ruualla. Kun hän kuuli puhuttavan kiirastulesta, nosti hän hätäisesti
pitsisen nenäliinan silmilleen ja alkoi huojutella ruumistaan edes
takaisin. -- Niin, niin, Jumala armahtakoon hänen sieluaan.
Tuoli kolahti äkkiä lattiaan. Neiti Toll oli noussut.
-- Suokaa anteeksi! -- Ovi sulkeutui. Hän oli poistunut huoneesta.
Puhelu katkesi. Jokainen päätti vaiteliaana ateriansa. Kun emäntä
viimein työnsi tuolinsa syrjään ja nousi, tuntui se helpoitukselta.
-- Menkää hänen luokseen, pyysi Eilert Olsen. -- Hän tarvitsee teitä.
Toini juoksi portaita ylös ja nakutti neiti Tollin ovelle. Vastausta ei
kuulunut. Silloin raotti hän ovea.
Neiti Toll oli painunut oven viereen leposohvaan, ja voimakkaat
nyyhkytykset vapisuttivat hänen koko ruumistaan.
Toini lähestyi hiljaa, sanaakaan sanomatta. Hän tunsi sitä
kunnioitusta, jota suuri suru herättää.
Vasta kun nyyhkytykset vähän hiljentyivät, laski hän kätensä itkevän
olalle. Neiti Toll nosti päätään. -- Te tulitte?
-- Jos voisin, tahtoisin niin mielelläni --
-- Te voitte, -- neiti Toll tarttui kiihkeästi hänen käteensä. --
Menkää, -- kysykää. Ehkä joku tietää hänen nimensä -- hänen, joka
ampui. -- Minä en voinut.
Hän kulki lattialla edestakaisin käsiään väännellen.
Kun Toini palasi, seisoi neiti Toll jo ovessa odottamassa häntä. Oli
kuin hänen katseensa olisi tahtonut imeä vastauksen Toinin huulilta.
Toini pudisti päätään.
-- He eivät tietäneet. Ulkomaalaiseksi vain oli sanottu.
-- Se on hän, se on hän. -- Neiti Toll heittäytyi vuoteelleen ja
tyrehdyttävä itku puistatti häntä.
Toini antoi hänen itkeä. Viimein sanoi hän hiljaa: -- Minä voisin
kävellä sinne. Matka ei ole kovin pitkä.
Neiti Toll kavahti pystyyn. -- Lähtisittekö -- minun kanssani?
-- Yksin tai teidän matkassanne, miten vain tahdotte.
-- Miten hyvä te olette, ihan niinkuin hän, -- tohtori Olsen. Hänkin
kerran. -- Mutta puhutaan sitte. Nyt mennään heti, heti.
Jo muutaman minuutin kuluttua olivat he astumassa oikopolkua alas
laaksoon päin.
Toini pyysi saada tietoa siitä, miten sitte siellä perillä voisi
auttaa. Hänhän ei oikeastaan tietänyt mitään.
-- Niin, se on totta. Minä en muuta voi ajatella kuin tuota yhtä
ainoata: onko se hän vai eikö ole? Siihen kiertyy kaikki.
-- Te pelkäätte, että joku tuttavistanne -- --
-- Tuttava! -- Äänen sävy ja kasvojen ilme oli melkein halveksiva --
Neiti Auer, oletteko te koskaan rakastanut -- ei laimeasti ja arkisesti
niin kuin toiset rakastavat, vaan niin, että rakkaus on ollut teidän
elämänne?
Toini epäröi hetken. -- En varmaankaan ole koskaan rakastanut _sillä_
tavoin kuin _te_.
-- Silloin te olette köyhä.
-- Teidän mielestänne.
-- Olette. Sillä rakkaus, yksin rakkaus on elämää.
-- Sovittaako ja selittääkö se teistä asiaa, jos sanon, että olen
elänyt oloissa, joissa minulla oikeastaan ei ole ollut tilaisuuttakaan
tehdä kokemuksia tällä alalla. Toiset kysymykset ovat asettuneet
tielleni. Rakkaus, niin tavallinen kuin se onkin, on jäänyt syrjään.
