oli suuria valkeita liljoja, Toinin sinne tuomia, ja tuoksuvia ruusuja
-- sekä Toinin hankkimia että kotikasvatteja. Taustana olivat ne
kauniit kotikasvit, joita Eero ja Hilkka yhdessä olivat hoitaneet.
Senjälkeen, kun Elina oli saanut muun järjestetyksi huoneessa, asetteli
Toini Hilkan avustamana sinne kasvit ja kukkaset. Elina oli silloin
Viljon luona. Kun hän palasi ja näki huoneen, herahti hän itkuun.
-- Voi, kuinka olisi iloinnut -- jos olisi nähnyt, -- sai hän
nyyhkytyksiensä lomasta sanotuksi.
Kaikki toivat sitte jäähyväislahjansa sinne, väsyneen taivaltajan
lepokammioon. Hilkka piti kuitenkin pääasiallisesti huolta huoneen
kukkasista. Se oli hänen viimeinen rakkaudenpalveluksensa.
Perheen kaikki jäsenet tuntuivat surussaan painuvan toisiinsa läheisen
läheisesti kuin vaaran hetkenä linnunpoikaset pienessä pesässä. Se
suru, joka heitä yhdisti, ei ollut ainoastaan suuri, siinä oli samalla
jotain lämmintä ja nostavaa. He eivät muistelleet elämän meren hylkyä.
He olivat löytäneet sellaista, mitä ei toisten silmä nähnyt, sillä he
olivat tunteneet ja rakastaneet häntä.
Kohta kuolemantapauksen jälkeen kirjoitti Elina Eeron äidille. Vanha
tohtorinna itse, Hanna sisar ja pari nuoremmista lapsista saapuivat
hautajaisiin. Kunnioittamalla kuollutta he tahtoivat korvata sen, mitä
aikaisemmin olivat laiminlyöneet.
Varhain hautajaispäivän aamuna, ennenkuin toiset vielä olivat nousseet,
kävi Toini kuolintalossa. Yhdessä Elinan kanssa he menivät Eeron
huoneeseen ja siellä viipyivät kauan. Mutta kun he palasivat toisten
luo, ei näyttänyt siltä kuin he olisivat itkeneet kuollutta, vaan kuin
olisivat yhdessä viettäneet suurta ja pyhää juhlaa.
Se saattojoukko, joka kokoontui vainajan kodin edustalle, ei ollut
suuri. Lähinnä ruumisarkkua ajoivat vainajan äiti ja Elina, sitte Hanna
sisar ja Toini Hilkan kanssa. Seuraavilla rattailla tulivat Heikki,
Helmi ja tohtori Häggin perheen nuoremmat jäsenet.
Ihmeellisen tyyni ja juhlallinen, hiljaista iloa uhkuva loppukesän
tunnelma vallitsi sinä päivänä luonnossa. Auringonpaiste, kauniisti
kukitettu hauta, vieläpä kyyneltyneitten kasvojen ilmekin näytti
puhuvan, ei elämää tuhoavasta hallasta eikä kuoleman kolkosta, tyhjäksi
tekevästä voimasta, vaan ennemmin elämästä, joka orastaa ajallisuuden
raunioilla.
Murtunein surevien joukossa oli vanha tohtorinna. Vapisevana, surunsa
alle painuneena hän nojasi Hanna tyttäreensä. Näytti siltä kuin hän ei
olisi nähnyt eikä kuullut mitään.
Haudalta palattaessa juotiin maalaistapaan kahvit kuolintalossa.
Silloinkin pysytteli vanha tohtorinna erillään muista. Hän ei jaksanut
olla seurassa. Hänen täytyi yksin saada kantaa surunsa suurta taakkaa.
Hänen selkänsä oli kumartunut ja hänen päänsä painunut syvälle näinä
päivinä, sen huomasivat hänen lapsensa.
Ainoastaan pari kertaa hän lähestyi toisia. Elina oli kertonut hänelle
jotain Toinista, jonka johdosta hän tunsi tarvetta saada kiittää.
-- Te olitte poikani ystävä. -- Hän lähestyi Toinia.
-- En, -- niin, -- ei, ette saa kiittää. -- Se pisti kuin puukon kärki.
-- En minä kiitoksia ansaitse.
-- Päinvastoin, -- lisäsi hän itsekseen. Samassa kutsui Elina häntä, ja
huoahtaen helpoituksesta kiiruhti hän pois. Hänen olisi ollut
mahdotonta selitellä mitään ja yhtä mahdotonta ottaa vastaan kiitoksia.
Vanha tohtorinna yritti kerran uudelleen. Hän lähestyi rouva Hagertia.
-- Tyttärenne oli niin hyvä Eerolle.
-- Ei hän ole tyttäreni, oikaisi rouva Hagert.
