matkan päähän. Se kerta oli oikeastaan ensimmäinen, jolloin rohkenin
uskoa, että ehkä minäkin voisin elämässä onnellisesti suoriutua.
Uskoa se ei oikeastaan ollut, mutta toivoa kuitenkin.
Kun sitte ymmärsin, etten pitkällekään päässyt sen muiston varassa,
koetin uskoa tulevaisuuteeni uskomalla, että tiemme pian taas
yhtyisivät.
Nyt, tänä pitkänä arestipäivänäni kysyn itseltäni: vieläköhän ne
koskaan käyvät yhteen? Ja löydänköhän silloin sinut sellaisena kuin
sinua nyt muistan ja ajattelen? -- -- --
* * * * *
Toinin katse sumeni kyyneliin. Nyt hän ymmärsi, mistä oli kotoisin tuo
outo, ahdistava tunne vaatimuksesta, jota hän ei voinut täyttää,
tehtävästä, joka kävi yli voimain. Nyt hän näki selvemmin kuin koskaan
ennen sen apua rukoilevan käden, joka syvyyksistä kurottautui häntä
kohden.
Kesti kauan, ennenkuin hän kykeni jatkamaan.
-- Ympärilläni on pimeää, minä en lähde hakemaan ainoastaan lämpöä,
vaan myöskin valoa siitä muistosta, minkä sinä minulle annoit. Voi
kuinka se oli valoisa ja kirkas, se juhannusyö, mikä seurasi sitä
päivää, jolloin olin sinun kumppaninasi kulkenut! Minua oli vaivannut
sen talon nuorisojoukon vallaton iloisuus. Sellaisen joukon keskellä
tunsin aina erakkouteni. Iloremakkaa oli kestänyt ja kesti
seuraavanakin päivänä, mutta juhannusaattona ja yönä oli niin ihanan
hiljaista.
Olimme saaressa, suuren kokkotulen ympärillä. Kokko oli rakennettu
korkeaksi ja tulipatsas muodostui loimutessaan metsän keskellä,
aukealla paikalla, ylevän juhlalliseksi. Ahneina, muodoltaan ihanan
vaihtelevina leimahtelivat liekit sinistä kesätaivasta kohden.
Valkopukuisia nuoria liikuskeli tulen ympärillä, mutta hiljaisina,
sanoisinko hartaina.
Silloin tällöin vain heiteltiin risuja lisäksi valkeaan, ja joka
heitolla, joka pani kokon ainekset liikkumaan, singahti kimppu säkeniä
korkealle taivasta kohti.
Saaren ympäriltä, hienon lehtiverhon läpi pilkisteli kesäyön
kirkkaudessa kimeltelevä järvi. Siellä täällä liukui valkoiseksi
maalattu venhe äänettömän hiljaa kirkasta pintaa pitkin. Nuoret
kokoontuneina ryhmään kaijuttelivat laulun toisensa jälkeen,
surunvoittoisen suomalaisen laulun, vienon kuin juhannusyön ihmeellinen
kirkkaus.
Suuren riippakoivun juurella istui nuori mies. Kun laulu vaikeni, antoi
hän jousensa juosta notkahdella, ja viulusta virtasi ihmeellisen ihana
sävelrikkaus, hellä, mutta voimakas samalla, sopusointuisa, mieltä
ylentävä ja niin lumoava kuin se ihmeellinen kesäyön valkeus, joka
meitä ympäröi.
Sellainen oli se ilta ja yö -- ihanin elämässäni, se, jonka sain
viettää tavattuani sinut, tyttöni hyvä ja herttainen. --
Minä viluinen lapsi lämmittelen tämän tulen ääressä, lämmittelen siksi,
kunnes jälleen tapaamme toisemme.
Yöllä 12/2. -- Minä tulen taakkoineni, synnintunnustuksineni luoksesi,
tyttöni. Minä ryömin jalkojesi juureen, siinä on minun katumus- ja
rukousjakkarani.