Sitä paitsi on ihanteeni tässä suhteessa aina ollut korkealla. Ehkä
sekin on vaikuttanut jotain.
-- Minä ymmärrän. Ja minä uskon, että tekin voitte ymmärtää minua.
Katsokaa, minulle on rakkauteni samaa kuin elämäni. Sulhaseni ja minä
olemme olleet ystäviä jo lapsuudesta asti. Me olemme olleet toisillemme
kaikki kaikessa. Mutta me emme ole voineet -- emme ole tahtoneet mennä
naimisiin vielä. Katsokaa, -- hänen isänsä ja hänen iso-isänsä olivat
kumpikin alkoholisteja. Hän kärsii siitä itse niin hirveästi, mutta hän
ei voi pysyä päätöksessään. Hän on niin hyvä. Hän taistelee niin
rehellisesti ja rohkeasti. Mutta kun joka päivä tarjotaan ja käytetään,
ja kun on sellainen perinnäinen heikkous -- -- Neiti Tollin ääni sortui
hetkeksi. -- Juuri sentähden, että hän itse kärsii, ei hän tahtoisi,
että viattomat -- -- Hän tahtoisi ensin tuntea päässeensä edes voiton
puolelle -- -- mutta elämä on niin julmaa. Hyvät ja syyttömät saavat
sortua, syylliset -- --
-- Ketä sanotte syyllisiksi?
-- En tiedä itsekään. Ehkä kaikkia, ehkä en ketään. Tiedän vain sen,
että _hän_ on syytön.
-- He ovat syyllisiä, he, jotka käyttävät ja tarjoovat.
-- Hekö? Ei, ei. Joinhan minä itsekin vielä toissa päivänä, -- noin
vain niinkuin ruokapöydässä ainakin. Se vain on niin onnetonta, kun ei
ihminen voi pysyä kohtuudessa, ei vaikka miten tahtoisi.
Toini kulki hetken äänettömänä. Hänen oli vaikea ymmärtää, että oli
mahdollista kulkea noin sokeana tietään eteenpäin, kun kuitenkin hätä
niin läheltä ahdisti. -- Ettekö te koskaan ole tullut ajatelleeksi,
kysyi hän viimein, että luonnollisin ja yksinkertaisin apukeino olisi
kokonaan olla käyttämättä sellaista, mikä on turmioksi toisille.
-- Ei, en minä. Tiedän kyllä, että niitä on sellaisia, mutta minä olen
kasvanut toisenlaisissa piireissä.
-- Ja kuitenkin sanoitte itse, että kun on perinnäinen taipumus ja kun
nautitaan ja tarjotaan, on kerrassaan mahdotonta -- --
-- Älkää puhuko, älkää puhuko. Hän on niin usein ollut epätoivon
partaalla. -- Me erosimme täällä Landtquartissa. Veljeni ja hän
lähtivät pienelle retkeilylle. Sitte piti meidän taas yhtyä -- --
-- Minä vain jatkan äskeistä ajatustani, lisäsi Toini, kääntääkseen
neiti Tollin ajatukset toisaalle. Minä saatan ymmärtää niitä, jotka
periaatteellisesti pitävät kohtuutta ihannekantana, mutta niin kauan
kun on olemassa sellaisia, joiden täytyy sortua sielun ja ruumiin
puolesta, jos tätä periaatetta käytännössä toteutetaan, niin kauan on
kohtuuden kanta joko ajattelemattomuutta tai sydämettömyyttä.
Ihmiskuntaa on kauhistuttanut ajatus, että Nero nautinnokseen poltti
Rooman, mutta onhan itsekkäisyyden ja nautinnonhimon pystyssä pitämä
väkijuomaliike tuhonnut tuhansittain enemmän koteja ja kansaa.
Neiti Toll puristautui lähemmä Toinia ja painoi nenäliinan silmilleen.
-- Te ette saa puhua. Puhutaan muusta. -- Minä en voi olla itkemättä,
ja täällä tulee ihmisiä vastaan.
