mieli tulla silloin kun ei meillä työntouhua. Minä en ole oppinut
toimettomuuteen enkä taida oppiakaan. -- Mutta pankaa nyt enemmän
kermaa. Paremmat ihmiset harvoin pitävät mustasta kahvista.
-- Miksi Te, rouva Hägg, käytätte tuollaista puhetapaa. Kuka meistä
mittaa toisen paremmuuden tai huonommuuden?
-- Hohoijaa! -- Rouva Hägg pyyhkäisi hikeä leuvaltaan. -- Mitä minä
huolin seulomisesta ja asettelemisesta. Sanon niinkuin olen oppinut.
Kyllä neiti sen ymmärtää. -- Hän työnsi lautasen paistavine
lämpöisleipineen lähemmäksi Toinia ja painui sitte itse lähimpään
tuoliin, niin että se painonsa alle rusahti.
-- Joko neiti on ennättänyt tarkastaa kotiamme, kysäisi hän sitte
tyytyväisenä kulauttaen kuppiinsa kermaa.
-- Mitäpä minä tark -- --
Vastausta odottamatta keskeytti rouva Hägg. -- Eihän täällä tilavaa
ole. Tuossa viereisessä huoneessa nukkuu koko joukko -- paitsi Hilkkaa.
Hän nukkuu täällä. Ja sitte on keittiön rinnalla pieni komero, joka on
mieheni oma. Perheen »hienostolla» pitää nähkääs olla oma soppensa. Me
arki-ihmiset myllerrämme kaikki yhdessä.
Toini ei voinut olla nauramatta. -- Olettepa te mukava!
-- Niin, minä olen sellainen, miksi elämä ja Luoja yhdessä ovat
laittaneet. Osaisinhan minä puhettani vähän koristella, jos koettaisin.
Tiedän minä, miten puhutaan hienosti. Mutta näin on hauskempi minusta
ja ehkä muistakin. Elämä käy iloisemmaksi, kun kursailematta sanoa
poksauttaa, mitä milloinkin mieleen johtuu.
Hän laski tyhjennetyn kahvikupin kädestään, keinua hyllähteli
tuolillaan ja nauroi iloisesti. Mutta sitte hän kävi yhtäkkiä
vakavaksi.
-- Hyvänen aika, miten raskaaksi elämä käy silloin kun ei ihminen puhu,
aina vain hautoo mielessään sitä, mitä elämä eteen tuo. Ei se ole
kadehdittava osa sellainen. Eikä siitä hyötyä toisillekaan. Jos
jokainen kulkea hissuttelisi kuin varpaillaan, ja jokainen liikkuisi
hiljaa ja hienosti kuin tuulenhenki läpi huoneen, minne sitte jäisivät
kaikki elämän iloiset äänet? Tarvitaan sitä jalkojen töminää ja oven
läiskämistäkin, eikö niin?
Toini hymyili. Hänen ajatuksensa luistivat kauaksi luo hiljaisuuden
ihailijan ja ystävän. -- Olettehan te oikeassa -- tavallaan. Mutta
asialla on toinenkin puoli.
-- Niin, ja riippuu siitä, mitä puolta mieluummin katselee. Mutta
riippuu asia siitäkin, mitä milloinkin paremmin tarvitaan. Minulla on
hienoja ja hiljaisia ympärilläni, sentähden pidän minä ääntä.
-- Mutta minkätähden te oikeastaan pidätte hiljaisuutta niin hienona?
-- Ehkä sentähden, koska ei sitä itselläni ole. Ja eikö olekin hieno
se, joka hiljaisuudessa viihtyy? Hän kuulee sellaista, jota eivät kuule
muut. _Minun_ perheeni hienot ovat ainakin kaikki hiljaisia.
-- Ovatko sitte lapsenne niin erilaisia, koska noin eroittelemalla
puhutte?
-- Enhän minä heistä oikeastaan -- Hilkasta vain ja sitte miehestäni.
Eikö neiti itsekin näe, millaisia he ovat?
-- Minähän en ole miestänne nähnyt muuta kuin ikkunasta.
