lumihuippujen hehkuvan ja kallioitten palavan alpenglyhenin loistossa,
alkoi Eilert Olsen soittaa. Hän soitti kaiken sen, mitä he täällä
yhdessä olivat eläneet ja kokeneet. Kappale toisensa jälkeen toi
Toinille sanoman hänen sielunsa sisimmästä. Mille hän ei sanoin saanut
muotoa antaa se puhkesi esiin sävelissä milloin vaikeroiden ja nyyhkien
milloin kertoen kautta tuskien kantavasta voimasta, kertoen pyhästä
riemusta, jota tuntee hiljentynyt, taivaan rauhaa kuvastava ihmisrinta.
Hän, hiljaisen illan ystävä, ei soittaessaan huomannut, miten hämy
vähitellen verhosi alppiseudun öiseen vaippaansa. Hän ei kuullut
ystävänsä, alppikosken, kohinaa etäisyydestä. Hän antoi kaikkensa sille
yhdelle ainoalle, jonka kanssa oli saanut kulkea kappaleen matkaa
onnellisena ymmärtämyksen suuresta, siunatusta lahjasta.
Toini oli ensimmäinen, joka häiritsi hiljaisuutta. Hän nousi ja meni
parvekkeelle. Sieltä löysi hänet Eilert Olsen.
Toini ojensi kätensä hänelle, mutta ei voinut puhua.
-- Te puhuitte toissa iltana siitä, mitä olin antanut teille. -- Olsen
piti hänen kättään omassaan. -- Minä en voi sanoa, mitä Te olette
antanut minulle. Mutta minun täytyy kiittää siitä, että olette olemassa
juuri sinä, mitä olette. Se tietoisuus on oleva minulle apu -- läpi
elämän.
Toini ei voinut pitkään aikaan vastata. Viimein hän sanoi hiljaa,
tuskin kuuluvasti: -- Minähän aina vain olen ollut vastaanottamassa.
-- Ystävän suuri, ihana etuoikeus on ottaessaan voida antaa, antaa jo
siten että ottaa.
Lämmin kuin äidin hyväily oli sanojen sointu, mutta käsi, joka puristi
Toinin kättä, oli kylmä.
-- Ruusuja, ostakaa ruusuja, tarjoili pieni kukkasten myyjä kadun
kulmassa. -- Marjoja, -- kirsikoita, -- banaaneja, huusi kimeällä
äänellä rattaitaan työntävä hedelmäkauppias. Pärisevät automobiilit
töräyttivät torviaan, raitioteitten kellot kilahtelivat, ja
myllertävään ihmis-mereen huokuivat suurkaupungin asfalttikadut
näännyttävää kuumuutta.
Mutta ne kaksi, jotka hiljaisina ja hartaina nousivat Uuden
Glyptothekin portaita, eivät sitä huomanneet. He elivät yhä vielä siinä
alppien maan puhtaassa ilmapiirissä, jossa he olivat toisensa
tavanneet. Siellä he olivat kuunnelleet suuren luonnon sydämen sykintää
ja siellä saaneet ojentaa kättä toisilleen, niinkuin voivat tehdä
ainoastaan ne, jotka tuntevat, että tuo käden ojennus on vain heikko,
ulkonainen ilmaus siitä täyden ja ehjän ymmärtämyksen siteestä, joka
heidät yhteen liittää. Sellainen käden ojennus antaa voimaa. Sen he
olivat kokeneet.
Heillä ei enää ollut kuin muutamia tunteja yhdessäoloaikaa, ja ne he
tahtoivat käyttää niin hyvin kuin mahdollista.
-- Me astumme nyt pyhäkköön. -- Eilert Olsen avasi Glyptothekin oven ja
paljasti päänsä. Häikäisevä valkeus säteili heitä vastaan.
He kulkivat hiljaa paikasta toiseen, sivuuttivat äänettöminä toisia
taideteoksia, pysähtyäkseen toisten kohdalle pitkiksi ajoiksi.