Toini nyökäytti vaieten päätään. Neuvottomana hän hetken ajatteli
jäljellä olevaa matkan pituutta ja sitä, miten kykenemätön neiti Toll
oli ajattelemaan muuta kuin juuri tuota, josta ei pitänyt puhua.
Silloin tuli neiti Toll itse hänelle avuksi.
-- Minä vain kiellän, käsken ja pyydän, mutta minä uskon, että te
ymmärrätte minua?
-- Luulen ainakin ymmärtäväni. Mutta oikeastaan pelkään sanoessani
ymmärtäväni. Se sisältää niin paljo, ja me olemme niin rajoitettuja. Me
ymmärrämme oikeastaan vain sitä, mitä itse olemme kokeneet.
-- Useimmat -- eivät kaikki. Tohtori Olsen esimerkiksi on poikkeus, ja
varmaan te myöskin, koska olette hänen ystävänsä.
Hänen ystävänsä! Miten yksinkertaiselta se kuului ja miten paljo se
kuitenkin sisälsi! Miten se sai hänen sisimpänsä väräjämään ilosta ja
kiitollisuudesta.
-- Te olette vanhoja tuttuja? sanoi Toini kysyvästi.
-- Sekä tuttuja että vieraita. Olemme tavanneet toisemme ainoastaan
kerran, mutta se kerta vastaa kymmeniä. Myöhemmin olen kuullut paljo
hänestä toisilta. Olen niin iloinen siitä, että olette tutustuneet. Hän
lähestyy harvoin muita kuin koulupoikiaan.
-- Niin. hän on opettaja, ja erittäin innokas, eikö niin?
-- Niin, ja oppilaittensa jumaloima. Hän ei ole tahtonut kouluaan
jättää, mutta kai hän sittekin pian joutuu yliopistoon. Hän on hyvin
etevä ja kaikkien kunnioittama. Jos se jota -- --
Neiti Toll ei voinut jatkaa. Hetken kuluttua alkoi hän uudelleen
toiselta taholta.
-- Kerran -- siitä on vähän toista vuotta -- matkustin yht'äkkiä kotoa
sulhaseni luo. Olin tullut niin levottomaksi hänen puolestaan. Kun
tulin, ei hän ollut asunnossaan. Silloin lähdin kaupungille etsimään.
Etsin, -- etsin kauan löytämättä. Olin itse kuin juopunut, kun palasin
vieraskotiin, jossa asuin. Hoipertelin ovesta sisään, ja varmaan oli
katseeni samea, sillä kaikki näytti minusta olevan paksun sumun
peitossa. Silloin tarttui joku käteeni. Se oli tohtori Olsen. -- Me
keskustelimme kauan, sitte lähdimme yhdessä etsimään siksi kun
löysimme. -- En ole tavannut tohtori Olsenia sen jälkeen. Hän matkusti
varhain seuraavana aamuna.
He kulkivat kappaleen matkaa ääneti. Sitte neiti Toll sanoi kuin
itsekseen: Minä näin kerran junassa äidin, jolla oli vaivainen, pieni
lapsi. Voi kuinka se poloinen itki ja valitti. Ja äiti, hän itki,
hyväili ja hoiteli. Äiti raukka oli aivan nääntyä, mutta ei hän lasta
toisten syliin antanut, vaikka ottavia kyllä olisi ollut. Mutta kun
vaunuun sitte tuli herttainen, äidillisen näköinen nainen, joka leikki
ja leperteli sairaan kanssa, silloin ojensi äiti lapsensa hänelle. Ja
voi, miten hän itse silloin helpoituksesta huoahti, kun sai lapsen
hetkeksi toiselle ojentaa.