Kynttilä palaa lekoittaa tässä vieressäni. Ikkunasta tuntuva tuulen
henki sitä tuon tuostakin heilauttaa sinne tänne. Sen himmeä valo
tunkee vain heikosti huoneen perälle, missä suuret mustat varjot
yölintuina liikuskelevat.
Oskar veli kuorsaa voimakkaasti vuoteellaan. Seinän toiselta puolen
kuuluu samanlaisia maanalaisia ääniä. -- Toiset nukkuvat. Unella he
antavat ruumisrukalleen sovitusta aikaisemmasta pahoinpitelystä. Minä
vain en saa nukkua. Kaamea tunne minua valvottaa, ja sitte ajatukset,
nuo ainaiset ajatukset.
Olen taas ollut jonkun verran siivompi mies. Eilenkin istuin kiltisti
huoneessani kirja edessäni -- joskaan eivät ajatukseni olleet kirjassa.
Mutta mitä siitä sain? Suonissa polttaa kuin tuli, polttaa hitommasti
kuin jos olisin hankkinut itselleni hyvän humalan.
Onko se todella helvetin janoa, joka kurkkuani kuivaa, vai onko se
osuuteni isäin perinnöstä?
Kun nyt voisi nauraa, nauraa niin, että seinät tärisisivät ja nukkuvat
heräisivät! -- Niin, nukkuvat heräisivät, -- sittehän siitä olisi
jotain hyötyä.
Oskar viettää oikeastaan paljoa iloisempia päiviä kuin minä, mutta hän
sietää enemmän ja hän on toisenluontoinen, sentähden hän ei laske
alamäkeä samaa kyytiä kuin minä. Mutta ehkä hänkin kerran joutuu
maistamaan tekojensa happamia hedelmiä. Soisinko minä sitä? Olenko niin
petomainen?
Hän on hyvänsuopa, iloinen sielu. Miksi hänelle pahaa soisin? Hänellä
ei ole aavistustakaan siitä, että olen epätoivon partaalla. Minä olen
sekä vastoin luontoani että samalla sisäisestä pakosta toisten seurassa
yhtä iloinen mies kuin muutkin. Ehkä se johtuu luonteeni heikkoudesta
-- tai sanoisinko, että siinä myöskin on henkistä kainoutta. Olkoon
miten on. Minä en vain toisten seurassa voi olla sellainen kuin
tahtoisin ja sellainen kuin olen. Minun täytyy pakostakin olla niin
kuin muut. Naula siitäkin syntyy minun ruumisarkkuuni, sen tiedän,
mutta syntyköön, minä en sille mitään voi.
Jos iloiset Oskarit ja kaikki maailman Matit saisivat nähdä, että
ihminen ei pääse tekojensa seurauksia pakoon, tulisikohan elämä sitte
toisenlaiseksi? Jos niin olisi, sitte toivoisin todellakin tuhotulvan
pian tulevaksi. Hyötyä siitä totisesti olisi, eikä sitte oma huonouteni
olisi silmäänpistävämpi kuin toistenkaan.
Hurskas ja hyvähän tämä toivomukseni siis on.
Mutta mitä minä tässä katumusjakkarallani teen? Syydän syyt toisten
niskoille ja toivottelen heille turmiota.
Voi minua raukkaa, raukkaa! Tyttöni hyvä ja hellä, missä sinä viivyt?
Miksi sinä et ojenna kättäsi, tuota valkoista, joka voisi auttaa ja
nostaa?
5/3. -- Käteeni sattui tänään vanha siemenluettelo. Sen kanteen oli
painettu: Ken väärin kylvää, hän vaivoin niittää. Minä hätkähdin.
Onhan se niin, mutta -- enkö minäkin vain saa niittää, mitä isäni ja
esi-isäni ovat kylväneet?
