ihmeellinen ja ihmeitä tekevä voima.
Olen iloitseva enemmän kuin voin sanoakaan, jos Te joskus
ilahduttaisitte minua sillä tiedonannolla, että kokemuksesta olette
oppinut ymmärtämään tämän. Sillä sanottakoonpa mitä tahansa -- ainakin
naiselle rakkaus yksin on elämää.
Minä tiedän, että pudistatte päätänne ja väitätte vastaan. Mutta
minä en siitä välitä. Minä olen kokeneempi ja sentähden myöskin
ymmärtäväisempi -- tässä suhteessa -- kuin Te.
Sulhaseni lähettää Teille sydämelliset terveisensä. Minä en uskalla
ruveta puhumaan siitä, miten se hieno puna, joka alkaa palata hänen
poskilleen, saa sydämeni sykkimään ilosta. Se aine veisi liian paljo
aikaa. Sanon vain, että katselen sitä kuin aamua odottava sarastuksen
ensi säteitä. Ja minä kiitän, kiitän ylitsevuotavasta sydämestä onneni
aamusarastuksesta.
Eilen oli meillä erityinen juhlailta, josta vielä sananen. Tänne sattui
tulemaan joukko tanskalaisia ylioppilaita. Koko täkäläinen yleisö oli
kokoontunut pihamaalle ja parvekkeille, kuuntelemaan heidän lauluaan.
He lauloivat laulun toisensa jälkeen niin innokkaina, että jo
hämärsi ennenkuin lopettivat. Laulujen joukossa oli osa eräästä
raittiuskantaatista. En voi sanoa, mitä tunsimme, sulhaseni ja minä,
kun tämä maamme valkolakkinen laulajaparvi voimakkaasti kajahdutti
ilmoille: For Slägtens Helse og Hjemmenes frid vi kalder tili strid.
Me istuimme käsi kädessä parvekkeella, enkä häpeä sanoessani, että
itkimme molemmat, itkimme ilosta siitä, että kuilun äärimmäiseltä
partaalta olimme päässeet pelastumaan ja saaneet onnemme pelastetuksi.
Tunsimme molemmat, että meillä jos kellään oli oikeus: for Slägtens
Helse og Hjemmes frid att kalde tili strid.
Oma kokemuksemme antoi meille tässä suhteessa silmävoidetta.
Rakkautemme neuvoi meille tietä.
Siihenkö siis kaikki lopulta kiertyy, että rakkaus tässäkin taistelussa
on kaikkein voimakkain ase, joskaan se ase ei helposti pysty
itsekkäisyyden kylmentämiin sydämiin?
Mutta kun pystyy -- silloin on voitto taattu.
* * * * *
Toini sulki miettiväisenä kirjeen. Siinä oli niin paljo, liiaksi paljo.
Hän ei kyennyt selvittämään itselleen, mitä kaikkea hän tunsi. Hän
iloitsi heidän kanssaan, jotka itse olivat pelastuneet ja saaneet
onnensa pelastetuksi. Hän riemuitsi tästä totuuden voitosta ja näistä
uusista ase- ja aatetovereista, jotka nyt olivat rintamaan astuneet.
Mutta kaiken tämän rinnalle kohosi vastustamattomalla voimalla ne
ajatukset ja kysymykset, jotka neiti Toll kirjeessään oli kohdistanut
suoraan häneen:
»Tulen iloitsemaan, kun kuulen, että olette oppineet ymmärtämään, mitä
rakkaus on, sillä naiselle on yksin rakkaus elämää.»
-- Lapsi, lapsi sinä olet, puheli hän itsekseen, sinä, joka rakastat ja
omistat. Rakastaa omistamatta, se kypsyttää, vanhentaa ja tekee
sittekin onnelliseksi.
Hän säpsähti omaa ajatustaan. Oli kuin tietoisuus siitä, että hänen
olemassaolonsa oli Eilert Olsenille onnen ja avun lähde, nyt olisi
esiintynyt hänelle enemmän elämää täyttävänä kuin koskaan ennen.