Neiti Toll puristi Toinin kättä. -- Sydänsuru on sellainen sairas
lapsi. Sitä ei voi toiselle uskoa vaikka se näännyttää. -- Mutta kun
tulee sellainen, joka ojentaa ymmärtämyksensä kädet sille sairaalle,
silloin. --
-- Olen teille niin kiitollinen, sanoi Toini hiljaa. -- Olen aina --
Hän ei lopettanut lausettaan. Se olisi taas vienyt siihen, josta ei
saanut puhua. Sen sijaan hän sanoi äkkiä: -- Ettekö tahtoisi kertoa
minulle jotain tohtori Olsenista? -- Hän sanoi sen ajattelematta, mitä
pyysi, vain siitä syystä, että se niin sopivasti johti puheen toiselle
tolalle.
-- Se on lyhyt ja surullinen tarina. -- Neiti Toll huokasi. -- Isä oli
karupintainen mies, ja äiti kuoli pojan pienenä ollessa. Hän joutui
sitte hyvin nuorena naimisiin, mutta vaimo kuoli muutaman kuukauden
perästä. Hän taisi kuollessaan jättää erään ystävänsä miehelleen
perinnöksi. Hän oli sellainen lapsi, tuo pikku vaimo, ja mies melkein
samanlainen. He eivät tietäneet, mitä tekivät.
Neiti Toll oikaisihe äkkiä, ja hänen suuret, kauniit silmänsä
säkenöivät. -- Tiedättekö, millainen pirullinen nainen on? Hän on
miellyttävä ja puoleensa vetävä. Kuinka hän muuten kykenisikään luomaan
helvetin. Hän on paholaisen paras kidutusase, miehelle ainakin. Hän on
kaunein kukka valheen puvussa, sillä jos totuus, suoruus saisi sijaa
hänessä, ei hän enää olisikaan pirullinen. -- Tiedättekö nyt tarpeeksi
tohtori Olsenin kohtalosta?
-- Enemmän kuin tahtoisin. -- Toinia värisytti. -- Minä tulin aivan
ajattelematta kysyneeksi -- --
-- Te olette lapsellinen! -- Neiti Tollin katse liekehti syvänä ja
lämpimänä. -- Luuletteko sellaisen hienon miehen kuin tohtori Olsenin,
puhuvan kotioloistaan edes läheiselle ystävälle. -- Äsken ojensin oman
sydänsuruni lapsen teille kannettavaksi. Nyt teen samoin tohtori
Olsenin puolesta. Ottakaa se vastaan ja kantakaa, ehkä kevenee hänen
kuormansa siitä. Emme me tiedä, mitä salaisia teitä sielu voi vaikuttaa
sieluun, henki henkeen.
Kun Toini ei vastannut, jatkoi neiti Toll hetken kuluttua:
-- Heillä on lapsia, vieläpä useita. -- Te tiedätte, että paha aina
helpommin periytyy. Lapset ovat ihmisten puheitten mukaan kaikki
äitiinsä. Vanhin poika, joka jo on kouluijässä, eroitettiin äsken
koulusta. -- Ajatelkaa, sellaisen miehen poika! Vieraat vanhemmat
siunaavat häntä lastensa hyväntekijänä, ystävänä, oma perhe pettää,
polkee --. Mutta tuoltahan kylä jo näkyy!
Neiti Toll alkoi kulkea melkein juoksujalkaa. Hänen poskillaan paloi
tuskan puna, ja joka hermo näytti jännittyneen.
Toinin täytyi työntää kaikki syrjään ajatellakseen vain miten olla
avuksi.
Kylän keskellä näkyi se pieni majatalo, josta viesti oli tuotu. Emäntä
seisoi portailla.
Niin, kyllä se oli täällä heillä tapahtunut, vahvisti hän. Mutta ei se
herra ollut kuollut, vielä hän oli hengissä, vaikka heikkona.
Toini tiedusteli nimeä, mutta emäntä ei muistanut sitä. Tuntomerkit,
joita hän mainitsi, olivat kovin ylimalkaisia. Sentähden pyysi Toini,
että he saisivat vilkaista huoneeseen. Eihän se voisi häiritä, jos
sairas kerran oli tiedoton.
Emäntä lähti saattamaan ja ennenkuin Toini ennätti nähdä mitään, oli
neiti Toll polvillaan vuoteen ääressä.