-- Niin, se on totta se! -- Rouva Hägg oli keikauttanut tarjottimen
käsivarrelleen, hakeakseen lisää kahvia, mutta samassa näkyi hänen
mieleensä juolahtavan jotain. Hän kääntyi takaisin, kumartui lähemmä
Toinia ja kuiskasi: Minä en tuokaan kahvia tänne. Eikö neiti tule
pihamaalle? Mieheni istuu siellä.
Sitte hän alensi ääntään vieläkin enemmän ja jatkoi supisemalla: --
Eikös olekin juonikas kapine ihmissydän? Ja se syntinen itsepäisyys,
kun se vielä pääsee komentamaan, niin sitä ihminen ihan lykkää luotaan
sitä, mitä itse vastikään itkien pyysi. -- -- Hän on niin kovin
odottanut Teitä, mutta eipä nyt tule tänne sisälle, ei vaikka mikä.
-- Mennään vain! -- Toini nousi.
Rouva Hägg työnsi kiireimmän kautta tarjottimen keittiön pöydälle, loi
pikaisen silmäyksen ovenpielessä riippuvaan peiliin ja kiiruhti sitte
vähän viekas ja samalla voiton varma hymy huulillaan Toinin jäljessä.
Samassa kun he etehisen portailta astuivat pihamaalle, sanoi hän
iloisesti ja kovalla äänellä: -- Tulkaa nyt puutarhaamme katsomaan! --
Sitte hän tuuppasi silmää iskien Toinin käsipuoleen, kuin sanoakseen:
osaanpas minäkin niitä valtioviisauden metkuja.
Rouva Häggin äänekäs huomautus teki tehtävänsä. Se herätti pihalla
olevien huomion. Viljo, isän pieni apulainen, nykäisi isää käsipuolesta
ja herra Hägg kääntyi katsomaan tuleviin päin. Tuskallinen
hermovärähdys liikutti samassa hänen kasvojaan, ja omituisen synkkä
katse kuvastui syvällä hänen harmaansinisten silmiensä pohjalla.
-- Täällä on mieheni, esitteli rouva Hägg iloisesti, -- ja täällä,
Eero, tulee neiti Auer sinua tervehtimään.
-- Ehkä me istuudumme tähän, ehdotti hän sitte, vetäisten pari
raihnaista puutarhatuolia lähemmäksi miehensä istuinpaikkaa. -- Me
levähdämme tässä ja juomme toisen kupin kahvia, sitte mennään katsomaan
puutarhaa.
Mutta huolimatta rouva Häggin ponnistuksista ei puhe ottanut oikein
sujuakseen. Hänen miehensä jatkoi itsepintaisen ahkerasti juurikorin
korjaamista, ainoastaan silloin tällöin sanoen sanan häntä auttavalle
pojalle.
Rouva Hägg ja Toini saivat kahden pitää huolta keskustelusta. Muutaman
kerran koetti Toini kyllä kääntyä erityisesti herra Häggin puoleen,
mutta vastaus tuli niin yksikantaan, melkein vastahakoisesti, ettei se
houkutellut uusiin yrityksiin.
Rouva Hägg ei silti näkynyt heittävän toivoaan. Luja päättäväisyys
kasvoillaan ja mairitteleva hymy huulilla hän jatkoi keskustelua aivan
kuin ei olisi huomannut mitään.
-- Kuulkaa neiti, Teidän pitää kertoa matkoistanne, sanoa singahutti
hän yhtäkkiä voiton riemuisesti, kun puhe oli katkeamaisillaan. Hän oli
nähtävästi päättänyt vaikka millä keinoin saada miehensä huvitetuksi
Toinin käynnistä.
-- Sen, joka on saanut nähdä niin paljo kaunista, jatkoi hän
perustellen -- täytyy jakaa siitä meille muille vaivaisille.
Samassa kun viimeinen sana luiskahti huulilta, sattui rouva Häggin
katse hänen miehensä tummanpunaisiksi leimahtaviin kasvoihin, ja
moittivasti päätään pudistaen teki rouva poloinen liikkeen, jolla
osoitti suovansa, että olisi voinut puraista kielensä poikki, ennenkuin
tuo viimeinen »vaivainen» sana tuli lausutuksi.