Mitä siitä, pääsikö hän ulkonaisesti rikkaaseen ja rikastuttavaan
elämäntyöhön tai tuliko hänen vastaisuudessakin viettää päivänsä
kotikarsinan puolipimennossa. Hänellä oli elämäntehtävä, kun hän
olemassaolollaan oli avuksi hänelle, jota rakasti. Olihan siinä
tehtävää tarpeeksi!
Toini tutki, tarkasteli ja paloitteli.
Oliko neiti Toll siis oikeassa? Oliko rakkaus naisen elämän syvin
sisällys ja salaisuus? Ja siinäkö oli ero miehen ja naisen välillä,
että mies tahtoi antautua työlle ja aatteelle, nainen henkilölle,
persoonallisuudelle?
Vahvistiko hänen oma kokemuksensa tätä väitettä?
Eikö se, mitä hän tunsi, johtunut ainoastaan siitä, että se, mitä hän
vasta oli kokenut, nyt eli niin voimakkaana hänen sisimmässään. Kun
ennättäisivät tyyntyä nämä suuren onnen ja suuren surun nostattamat
laineet, eikö hän silloin tuntisi, että tärkein tekijä ajallisen onnen
saavuttamiseksi sittekin oli oikealle alalle joutuminen, kokemus elämää
täyttävästä ja omaksi ottavasta kutsumuksesta?
Toini hääti ajatukset luotaan. Hän ei tahtonut muistella mennyttä ja
tutkia tulevaisuutta, niin että unohtuivat nykyhetken velvollisuudet.
Hän koetti entistä tarkemmin pitää silmällä, millä voisi tätiään auttaa
ja ilahduttaa. Hän antoi Kaisalle tilaisuutta pitkiin, mieltä
keventäviin keskusteluihin. Joka suhteessa hän koetti niin paljo kuin
mahdollista eläytyä entisiin velvollisuuksiin ja entisiin oloihin. Hän
tahtoi velvollisuuksien täyttämisellä karkoittaa turhat kysymykset ja
säästyä kuuntelemasta sairaudekseen, mitä soittivat ne suuret kellot.
Toini istui tätinsä luona lukien hänelle ääneen, kun posti toi
ensimmäisen kirjeen Eilert Olsenilta. Sanoja siinä ei ollut paljo,
mutta joka sana sisälsi sitä enemmän. Se oli todella ystävän käden
ojennus. Hyvin vähän hän kertoi itsestään, mutta oli kuin hän olisi
aavistanut, miten raskasta Toinilla oli. Sentähden hän tahtoi kättä
ojentaa, saadakseen sanoa: älä väsy.
Samana päivänä, jolloin Toini oli kirjeeseen vastannut, istui hän
iltapäivällä huoneessaan, järjestellen laatikoitaan. Hänen käteensä
sattui silloin »Kirjeitä tuntemattomalle ystävälleni». Hän rupesi
lukemaan. Sitte hän tarttui kynään ja kirjoitti hetkeäkään arvelematta:
(Jälleen kotona.) -- Minun täytyy vielä kirjoittaa sinulle, kerta ja
viimeinen.
Miksi niin?
Minun täytyy olla rehellinen. Kun nyt kynään tartun, kysyn itseltäni,
oletko sinä, ystäväni, enää tuntematon? Enkö tiedä, kenen kasvot
minulle esiintyivät, samassa kun tartuin kynään?
Sen tiedän. Ja kuitenkin kysyn, oletko sinä se? Kysynpä vielä
enemmänkin: Kysyn, pitääkö entinen uskoni paikkansa sielujen
yhteenkuuluvaisuuteen nähden? Vai onko niin, että me lyhytnäköiset
rakentelemme määritelmiä, mutta rikas, kaavoihin kangistumaton elämä ne
särkee?
Lakeja ei voida laatia niin monta, ettei elämä rikkaudessaan tarjoaisi
ilmiöitä vielä enemmän, kokemuksia ja oloja, jotka kohoavat joka
järjestelmän yläpuolelle.
