Toini katsoi kysyvästi Olseniin.
-- Minulla oli mielipaikkani -- yksi varsinkin, jonne usein kuljin.
-- Ettekä ole kertonut mitään siitä?
-- Tehän olette kertonut omista mielipaikoistanne.
-- Niin, sellainen minä olen -- pinnalla eläjä, laverteleva lapsi. Te
sitä vastoin säilytätte hiljaisuudessa ja uskollisesti sen, mitä
hiljaisuudessa olette vastaanottaneet.
-- Niin, te naisena olette herkempi vaikutelmille, -- ja herkempi
myöskin antamaan.
-- Kevyt vesi liikkuu nopeammin.
-- Ja ne iloisen nopeat aallot -- miten raskas pohjavesi niitä
tarvitsee. -- Muuten panen vastalauseeni siihen, että olisitte
pinnallaeläjä.
-- Mutta se teidän lempipaikkanne, tiedusteli Toini, Olsenin avatessa
hänelle porttia.
-- Sinne lähdemme jonain oikein kauniina iltana.
Iltapäivän aurinko paistaa helotti meheville ruohikkorinteille, ja
metsästä kajahtivat milloin jokeltajien iloiset äänet, milloin karjan
kilahtelevat kellot, kun Toini ja Eilert Olsen lähtivät kävelylleen.
He kulkivat ensin kappaleen valtatietä, sitte kääntyivät syrjäiselle
metsäpolulle. Se painui painumistaan kuusikon helmaan, ja mitä
syvemmälle se sinne suikersi, sen viihdyttävämpänä soi metsän humina,
sen suuremmaksi kävi hiljaisuus.
Ainoastaan silloin tällöin polkua katkaiseva alppikoski häiritsi sitä.
Levottomana kohisten uomassaan oli koski täällä, hiljaisuuden
eristetyssä pyhäkössä, kuin rientoisan elämän ainoa edustaja. Tulkaa
mukaan, tulkaa mukaan, kutsui se kiiruhtaessaan eteenpäin. Mutta nuo
kaksi kulkijaa eivät kutsua kuunnelleet. He kiiruhtivat vain eteenpäin
kohden tuon kohisevan alkulähteitä.
Vasta kun he olivat saapuneet pienelle tasangolle, jonka jyrkkien
vuoren seinämien lomasta alppijoki voimakkaana kuohui esiin, pysähtyi
Eilert Olsen.
-- Täällä on minun paikkani. Täällä on hiljaisuuden maa. -- Ettekö käy
istumaan?
Hän levitti päällystakkinsa maahan Toinille istumapaikaksi ja asettui
itse viereen. Sitte hän kiersi kädet ristiin polven ympäri ja jäi
siihen vaipuen ajatuksiinsa.
Hetken kuluttua hän sanoi kuin itsekseen puhuen: -- Istun niin
mielelläni täällä ajatellen, että istun mahtavan maailmanvirran
alkulähteillä. Ja tämän lapsekkaan alppijoen viihdyttävä kohina säestää
ja rikastuttaa ajatuksiani. Alku ja loppu, mistä ja minne, miten paljo
siihen sisältyykään?
-- Ja te ajattelette, että sama joki, joka täällä iloisena lapsena
hyppelee yli esteitten, se matkansa lopussa väsyneenä vanhuksena
vierittää mutaiset aaltonsa mereen. Eikö niin?
Eilert Olsen ei vastannut kysymykseen, hän vain jatkoi: Onko se ihme?
Sillä on pitkä tie ja suuri työ takanaan.
Toinin ajatukset luistivat samassa siihen uomaan, joka häneltä viime
aikoina oli jäänyt unhotukseen. Hän oli juuri tänään ensi kertaa tullut
ajatelleeksi, ettei tällaista ihmeellistä elämää enää kauan voinut
jatkua, että oli palattava entisiin oloihin. Ja nyt ne olot okaisina ja
ahtaina astuivat hänen eteensä.
-- Kun on elämäntyö takanapäin, silloin on oikeus olla väsynyt, mutta
jos väsyy jo ennen, väsyy toimettomuudesta?
-- Ei mikään olekaan niin väsyttävää kuin toimettomuus.
-- Mutta jos tuo väsymys voittaa?
-- On se voitettava käymällä rohkeasti käsiksi elämän tehtävään.
-- Jos tie on ummessa?
-- Ajan pitkään se ei ole. Ihmiselämän lait ovat yhtä järkähtämättömät
kuin luonnon. Ei mikään ole satunnaista, ei tarkoituksetonta.
Elämäntehtävän täyttämiseen vievä tie avautuu kyllä, sillä
elämäntehtävä on pyhintä, mitä ihmiselle on annettu.
-- Mutta voihan kieltäytyminen tässäkin suhteessa käydä
velvollisuudeksi. Voihan sekin olla »kuolemista itsestään».
-- Kaikki kuoleminen ei ole hedelmällistä. Jyvä voi mädätä myöskin
kalliolla. Mutta hedelmätön kuolema ei kuulu jumalalliseen
maailmanjärjestykseen. Joka itsensä uhraa toisten hyväksi sellaisella
tavalla, että tulee uskottomaksi varsinaiselle elämäntyölleen, hän
kuolee -- luulen -- hedelmättömästä. Hän tekee itsemurhan toisten
hyväksi. Onko siinä järkeä, onko jumalallista oikeutta?