He eivät puhuneet paljo, ja minkä sanoivat, sanoivat kuiskaamalla,
mutta kun he seisoivat äänettöminä ihailussaan, tunsivat he ajatustensa
ja tunteittensa syvän sopusoinnun.
Välistä he kulkivat yhdessä, välistä poikkesi kumpikin omalle
taholleen. Mutta kun hetken eron jälkeen toinen näki toisen
pysähtyneenä jonkun taideteoksen eteen, läheni hänkin, saadakseen osaa
siitä, mistä toinenkin. Ja samoin kuin he itse erosivat ja yhtyivät,
samoin tekivät heidän ajatuksensa. Nekin poikkesivat omille poluilleen,
sitte taas tavatakseen ja riemulla sulautuakseen yhteen.
He olivat jo kahdesti pysähtymättä sivuuttaneet Jerichaun: Adamin ja
Evan, mutta se kiertyi aina uudelleen heidän tielleen. Kun he taas
joutuivat sen kohdalle, pysähtyi Eilert Olsen. Toini ei rohjennut sitä
tehdä. »Heillä on toisensa, heillä on toisensa», kaikui kumahdellen. --
Hän kääntyi poispäin.
Eilert Olsen jäi yksin. Hänen päänsä painui syvään. Nyt hän tiesi, mitä
tuo miehekästä rakkautta säteilevä katse kertoi, nyt hän ymmärsi, mitä
sisälsi tuo valtava tunne: sinä olet oman olentoni osa, olet eheyteni
ja onneni luoja.
Hänen katseensa sumeni. Hän tunsi, miten monella tavalla ihmislapset
saavat niittää omain erhetystensä kyynelviljaa, ja sen sadon katkeruus
puristi kyyneleen hänenkin silmästään.
Mutta hän ei itkenyt oman kohtalonsa kovuutta. Hän tunsi ihmiskunnan
suuren tuskan, sillä hän näki, mitä se oli menettänyt, miten alentunut
ja köyhtynyt, kun särkyi Jumalan ehjä ajatus, kun hänen hyvä tahtonsa
ei saanut tapahtua.
Hiljaisina, onnea säteilevinä he yhä olivat tuossa, nuo kaksi, ja
hiljaisena seisoi yksinäinen mies heidän edessään, suuren onnensa ja
suuren tuskansa tunnossa.
Hän oli usein ennenkin seisonut siinä. Nämä kaksi olivat vetäneet häntä
puoleensa, ei vain ylevällä ihanuudellaan, vaan niinkuin ikkunaan
asetettu leipä pakoittaa nälkäisen katujen kiertäjän pysähtymään.
Joka kerta, jolloin tilaisuus siihen tarjoutui, oli hän käynyt täällä,
ja aina olivat nämä kaksi puhuneet hänelle paljo; mutta niinkuin tänään
niin eivät ne vielä koskaan olleet puhuneet.
Oli kuin hänelle yhtäkkiä olisi selvinnyt, että tässä piilikin
koko ihmiskunnan olemassaolon salaisuus. Tässä oli se lähde, joka,
kerran saastuneena, siunauksen asemesta antoi kirouksen ihmisille
perintö-osaksi, tässä syy koko ihmissuvun sairauteen.
Hän näki tämän nyt niin synkkänä ja räikeänä, sentähden että hänen
sisintään kirkasti ennen tuntematon valo, aavistus siitä, millaista
Eedenin onni oli.
Mutta hän näki samalla muutakin. Oikean onnen säteily herätti hänen
sisimmässään selvän ja voimakkaan tietoisuuden siitä, että aviosuhde
ilman rakkautta ei ollut luonteeltaan siveyttä, olipa se ulkonaisesti
minkä nimellistä tahansa. Se ei ollut Jumalan tarkoituksen mukaista, ei
hänen tahtonsa toteuttamista.