Niin kauan kuin syrjästä katselee elämää, voi ehkä määritellä ja pistää
kaikki tiettyyn paikkaan niinkuin laudakolle. Mutta kun siirtyy
syrjästä keskustaan, kun kokemukset tulevat, kun tulee elämä, silloin
ei enää voi määritellä, sovittaa kaavoihin ja luokitella.
Jos nyt olettaisin, että se usko, jonka ohjaamana aloin kirjoittaa
sinulle, ystäväni, että se on oikea, mitä minun silloin on uskottava
sinusta, jonka kuva minulle hymyilee niin siunatun kirkkaasti koko ajan
minun kirjoittaessani tätä? Uskallanko sanoa, että olet se ystävä,
jonka olemassaoloon olen uskonut niin vahvasti, että jo ennenkin olen
kuin aavistanut henkesi läheisyyden? Ja siinäkö onkin syy siihen, että
kohta niin tutulta tunnuit?
Sydämeni riemuitsee: sinä se olet, sinä se olet. Järkeni sanoo: minä
tiedän, mitä sinä olet minulle, mutta mistä tiedän, oletko sinä se yksi
ja ainoa? Voisinhan joskus tavata jonkun toisen.
Pudistan päätäni tätä kirjoittaessani, mutta kirjoitan kuitenkin.
Ja kun kirjoitan epäilykseni tähän, tulee minun niin haikean ikävä
sinua, sinä rakas.
Koetan luoda kuvasi eteeni niin selväpiirteisenä kuin mahdollista. Näen
sinut, kun kuljet kodissasi suuren surun ja räikeitten ristiriitojen
kuormaa kantaen. Tyyni on olentosi, kirkas katseesi. Paljo et puhu.
Tiedät, ettei sanojasi ymmärrettäisi, ettei niitä tarvita. Ei saa
kukaan aavistusta siitä, mitä sisimmässäsi piilee, kun he eivät ymmärrä
olentosi suoraa, yksinkertaista todistusta siitä. Olet kodissasi, kuten
sanotaan, lukittu kirja, mutta et sentähden, että kylmän ylpeänä et
luoksesi laskisi, vaan sentähden, että ympäristösi ei ole
lukutaitoinen.
Näen sinut sitte koulussasi. Se on pyhä maa sinulle, sillä sinä olet
siellä elämäntehtävääsi täyttämässä. Kuljet sielläkin hiljaisena,
vaiteliaana, mutta silmäsi puhuvat, ja koko olentosi heijastaa sitä
rikasta elämän ymmärtämystä, joka vetää nuorten mielet puoleensa. Joka
pikku tapahtuma sinun ja oppilaittesi välillä selvitetään, ei
koneellisesti, vaan siten, että sekin osaltaan rakentaa ystävyyden
lujaa siltaa sinun ja heidän välilleen ja tulevat kylvetyiksi ne
henkisen perinnön siemenet, joilla sinun ja monen muun täytyy mieltään
lohduttaa, kun näkee, miten usein se perintö, jonka perustuksena on
ulkonainen yhteenkuuluvaisuus, tuottaa ihmislapsille sulaa tuskaa ja
turmiota.
Tällainen sinä olet, sinä hiljaisuuden ystävä. Syvälle ovat sydämesi
juuret painuneet ijäisyyden maaperään, sentähden teet sinä Jumalassa
voimatöitä.
Sinulle olen oikeastaan puhunut koko ajan, kirjoittaessani. En
sentähden voi pettää itseäni, uskottelemalla itselleni, että nyt
kirjoitan tuntemattomalle.
Katsellessani kuvaasi tunnen, että rakastan, rakastan ainakin siten,
että tiedän, että sinä, yksinäisyyden ystävä ja hiljaisuuden harras
heimolainen, olet kaikista ihmisolennoista, joita tähän asti olen
tavannut, se, jonka kanssa olen tuntenut kaikkein syvintä sisäistä
yhteenkuuluvaisuutta.