12/3. -- Toverien seurassa puhun niin harvoin oikeista asioista. Siellä
pidetään sitä meidän miesten remakkaa, ja kun puhutaan, pannaan sanat
peittämään ajatuksia. Ainakin minä teen niin. Sentähden kysyn itseltäni
välistä: Mikähän minussa mahtaa olla yksilöllistä, mikä yleistä? Kun
esimerkiksi sinä, tyttöni, olet minulle kuin pilke pimeässä yössä, olet
elämäni ainoa tähti, onko tämä jotain minulle yksinomaista sentähden,
että minä olen minä ja että satuin sinut tapaamaan kerran kirkkaana
juhannusaattona, vai onko niin, että me miehet yleensä sisimmässämme
säilytämme kuvan tytöstä, joka on hyvä ja puhdas, joka ei sanoilla
saarnaile, vaan joka sittekin herättää meissä halun tulla paremmiksi.
Hellävaroen hän ikäänkuin sulkee sisimpämme käteensä, karistaa siitä
pois paljo ja osoittaa sitte meille: katso, noin paljo hyvää oli
sinussa.
Luulen, että moni pyhäkössään palvelee tällaista tyttölasta, vaikka me
»huvittelemme» toisten naisten seurassa.
Nyt en tahdo kirjoittaa enää. Elämä on taas ollut vähän paremmalla
puolella. Koetan tehdä työtä.
30/3. -- Olen ollut uskoton tytölleni, ja olen yhä. Sentähden en enää
kirjoita sinulle, vaan toiselle.
Joku voisi väittää, että olen jo aikoja sitte ollut uskoton, mutta minä
en nyt tarkoita sellaista uskottomuutta. Väittäisinkö, että olen
tarpeeksi ihanteellinen sanoakseni, että ihminen antaa niin äärettömän
vähän antaessaan ruumiinsa. Minä tarkoitan pahempaa uskottomuutta. Minä
lemmin toista. Jo samana päivänä, jolloin kirjoitin uskovani, että me
miehet sittekin ylinnä rakastamme hyvää naista, näin minä hänet, jota
nyt rakastan. Opin silloin ymmärtämään, että me myöskin sangen herkästi
lemmimme sellaista, joka on kuuma ja kiihoittava kuin neste, joka
lasissa päilyy.
Nyt minä rakastan sinua, rakastan, vaikka tunnen että sinä perikatoani
joudutat. Huulesi ovat niin pehmeät, silmäsi valavat sähköä joka
jäseneeni. Ennen minä pelkäsin sinunkaltaisiasi naisia. Tunsin oman,
tyhmän kömpelyyteni heidän seurassaan. Sentähden suutuin heihin.
Ehkä minä suutuin siitäkin syystä, että aavistin sellaisen ilon
makeaksi, jos vain olisin päässyt ujoudestani, mutta siitä en päässyt
-- ennenkuin sinä minua autoit. Suvaitsit olla huvitettu seurastani, ja
se nosti minut omissa silmissäni. Siten sait minut kokonaan valtoihisi,
enkä nyt irti pääse, en vaikka jo tunnen tuhon tulevaksi.
Jos sinä näkisit minun ajatukseni, sinä, joka niin koetat »parastani»
harrastaa. Sinähän olet raittiusihminen ja sinä koetat vaikuttaa
minuun. Mutta sinä olet itse se kuuma, huumaava viini, joka jouduttaa
perikatoani. Kaunis sinä olet ja katseesi kiehtoo. Sinä tunnet valtasi
naisena, ja sinä nautit siitä, mutta sitä et myönnä itsellesikään. Sinä
et tahdo olla rehellinen -- et tahdo -- saadaksesi rauhassa leikkiä.
Sen näkee mies, jota sinä tahdot »auttaa» ja nostaa. »Ole raitis, ole
raitis», huudan minä sydämessäni sinulle, kun sinä käyttäen kaikkia
naisellisen lumousvoimasi välikappaleita toisille saarnaat raittiutta.
Tunnen katseeni tunkeutuvan sisimpääsi, mutta sitä et sinä ymmärrä.
Tiedän siitä, mikä sisimmässäsi piilee, enemmän kuin sinä itse ja
kuitenkin rakastan minä sinua, rakastan ja etsin kuin sitä juomaa, joka
turmanvirtaansa minut upottaa.