Toini vetäytyi hiljaa pois. Hän seisoi yksin portailla, nojautuneena
kaidetta vasten, kun tunsi kepeän kosketuksen. Eilert Olsen seisoi
hänen vieressään.
-- Te täällä?
-- Tulin teidän jälessänne kuultuani lähdöstänne.
Toinin silmissä näytti hetkeksi kaikki mustenevan. Kaikki, mikä oli
tapahtunut, mitä hän oli kuullut ja mitä nyt tunsi, oli niin
järkyttävää. Hän nojasi raskaasti kaidetta vastaan.
-- Te olette väsynyt, Eilert Olsen pakoitti hänet istumaan. Sitte hän
meni tapaamaan emäntää.
Neiti Toll tuli hetken perästä. Hän ilmoitti jäävänsä sairaan luo.
Hevonen rattaineen pysähtyi portaitten eteen. -- Tulkaa, sanoi Eilert
Olsen, auttaen Toinia rattaille.
-- Me tulemme huomenna, kuiskasi Toini neiti Tollille.
Hevonen lähti.
-- Heillä on toisensa, sanoi Eilert Olsen, ja oli kuin suuret kaihon
kellot olisivat kumahtaneet soimaan.
-- Niin, heillä on toisensa, toisti Toini, ja sanoissa kajahti: minä
aavistan ja ymmärrän sen onnen, sen kaihon suuruuden.
Valtavaa jälleennäkemisen hetkeä seurasi pari tuskan täyttämää päivää
ja yötä. Kun neiti Toll saapui sulhasensa luo, sai tämä hetkeksi
takaisin tajuntansa, mutta sitte hän sen taas kadotti, ja kesti
muutamia vuorokausia ennenkuin hengenvaara väistyi.
Toini ja Eilert Olsen kävivät joka päivä laaksossa tiedustelemassa,
mitä kuului. He ottivat osaa ensi päivien suureen huoleen, mutta saivat
myöskin nähdä sen onnen, jota koko neiti Tollin olento säteili, hänen
tultuaan vakuutetuksi siitä, että hänen sulhasensa oli jäävä elämään.
Kaikki muu oli arvotonta sen suuren ja sanomattoman rinnalla.
-- Hän tarvitsee minua. Minä saan ja voin auttaa. -- Neiti Toll kiersi
kätensä Toinin kaulaan ja suuteli. -- Te rakkautta tuntematon ihminen,
voitteko aavistaa, mitä se sisältää?
-- Hän tarvitsee minua ja minä saan auttaa, toisti Toini itsekseen. Ja
kaukaa kumahtivat nuo suuret kaihon kellot soimaan: heillä on toisensa,
heillä on toisensa.
Eilert Olsen tuli sairaan luota. Hän oli neiti Toliin pyynnöstä ensi
kertaa käynyt häntä katsomassa. -- Teillä on pyhät hiljaisuuden hetket,
sanoi hän. -- Entisyyden raunioilla orastaa uusi elämä.
-- Meillä on suuren rakkauden suuret juhlat, sanoi neiti Toll
säteilevin silmin.
Toini nousi lähteäkseen. Eilert Olsenkin heitti hyvästit. He olivat
kumpikin vaiteliaita kotimatkalla. He eivät nähneet luonnon kauneutta
eivätkä kuulleet sen säveleitä. He kuulivat vain oman sydämensä
vaativan, voimakkaan äänen.
Kirje oli kotona odottamassa Toinia. Hän avasi sen ja meni parvekkelle
lukemaan. Hänen lukiessaan, tuli Olsen ja pysähtyi ovelle häntä
katselemaan.
-- Kaisa alkaa jo odottaa sinua kotiin, kirjoitti täti. -- Samoin
kuuluvat tekevän uudet naapurimme tien toisella puolella. Rouva on jo
kahdesti tiedustellut Kaisalta, minä päivänä sinä tulet.
Toini pisti kirjeen taskuunsa. Hän tiesi jo tarpeeksi.