Mutta kun uudelleen kysyn itseltäni: rakastanko, rupean epäröimään,
sillä rakkauteni on niin toisenlaista kuin se, mitä olen nähnyt
elämässä.
Kun ajattelen yhdessäoloamme, luulen uskaltavani sanoa, että se oli
»koskematonta». Se oli lämmöstään huolimatta sukua syvien vesien
raittiille viileydelle, sukua sen suurelle hiljaisuudelle. Ja vähän
saman tapaista on myöskin rakkauteni. Se ei pyydä sinulta muuta kuin
mitä olet antanut ja yhä annat. Minä vain kiitän ja siunaan sinua
siitä, että olet olemassa elämäni rikastuttajana.
Joku sanonee ehkä: se joka puhuu noin, hän rakastaa koko olennollaan.
Onko sitte luonnotonta, että minä en pyydä enempää? Eihän rakkaus
rajoja tunne.
Enkö siis rakasta? Vai todistaako tämä vain sitä, etten elämää ymmärrä
sukupuoliolentona, vaan ainoastaan ihmisenä. Ehkä se on puute, ehkä
luonnotonta, mutta mikäli olen toisten kokemusten avulla voinut tutkia
elämää, olen tullut huomaamaan, että kun ihmiset rakastavat toisiaan
sukupuoliolentoina, on tuo rakkaus usein tuhoavaa, repivää, melkein
raatelevaa.
Se, mitä minä sain ja mitä minä tunnen, on suloista, elämää edistävää
kuin keväinen sade auringon paistaessa, se on tietäni valaiseva
kirkkaus, joka tulvehtii itse valon lähteestä, se on raitista,
vahvistavaa kuin ilma alppien ylängöillä.
Jos ero sen välillä, rakastammeko sukupuoliolentoina vaiko ihmisinä, on
tällainen, eikö olisi voitto ihmiskunnalle jos opittaisiin rakastamaan
ihmisinä?
Mutta mikä olisi seuraus? Olisiko se yksinomaan hyvä?
En uskalla tehdä johtopäätöksiä. Minä vain kysyn.
Toini laski kynän kädestään ja jäi, leuka käden varaan painuneena,
tuijottamaan ulos ikkunasta. Silloin sattui hänen katseensa pieneen
ihmisolentoon, joka seisoi keskellä tietä, herkeämättä tuijottaen
häneen.
-- Viljo -- huudahti hän hämmästyneenä ja nousi. Mitähän asiaa hänellä
oli? Ja miten kauan lie jo seisonut tuossa?
Toini avasi ikkunan ja kutsui sisään. Jokin outo jäykkyys lapsen koko
olennossa pisti hänen silmiinsä, ja kun poika ei näkynyt liikahtavan
paikaltaan, kiiruhti hän portille.
-- Päivää, pikku Viljo, mitä kuuluu?
Poika ei vastannut. Hänen vanhoilta näyttävät kasvonsa näyttivät vielä
tavallistakin vanhemmilta, huulet olivat lujasti yhteen puristetut ja
pelokkaina tuijottivat silmät Toiniin.
-- Mitä nyt on tapahtunut? Etkö voi puhuakaan, pikku raukka? -- Toini
veti hänet rohkaisevan ystävällisesti puoleensa.
-- Isä on niin kipeä, -- änkytti lapsi. -- Hän hukkui --
-- Hukkui? Mitä sinä sanot?
-- Äiti ei tiedä, -- koetti hän taas saada sanotuksi.
-- Tule, tule. Mennään yhdessä. -- Toini tarttui pojan käteen ja avasi
portin.
Oli jo ilta. Keittiössä, johon Toini ja Viljo ensimmäiseksi astuivat,
oli hämärä. Hellassa paloi tuli. Heikki, vanhempi pojista, seisoi
tulelle asetetun vesikattilan vieressä, tuijottaen kiihkeästi veteen
kuin siten sen kiehumista jouduttaakseen. Hän oli itkenyt. Toini näki
sen tervehtiessään.
