, valaisi yksinkertaista, mustaa pukua sekä kahta isoa tummaa

silmää, ollen näissä kummallinen loiste, mikä todisti, että usea yö

peräkkäin oli itkien vietetty. Tämä kuin myöskin surusta riutuneet

kasvonsa, musta surupukunsa, häntä seuraava tuoreiden havujen ja

karboolin tuoksu, selitti tuon loisteen syyn.

Aika ajoin, kun ruoskanlyönti tai joku epätasaisuus tiellä sai vaunut

nytkähtämään, hypähti hän hermostuneesti ja oikaisi sitten itseään

jäntevällä liikkeellä. Peruuttamaton päätös kuvastui silloin hänen

kasvoissaan, veri nousi hänen poskilleen ja silmänsä säkenöivät.

Vähitellen kuitenkin vaunujen heiluminen, vanhan nahan synnyttämä

narina, ikkunien taukoamaton tärinä ja sateen räiskinä uuvutti hänen

kiihoittuneet hermonsa ja hän vaipui jälleen pimeään nurkkaansa. Kuten

lintu pesäänsä lentää, kiitivät hänen ajatuksensa hyljättyyn pappilaan

lapsuuden kotiinsa, jonka hän äskettäin oli jättänyt ja jossa nyt

ainoastaan unohdettu hautaseppele, sammuva hiilus uunissa ja muutamat

vanhat huonekalut kertoivat kodista, joka oli hajonnut, onnesta, joka

oli särjetty.

Tässä vanhassa olkikattoisessa pappilassa, korkeitten, puuttomien

mäkien välissä, pienen, kurjan kylän takatta, oli hän nähnyt

päivänvalon eräänä kesäpäivänä ainoastaan kahdeksantoista vuotta

sitten. Elämänsä päivät oli hän viettänyt noissa pienissä, matalissa

huoneissa, tuossa vähäpätöisessä puutarhassa, siinä pienessä

maailmassa, joka uletttui tallista peltoihin, halavasta sorsalampeen,

täällä oli hänestä kasvanut rohkea, uljas, pienoinen ruskeaverinen

tyttö, joka ensi kerran jätti kotiseutunsa.

Harvoin oli hän käynyt kotinsa rajojen ulkopuolella; ainoastaan

pappilan takana olevalta korkealta vuorelta, jonne hän usein isänsä

seurassa meni katsomaan laskeuvaa aurinkoa, oli hän tähän asti ollut

tilaisuudessa vähän luomaan silmäyksensä tähän laajaan, levottomaan

maailmaan, jossa hän nyt oli taistelun alkava. Kahdeksan vuoden ijässä

oli hän samana päivänä kadottanut äitinsä sekä pienen sisaren; siitä

saakka oli hän elänyt kahden, hiljaisen, vakavan isänsä kanssa, jota

hän rakasti ylinnä kaiken taivaassa ja maassa ja joka tänäpänä oli

kätketty ijankaikkiseen lepoon.

Hän oli ollut noita väkeviä uroita, jotka saavat kautta elämänsä kärsiä

pilkkaa ja ylenkatsetta kuitenkaan sortumatta. Mahtavat kutsuivat häntä

ivallisesti "kerjäläispapiksi", eivätkä köyhät ja sorretutkaan, joiden

ystävä hän ennen kaikkia oli, kaikkina aikoina käsittäneet tuota

synkkää, vakaista miestä, joka apostoolein tavoin kulki ovelta ovelle

paljastaakseen vääryyttä ja lieventääkseen hätää ja puutetta: kaikesta

vainoomisesta huolimatta oli hän aina valmis auttamaan. Katkeria suruja

ja kovia koettelemuksia oli hän kärsinyt, mutta kuitenkin oli hän yhtä

luja ja taipumaton. Mikään ei voinut häntä lannistaa, kuolemankin

täytyi tulla salaa kuin varas yöllä tukkiakseen hänen suunsa

ainaiseksi.

Kahdeksan päivää sitten oli hän vielä terveenä ja reippaana palannut

kotiin sairaan ripitykseltä. Seuraavana aamuna, kun Aune riensi isän

huoneesen antaakseen hänelle aamusuutelon sekä yhdessä hänen kanssaan

rukoillakseen aamurukouksensa, makasi hän käsi posken alla kuten lapsi,

huoneesen tirkistäen -- mutta katse oli murtunut.