15/4. -- Uskottomuuteni puuska on lopussa, ja se loppui niin
arvokkaasti, että kannattaisi nauraa. Minä olin vain »väliaikainen»
toisen poissa ollessa tai ehkäpä rangaistukseksi hänelle! Nyt minä
palaan sinun luoksesi, tyttöni, palaan, en vain ajatuksin ja sanoin,
vaan teoin. Jos minussa jotain pelastamisen arvoista on -- ja uskon,
että sitä vielä on -- täytyy sinun pelastaa se. Minä tulen sinun
luoksesi apua kerjäävänä. Olen koettanut hankkia itselleni tietoja
sinusta. Olenkin jo hiukan jäljillä. Ja minä kuljen, kuljen siksi kun
löydän. Ehkä ne piikit, jotka tällä toivioretkelläni minua pistävät, ja
ne kivet, jotka verille haavoittavat jalkani, voivat loihtia esiin sen
verran hyvää minusta, että sinä et hylkää minua, kun tulen. -- -- --
* * * * *
Kirjaan oli jätetty pari tyhjää lehteä. Toini käänsi ne ja siirtyi
lähemmäksi ikkunaa, nähdäkseen paremmin.
-- Mikä itkuinen, hätääni huutava lapsi olinkaan, kun viimein
kirjoitin! Nyt olen vanha mies, jonka tunteet ovat talttuneet ja jonka
selkä on tottunut olemassaolonsa taakkaa kantamaan.
Toivioretkeni? Niin siitä on aikaa, kun sille lähdin. Ja se päättyi
toisin kuin olin ajatellut. Juuri kun olin pääsemäisilläni perille,
kompastuin niin pahasti, ettei nousemisesta voinut enää olla
puhettakaan. Minä olin saanut tietää, missä sinä asuit, sinä tyttöni,
joka nyt elit enemmän ajatuksissani, mielikuvituksessani, oman
sydänkaipuuni luomana kuvana kuin todellisena olentona. Olin
lähikaupungissa, eikä luoksesi ollut kuin tunnin kävelymatka. Mutta
ennenkuin lähdin, vahvistin mieltäni pienellä humalalla, -- kaiketi
sitä varten, ettei rohkeus pettäisi.
Lähdin sitte viimein matkalle. Valtamaantieltä jouduin metsäpolulle,
metsäpolulta radalle. Istahdin sinne lepäämään -- ja nukuin. Heräsin
outoon kuminaan. Koetin kiireimmän kautta kömpiä syrjään, mutta se oli
myöhäistä. Sain sääreni jättää sakkona luvattomasta radalla
kulkemisesta. -- Minut vietiin sairaalaan. Kun aloin toipua, kirjoitin
Elinalle. Hän tuli heti. Sairaalasta päästessäni hän vei minut kotiinsa
ja piti minusta parempaa huolta kuin kukaan ennen. Hän ilmoitti
onnettomuudesta äidille, joka asui kaukana Pohjois-Karjalassa, Hanna
sisareni luona, mutta äidillä ei ollut varoja, voimia eikä tilaisuutta
tehdä mitään hyväkseni. Kaikki omaisuus oli mennyt nuorempien siskojen
kouluttamiseen. Hanna avusti jo siinäkin, ja hän elätti nyt äitiä.
Vähistä varoistaan oli Hanna kuitenkin pistänyt kirjeeseen
viisikymmentä markkaa sekä ystävällisen tervehdyksen ja pyynnön, että
hän toistekin saisi tietoja minusta. -- En ole tätä sisartani
oikeastaan koskaan tuntenut. Hän oli vanhin ja sai viran minun pienenä
ollessani. Mutta siitä, mitä hänen joskus käydessään kotona näin,
päätin, että hän oli samanluontoinen kuin isä ja minä.