Toini koetti asiaa parantaa kiiruhtamalla kertomaan. Hän alkoi matkansa
ensi vaikutelmista, kertoi niistä Saksan kaupungeista, joihin oli
pysähtynyt ja niistä erikoisuuksista, joita oli huomannut luonnossa ja
ihmiselämässä. Sitte hän siirtyi kuvailemaan Sveitsin luontoa.
Hän lämpeni itse kertoessaan. Oli kuin hän jälleen olisi astunut noita
varjoisia alppipolkuja pitkin, kuullut paimenpoikien jokellusta puitten
latvoista ja yhdessä hiljaisen ystävänsä kanssa istuutunut kohisevien
alkulähteitten partaalle.
Ilman että hän sitä itse huomasi, punoutui Eilert Olsenin nimi kerta
toisensa jälkeen hänen kuvauksiinsa. Hän unohti muun, muisti vain
rinnallaan kulkenutta ystävää.
Mutta äkkiä hän keskeytti puheensa. Hänen katseensa oli kiintynyt herra
Häggiin, joka vapisevin käsin turhaan koetti saada yhteenpunomiaan
juuria asetetuksi mielensä mukaan.
-- Minä väsytän teitä. Ehkä häiritsevät kertomukseni työtänne.
-- Ei suinkaan, -- kiirehti rouva Hägg selittämään. -- Päinvastoin,
päinvastoin.
-- Nälkäisen ei ole hauska kuulla herkuista, joita ei saa syödä. -- Se
sanottiin yksikantaan, melkein purevasti.
Seurasi hetken tuskallinen äänettömyys. Sitte herra Hägg vaimonsa
suureksi hämmästykseksi loi terävän, tutkivan silmäyksen Toiniin,
katsoi häntä ensi kertaa suoraan silmiin ja sanoi tuikealla äänellä: --
Te olette matkustanut paljo?
Toini kiiruhti selittämään, että hän päinvastoin melkein ikänsä oli
pysynyt kotinurkissa. Hän oli nyt tehnyt ensimmäisen ulkomaamatkansa.
Oli kuin helpoitus, kun sai vakuuttaa tätä. Toini oli ollut kuulevinaan
katkeran, kateellisen sävyn herra Häggin sanoissa.
-- Mutta sitte olette matkustanut kotimaassa? -- Sanoissa särähti
taaskin terävä sointu.
Rouva Hägg katsoi ihmetellen mieheensä. Mitä hän tarkoitti? Ja mikä oli
häneen mennyt?
Toini kertoi asuneensa ainoastaan kahdessa paikassa, lapsuutensa
kodissa ja siinä, missä nyt asui. Muuttoa lukuun ottamatta, oli hän
tuskin ensinkään matkustellut.
-- En minä voi uskoa.
Toinista rupesi tuntumaan pahalta.
-- Hyvänen aika, miten kummallinen sinä olet, nuhteli rouva Hägg. --
Enhän minä koskaan ole nähnyt sinua tuollaisena.
Toini tarkasti silläaikaa muistinsa kätköjä. -- Te olette sittekin
oikeassa, sanoi hän viimein. Olin kerran tätini kanssa pienellä
virkistysmatkalla. Mutta miten ihmeessä olitte niin varma siitä?
-- Arvasin vain. Se joka kertoo noin, on kyllä matkustanut enemmänkin.
-- Herra Hägg käänsi puhuessaan katseensa poispäin. -- Oliko teillä
hauska matka, kysäisi hän sitte.
-- Oli tavallaan, tavallaan ei. Äitini oli silloin kuollut. Se oli ensi
kesä ilman häntä. Mutta tätini oli niin hyvä minulle.
-- Oli? -- Se sanottiin omituisella äänen painolla. -- Eikö hän elä
enää?
-- Elää toki. Ettekö tiedä, että tämä pikkutila, jossa asumme, on hänen
omansa.
-- Ja Teidän elämäntehtävänne on pitää huolta hänestä? Tyydyttääkö se?