-- Tyttären sijainen kuitenkin, eikö niin?
-- Tavallaan.
-- Minä olen niin kiitollinen --. Vanha harmaa pää tutisi ankarasti. --
Mutta minä kadehdin myöskin. On niin katkeraa -- -- vasta kuoleman
jälkeen huomata -- miten olisi voinut olla.
-- Mitä te sanoitte, kysyi rouva Hagert melkein tuimasti. Hän oli
käynyt vähän huonokuuloiseksi.
-- Sanon vain -- -- Me emme ole toisillemme niinkuin pitäisi -- ja se
on sitte niin katkeraa.
Rouva Hagert vavahti, mutta sitä ei tohtorinna huomannut. -- Kyllä minä
kuitenkin häntä rakastin, mumisi hän, huojutellen harmaata päätään.
-- Kyllä minä rakastin, kyllä minä rakastin, toisti hän moneen kertaan.
Muuta hän ei puhunut koko iltana.
Rouva Hagert teki kohta senjälkeen lähtöä. Hän oli kovin väsynyt.
Kotiin tultuaan ei hän jaksanut kuunnella edes kertomuksia pikku
Viljosta, jonka luona Kaisa oli ollut toisten käydessä haudalla. Hän
meni omaan huoneeseensa, pani lepäämään ja lepäsi pitkään.
Sillä aikaa Toini alkoi kirjettä Eilert Olsenille. Hän oli vielä
kirjoittamassa, kun täti kutsui. Hänellä oli asiaa. Tahtoi puhua pian,
kun oli niin väsynyt.
Toinista täti näytti huolestuttavan heikolta. Sentähden hän ehdotti
puhelun siirtämistä huomiseen.
-- Ei, ei, nyt se on sanottava. -- Rouva Hagert puhui katkonaisesti ja
lyhyeen. -- Sinä tiedät, minkälaista meillä ennen oli yhdessä -- niin
hyvää. Ymmärtämys yhdistää. Mutta sitte aloin ajatella, että olin liian
hyvä. Ajattelin vain, mitä olin tehnyt sinulle ja mitä minulla oli
oikeus vaatia. Se vieroitti. En enää nähnytkään toista puolta. -- Kun
sairastuit, minä melkein suutuin, mutta kun huononit, ymmärsin, mitä
olit ollut minulle.
Toini teki keskeyttävän liikkeen, mutta täti ei siitä huolinut. Hän
jatkoi vain. -- Silloin alkoi taistelu. Kun sitte tohtori puhui
terveydestäsi ja matkasta, suutuin taas. Elämä ei ollut hemmoitellut
minua, sentähden minäkään en tahtonut hemmoitella toisia. Olin
mielestäni oikeutettu ajattelemaan itseäni. -- Annoin sinun matkustaa
-- mutta tunsin kylmyyttä, sillä taistelin yhä. -- Mutta tänään haudalla
ja sitte kun -- -- Ääni rupesi värisemään. -- Lähde, lapsi, minne
tahdot! Ajattele itseäsi! Täytyyhän sinunkin saada valita oma urasi ja
elää omaa elämääsi!
Toinin kädet kiertyivät samassa tädin kaulaan ja poski painui poskea
vastaan.
-- Täti rakas, kaikki on hyvin, kunhan ymmärrät ja -- -- --
-- Älä -- älä. Ei nyt puhuta, kun mieli on liikutettu.
Samassa nakutti Kaisa ovelle tullakseen kattamaan illallispöytää. Puhe
katkesi siihen, eikä sitä sitte enää jatkettu. Mutta illalla hyvää yötä
sanoessaan vanha rouva entiseen, mutta viime vuosina unohtuneeseen
tapaansa suuteli Toinia molemmille poskille, otti hänen päänsä käsiensä
väliin, katsoi syvälle silmiin ja sanoi: Jumala siunatkoon sinua,
lapsi. -- Ja Toini vastasi kietoen kätensä hänen kaulaansa: hyvää yötä,
rakas äiti-täti!
Kun Toini avasi huoneensa oven, sattuivat hänen silmänsä ensimmäiseksi
keskeneräiseen kirjeeseen.
Miten kummallista! Äsken juuri hän oli istunut kirjoittamassa kokonaan
sen valtaamana, mitä haudalla oli kokenut ja kuullut, ja nyt olivat jo
toiset vaikutelmat työntäneet kaiken tuon syrjään.
Hän istui kauan ajatuksiinsa vaipuneena, voimatta jatkaa kirjettään.
Mutta sitte sulautuivat kaikki eri kokemukset ja vaikutelmat yhteen,
ihanaksi, sopusointuiseksi kokonaisuudeksi. Hän tarttui kynään ja
jatkoi:
-- Kerroin jo hautaustoimituksesta, miten ehjästi ja johdonmukaisesti
kaikki siellä korotti mielen yli sen, mikä oli särkynyt, tuhoutunut,
siihen ijäisyysmaailmaan, jossa »vajaa lakkaa».