Elina ei olisi mielellään näyttänyt minulle äidin kirjettä, mutta sain
sen käsiini. Minä ymmärsin siitä, että omaisillani ei ollut tilaa
minulle, ei missään suhteessa, ja minä kielsin Elinaa heille
kirjoittamasta.
Elina on nyt vaimoni. Jollen olisi vanha ja paljo kokenut, ajattelisin
ehkä, että olisinhan voinut saada paremmankin. Nyt täytyy minun
tunnustaa, että hän on liiankin hyvä minulle. Minä olen saanut enemmän
koulusivistystä kuin hän, mutta hänellä on -- kaikesta huolimatta --
sitä suuriarvoisinta -- sydämen sivistystä. Millainen hän on ollut
minulle, sen tietää Jumala yksin. Välistä on kyynel pakostakin silmään
pyrkinyt, kun olen nähnyt, millä rakkauden ihmevoimalla hän henkisesti
pyrkii tasalleni, pyrkii ajattelemaan minun ajatuksiani, tuntemaan
minun tunteitani ja sitte naisellisella hienotunteisuudella tekemään
elämän minulle helpommaksi.
Ja sitte on hän rikastuttanut minun elämääni lapsillaankin. He
rakastavat minua ja pitävät minua hyvänä isänä. Minä, hyvä isä, voi
elämän ihmeellisyyttä! Kun ankara, lahjomaton elämän tuomio on meitä
ruoskinut, ruhjonut, valaa se pisaran lääkitsevää lohtua haavoihin.
Vai onko tämä armahtavan Jumalan töitä? En tiedä. Kuitenkin täytyy
minun tunnustaa, että olen ruvennut uskomaan Häneen. En niinkuin se
uskoo, joka yhteydestä hänen kanssaan ammentaa ijänkaikkisuusvoimaa
ajan raskasta taakkaa kantaakseen. Minä uskon väsyneesti, tiedottomasti
kuin suuren koneiston kulunut ratas -- jos se voisi ajatella -- uskoisi
siihen, että totta on sillä, mikä sitä kuluttaa, jokin tarkoitus,
kaiketi eivät ole suotta rakennetut nuo suuret, ihmeelliset koneet eikä
turhaan kulu se voima, joka sen ympärillä vaikuttaa. Ei kai suotta
vaivan ja työn esiin puristama hiki helmeile lukemattomien työntekijäin
otsalla, ei suotta suuria uhrata. Kaiketi on sillä kaikella joku
järjellinen tarkoitus ja kaiketi johtamassa on joku, joka tarkoituksen
tietää, vaikka minä koneiston sisällä oleva, pian kuluva osa, en sitä
näe enkä ymmärrä.
Vaikka ei uskoni tämän selvempi olekaan, en sitä sittekään antaisi
pois, yhtä vähän kuin mieronkiertäjä luopuisi leipäkannikasta, joka
hänet hengissä pitää.
Tämä uskoni on kuitenkin ainoa, joka sovittavasti selittää minunkin
elämäni. Sanoohan Rydberg:
»Joskin viivyt korpitiellä
Polvi polvelta sä vielä,
Saavut kerran Jordaniin.»
Jos minun sortumiseni voi suojella toisia, jos minä, sentähden että
olen vanha, paljo kokenut mies, jollain tavoin voin tasoittaa tietä
niille lapsille, jotka minulle ovat isän nimen antaneet, onko elämäni
silloin hukkaan kulunut?
Nämä lapset ovat oikeastaan olleet elämäni ainoa ilo. Rakastan heitä
kaikkia. Helmi ja Heikki tarvitsevat minua kuitenkin vähemmin. He ovat
reippaita, työkykyisiä, kuten heidän äitinsä. Kyllä he elämässä
suoriutuvat. Mutta Hilkka, sinä suurkaupungin pyörteistä noussut,
puhdaskatseinen lapsi, sinä olet suloudellasi antanut tyydytystä
särkyneen sieluni kauneudenkaipuulle, sinä olet hyvyydelläsi,
hellyydelläsi muistuttanut minulle sydämeni rakastamaa tyttöä, jonka
kuva oli nuoruusaikani ainoa valontähti.