-- Minä, minä olen syntiä tehnyt, kohosi tunnustuksena Eilert Olsenin
sisimmästä, mutta siinä tunnustuksessa ei ollut kirpeän katkeruuden
kärkeä. Suuri rakkaus oli avannut hänen silmänsä. Sentähden se ei
haavoittanut. Se vain kirkasti katsetta niin siunatusti, otti kuin
kädestä, näytti kohden ihannetta ja sanoi: Katso, tässähän tie kulkee.
Eilert Olsenin katse etsi Toinia, ja se katse kiitti, se kiitti tietä
selvittävästä valosta, kiitti siitä suuresta, aina uudesta ihmeestä,
joka opettaa ihmislasta ymmärtämään, että suuri ja ehjä rakkaus aina
rikastuttaa, tekee onnelliseksi, kohtasipa se missä muodossa ja missä
oloissa tahansa.
-- Sinä olet nainen, sanoi Eilert Olsen itsekseen, katseen seuratessa
Toinia, -- ja nainen voi rakastaa ja olla uskollinen omistamatta, mutta
minäkin miehenä tahdon tehdä sen.
Toini kääntyi. Hän oli tuntenut Eilert Olsenin katseen.
-- Te olitte muualla, sanoi Eilert Olsen ojentaen kätensä. Hän tuskin
huomasi itse, mitä sanoi.
Toini katsoi kysyvästi häneen. -- Tekin olitte muualla, sanoi hän
painokkaasti. He olivat aina olleet suoria toisilleen. Hän tahtoi viime
hetkeen asti saada suhteen säilymään samanlaisena.
Eilert Olsen ymmärsi, mitä hän tarkoitti. -- Niin, sanoi hän, minä olin
muualla, ja minun täytyi olla siellä yksin. Mutta nyt olen täällä. --
Hän hymyili hänelle ominaista, lämmintä hymyään. -- Olen niin
kiitollinen siitä, että voin olla suora. Mutta ettekö tule istumaan?
Tahtoisin kertoa teille vähän äidistäni.
He hakivat itselleen paikan pihamaalta, missä suihkulähteen hiljainen
helinä ja pienet, putoilevat pisarat muistuttivat »alkulähteitten»
viihdyttävää laulua.
-- Minä annan teille osan elämäni suurimmasta rikkaudesta, sanoi Eilert
Olsen hitaasti ja painokkaasti.
-- Jäähyväislahjaksi.
Hän nyökäytti päätään. -- On vanha totuus, jatkoi hän sitte, -- ja
kuitenkin ihminen aina sitä ihmettelee, kun tulee sen kokemaan, miten
suuri kautta elämän tuntuva merkitys lapsuuden muistoilla on, -- niillä
ainakin, jotka painuvat kaikkein syvimmälle. Minä sain niinkuin muutkin
jo pienenä vastaanottaa erilaisia vaikutelmia, mutta äidin antamat
olivat voimakkaimmat, sentähden oli niitten merkitys ratkaiseva.
-- Kuoliko isänne, kun olitte pieni, kysyi Toini.
-- Ei, hän eli viisi vuotta kauemmin kuin äiti, mutta koti ei sitte
enää ollut koti. Isä oli sellainen kuin useimmat meistä miehistä.
Hänen työnsä ja toimensa oli hänen maailmansa. Lapset olivat hänelle
olemassa ainoastaan käskyläisinä, vaimo oli hänelle perheenäidin
velvollisuuksiin sitoutunut naishenkilö.
Eilert Olsen huokasi raskaasti. Sitte jatkoi hän: -- Olen tässä
katsellessani Adamia ja Evaa ajatellut synnin tuhotöitä elämässä, ja
eiköhän niitä ole sekin, että isät niin vähän ovat isiä. He ovat
perheensä elättäjiä ja perheensä pää, siinä kaikki.
-- Mutta minun täytyy tehdä oikeutta isäni muistolle, jatkoi hän hetken
kuluttua. -- Häneltä perin ainakin osaksi työnrakkauteni ja samalla
myöskin sen suuren kunnioituksen, jota, kuten tiedätte, tunnen ihmisenä
elämäntehtävää kohtaan. Ja tämä perintö on ollut minulle suureksi
avuksi. -- Äidiltä taas perin yksinäisyyden rakkauden ja tuon siunatun
kyvyn elää sisäänpäin eristettynä ja riippumattomana siitä, mikä minua
ympäröi.