-- Mitä täällä on tapahtunut? Viljo ei voinut selittää. Hän puhui
hukkumisesta. Mutta eihän se voi olla mahdollista?
-- Ei, ei! Heikki puhui selvään ja lujasti kuin äänen lujuudella
voittaakseen liikutuksensa. -- Mutta ihme oli, että isä pelastui. Me
olimme olleet kalassa isän kanssa. Sitte isä tahtoi vielä jäädä
onkimaan, mutta käski meidän mennä kotiin, kun täällä oli töitä. --
Viljokin, joka aina muuten on isän kanssa, tuli pois, kun isä käski. --
Sitte kun vähän ajan perästä tulimme katsomaan, oli venhe kumollaan ja
isä vedessä. Järvellä päin näkyi vene, josta kuului hoilotusta. Oliko
siinä juopuneita vai muuten pahanilkisiä, olivatko he kaataneet veneen
vai isä itse jollain tavoin siitä suistunut, sitä ei kukaan vielä
tiedä.
-- Joko vesi kiehuu? -- Hilkka tuli hätäisesti viereisestä huoneesta.
-- Neiti, Te -- Häneltä pääsi itku.
-- Voi lapsi parkoja, miten olette säikähdyksissänne. Mutta eihän se
ihmekään ole! -- Toini siveli hellästi itkevän tytön hiuksia.
Heikki katsoi taas kattilaan. Toini oli varma siitä, että hän koetti
salata kyyneleitään.
Pikku Viljo vain seisoi kyyneltä vuodattamatta ja jäykkänä sisarensa
vieressä.
-- Äiti tahtoisi isälle lämmintä kylpyä, selitti Hilkka pikkuvanhaan
tapaansa. -- Isää viluttaa niin että hampaat kalisevat.
-- Sano äidille, että olen täällä ja tahdon auttaa, miten vain voin.
-- Ettekö tule sisään, neiti?
-- Ei, en minä nyt.
Vähän aikaa sen jälkeen, kun Hilkka oli vienyt Toinin terveiset
äidilleen, tuli rouva Hägg itse keittiöön. Hän hyrähti heti itkuun,
nähdessään Toinin.
-- Tällaista on nyt meillä, nyyhkytti hän, painuen läheiselle tuolille.
-- Onhan se kovin surullista, mutta sittekin on syytä olla kiitollinen,
kun Jumala näin varjeli --
-- Ei sitä tiedä, -- keskeytti rouva Hägg. -- Hän on niin heikko.
Sellainen raihnainen ruumis -- tietäähän sen.
-- Jos vain voisin auttaa, tahtoisin niin mielelläni, sanoi Toini. --
Ottaisinko lapset meille, -- tai jonkun ainakin?
-- Ei, hyvä neiti. Ei kukaan heistä lähde isän luota. Hän on paras,
mitä meillä on. Kyllä me nyt pysymme yhdessä.
Rouva Hägg puristi Viljoa itkien rintaansa vastaan, ja Hilkka painui
nyyhkyttämään päänsä äidin olkaan. Heikki katsoi taas kattilaan.
-- Jos tarvitsette jotain, niin annattehan tietoa, pyysi Toini. --
Voitte mihin aikaan tahansa koputtaa ikkunaani.
-- Kiitoksia, kiitoksia! -- Rouva Hägg oli jo puolitiessä menossa
sairaan luokse.
Toini valvoi myöhään sinä iltana.
»Paras, mitä meillä on» -- ja se paras oli ränstynyt mies raukka, jonka
hänen omaisensa olivat hylänneet. Sellaista oli elämä ja sellaista
rakkaus! Hukkaan kuluneeksi sanottiin tavallisesti tällaista elämää,
mutta tässä pienet lapset ja elämän kirjavuutta kokenut nainen itkivät
tätä miestä, itkivät häntä parhaimpanaan, sinä, joka »kukkia oli
kasvattanut arkisen mielen peltomaahan».