Ja sinä, Viljo, jolla minun tähteni pienestä pitäen on ollut vanhat,
kärsivät kasvot, minä rakastan sinua niin suuresti siksi, että minulla
on paljo sovitettavaa, kun sinulta riistin lapsuutesi ilon, ja myöskin
sentähden, että olet hiljainen, pelkäävä, pieni poika, jonka täytyy
lähteä sille taipaleelle, jonka toiseen päähän minä pian toivon
pääseväni. -- -- --
* * * * *
Toini ei voinut jatkaa lukuaan pitkään aikaan. Kyynelvirta toisensa
jälkeen sumensi katseen.
Totisesti tässä huusi ihmisveri, huusi taivasta kohden.
Heikko kajastus idässä ilmoitti jo aamunkoittoa, kun Toini uudelleen
tarttui paperikääröön, jatkaakseen lukuaan. Hän säpsähti nähdessään
päivämäärän. Se oli sama, jolloin hän -- kuten luuli -- teki herra
Häggin tuttavuutta.
Lämmin liikutuksen laine läikähti hänen kasvoilleen hänen nähdessään,
että se, mikä seurasi, tarkoittikin erityisesti häntä.
-- Kun kerran nuorena aloin tätä päiväkirjaani kirjoittaa, omistin sen
tytölleni. Täytyyhän minun jo senkin tähden kirjoittaa tähän jotain
nyt, kun olen nähnyt sinut jälleen.
Me muutimme tänne sentähden, että minä tiesin sinun asuvan täällä ja
rukoilin Elinaa muuttamaan.
Miksi? Siitä syystä, että minä vanhuudestani huolimatta olin niin
lapsellinen. Sinä ja minä yhdessä, toinen toistemme tovereina niinkuin
ennen ajattelin, sehän oli sula mahdottomuus joka suhteessa. Minä en
sitä edes enää olisi toivonutkaan. Mutta sinä ja minä yhdessä
naapureina, joilla olisi seuraa ja ehkä hiukan iloakin toisistaan,
siitä uneksin vielä. Minä kuvittelin sinut istumassa vierelläni,
puhelemassa hiljaisella, hyvällä tavallasi, ja minä puhelin itsekin
sinulle iloiten siitä, että sain ja osasin tehdä niin.
Mutta tämän lisäksi oli minulla toinenkin toivo. Minä suorastaan
janosin tietoa siitä, muistitko sinä minua ja oliko yhteinen kävelymme
sinulle ollut samaa, mitä se oli ollut minulle. Houkkio kun olin,
uskoin minä moista. Minä olin siinä suhteessa poikkeukseksi oikein
tavallisen miesmäinen. Miehen on niin helppoa uskoa, että hän on tehnyt
toiseen jonkinlaisen vaikutuksen. Eihän tuo heikkous yleensä minua
vaivannut, mutta luulen, että se tässä johtui ikävästä saada kipeneen
elämän kaunista runoutta heijastumaan oman elämäni särkyvään kuplaan.
Kun muutimme tänne, kuulin, että olit sairas. Minä valvoin vuoteellani
sinun tähtesi. Minä koetin aavistaa, kärsitkö sielun vai ruumiin
puolesta. Oliko se Jumala, johon niin lapsellisesti uskoit, sinut
jättänyt, vai oliko se elämäntehtävä, jonka äidiltäsi olit perinyt,
käynyt sinulle liian raskaaksi. Niin kysyin itseltäni sinun
sairastaessasi, niin kysyin sittekin, kun näin väsyneet, kalpeat
kasvosi ikkunassa.
Kun rupesit toipumaan, toivoin tutustumista. Silloin matkustit pois.
Melkein katkerana koetin sen jälkeen työntää sinut mielestäni. Sinähän
jätit minut tahallasi -- -- kiusalla -- juuri kun olin tullut luoksesi.
Siksi en tahtonut ajatella sinua enää.
Mutta sitte palasit, ja tänään olet käynyt meillä.