-- Te teette omituisia kysymyksiä.
-- Antakaa anteeksi. -- Herra Hägg kumartui syvään työtään
tarkastamaan. Koko hänen olentonsa oli yhtäkkiä muuttunut. Siinä oli
jotain nöyrää, alistuvaa ja anteeksi pyytävää. -- Ettekö kuitenkin
tahtoisi vastata vielä tähän kysymykseen? -- Ääni oli rukoileva.
Toini epäröi hetken.
-- Kuinka sinä voit, rupesi rouva Hägg päivittelemään.
-- Toisen ihmisen on niin vaikeata ajan pitkään olla jotain toiselle.
Kun tuntee, että elämäntehtävä käy yli voimain, käy se myöskin
raskaaksi.
Toini nousi. Hän oli sanonut minkä taisi. Nyt oli hänen lähdettävä.
Rouva Hägg esteli. Hän tahtoi näyttää puutarhaansa.
-- Ehkä toiste, jos tulen -- --
-- Ei toisesta kerrasta. Te olette niin hidas tulemaan, ja kun mieheni
näin -- --
-- Anteeksi, antakaa toki anteeksi, pyysi herra Hägg uudelleen. -- Minä
en tarkoittanut pahaa. Ehkä joskus voin selittää -- Ääni värähti
omituisen haikeasti.
Toini unohti mielipahansa, ojensi kättä ja sanoi sydämellisesti: -- Jos
tahdotte, tulen kyllä toistekin. Kun tutustuu ja oppii ymmärtämään
toisiaan, saa kaikki selityksensä.
-- Kiitoksia! Kiitoksia Teille ja hyvästi.
Rouva Hägg veti Toinia väkisten mukanaan vierashuoneeseen, siellä hän,
samassa kun ovi sulkeutui, painui läheiselle tuolille ja kyyneleet
herahtivat hänelle silmiin, vaikka suu hymyili ainaista hyväntahtoista
hymyään.
-- Ettehän Te, hyvä neiti, vain ole suuttunut, puheli hän. -- Hän ei
koskaan ole ollut tällainen! Ja minä kun niin hartaasti toivoin teidän
tutustuvan toisiinne.
Hän istui hetken huolestuneena päätään pudistaen. -- Minä en ymmärrä,
sanoi hän sitte. -- Kun muutimme tänne ja te tautinne jälkeen niin
usein istuitte ikkunassa, katseli Eero Teitä usein. -- Hän näyttää
heikolta ja surulliselta, sanoi hän joskus. Toiste hän arveli, mikähän
Teitä mahtoi vaivata. Kerran hän yhtäkkiä katsoi ikkunaan päin teihin
ja sanoi: Onkohan työ käynyt hänelle yli voimain?
Hän ei silloin tietänyt, että seisoin siinä aivan vieressä ja kuulin
kaikki. Mutta minä ymmärsin, että nyt se hetki oli tullut, jonka tiesin
kerran tulevaksi. Hän kaipasi vertaistensa seuraa. Vavahtihan sydän
hieman, mutta minä sanoin itselleni: Elina hoi, nyt pistetään
mustasukkaisuus, ylpeys ja kaikki semmoiset vaimoväen vehkeet pussiin.
Mitä hän tahtoo, sitä hänen pitää saada.
-- Mutta minä en ymmärrä Teitä ensinkään.
-- Eikö neiti sitte näe, että meillä on eroa monessa suhteessa? Minä
olen häntä vanhempi, mutta hän on oppineempi ja hienompi kuin minä.
Paremman hänen olisi pitänyt saada. Mutta hyvä Jumala, miten kovaa
hänen elämänsä aina on ollut.
Hymy oli kadonnut rouva Häggin huulilta ja hänen kyyneleensä valuivat
vuolaasti.
-- Te olette hyvä, helläsydäminen vaimo, sanoi Toini liikutettuna.
-- Ette Te niin sanoisi jos tietäisitte. Oli siinä muutakin kuin
hyvyyttä, kun naimisiin mentiin.