Varhain seuraavana aamuna Toini kävi tiedustelemassa sairaan vointia.
Lääkäri oli silloin juuri käynyt siellä ja sanonut keuhkokuumeen
alkaneen. Hän oli pudistanut päätään, puhuen heikosta sydämestä ja
sairaan yleisestä, huonosta terveydentilasta.
Toini tunsi, ettei hän nyt voinut auttaa, sentähden hän poistui. Mutta
tämän jälkeen hän pistäytyi monesti päivässä tiedustelemassa, mitä
kuului.
Kun hän kolmannen päivän iltana astui keittiöön, oli siellä hiljaista
kuin haudassa.
Hän säpsähti. Mitähän tämä tiesi?
Kun ei ketään kuulunut, läheni hän varpaillaan sairashuoneen ovea ja
raotti sitä.
Pienen, lyhyen sohvan nurkkaan olivat Helmi ja Viljo painuneet. Poika
oli nukahtanut sisaren polvelle. Nojaten päätään sohvan kaidetta
vastaan oli Helmikin vaipunut uneen. Ainoa, joka valvoi, oli Hilkka.
Hän oli asettunut vuoteen jalkopäähän, pienelle, matalalle jakkaralle.
Hänen epäjärjestykseen joutuneet, vaaleat kiharansa muodostivat kuin
sädekehän kauniitten kasvojen ympärille, ja sinisilmissä, jotka
herkeämättä olivat sairaaseen kääntyneet, loisti kostea kiilto.
Toini painoi hiljaa oven kiinni. Uusi tarkastus keittiössä oli yhtä
tulokseton, samoin vilkaisu vierashuoneeseen. Talon emäntää ei näkynyt
missään. Vihdoin Toini kuuli liikettä puuvajasta ja avatessaan oven
näki hän Heikin puita pilkkomassa. Mutta ei tietänyt poikakaan äidistä
mitään.
Ei ollut enää muuta mahdollisuutta kuin hakea puutarhasta.
Kiiruhtaessaan pientä lehtimajaa kohti, kuuli Toini äänekkäitä
nyyhkytyksiä, ja kun astui lehtimajan ovelle näki hän rouva Häggin
painuneena puutarhapenkille, hillittömän itkun vallassa. Hänen
vieressään huomasi hän pienen paperikäärön.
-- Hyvä rouva Hägg, onko miehenne huonompi? Toini asettui hiljaa
itkevän viereen.
Vastaukseksi hän sai ainoastaan pitkän, haikean nyyhkytyksen.
-- Hän näkyy nukkuvan. Eiköhän se ole hyvä merkki?
Rouva oikasihe, nielasi rohkealla ponnistuksella esiin tyrskähtämässä
olevan kyyneltulvan ja sanoi äänellä, joka ilmaisi, ettei tässä ollut
vastaansanomista. -- Hän kuolee, minä tiedän sen, minä tunnen sen sekä
sielussani että ruumiissani.
-- Onko lääkäri käynyt toistamiseen?
-- Kävi. Tuottaisin hänet vaikka joka päivä. -- Tahdon koettaa, mitä
ikinä vain voin. -- Ei tohtori puhunut paljo, mutta katse puhui -- sitä
samaa, mitä itsekin tunnen.
-- Onko miehellänne paljo tuskia, tiedusteli Toini.
-- On usein, toiste on taas niin heikko, ettei voi valittaakaan. Mutta
viime yönä tuli sellaiset ihmeelliset voimat. Hän puhui niin paljo --
välistä houreissaan, välistä selvänä. -- Teistäkin hän puhui. -- Ääni
pyrki värisemään. -- Te olette tavanneet toisenne ennen. Hän muistaa
sen, vaikka ette te muista. Hän on siitä kirjoittanut tähän ja
muutakin -- --
Pitkä, haikea nyyhkytys katkaisi taas lauseen kesken. -- Minun piti
saada lukea -- ja antaa -- teille ja --
Toini tarttui paperikääröön, joka penkiltä oli vierähtänyt maahan.