Mitä minä sanon siitä? Sinä olit sama kuin ennen, sen näin silmistäsi,
olennostasi, sen kuulin niistä kauniista kuvauksista, joilla sinä
Elinan mieliksi koetit minua ilahduttaa. Mutta minulle sinä et ollut
sama. Sinullakaan ei ollut sijaa minulle. -- Eräs vieras nimi oli usein
huulillasi. En tiedä, missä suhteessa olette toisiinne, mutta minä en
voinut olla kysymättä itseltäni: olisikohan sinulla ollut minulle sijaa
enemmän, ennenkuin tapasit tuon toisen?
Joku kirjailija on jossain sanonut, että on turvallista tietää kuoleman
aina tulevan oikeaan aikaan. Ainakin minulle on kaikki elämässä tullut
liian myöhään -- tai oikeammin, minä olen itse myöhästynyt. Kun
kiiruhdin isäni tautivuoteelle, myöhään. Hän oli kuollut. Kun pyrin
sinun luoksesi, tulin myöhään. Onnettomuus tapasi tiellä. Liian myöhään
Elina alkoi ymmärtää, miten suuressa avun tarpeessa olin, liian myöhään
kolkutti kirje omaisteni ovelle: he eivät enää voineet eivätkä
jaksaneet auttaa. Ja nyt, kun vihdoin pääsin luoksesi, tulin -- liian
myöhään.
Mutta niinhän olikin, että kuolema tulee oikeaan aikaan. Ehkä se korvaa
elämän myöhästymiset.
Kuolema, sinä erehdysten korjaaja, joko alan sinua odottaa, sinua ja
sitä, mitä myötäsi tuot, olipa se sitte puhdistavaa kiirastulta,
sovittavaa selitystä tai muuta, jota ei ajatukseni jaksa käsittää.
Mutta paras, kun en odota. Se hyvä, mitä olen odottanut, sitä ei ole
kuulunut. Ehkä sinä, tyyni kalpea viikatemies hyvyydessäsi tulet
odottamattakin -- -- --
* * * * *
Toini nousi, heitti huivin hartioilleen ja hiipi hiljaa huoneesta.
Kaikki muut talossa nukkuivat vielä. Hän kulki varovaisesti ruokasalin
läpi etehiseen ja sieltä ulos.
Puutarhasta lehahti kukkien tuoksu häntä vastaan. Aurinko oli juuri
noussut, ja sen kirkkaat säteet pujahtelivat iloisesti paikasta
toiseen. Havahtuen karistelivat kukat kastepisaroita hiuksistaan.
Hiljainen tuulenhenki humisi huomentervehdystään puitten latvoissa, ja
aamukasteessa kimalteleva nurmikko ihasteli omia, auringon kirkastamia
hohtohelmiään. Nukkuva luonto nousi unestaan. Toini kulki edestakaisin,
edestakaisin käytäviä pitkin.
-- Ei tyyntyä syömeni malta, se viel' yhä myrskyää. -- Sen hän tunsi.
Miksi, miksi, tiedusteli tuskaisena hänen sydämensä.
-- Ja miksi minäkin, -- heräsi sitte syyttelevänä kysymys, -- miksi
vain lisäsin kuormaa? Miksi olit perheinesi, oloinesi mielessäni vain
silloin, kun kaipasin jotain mieltäkiinnittävää, jotain ajatuksia
antavaa tai ajatuksia haihduttavaa. Miksi en sinussa kohta nähnyt
lähimmäistä, joka tarvitsi minua?
Toinin mieleen johtui eräs kohta päiväkirjasta, jota hän vain
vilkaisemalla oli silmäillyt. Siinä oli Eero viitannut siihen, mistä he
olivat keskustelleet yhdessä kävellessään.
-- Kristus on se lämmin virta, joka voimakkaana kulkee läpi elämän
jäämeren -- niin sinä sanoit. -- Saattaa olla. Kuuluuhan se kauniilta.