Rouva Hägg kuivasi kyyneleitään. -- Minä palvelin ennen hänen
kodissaan. -- Se on muuten ihmeellinen tarina. Minä tiedän, miten yksin
tuo poika poloinen oli jo kodissaan. Isä oli sellainen, josta ei kukaan
selvää saanut. Hän istui yksikseen ja ryypiskeli. Äiti, -- hyvä ihminen
muuten -- oli ihan toisenlainen. Hän oli huvitettu vaikka mistä, kun
vain jaksoi ajatella muuta kuin jokapäiväisiä huoliaan. Mutta kauan hän
ei voinut pysyä samassa asiassa. Hän oli sellainen iloluontoinen,
vaihteleva ihminen. Paljo hänellä kyllä oli kannettavaa, mutta sitä
myöten kun kuorma kasvoi, osasi hän sitä keventää sanoilla -- toiselle
tai toiselle. Hän ei sietänyt sellaista yksin jurottamista, jota näki
miehessään. Puheleminen ja ihmisten seurassa oleminen oli hänelle
elinehto. Sentähden hän ei koskaan ymmärtänyt tätä poikaa. Eikä se
pelkästään hänen syytään ollut. Ihmisiähän ovat äiditkin. Hänellä oli
kymmenen lasta elossa. Kaksi oli kuollut, ja paras sanomatta, miten
monta oli tulossa ollut. Kuka sitä sellaisessa kiikussa jaksaa joka
lapsen luonnetta ymmärtää. Mutta minulla oli sellainen ihmeellinen
rakkaus tätä poikaa kohtaan, etten hennonut talosta lähteä, ennenkuin
hän tuli ylioppilaaksi. -- Sitte kun minä olin Helsingissä, kävi hän
silloin tällöin luonani. Minulla oli välistä se tunne, että hän pakeni
minun turviini, mutta en minä sittekään alussa malttanut ajatella häntä
sen enemmän. Minulla oli omat asiani mielessä: ensin miehelle meno,
sitte sen elämän makeus, lapset ynnä muuta. Vasta sitte, kun hän jo oli
mennyt mies, heräsin. Silloin tuli kauheat tunnon tuskat. Yksin oli
poloinen ollut, minä, Elina, hänen totinen ystävänsä, vieressä, ja
annan vain hukkua. Voi, neiti, ette Te aavista sitä tuskaa! -- Minä
ajattelin häntä yöt päivät. Juoksin kaikki Helsingin kapakat, hienot ja
huonot häntä hakemassa. -- Se oli siihen aikaan, kun minä kannoin
nuorintani. Sentähden tuli poika tähän näköön.
Rouva Hägg keskeytti hetkeksi kertomuksensa. Näytti siltä kuin hänen
ajatuksensa olisivat luistaneet aivan toisaalle.
-- Oletteko nähnyt, kysäisi hän äkkiä, -- miten isä katselee sitä
poikaa? Sillä lapsella ei koskaan ole ollut lapsen kasvoja. Ne olivat
ilottomat ja vanhat, jo hänen syntyessään. -- Isä tietää sen. Ja
välistä, kun minä katselen heitä ja heidän yhdessäoloaan, täytyy minun
mennä yksikseni itkemään -- -- -- Hyvä Jumala sentään, kun ajattelee
noita pieniä, viattomia lapsia! Eihän he pyri tänne, mutta heidät
laitetaan vain tulemaan ja annetaan milloin minkinlaiset elämäneväät.
Rouva Hägg istui ison aikaa äänettömänä, huojutellen ruumistaan
edestakaisin, kuin suuren tuskan vallassa. Mutta kohta kun hän vähän
pääsi tointumaan tarttui hän taas puheen päähän.
-- Niin, sitähän minun piti sanoa, että sitte kun hän jo oli mennyt
mies, ja kun vielä sattui se onnettomuus, että hän juovuspäissään
joutui junan alle, silloin minä hänet vasta korjasin. Minä olin silloin
leski ja Viljo oli pieni. Otin hänet kotiini ja hoidin kuin lastani.