-- Luulen tuntevani äitinne, sanoi Toini hiljaa. -- Pieni,
kepeäliikkeinen, vaitelias olento, kasvoillaan kaunis kirkkaus, ääni
pehmeä ja soinnukas, joka tunteen taipuisa, uskollinen tulkki, eikö
niin?
-- Niin juuri, sellainen hän oli. Minä saatan vieläkin kuulla hänen
äänensä ja nähdä hänet sellaisena kuin hän kodissa liikuskeli:
Katsokaa, me olimme niin paljo yhdessä. Minä olin hänen esikoisensa ja
hänen ystävänsä. Siitä asti, kun olin noin kahdeksan vuoden vanha,
melkein äidin kuolemaan asti, oli toimeentulomme huonoa. Isä joutui
ensin toisten tähden kärsimään, sitte hän hävisi omissa asioissaan.
Hänen täytyi alkaa aivan alusta toisella paikkakunnalla. Äiti ja me
lapset jäimme vanhaan kotiimme ja ainoastaan silloin tällöin kävi isä
luonamme. Enimmäkseen hän oleskeli muualla. Isällä oli vanha, varakas
setä, joka oli hänet asettanut perillisekseen. Mutta Te tiedätte,
millainen raharakas ihminen on. Hän ei henno koskea kolikkoihinsa,
vaikka toinen hänen ovensa edustalla nääntyisi nälkään, -- ei edes
silloin, kun tuo toinen on se, joka jonkun ajan kuluttua saa korjata
kaikki. -- Setäni oli sellainen. Äiti sai ponnistella ja kärsiä
puutetta lapsineen. Ukko tallensi omansa kuolinpäiväänsä asti. Isäni
oli tarmokas ja työkykyinen, mutta hän sai jonkun aikaa taistella
vastatuulessa. Häneen ei kuitenkaan taloudellinen ahdinko vaikuttanut
sillä tavoin kuin äitiin. Isä ennätti kulkea myötätuuleenkin. Toisin
kävi äidin. Puute, työ ja suru laskivat perustuksen hivuttavalle
taudille. Kun täytin kymmenen vuotta, oli äiti jo hyvin heikko, niin
laiha ja läpi kuultava, että minulta kerran pääsi itku, kun hyväilin
hänen kättään. -- Halu auttaa äitiä kypsytti lapsessa miehen mieltä.
Olin niin onnellinen joka asiasta, jonka sain hänelle toimittaa, joka
pikku keinosta, jonka keksin olomme parantamiseksi. Minä olin äidin
uskottu ja hänen lapsellinen neuvonantajansa, sen tiesin, ja minä opin
omasta kokemuksestani ymmärtämään, mitä ihmeitä luottamus ja usko
voivat lapsessa aikaansaada.
-- Ehkä siitä syystä niin rakastan ja ymmärrän koulupoikiani -- lisäsi
hän hetken vaitiolon jälkeen. -- Lapsen ja nuorukaisen mielessä on niin
paljo, jolle usein ei anneta mitään arvoa, ja kuitenkin on se niitä
murusia, jotka koottuina voivat antaa ravintoa ja elinvoimaa.
Eilert Olsen vaipui syviin ajatuksiin. Sitte hän yhtäkkiä kuin
havahtuen katsoi Toiniin ja kysyi: -- Vieläkö tahdotte kuulla?
-- Niin kauan kuin jaksatte kertoa.
-- Älkää luvatko liikoja. Äidistä voisin kertoa vaikka kuinka kauan.