Senjälkeen kun tuota kirjoitin, olen omastakin puolestani kokenut
paljo. -- Tie on auennut. Olen vapaa suunnittelemaan tulevaisuuteni
suhteen, miten vain tahdon. Minua ei sido muu kuin sydämen rakkaus,
mutta se onkin lujin side.
Toiste kerron enemmän tästä. -- Omat asiani tuntuvat nyt niin
mitättömän pieniltä, vaikka ne toiste taas pyrkivät anastamaan liiankin
paljo alaa.
Palaan vielä hautajaisiin. Siellä tuli niin elävänä mieleeni eräs
seikka tai sanoisinko kokemus, josta teki mieleni kertoa jo silloin,
kun yhdessä ihailimme Tanskan taidetta.
Meillä on täällä Suomessa eräs kirkko, jonka maalauksista on paljo
puhuttu ja kirjoitettu.
En käy niitä ensinkään arvostelemaan. Siinä suhteessa saattaa tietysti
pitää eri näkökohtia silmällä. Sanon vain, mitä ne minulle ovat
puhuneet. -- Ja sanon vielä senkin, että jos kerran saisimme kulkea
siellä yhdessä, niinkuin Uudessa Glyptothekissä, luulen, että Te
tuntisitte samaa.
Kun ensi kertaa astuin tuohon kirkkoon, teki se minuun mitä valtavimman
vaikutuksen.
Kirkkoa ympäröivän lehterin pohjaväri on ikävän harmaa: Painostavan
arkielämän raskauden tuo se kohta mieleen. Tämän arkisuuden ympäröiminä
kulkevat nuoret pojat kantaen elämän taakkaa ruusuineen ja
ohdakkeineen.
Mikä kantaa kumartuneena, mikä suoraselkäisenä, mikä kevyen
huolettomasti, mikä tarmokas ilme kasvoillaan.
Mutta kirkon perältä, alttarin yläpuolelta olevasta taulusta loistaa
katsojaa vastaan häikäisevä valkeus ylösnousevien joukosta, loistaa,
ikäänkuin säteillään valaen ylösnousemuksen kirkkautta ja voimaa
arkielämän harmauteen.
Juuri samaa olen viime aikoina tuntenut.
Elämä on puhunut minulle voimakkaammin kuin koskaan -- ensin luonto
siellä Alppien maassa, sitte ihmiselämä yksinkertaisine ja kuitenkin
niin ihmeellisine vaiheineen. Olen nähnyt niin paljo surua ja kuitenkin
on kuin nyt vasta ymmärtäisin, miten suurta ja ihanaa elämä on.
Joka keväästä, joka talven vallan voittaa, joka aamusta, jolloin pimeys
pakenee valon tieltä, tahtoisin kiittää, sillä ne julistavat kaikki
elämän ja totuuden voittoa.
Me puhuimme niin usein yhdessä perinnön merkityksestä. Te painostitte
sen peloittavaa puolta ja -- olette oikeassa. Mutta olemmehan kaikki
myöskin saaneet Eedenin perinnön, jonka vaikutuksia ei mikään voi
kokonaan tyhjäksi tehdä.
Siksi juuri puhuu nouseva päivä ja kukkiva kevät ijäisyyselämästä,
ijäisyystotuuksista, joita ei mikään voi tyhjäksi tehdä.
* * * * *
Toini antoi kynän painua ja ajatteli hetken. Hänen sielunsa silmäin
eteen kohosi kuva hiljaisesta, kirkaskatseisesta miehestä, joka oli
suuri nöyryydessään, jaloudessaan, mutta jolla oli suuri surujen taakka
kannettavana.
Hän tarttui äkkiä uudelleen kynään.
-- Olen kirjoittanut tästä kaikesta, sillä sydämeni on näinä viime
aikoina ollut niin tulvillaan. Mutta olen tehnyt näin myöskin siksi,
että tahdoin lähettää juuri tämän tervehdyksenä Teille.
Elämä on oikeastaan samanlaista kaikkialla, ja jokaiselle meistä tulee
aikoja, jolloin on hyvä muistutella itselleen ja muille, että
ajallisuuden vajavuus on lyhytaikaista ja se mikä on ijäistä, se
voittaa kerran...
* * * * *
Vielä kauan istui Toini ajatuksiinsa vaipuneena. Sitte hän havahtui,
nousi ja veti käärekaihtimen ylös.
Kuulakan kirkas oli elokuun aamu. Kasteen kyynelissä kylpi maa idässä
sarastavan päivän kirkastamana.
Aurinko nousi.