Sitte kirjoitin hänen omaisilleen. Isä oli aikoja sitte kuollut, äiti
asui erään tyttärensä luona. He olivat luulleet hänet kuolleeksi. Hän
oli pysytellyt piilossa, ettei häntä toruttaisi siitä, mille hän ei
mitään mahtanut, ja sitte senkin tähden, ettei heidän tarvitsisi
hävetä. -- -- Minun kirjeeseeni tuli kumma vastaus: -- Hoida sinä, hyvä
Elina. Ei meillä ole aikaa eikä varoja. Hän on itse jo kauan asettunut
aivan vieraaksi. -- Sillä lailla he kirjoittivat. Minä harmittelin, --
mutta hoidin. Jonkun ajan kuluttua rupesin kuitenkin ajattelemaan, että
mitä minäkään tässä palkatta. Voinhan minä edes samalla rouvaksi
ruveta. -- Sellaista se oli, hyvä neiti. -- Minä en kaunistele. --
Liekö se nyt niinkuin sanotaan, niitä Jumalan kouluuttamiskeinoja vai
mitä, mutta sen olen huomannut, että aina kun minä hänen neuvoaan
kysymättä olen ajatellut, että nyt minä asetan asiani oikein hyvin, ja
viisaasti, silloin olen juuri siltä kohdalta hankkinut itselleni
kaikkein suurimmat suruni, mutta siitä myöskin olen saanut kaikkein
jaloimmat opetukset. Joka päivä täytyy minun ajatella tätä, kun vain
silmä sattuu Eeroon tai Hilkkaan.
-- Hilkkaan, tiedusteli Toini hämmästyneenä.
-- Niin, nähkääs, hän oli sen kaikkein ensimmäisen lapsi.
-- Kaikkein ensimmäisen? Minä en ensinkään ymmärrä.
Rouva Hägg nousi kiivaasti, pyyhkäisi pois kyynelten jäljet kasvoiltaan
ja hypisteli hellästi Hilkan vuoteen ruusunpunaisia, pieniä
nauhakkeita.
-- Niin, minun elämäni on yhtä kirjavaa kuin tämä huone ja sen
mööpelit, sanoi hän hymähtäen. -- Tässä on Hilkan sängynnurkka, »hänen
huoneensa», niinkuin me sanomme. Ja tällä nurkalla on oma tarinansa.
Nämä plyysi-huonekalut taas ovat siltä ajalta, jolloin minä olin
rehellisen suomalaisen työmiehen vaimona. Ja tuossa on kukat, joita
Eero ja Hilkka yhdessä hoitavat, ja Eeron laittamat kukkatelineet. Ne
ovat sellaisia kuin hän itsekin. Eivät ole mitään ollakseen, mutta ovat
kuitenkin -- kauniimmat kuin monet koreista käyvät.
-- Minä ymmärrän, sanoi Toini kuin itsekseen. -- Yksinkertaisiin
puitteisiin mahtuu paljo ihmiselämässäkin. -- Mutta mitä te oikeastaan
aijoitte sanoa Hilkasta.
-- Niin, se on tarina sekin. -- Onko neiti sattunut kuulemaan, että
olen käynyt Amerikassa? Iloisena tyttöhupakkona lähdin sinne. Kepeä oli
mieli, ja olihan sitä vähän ulkonaista koreuttakin. Niin sitte kävi,
että jouduin oikein pahaan paikkaan, nälkäisten herrahunttiloiden
kynsiin. Pääsin kuitenkin pakoon, mutta eräs heistä seurasi jälkiäni,
ja minä poloinen otin uskoakseni häntä. Rakastin niin rehellisesti kuin
sellainen lapsiraukka osaa rakastaa ja luotin siihen, mitä hän minulle
syötti. Mutta kun kerroin hänelle, että olin tulemassa äidiksi, ja
pyysin, että mentäisiin vihille, nauroi hän minulle vasten naamaa ja
kysyi, sopiko sellainen hänen laiselleen, hienolle herralle. Leikkiähän
hän vain oli puhunut. -- Minä olin ensin tulla hulluksi, mutta sitte
kun siitä selvisin, olin sellaisella kohdalla, ettei aivoihini eikä
sydämeeni mahtunut muuta kuin kaksi asiaa. Pelko ja halveksuminen
kaikkea miespuolta kohtaan asui toisella puolella, ja se puoli oli
pimeä. Toinen oli valoisa, sillä siellä asui suuri rakkaus lapseeni. --
Ette te, hyvä neiti, saata aavistaa, minkälaista se oli. Minusta tuli
ihan parempi ihminen, vain siitä syystä, että toivoin lapseni tulevan
hyväksi. -- Siihen aikaan minä rukoilinkin yhtenään. Unohdukseen se
asia aikaisemmin oli jäänyt -- ja on jäänyt vielä jälestäkin päin,
mutta silloin sitä muistin, kun minun piti rukoilla hyvyyttä
lapselleni. -- -- Hän jäi Amerikkaan, kun tulin kotiin -- hyvään
talteen. Ero oli raskas, mutta hänelle se oli parasta. Sitte vasta kun
menin naimisiin, sain hänet luokseni -- oman, kauniin, pikku tyttöni.