Hänen kätensä vapisi.
-- Minä en voi lukea -- ottakaa se. -- Rouva Hägg kuivasi kyyneleitään.
-- Olen jo itkenyt täällä ison aikaa -- ehkä hän on herännyt. -- Hän
voitti silmänräpäyksessä liikutuksensa, painoi vain kiireisesti Toinin
kättä ja kääntyi sitte menemään melkein juoksujalkaa sairaan luokse.
Hämärtyvän kesäillan valossa omassa huoneessaan Toini avasi saamansa
paperikäärön.
»Tytölleni», hän luki päällekirjoituksena.
-- Jossain sanotaan »Syvyydestä minä huudan sinua». -- Liekö seuraava
sana »Jumala» -- sitä en muista. Enkä minä sitä sanaa tarvitsekaan,
sillä minä en tiedä, onko sinua olemassakaan, sinä ihmisten Jumalaksi
kutsuma maailmojen luoja. Mutta nuo sanat sopivat joka tapauksessa
minulle. Syvyyksistä minäkin huudan. Hätäni, huonouteni ja kovan
kohtaloni syvyyksistä. Huudan: ketä? -- Ehkä vain huudan rintaani
ahdistavassa tuskassa lievitystä saadakseni. Huudan, kun minulle ei ole
annettu sitä lievitystä, minkä muut ovat saaneet, kun he sanoin voivat
mieltään keventää, sanoin kuormansa uskoa toisen kannettavaksi. Minulla
joka riemu ja joka tuskan tunne vain puristuu kovaksi paakiksi rintaan
kuin lumipallo suojailmalla. Mutta sitä paakkia en voi sanoilla
toiselle heittää, vaan se jää sisimpääni, siellä kasvaen kuin
lumivyöry, joka alleen on tukehuttaa. Siksi minä hädässäni huudan.
Mutta huudanko minä sitte toivomatta vastausta keltään. Onko
huutamisenikin yhtä toivotonta kuin koko olemassaoloni? Ehkäpä on.
Olisihan se johdonmukaista. Mutta sittekin kytee sisimmässäni toivo,
että huutoni kerran saavuttaisi sinut, tyttöni, ainoani, johon todella
elämässä olen toivoni kiinnittänyt.
Ainoastaan kerran näin sinut, mutta unohtumattomana sinä jäit mieleeni.
Sinä olit hyvä ja hellä etkä herättänyt minussa masentavia etkä
kiusaavia ajatuksia. Sinä päinvastoin otit kuin kädestäni ja autoit
eteenpäin, sinä, hyvä, tyyni tyttöni.
Käärö valahti Toinin kädestä ja hän painui ajattelemaan.
Herra Häggin omituiset kysymykset muistuivat hänen mieleensä, ja niiden
avulla hän vähitellen pääsi perille. Hän muisti sen kesäisen päivän,
jolloin hän nuoren, ujon ylioppilaan saattamana oli kulkenut parisen
kilometriä, matkalla avomielisesti keskustellen.
Kaiken, viimeksi koetun yhteydessä se herätti sydäntäkouristavan tuskan
tunteen. Mutta nyt ei ollut aikaa sitä ajatella.
Toini käänsi lehden ja jatkoi toisesta kohdasta: -- Istun yksin
kylmänikävässä ylioppilashuoneessani. Ikävän kolkko on ympäristöni,
ikävämpi, apeampi mieleni. Luisun huimaavaa vauhtia alaspäin. Isän
kuoleman jälkeen on kuin ei mikään minua enää pidättäisi. Kaikki muut
meikäläiset ymmärtävät toisiaan, minä yksin olen lasten laumassa musta
lammas. Äiti ei ole koskaan ymmärtänyt eikä rakastanut minua. Mitäpä
sitä jokaiselle riittäisikään, kun on sellainen liuta ympärillä. Ei
kukaan omaisistani sure, vaikka vähitellen häviänkin teille
tietymättömille. Itse puolestani en kuitenkaan vielä tyynesti voi
kuvitella tällaista osaa itselleni. Ihminen pitää itseään muka liian
hyvänä sortuakseen. Uskoo tahtovansa ja voivansa elämässä saada jotain
aikaan. Ja mistähän syystä? Jos ihminen uskoo olevansa Jumalasta
alkujaan, silloin ymmärrän, että hän uskoo suuruuteensa, mutta mitä
arvoa on yksilöllä, josta kuolema tekee lopun niin tyyten, ettei jää
muuta hänestä jäljelle kuin kourallinen tuuleen haihtuvaa tuhkaa?