-- Te saitte tietoja kotoanne, kysyi Olsen, äänessään omituinen, arka
varovaisuus, jonka Toinin korva huomasi nyt, kun hän tiesi kaikki.
-- Niin sain. Luulen, että minun pian on lähdettävä.
-- Eihän vain mitkään ikävyydet --
-- Ei ei, on vain aika lähteä. Olenhan jo voimistunut.
-- Kantamaan osaanne elämän taakasta. -- Hän sanoi sen kirkas,
rohkaiseva hymy huulillaan, sanoi sen niin tukea tarjoavan hellästi.
-- Ehkä myöskin voimistunut jaksaakseni laaksossa muistaa, mitä alppien
maassa olen oppinut.
-- Se on oikein se! Silloin on täällä olo vastannut tarkoitustaan, kun
ei paluu enää peloita. Samaa sanon itsellenikin.
-- Vielä vähän aikaa takaperin pelkäsin. -- Toini katsoi poispäin. --
Mutta nyt en enää. Silloin kun olimme katsomassa alkulähteitä,
selvititte minulle niin paljo. Ja senkin jälkeen olen saanut apua. Olen
kuullut elämän voimakasta saarnaa ihmisessä olevasta Jumalan voimasta.
Eilert Olsen katsoi häneen kysyvästi.
-- Te ette ymmärrä minua, mutta ei se mitään tee. Ymmärrämme kuitenkin
toisiamme tarpeeksi hyvin. Mutta tahtoisin Teille sanoa sellaistakin,
jota soisin teidän ymmärtävän. Lähtö on yhtäkkiä tullut niin lähelle.
Siksi tahtoisin sanoa, miten paljosta kaikesta minun on teitä
kiittäminen. En voi puhua siitä, mitä te ystävänä olette antanut. Mutta
te olette elämäni ulkonaisiin oloihinkin nähden auttanut minua.
Hän katsoi parvekkeelta järvelle päin ja näki sen pohjattomana ja
salaperäisenä kimaltelevan. Se oli hänelle ensi päivästä asti
muistuttanut sielun syvyyttä kuvastavaa katsetta, mutta vasta tänä
iltana hän tuli ajatelleeksi kenellä oli tuo syvä, kirkas katse. Ja hän
tunsi, että jos hän nyt kääntäisi oman katseensa sinnepäin, näkisi hän
noitten silmien säteilevän mittaamattoman syvinä ja lämpiminä.
Mutta hän ei uskaltanut katsettaan nostaa. Hän sanoi vain hiljaa: olen
kauan velvollisuuden tunnosta luopunut kaikista omista tulevaisuuden
suunnitelmistani, mutta viime aikoina olen alkanut epäillä, lienenkö
siinä tehnyt oikein. Juuri tässä suhteessa olette antanut minulle
paljo. Millainen elämäntehtäväni oikeastaan on, sitä en vielä tiedä.
Elämäni työ ei ole vielä minua omakseen ottanut. Se tulee niinkuin
rakkauskin toisten luo aikaisemmin, toisten luo myöhemmin. Aika on
sivuasia, pääasia on, että se »oikea» tulee.
Hän vavahti, samassa kun se tuli sanotuksi. -- Kuinka sinä hennoit,
näytti hänestä Olsenin katse kysyvän.
-- Tarkoitan -- tarkoitan --. Hän ei löytänyt sanoja.
-- Te puhuitte elämäntehtävästänne, sanoi Olsen kuin oikealle tolalle
auttaen.