Hän hymyili. -- Vaikka toiselta puolen ei saa sanoin pilata sitä, mikä
itsessään puhuu paljo. Ja niin tekee äidin elämä. Sentähden lopetan
kohta. -- Äiti ja isän setäukko huononivat kilvan. Kun äiti oli ollut
puolivuotta vuoteen omana, kuoli setä. Isä olisi silloin tahtonut
meidät setä vainajan kotiin, joka oli samassa kaupungissa, minne isä
oli uuden liikkeensä perustanut, mutta käytännöllisistä syistä kävi se
mahdottomaksi. Elämässämme tapahtunut muutos oli kuitenkin tuntuva.
Saimme lämpimän ja valoisan pikku kodin sen poikakoulun läheisyydessä,
johon minut samana syksynä pantiin. -- Se oli suuri ilo äidille.
Muistan hänet niin hyvin sellaisena kuin näin hänet sinä päivänä,
jolloin ensi kertaa lähdin kouluun. Helakka liikutuksen puna paloi
poskilla ja katse kimalteli kyynelissä. -- Hän tunsi sinä päivänä
tavallista katkerammin, mitä sairaus häneltä riisti, kun hän ei toisten
äitien tavalla saanut saattaa poikaansa kouluun. -- Sinä päivänä
siirrettiin äidin vuode ikkunan viereen, ja siihen se jäi. Hänen
katseensa saattoi minut kodin kynnykseltä koulun ovelle. Ja sitä teki
hän joka päivä, vieläpä monesti päivässä, sillä minä pujahdin usein
välitunnillakin katsomaan äitiä. -- Minä en tiedä, oliko äiti aina
ollut umpimielinen, sisäänpäin elävä ihminen, mutta ainakin oli hän
sellainen sinä aikana, minkä minä muistan. Jos hänen luonteensakin jo
oli tuollainen, oli varmaan yhdyselämä isän kanssa yhä enemmän
kehittänyt häntä tähän suuntaan. Hänen koko ulkonainen elämänsä
heijasti sydämenihmisen kehitystä kirkkaudesta kirkkauteen, mutta
sisäisesti hän eli täydellisesti eristettyä elämää. Ainoa, joka sai
seurata häntä hänen hiljaiseen pyhäkköönsä, oli hänen pikku poikansa.
-- Me odotimme kaikki kiihkeästi uuteen kotiimme muuttamista. Äiti
tiesi, ettei hän voisi elää kauan, mutta hän tahtoi päästä näkemään
kotiamme, voidakseen sitte »oikein olla kanssamme siellä». Toivo
ylläpiti kauan hänen voimiaan, mutta viimein ne kuitenkin pettivät.
Oli kuulakan kirkas aamu kevät-talvella. Lunta oli vielä maassa, mutta
päivä nousi kesäisen lämpimänä kuin tietoisena siitä, että se voi
sulattaa hanget ja herättää elämää vielä uinuvassa luonnossa. Liekö tuo
hurmaava kevättunnelma, jota sinä aamuna koko luonto uhkui, minut
valtoihinsa saanut, vai mikä lienee ollut syynä siihen, mutta varmaa
on, että kun juoksin kouluun äidin katseen saattamana, sai iloinen
toivon tunnelma minut valtoihinsa. Ehkä äiti vielä jaksaa parantua, nyt
kun kevät tulee ja kun olot ovat suotuisemmat. Ehkä saan hänen
katseensa saattamana juosta kouluun, siksi kun kerran saan valkolakkini
ja voin viedä sen hänelle.
Koulun kynnyksellä käännyin vielä kerran katsomaan kotiin päin. Näin
äidin valkeat kasvot ikkunassa ja -- olin niin usein hänen rakkaita
kasvojaan katsellut, että nyt olin näkevinäni aivan läheltä hänen
syvät, siniset silmänsä, joissa tänä aamuna oli ollut niin
yliluonnollinen kirkkaus.
Kun välitunnilla pistäydyin kotiin oli minua siunaava katse
sammunut. -- -- --
Kaksi hartaan hiljaista kulkijaa oli muutamia tunteja sitte astunut
Uuden Glyptothekin valkeutta hohtaviin saleihin. Kaksi harrasta
kulkijaa laskeutui ovien sulkeutuessa äänettöminä sen portaita.