Aune huudahti sydäntä särkevästi ja oli seuraavina päivinä kuin

mieletön. Eivät rukoukset eivätkä puheet poistaneet häntä isänsä

kuolinvuoteelta, päänpuolessa hän istui yöt päivät itkien ja nyyhkien

kasvot käsien peitossa. Kaksi vanhaa ja puheliasta tätiä, jotka

vainajan vakavuuden ja spartalaisen elantotavan tähden eivät moneen

vuoteen olleet talossa käyneet, saapui nyt pääkaupungista pitääkseen

huolta tytöstä. Niin pian kun onnistuivat häntä vähin lohduttaa,

rupesivat he innokkaasti puuhaamaan hautajaisia sekä järjestämään

jälkeen jäänyttä omaisuutta.

Rikkaanlainen se ei ollut. Eipä ihme, jos tädit arveluttavasti

pudistivat kiehkuroitaan perin pohjin tarkastellessaan tyhjiä

laatikoita ja kaappeja. Vainajalla oli ollut oma katsantokantansa

tavarasta, jota ruoste ja koi raiskaavat; kauan ei kestänyt ennen kuin

tädit hämmästyksekseen huomasivat, että hän oli, sanan mukaan, jättänyt

lapsensa "Jumalan suojaan" -- kuten hän usein oli lausunut.

Sattumalta saivat he kuulla, että Nörrekjaerin leskikreivitär, vanha,

kivulloinen nainen, oli sanonut haluavansa nuorta, miellyttävää tyttöä

seuralaisekseen yksinäisyydessään. Mahdollisesti olisi tässä pelastus

orpo raukalle. Parin salaisen neuvottelun jälkeen vierashuoneessa,

josta Aune ei voinut mitään kuulla, lähti vanhempi tädeistä linnaan;

yllään oli hänellä musta silkkipuku ja silkkiseen nenäliinaansa oli hän

kätkenyt Aunen muotokuvan. Ilo ei ollut vähäinen, kun hän palattuaan

kertoi, että hänen armonsa oli suvainnut ottaa Aunen palvelukseensa.

Näytti siis, kuin kaikki saisi onnellisen käänteen; Aunen suostumus

enään puuttui.

Ettei tämä ollut niinkään helposti saatu, sen täti vanhukset aivan

hyvin tiesivät. Tuttua oli heille, kuinka jo lapsuuden ajoilta viha

hänessä kyti rikkaita ja ylhäistä kohtaan, jotka aina olivat hänen

isäänsä ivanneet ja vihanneet. Mahtava herraskartano, jonka pelkän

nimen mainitseminen tuotti pilviä isävainajansa otsalle, oli

ensimmäiseksi hänen sydämessään herättänyt ylenkatseen tunteen.

Pelvolla ja kammoksuen oli hän uneksinut sen meluavista metsästyksistä

ja yöllisistä keinuistaan palavine tulisoihtuineen, joista hän niin

paljon oli kuullut kerrottavan. Vielä nytkin vetäytyi hänen kätensä

nyrkkiin ja veri nousi hänen kasvoihinsa nähdessään linnan

kullanhohtavat huiput sekä köyhien viheliäiset mökit.

Kaiken tämän tädit tiesivät. Niinikään ei hänen itsenäinen,

intohimoinen luonteensa ollut heille tuntematon, Iuonne, joka paljon

muistutti isän synkkää totisuutta ja masentumatonta ylpeyttä ja mitä

suurimmalla varovaisuudella oli nyt meneteltävä.

Tätien ihmeeksi ja iloksi ei Aune ensinkään vastustellut. Päätänsäkään

ei hän nostanut, istui vaan samassa asennossa kuin koko päivän oli

istunut, itkien, kasvot käsiin kätkeyneenä sekä ihan tunnottomana

ympäristöstään. Aivan tahdottomana antoi hän toisten asettaa ja hallita

kuten parhaiten tahtoivat ja tätien kysymykseen vastasi hän vain

surumielin:

-- Tehkäät kanssani, kuten haluatte!

Vasta sitten, kun hän, hautajaisten jälkeen, istui vaunuissa ja

kuunnellen tätien yksimielisiä varoituksia ja neuvoja, tajusi hän,

mitä hänen kanssaan oli tehty sekä mihinkä hän oli matkalla. Hetken

tunsi hän pelkoa, niin että oli jo heittäytyä vaunujen ikkunasta ulos.

Mutta yht'äkkiä katosi pelkuruus ja levottomuus. Uhkamielisyyden tunne,

epäselvä viehätys, joka elvytti hänen puuntuneita jäseniään, täytti

hänen rintansa. Hän ei itsekään käsittänyt, mikä tunne häntä tällä

hetkellä valtasi tai mikä aikomuksensa oli, mutta hän tunsi, että

korkeampi voima johti hänen askeleitaan, että taivas itse oli ohjannut

hänet juuri tälle tielle ja hän oli kuulevinaan isänsä äänen, joka

rohkaisi häntä ja antoi toivoa.