-- Niin, olen saanut tuntea hyvän kodin siunausta, mutta myöskin
kodittomuuden katkeruutta. Sentähden -- ja kenties siitäkin syystä,
että yleensä olen lapsirakas, olen usein toivonut saavani tehdä työtä
kodittomien ja kovaosaisten lasten hyväksi. Mutta onko tuo halu todella
kutsu elämäntyöhön, sitä en vielä tiedä. -- Toiste taas olen uneksinut,
että joskus saisin lähettää henkeni lapsia maailmaan, sanomaan edes
jotain siitä, mitä yksinäisen ja eristetyn elämäni varrella olen
ajatellut ja kokenut. Mutta en kelpaa en toiseen enkä toiseen työhön,
en ainakaan vielä. Vaatiihan kaikki valmistusta, ja sitä minulta
puuttuu. En tiedä, miten minun kotiin tultuani kaikki selviää, mutta
sisäisesti olen päässyt selville siitä, että velvollisuuteni on
kehittää ja valmistaa itseäni, niin että jos tuo sisäinen kutsu kerran
selvänä kuuluu, voin olla sille kuuliainen.
-- Ja siitäkö Te kiitätte minua?
-- Niin, sillä te opetitte minua ymmärtämään, että on henkistä
»självhävdelse» tai sanoisinko itsensä säilytysviettiä, joka ei vie
toisia polkevaan itsekkyyteen, vaan joka velvoittavana, jumalallisena
vaatimuksena kieltää meitä laiminlyömästä mitään keinoa, joka voi viedä
sisäistä eheyttä, kypsyyttä ja kirkkautta kohti.
Olsen hymyili. -- Hyväoppinen oppilas! -- Mutta -- jatkoi hän sitte --
kirjoitattehan minulle, niin että saan kuulla, miten onnistutte, kun
rupeatte tätä toteuttamaan.
Kirjoittaminen! Miten köyhältä tuntui sellainen ajatustenvaihto! Toini
ajatteli tätä, mutta ääneen sanoi hän: -- Suositteko te miehenä
kirjeenvaihtoa? -- Ja sen sanottuaan hän häpesi omien sanojensa
onttoutta.
-- Kirjeenvaihtoa on monenlaista, väsyttävää ja virkistävää. Oikeastaan
en ole kirjeenvaihdossa muitten kun oppilaitteni kanssa, mutta jos Te
kirjoitatte, tulee se olemaan ystävän käden ojennusta.
-- Ja ystävän kättä ojennan iloiten.
-- Kiitos! Hän ojensi kätensä, sulki Toinin käden omaansa ja puristi
sitä hetken. Sitte hän jatkoi hiljaisella tavallaan: -- Eivätköhän
ihmiset yleensä useammin voisi ojentaa ystävän kättä toisilleen, jos
vain olisivat yksinkertaisempia ja rehellisempiä.
Toinin täytyi hymyillä. -- Miten Teidän laistanne! Yksinkertaisempia ja
rehellisempiä! Ja itse olette kuitenkin umpimielinen erakko.
-- Onko umpimielisyys sitte samaa kuin jonkinmoinen moninkertaisuus? --
Hänkin hymyili. -- Minusta se ei tiedä muuta kuin henkistä kainoutta,
sitä, ettei sisintään paljasta muille kuin ystävälle. Yksinkertaisuus
on suorapiirteisyyttä ja suorat, yksinkertaiset piirteet vaikuttavat
levollisesti, rauhoittavasti. Suorapiirteinen luonne voi olla
umpimielinen, mutta petosta siihen ei mahdu.
Hän huokasi raskaasti. Niin sydäntä särkevän raskaasti, ajatteli Toini
itsekseen, sillä hän tiesi, että tuo huokaus kohosi sydämestä, jonka
petos oli särkenyt.
-- Mitä teen, millä autan, ajatteli Toini hätäisesti. Silläkö ehkä,
että puhun omista asioistani?
-- Mutta jos en onnistukaan, viskasi hän tulemaan, jos jonkun ajan
kuluttua taas olen epäröivä raukka? Tai jos luulen saaneeni selvyyttä
vallan vastakkaiseen suuntaan?
-- Silloin ette saa ajatella, että halunne on hukkaan mennyt. Se on
sittekin kasvattava satakertaisen hedelmän.
Eilert Olsen rupesi levottomasti astumaan edestakaisin parvekkeella.