Matka Juutinrauman poikki oli viimeinen kappale, jonka Toini ja Eilert
Olsen kulkivat yhdessä.
Oli ilta, kun he saapuivat Ruotsin rannikolle. Aava meri kimalteli
tyynenä kuin kuvastin. Lännen rantaan laski aurinko, valaen
kultakimmellystään yli kirkkaan pinnan.
-- Tiemme eroavat nyt. -- Eilert Olsen tarttui Toinin matkalaukkuun,
kantaakseen sen rautatievaunuun. -- Eivätkä kuitenkaan eroa, lisäsi hän
hiljaa.
Toini ei voinut vastata.
-- On niin käsittämätöntä, että tuskin olemme olleet kuukauttakaan
yhdessä.
-- Ehkä olemmekin jo ennen tavanneet toisemme. -- Toini koetti
hymyillä. -- Minulla on omat uskoni sielujen suhteista ja
sukulaisuudesta.
-- Ja teidän uskonne on ehkä minunkin. Mutta me tunnemme sittekin niin
vähän sitä taivalta, jota toinen nyt lähtee astumaan.
-- Tiedämme kuitenkin, että se kysyy voimia.
-- Elämä kysyy aina voimia -- sisäistä, hiljaisuudessa kypsynyttä
voimaa.
Eilert Olsen järjesti kiireisesti Toinin tavarat junan laudakolle.
Sitte he lähtivät vaunun edustalle.
Oli jo soitettu kahdesti. Toini seisoi vaunun portailla. Hän kumartui
eteenpäin. Samassa soitettiin kolmas kerta.
-- Minä en tunne tietä, jota lähdette kulkemaan, mutta äitinne siunaava
katse seuraa teitä.
-- Kiitoksia! -- Kiitoksia kaikesta!
Syvä, säteilevä katse oli viimeinen, minkä Toini näki.
KUN TIET YHTYIVÄT
Se apua rukoileva käsi, jonka Toini unessa oli nähnyt syvyydestä
kurottautuvan, tuli hänelle avuksi hänen kotiin tultuaan. Se antoi
hänelle ajatuksen aihetta, josta hän ei voinut eroon päästä ja juuri
tällaista apua hän tarvitsi, sillä kaihon suuret kellot kaikuivat
kumahdellen, ja kodissa odottivat ahdistavat olot.
Toini palasi kotiin ei ainoastaan tuntien, että hän tästälähin oli
oikeutettu ajattelemaan omaakin tulevaisuuttaan, vaan samalla entistä
enemmän haluten osoittaa tädilleen samaa hellyyttä, joka entisinä
aikoina oli heidät yhdistänyt. Mutta jo kodin kynnyksellä huokui kylmä
henkäys häntä vastaan. Eroaikana hän oli rikastunut, ja saanut myöskin
entistä suuremman antamiskyvyn. Ero oli elvyttänyt muiston siitä, miten
läheisesti toisiinsa liittyneitä täti ja hän kerran olivat olleet ja
sitä mitä hän tämän johdosta tunsi, tahtoi hän myöskin osoittaa. Mutta
tädissä oli ero nähtävästi vaikuttanut aivan vastakkaisella tavalla. --
Pysy loitolla, sanoi tädin joka katse. Ja samalla se kuitenkin kylmänä
ja vaanivana seurasi Toinia kuin kysyen: mitä teet sinä minulle, joka
sinua ja parastasi aina olen ajatellut?
Kun kaipaus ja raskaat kotiolot ahdistivat, tuntui Toinista
helpoitukselta ajatella, että edes tien toisella puolella oli ihmisiä,
jotka, joskin olivat melkein vieraita, kuitenkin iloitsivat hänen
kotiintulostaan.
Kaisa kevensi jo ensimmäisenä iltana mieltään, kertomalla kaiken, mitä
tiesi uusista naapureista. Rouva Hägg oli ottanut tavakseen silloin
tällöin pistäytyä Kaisaa tervehtimässä, josta tavasta ei ollut muuta
kuin hyvää sanottavaa näin maalla, missä ei seurustelun paljous
rasittanut. Rouva oli puhelias ihminen, Kaisan mielestä »vähän liiankin
löyhä suustaan». Mutta saihan sitä sillä lailla tietää yhtä ja toista.