Mutta en minä ainakaan ole tullut kosketuksiin sen virran kanssa. --
Liekö sitte oma syyni, vai miten, mutta eihän mahtava merenvirta voi
joka poukamaan poiketa, ei joka rantaa huuhtoa.
Toinin katse sumeni kyyneliin.
-- Voi Eero, Eero! -- Etkä vain sinä, mutta kaikki ne sadat, tuhannet
ja miljoonat -- miksi on heitä niin paljo, heitä, joiden sisin jäitä
sulattavan lämmön puutteessa jää kylmänä kuolemaan, vaikka jokainen
ihmislapsi on onnea ja elämää varten luotu?
Vai onko?
-- Niin, lopullisesti tietysti -- mutta kuuluiko ehkä sortuminenkin
välttämättömänä renkaana elämän kehitysjaksoon, ja jos niin -- -- --?
* * * * *
Toini lähti ajatuksiaan pakoon.
Sairashuoneessa oltiin varmaan jo valveilla. Hän tahtoi tiedustella,
mitä sinne kuului.
Keittiössä ei ollut ketään, ei viereisessä huoneessakaan. Lasten
vuoteet olivat tyhjinä. Näytti siltä kuin he vasta olisivat nousseet.
Toini raotti varovaisesti sairashuoneen ovea. Ensin hän ei nähnyt
ketään, mutta kun raotti enemmän, huomasi hän kaikkien olevan koolla
vuoteen ympärillä.
Hän pysähtyi epäröiden. Silloin narahti ovi.
-- Äiti, kuiskasi Helmi.
-- Tulkaa sisään, Elina rouva viittasi kädellään, hetkeksikään
irroittamatta katsettaan kuolevasta.
Toini pysähtyi vuoteen toiselle puolelle pikku Viljon viereen. Poika
painautui vapisevana ja äänettömänä lähemmäksi isää. Hilkka sitävastoin
nyyhkytti hiljaa, kiharainen pää painuneena isän olalle.
Yhtäkkiä vavahti sairas ja avasi silmänsä. Katse sattui Toiniin.
-- Sinä tulit kuitenkin. -- Huulet vetäytyivät omituiseen,
vierasluontoiseen hymyyn.
-- Niin tulin. -- Toini tarttui hänen käteensä, tietämättä, puhuiko hän
kuumehoureissaan vaiko tajussaan.
Silloin näytti siltä kuin kuoleva olisi huomannut erehdyksensä. Katse
etsi Elinaa.
-- Nosta, -- pyysi hän äkkiä selvään ja tuskaisesti.
Elina kumartui häntä auttamaan. Silloin hän kuin yliluonnollisen voiman
nostamana itse kohosi istualleen.
-- Kiitos, kiitos, sanoi hän selvään, katse säteilevänä. Hellä,
hyväilevä silmäys kiintyi vielä lapsiin, sitte hän painui vuoteelle,
rinnan pari kertaa korahtaessa.
Henki oli lähtenyt.
Kuoleman jättämä jälki on aina tuntuva ja syvä. Mutta joskus se saattaa
olla tavallistakin tuntuvampi. Ja sellainen se oli Eeron kodissa.
Ne elämän iloiset äänet, joita Elina emäntä talossaan oli edustanut,
vaikenivat kokonaan. Hän oli aivan surunsa murtama. Hän suri
»parhaintaan», toisten hylkäämää, usean ylenkatsomaa, joka kuitenkin
oli ollut kukkien kasvattajana hänen elämänsä tiellä ja jonka raskasta
kuormaa hän oli kyennyt keventämään paremmin kuin kukaan muu.
Kohta isän kuoleman jälkeen joutui Viljo vuoteeseen. Hän sai kuumetta
eikä se ottanut väistyäkseen. Hän sairasti kuin vesa, joka lujasti on
kiertynyt vanhan puunrungon ympärille, sairastaa, kun vanha puu kaatuu.
Toiset omistivat nyt hänelle kaiken sen hellän huolenpidon, minkä
vainaja ennen oli osakseen saanut.