Rouva Hägg pyyhki taas silmiään. Mutta sitä tehdessään hän huomasi
Toinin katsovan kelloaan.
-- Neidillä on kiire. Ja minä kun tässä olen puhellut näin pitkään!
Mutta ajatelkaa, että olen odottanut teitä kaiken sen aikaa, kun olitte
siellä ulkomailla. Sentähden se nyt tuli näin purkautumalla. Ja on
sillä toisetkin syynsä, jahka saan puhua.
-- Kyllä minun nyt kuitenkin pitäisi lähteä. On jo niin myöhä.
-- Lähdetään, lähdetään. Minä saatan, niin saan puhua loppuun.
Rouva Hägg haki kiireimmän kautta suojahuivin keittiöstä, heitti sen
hartioilleen ja opasti sitte Toinia pimeän etehisen läpi.
Kohta kun he portista kääntyivät tielle, alkoi hän taas puhua. -- En
minä suotta aikojani ole tätä kertonut. Sillä on tarkoituksensa, sanon
sen suoraan. Nämä molemmat, joista nyt olen kertonut, ovat monta
kertaa saaneet tämän muuten kyllä pystyssä pysyvän pään painumaan.
Nöyryytyksen laaksoon he ovat minut vieneet, mutta samalla ovat tehneet
minut paremmaksi ihmiseksi. He ovat molemmat niin hyviä ja hienoja. He
ovat kukkasia kasvattaneet minunkin arkisen mieleni peltomaahan. Mutta
minä en voi antaa heille kaikkea sitä, mitä tarvitsevat. Minä olen
tavallinen, typerä työihminen.
-- Te ette ole typerä. Ette saa itseänne panetella.
-- Ei, ei, kyllä toiset siitä pitävät huolen. Se on totta.
Rouva Hägg pysähtyi portin edustalle ja tarttui Toinin käteen kuin
pidättääkseen häntä.
-- Juuri sentähden, etten itse kykene antamaan heille kaikkea, mitä
tarvitsevat, täytyy minun saada apua. Ja teidän pitäisi auttaa. --
Sanokaa, tahdottehan?
Hän puristi Toinin kättä niin voimakkaasti, että Toinilta oli päästä
huudahdus ja katsoi samalla rukoilevan rukoilevasti silmiin.
-- Kun te vain opitte heitä rakastamaan, sitte käy kaikki kuin
itsestään. Ja rakastamaan opitte, kunhan tahdotte tutustua.
Toini ei kohta vastannut. Hän oli aivan ymmällä. Rouva Hägg oli
kertonut kerrottavansa niin äkkiä ja avomielisesti, että Toini tunsi
tarvitsevansa vähän aikaa tointuakseen.
Rouva Hägg pelkäsi ehkä vastaväitteitä. Sentähden hän sanaakaan
sanomatta avasi portin, pyöräytti Toinin yhtäkkiä portista sisään ja
kääntyi samassa itse kotiinpäin.