Kaikki pelko, kaikki epäilys hävisi. Hän tunsi itsensä erinomaisen

lujaksi ja rohkeaksi, kuten urhoollinen asemies, joka yötiseen aikaan,

terävä ase nutussaan, hiipii vihollisen linnaan -- kostaakseen.

Mitä olivat vanhat, kokeneet tädit sanoneet? Olivathan he pyytäneet

häntä olemaan säntillisen, hillitsemään tunteitansa sekä muistamaan,

että hän nyt joutui maan ylhäisempiin perheisin. Hän oli kutsuva

kreivitärtä "hänen armokseen" ja suuteleva häntä kädelle heidän ensi

kerralla toisensa kohdatessaan. Kreivitärhän oli suvainnut puhua

ystävällisesti hänestä ja jo edeltäpäin oli hän joutunut "hänen

armonsa" suosioon -- niin olivat tädit sanoneet.

Aune hymyili muistellessaan näitä sanoja. Ripeästi kohotti hän päätään,

kädet puristuivat suonenvedontapaisesti ja hän vannoi itsekseen, että

he tulevat tuntemaan hänen olevan Thorbjörken pastorin tytär!

Vaunut vierivät viimeistä rinnettä alas.

Aune tempasi ikkunan auki saadakseen ilmaa. Mäen alapuolella eroitti

hän usvan läpi laajat suot. Vaunut vierivät sillan yli. Tie teki

äkkinäisen mutkan ja sen oikealla puolella näkyi rivi heikosti

valaisevia valoja.

Siellä olivat "suomökit." Vieretysten ne siinä olivat, kosteaan

suo-maahan vajonneina ja kurjuudessaan turvausivat ja nojasivat ne

toisiinsa kuten niiden asukkaatkin. Kaikkialla oli ikkuniin ripustettu

kurjia ryysyjä, jotka kuitenkin peittivät vaan alimman ruudun ja niiden

yli saattoi Aune, ohi kulkiessaan, nähdä sisälle tupiin. Huone

huoneelta, koti kodilta, toinen ahtaampi ja köyhempi kuin toinen, oli

tien varrella jokapäiväisessä alastomuudessaan ohimennen kertoen kukin

surullisen juttunsa.

Täällä, pimeässä, kurjassa tuvassa seisoi riutunut laiha vaimo pitäen

kädessään savuttavaa talikynttilätä; hän seisoi kumartuneena vuoteen

yli, jossa rivi nukkuvia lapsen päitä näkyi, kädellään varjosi hän

kynttilästä tulevata valoa. Tuolla istui punapartainen mies, pää seinää

vastaan nojautuneena ja nukkui, suu auki; puoleksi pukeutunut nainen

taasen seisoi ja suki hiuksiaan pienen kuvastin-palasen edessä.

Muutamin paikoin oltiin vielä iltasella ikkunan alla olevan pöydän

luona. Ikkunat olivat puoliväliin peitossa niin, ettei eroittanut muuta

kuin aterioivien isot, muodottomat varjot katossa. Toisissa mökeissä

valmistauduttiin menemään olkivuoteille. Mutta viimeisessä ja kaikkein

kurjimmassa huoneessa, jossa ei ollut repalettakaan ikkunassa, istui

ijäkäs mies ypö yksinään tyhjässä mökissä olevalla rahilla. Pää oli

vaipunut polville ja hän tähysteli suoraan eteensä, samalla kun

huulensa liikkuivat, aivan kuin olisi hän puhunut itsekseen.

Taasen tie kävi mutkaan.

Aune ummisti silmänsä. Tämä, puutteen ja kurjuuden kuva sydämmessään,

aikoi hän astua kreivittären luo.

Vaunut vierivät pitkään, sysi pimeään lehtokäytävään. Hevoset kävivät

jalka jalalta ja vesi roiskui pyörissä. Märjät, tippuvat puut

haamoittivat silloin tällöin kuten hirmuiset, liikkuvat aaveet.

Aune muuttelihe levottomana paikasta toiseen. Hänestä ei matka tahtonut

ensinkään loppua.

Yht'äkkiä huomasi hän kahden puun välistä pilkistävän valon, joka tuli

linnasta ja sydämmensä sykintä kiihtyi. Jälleen puristuivat kätensä

suonenvetoisesti. Ja vaunujen vieriessä linnan pihalle, koetteli hän

vielä kerran muistutella isänsä muotoa, saadaksensa ikäänkuin voimia

hänen siunauksestaan.