Jos taas olen Jumalasta, silloin pitäisi mielestäni olla uskoa, joka
ulottuu niin etäälle, ettei sillä, yhtä vähän kuin toivolla, ole
rajoittavia rantoja. Voiko se, mikä on Jumalasta, koskaan kuolla? Jos
minulla olisi vaikka tuhat elämää ja hukkaisin ne kaikki, eikö se, mikä
on Jumalasta, sittekin pelastuisi, astuakseen jumalallisen voitokkaana
yli turmeluksen aaltojen, kulkien sitä kirkkautta kohti, jota varten se
on luotu?
Onko tämä hulluutta? Eikö se päinvastoin antaisi arvoa jokaiselle
onnettomalle elämän lapsipuolelle -- --?
Minä en tiedä enkä jaksa ajatella. Aivojani särkee. Ohimot takovat
jyskyttäen. Olen taas ison aikaa viettänyt hurjaa ja kurjaa elämää. Nyt
se tympäisee ja mieltä etoo. -- Oikeastaan en koskaan ole ollut
taipuvainen uskomaan suuria itsestäni, -- en siis myöskään uskomaan
suurta alkuperästäni. Jo lapsena oli minulla se tunne, että kaikki,
johon tahdoin ja johon olisi pitänyt tarttua kiinni, liukui kuin
käsistäni, ja se, mitä pelkäsin ja pakenin, se minut yllätti. En voi
sanoa, että uskoin ennakolta määrättyyn välttämättömyyden lakiin. Minä
vain uskoin oman poveni outoon, ahdistavaan aavistukseen.
Päätin eilen ruveta elämään ihmisiksi. Kävin Elinaa tapaamassa -- avun
toivossa tietysti, sekä rahallisen että muunlaisen.
Rahaa sain -- sekä kiireessä annetun, ystävällisen läksytyksen. Apu jäi
tulematta. Hänellä oli omat asiansa mielessä.
Tänään en uskalla lähteä ulos. Pysyttelen arestissa. Pelkään itseäni ja
pelkään kompastuskiviä. Nyt myönnän sen. Mutta toiste panee luonto
vastaan. Ylpeys kuohahtaa. Miksi minä pelkäisin? Eihän minulla ole
syytä siihen enemmän kuin muillakaan.
Mutta kun huomaan kuitenkin pelkääväni, puren hammasta ja kiroon
ihmisiä. Osaisin minäkin kulkea ja osaisinpa vielä toimittaakin jotain,
jos tie olisi tasaista ja ihmiset ojentaisivat kättä toisilleen, puhuen
rohkaisevan iloisesti: tule, minä autan. Mutta nyt he nauravat ja
rähisevät, niin ettei kukaan huomaisi, kun he kaivavat kuoppia pimeään,
ja kun he sen ovat tehneet, kilistävät he lasejaan ja sanovat:
terveydeksi.
Niin et sinä tehnyt etkä tekisi koskaan, kaunis, valkea tyttöni.
Minä olen yksin arestissa ja minua palelee. Ei kukaan minua muista, ei
kukaan jouda apuaan antamaan. Sentähden pakenen minä sinun luoksesi.
Minä tahdon edes hetken lämmitellä sen muiston ääressä, jonka sain, kun
rinnallasi kuljin, lämmitellä siinä kuin mieron väräjävä lapsi toisten
lämpimän lieden luona.