Mutta tiellä hän pysähtyi vielä kerran ja nyökäytti päätään kuin
sanoakseen: Muistakaa, mitä pyysin.
Toinin oli vaikea vapautua siitä omituisesta mielialasta, minkä
Häggillä-käynti oli hänessä herättänyt. Milloin hän ihmetteli
itsekseen, miten paljo sekä sisäisesti että ulkonaisesti kirjavaa
saattoi mahtua näennäisesti tavallisen arkielämän puitteisiin, milloin
kohdistuivat ajatukset siihen, miten hän itse suhtautui tähän
perheeseen ja sen eri jäseniin.
Kun ajatus pysähtyi tälle kohdalle, heräsi hänessä aina sama tunnelma:
omituinen hämärä aavistus jostain laiminlyönnistä, -- jonka tunteen
järjellistä syytä hänen oli mahdotonta keksiä -- ja samalla
vaistomainen tunne tehtävästä, jota hän ei voinut täyttää.
Tämä tunne kohdistui varsinkin itse herra Häggiin. Toini oli huvitettu
hyväsydämisestä, iloisesta Elina-rouvasta, jolla arkisuutensa ohessa
oli niin paljo todellista sydämen hienoutta. Pieni amerikkalainen,
jonka elämäntarina nyt oli hänelle uskottu, herätti myöskin hänessä
lämmintä mielenkiintoa. Mutta tuo umpimielinen, maailman rantoja
kiertänyt mies, jonka katse oli synkkä ja epäluuloinen, mitä hän voisi
hänelle _antaa_? Hän tarvitsi toisenlaista apua ja toverin juuri
sellaisen kuin oli saanut.
Jollei perheessä olisi ollut muita kuin äiti ja tytär, olisi Toini pian
uudelleen pistäytynyt tervehtimään naapureitaan. Mutta tuo
teräväkatseinen raajarikko raukka, jolle olisi pitänyt jotain antaa,
vaikka ei ollut annettavaa, pidätti Toinia.
Pari päivää Häggillä käyntinsä jälkeen sai Toini pitkän, sisältörikkaan
kirjeen neiti Tollilta. Kirje oli päivätty 8/8 ja kirjoitettu
Zürichbergissä. Se uhkui iloa, kiitollisuutta ja sitä suurta, valtavaa
rakkautta, joka oli kirjoittajan elämän keskus.
Toinin täytyi hymyillä, kun hän luki neiti Toliin kuvauksia siitä, mitä
ainetta hän nykyään tutki ja mitä tuo tutkistelu oli hänessä
vaikuttanut.
-- Me olemme täällä, tässä ihanassa paikassa, kirjoitti hän, missä sekä
alppien puhdas ilma että se ajatuspiiri, joka meitä täällä ympäröi,
tuntuu saarnaavan raittiutta. On niin kummallista ajatella, että vielä
äsken olin aivan vieras sen suhteen, missä pian toivon olevani
rikkiviisas. Kun me ensi kertaa keskustelimme raittiusasiasta, elin
vielä siinä uskossa, että sitä ajoi kourallinen intoilijoita. Te
selititte minulle asiaa rakkauden velvoittavaa vaatimusta silmällä
pitäen. Nyt olen tällä alalla jo siksi paljo lukenut ja oppinut, että
uskallan olla toista mieltä kuin Te. Mitä itsekäs maailma välittää
rakkauden suuresta laista. Jos siihen vetoamme, ei monikaan kallista
korvaansa puheellemme. Mutta asia on tärkeä. Siinä on niin paljo
järkeä. Sillä on taloudellinen, yhteiskunnallinen, siveellinen ja tiesi
mitkä kaikki painavat puolensa. Näistä täytyy puhua, näistä levittää
tietoa ja näihin vedota. Se tepsii, sillä tieto on valtaa.
Ettekö te huomaa, että olen ollut ahkera senjälkeen kun erosimme? Minun
täytyy oikein hymyillä itselleni, kun ajattelen, mitä kaikkea tässä
suhteessa olen ehtinyt. Hymyilen, sillä kaikki tämä todistaa vain
rakkauden ihmeitä aikaansaavaa voimaa.