He näkyivät rupeavan viihtymään, rouva itse ainakin ja lapset. Mies
taisi olla sellainen, ettei saanut seppäkään selkoa, mitä hän ajatteli.
Hän istui vain itsekseen töitään näperrellen tai oli puutarhassa
polvillaan kitkemässä, vaivaiset säärentyngät allaan.
Vanhin lapsista, se kaunis Hilkka niminen tyttö, joka oli hieno kuin
herrashempukka, oli saanut paikan jossain liikkeessä läheisessä
kaupungissa. Rouva itse oli asiasta Kaisalle kertonut.
Joka aamu hän matkusti kaupunkiin ja illalla tuli kotiin. Kaisan
mielestä hänen olisi sopinut asua kaupungissa, mutta kaikki kotona
tuntuivat pitävän niin siitä tytöstä, etteivät häntä vieraisiin
laskeneet. Liekö sitte ollut asia niin, etteivät hennoneet erota vai
niin, ettei häntä vieraille uskottu paimennettavaksi, siitä ei Kaisa
ollut selvillä. Mutta jokainen näki, että häntä pidettiin kuin kukkaa
kämmenellä.
-- Lauhkea lapsi hän onkin, vahvisti Kaisa, -- ja kovin hellä
vanhemmilleen, vaikka syrjästä katsoen luulisi hienompirotuiseksi kuin
sekä isä että äiti ovat.
-- Mitenkäs Kaisa niin sanoo, arveli Toini, vaikka samassa muisti
muuttopäivänä itse ajatelleensa melkein samoin.
-- Mistä lie vain sellainen ajatus mieleen lykkäytynyt. Mutta sen minä
sanon, että vaikka se rouva onkin sanarikas ihminen, niin osaapas vain
tallentaa, minkä tallentaa tahtoo. Ei silloin tiedustelemisesta apua.
Rupesin tässä kerran utelemaan onnettomuutta, jossa mieheltä meni
sääret, mutta sen enempää en siitä saanut tietää kuin että »rautatiellä
kerran». Toisen kerran yritin tiedustella siitä tytöstä, milloin oli
syntynyt ja missä, mutta siitä en saanut senkään vertaa. Rouva vilkaisi
tuossa paikassa pihalle ja kiepsautti puheen toisaalle ketterästi, kuin
olisi pyöräyttänyt padan tulelta pois.
Kaisa kuuli samassa emäntänsä kutsuvan, ja siihen katkesi puhe. Mutta
Toinille antoi se ajattelemisen aihetta.
Kun hän muutaman päivän kuluttua laittautui kuntoon, lähteäkseen ensi
kertaa uusien naapurien luo, tunsi hän jonkinmoista mielenkiintoista
uteliaisuutta, mutta samalla ahdisti omituinen, painostava tunne.
Tuntui kuin hän lähtisi suorittamaan tehtävää, johon hän ei pystynyt.
Ja samalla vaivasi selittämätön, aivan kuin laiminlyödyn velvollisuuden
herättämä pahantuntemus.
Pihaportti narahti Toinin avatessa sitä. Karviaismarjapensaiden takaa
juoksi pieni poika esiin. Hetken hän tuijotti hämmästyneenä tulijaan,
sitte hän loi pikaisen, kysyvän katseen marjapensaiden toiselle
puolelle ja sai arvattavasti sieltä jonkun neuvon, koska lähti
livistämään keittiöön päin, portaille tultuaan hätäisesti huutaakseen:
äiti, äiti. Rouva Hägg ilmestyi samassa ovelle, hihat kierrettyinä
käsivarsia myöten ylös, suuri pyyheliina vyötäisille sidottuna ja
posket hehkuvina.
Kun hän tunsi tulijan, pääsi häneltä iloinen huudahdus.