Hän taisteli voittaakseen liikutuksensa. Viimein hän pysähtyi, nojautui
kaidetta vastaan ja sanoi katse kauaksi tähdättynä:
-- Olen niin usein ajatellut Davidin temppelirakennusta. Se on
liikuttava kertomus. Niin yksinkertainen, mutta täynnä lohtua. Hänen
elämänsä suuri, ihana unelma oli tuon temppelin rakentaminen. Hän,
entinen paimenpoika, oli nyt kansansa kuningas. Hän oli nähnyt elämänsä
varrella Jumalan suuria töitä, ja hän tahtoi pystyttää temppelin, joka
ihanuudellaan kaikelle kansalle julistaisi niitä Jumalan suuria tekoja.
-- Minä näen hänet, kun hän yksinäisyyden hiljaisina hetkinä kehittää
tätä lempiajatustaan. Se selvenee ja kypsyy, kirkastuu ja käy yhä
rakkaammaksi. Hän avaa sydämensä Nathanille ja kertoo aikeestaan.
Silloin tulee kielto: älä rakenna, sinä et ole se oikea. -- Se oli
kuolinisku rakkaaksi käyneelle elämäntyölle. Mutta -- teon
edellytykset, valta, varat ja ennen kaikkea sisäinen halu tehtävään
jäivät perinnöksi teon toteuttajalle. Ne laskivat itse asiassa
perustuksen temppelille. Kuka silloin oikeastaan oli teon toteuttaja,
eikö perustuksen laskija yhtä suuressa määrin kuin hän, joka työn
suoritti?
-- Ettekö nyt itse löydä lohtua sen lain ankaruudesta, jota kerran
sanoitte pelkäävänne, kysyi Toini hiljaa.
-- Niin, siinä _on_ lohtua, ainakin, jos katsomme sitä toiselta
puolelta kuin silloin tein.
-- Ymmärrän, mitä tarkoitatte. Luonnollinen isyys ja äitiys ei ole
yksin perintöämme määräämässä. Henkistä perintöä antaa jokainen
tuleville sukupolville, ja se, joka on henkisesti perijäksi määrätty,
hän ottaa vastaan, tallentaa ja kehittää sitä, minkä perinnöksi saa. Se
perintö ei jää hedelmättömäksi.
Eilert Olsen loi pikaisen, tutkivan katseen Toiniin. Se katse näytti
kysyvän: mitä sinä tiedät, ja miksi kiiruhdit sanomaan sitä, mikä on
suurin lohdutukseni? -- Mutta ääneen jatkoi hän: -- Silläkin tavalla
toteutuvat nuo runoilijan ihanat sanat:
Min tehnyt olet rakkaudessa,
Mi kauno-untas, suurta aatteissasi,
Ei aika riistä sitä rinnastasi --
Se onpi ijäisyyden toukoa.
-- Joskin viivyt korpitiellä
Polvi polvelta sä vielä --
Saavut kerran Jordaniin,
-- jatkoi Toini.
-- Mutta Teille tulee kylmä. -- Eilert Olsen nousi. -- Mennään sisään.
Emäntä tuli ovessa vastaan. -- Tohtori Olsen, tehän aijotte pian
lähteä, ettekä ole soittanut meille muuta kuin sen yhden ainoan kerran.
Tyttäreni säestäisi sangen mielellään.
Toini katsoi häneen hämmästyneenä.
-- Niin, minäkin lähden pian, sanoi hän tyynesti. -- Mutta ennen sitä
soitan kyllä kerran, lisäsi hän emäntään kääntyen.
-- Ja Te soitatte -- ettekä ole siitä koskaan puhunut.
-- Olen mielestäni ollut oikeutettu itsekkäästi nauttimaan.
-- Minä en ymmärrä.
-- Minulla on usein tilaisuutta antaa ja ottaa kahden kesken viuluni
kanssa. Vaihtelu viehättää. Hän hymyili veitikkamaisesti. -- Sentähden
on viulu saanut levätä.
-- Viulu! Te siis soititte sinä iltana, kun tulin; ja sinä ensimmäisenä
aamuna?
-- Tervetuliaisiksi, niin. Nyt soitan vielä kerran jäähyväisiksi.
* * * * *