-- No, vihdoinkin! -- Terve, tervetuloa! -- Hän kävi sydämellisesti
kättelemään.
-- Taidan tulla sopimattomaan aikaan, arveli Toini. -- Olette
leipomispuuhissa.
-- Paistamassa, paistamassa, hyvä neiti! Ja te tulette maistamaan.
Hän nauraa heläytti iloista nauruaan. Sitte hän vetäisi hihat suoriksi,
ravisteli jauhoja vaatteistaan ja tarttui Toinin käsipuoleen
ystävällisen pakoittavasti, vetäen hänet sisään.
-- Katsokaa, -- supisi hän, saatuaan Toinin pieneen, ahtaaseen
eteiseen, -- mieheni on puutarhassa. Teidän täytyy vähän aikaa olla
täällä, että hän pääsee sieltä siistiytymään.
-- Mutta, hyvä rouva Hägg, vastusteli Toini, -- enhän minä tahdo jäädä
tänne häiritsemään sekä teitä että miestänne. Tulin vain, kun olitte
käskenyt ja kun Kaisakin sanoi teidän kysyneen --
-- Niin olenkin. Ja nyt olen ihastuksissani, kun sain teidät maistamaan
lämpiäisiä. -- Mutta nähkääs, minä soisin, että miehenikin olisi
hyvillään. Jos nyt näkisitte hänet hänen likaisessa työpuvussaan tai
kun hän vaivaisesti liikuskelee paikasta toiseen, menisi kaikki
pilalle. Hän on niin herkkä. -- Ei hän sano, -- mutta minä tiedän.
-- -- Anteeksi, anteeksi hetkeksi!
Viimeiset sanat sanottiin jo toisesta huoneesta, jonne rouva Hägg
puhuessaan oli vetäytynyt, kasvot koko ajan tyytyväisyyttään paistavina
käännettyinä Toiniin päin.
Toini kuuli oven -- arvattavasti keittiön oven -- painautuvan kiinni;
sitte ei muuta.
Kesti hyvän aikaa, ennenkun rouva Hägg uudelleen tuli näkyviin. Toini
ennätti odotellessaan tarkastella huonetta ja sen tarkastuksensa
perustuksella tehdä sangen omituisia johtopäätöksiä. Esine oli täällä
ristiriidassa toisen kanssa. Rehevät, erinomaisella huolella hoidetut
kasvit yksinkertaisilla, melkein aistikkailla jalustoillaan sopivat
huonosti kömpelöön, punaisella plyysillä päällystettyyn ja kuluneeseen
kalustoon. Niiden kaltaista ei ollut huoneessa muuta kuin peilin
molemmille puolille pystytetyt tekokukkaskimput koreissa maljakoissa,
joiden alle vielä oli asetettu karkeat, kotitekoiset pitsipyörylät.
Kokonaan toisen vaikutuksen teki huoneen perälle sijoitettu vuode
ympäristöineen. Rautasängyn enin esiintyvää päätä verhosi sisäpuolelle
sovitettu, pehmeä, poimuille pantu ruusunpunainen kangas. Valkoisen
peitteen päällä oli niinikään punertava, pieni yölaukku. Vuoteen
yläpuolella riippui kaksi taulua valkoisissa kehyksissä. Toinen esitti
rukoilevaa lasta, toisessa oli italialaisen pojan mustakiharainen pää.
Vuoteen vieressä oli pieni, valkea pöytä tuolineen, pöydällä
ompelurasia ja kukkapidin, josta vaaleanpunertavat apilaat levittivät
tuoksuaan.
-- Hyvänen aika, neiti kulta, antakaa toki anteeksi! -- Rouva Hägg
ilmestyi huoneen ovelle, kasvot kiireen ja kuumuuden hikikarpaleissa.
Käsivarrella oli hänellä kahvitarjotin.
-- Eihän teillä anteeksi pyytämistä. Minä vain pahoittelen, että satuin
tulemaan.
-- Ei nyt siitä enää! Johan minä sen selvitin.
-- Mutta kun minä näen -- --