Toini ei vastannut. Kaksi vastakkaista vaatimusta taisteli hänen
sisimmässään. Olisi tuntunut niin hyvältä avata koko sydämensä, uskoa
sekä suuret että pienet huolet hänelle, joka ilolla olisi nostanut
kuorman omille voimakkaille hartiolleen. Mutta ystävällekin oli vaikea
uskoa sellaista, mikä koski myöskin muita, vieläpä läheisiä omaisia,
sentähden sanoi Toini ainoastaan: -- Perintö velvoittaa, eikö
totta? Perinnöksi annettu tehtävä voi sulkea tien, jonne sisäinen
kutsum -- -- --
Eilert Olsenin kasvoille kohosi polttava puna, ja syvät sisäisen tuskan
uurtamat uomat ilmestyivät otsalle.
-- Perintö on jotain peloittavaa, on kaikkein peloittavinta
ihmiselämässä. Jo raha perinnöksi annettuna voi olla turmioksi, mutta
mitä se sittekään merkitsee kaiken muun rinnalla.
-- Ja kuitenkin on perinnön jättäminen niin tavallista. Ajatelkaa
esimerkiksi vanhempia -- eikä vanhempia yksistään. Antavathan melkein
kaikki perintöä tavalla tai toisella. Kuoleva tekee määräyksiään, ottaa
lupauksia -- -- --
-- Ja jos voisi, keskeytti Eilert Olsen, olisi tartuttava jokaisen
kuolevan käteen ja huudettava niin kuin vain tuska opettaa huutamaan:
älä pyydä, älä määrää, sinä et tiedä, mitä sinä sokeudessasi teet!
Eilert Olsen oli noussut ja astui kiivaasti edestakaisin
nurmikkopenkereellä. Tuon tuostakin nosti hän käden otsalleen. Siihen
kohosi hikipisara toisensa jälkeen kuin suuren sisäisen tuskan esiin
pusertamana.
Toini ei uskaltanut puhua. Hän tunsi, että tässä piili jotain, jota hän
ei ymmärtänyt. Sentähden hän tahtoi antaa hiljaisuuden lääkitä, mitä
hän sanoin ehkä oli repinyt.
-- Meneehän siunauskin perintönä, sanoi hän viimein hiljaa.
Eilert Olsen pysähtyi ja jäi tuijottamaan häneen, ajatusten vielä
kulkiessa kaukana. Näytti siltä kuin hän vasta vähitellen olisi
käsittänyt Toinin sanat. Silloin tasoittuivat tuskan uurtamat uomat
hänen otsallaan, ja kasvojen ilme kirkastui.
-- Te olette oikeassa. Minä en saisi moittia perinnön merkitystä, minä,
joka itse olen saanut niin siunatun perinnön äidiltäni.
Toini pyysi saada kuulla jotain Eilert Olsenin äidistä. Hän tahtoi
johtaa puheen pois alalta, joka näkyi herättävän tuskallisia tunteita
ja jolla hän itse tunsi olevansa kykenemätön liikkumaan vapaasti.
-- Muistatteko mitä »Macbeth'issa» sanotaan Malcolm'in äidistä, kysäisi
Eilert Olsen. -- Kerrotaan, että hän useammin oli polvillaan kuin
pystyssä, ja että hän eläessään kuoli joka päivä. Sellainen oli
minunkin äitini. Hänkin kuoli joka päivä kaikesta huonosta ja
itsekkäästä. Olin ainoastaan kolmentoista vuoden vanha hänen
kuollessaan, mutta sittekin on hän vaikuttanut elämääni enemmän kuin
kukaan muu. Juuri tämä on usein pannut minut ajattelemaan, että meissä
nykyajan kansassa tulevat sukupolvet jo elävät elämäänsä. Meissä he
voittavat, meissä sortuvat. Sitä nämä »alkulähteetkin» minulle
kohisevat.
Voimakas sisäinen liikutus kuvastui Eilert Olsenin kasvoilla, ja hän
käänsi katseensa poispäin. Äänen väreestä ymmärsi Toini miten paljo
hänen sisimmässään liikkui, mutta hän aavisti samalla, että tuo kaikki
kuului siihen alaan, jonne hänellä, Toinilla, ei ollut oikeutta astua.
Sentähden täytyi hänen vaijeta.
Alppikoski kohisi ja lauloi. Valkeat vaahdot viskautuivat
kallioseinämiä vastaan, ja sille kohdalle, missä pyörre oli voimakkain,
muodostui hieno auringonvalossa kimalteleva vaahtoharso.
Kuinka helmikirkkaina pisarat siinä kimaltelivat! Ja kuinka valkoista
tuo vaahto oli! Siinä hohti taistelun pyörteessä saavutettua puhtautta.
-- Suuret surut puhdistavat, sanoi Toini kuin itsekseen, mutta
mahtavatkohan pienet tehdä samoin? Ne ovat niin kumman näännyttäviä.
Tuntuu usein siltä kuin ne eivät kuluttaisi ainoastaan kuonaa, vaan
itse ainesta, minkä tulisi puhdistua, itse yksilöllisyyttä.
-- Mitä te sillä tarkoitatte?
-- Sitä, että se, joka rohkeasti ja itsensä unohtaen kantaa suurta
surun taakkaa tai se, joka hetkessä tekee suuren uhrauksen, esimerkiksi
pelastaa toisen oman henkensä uhalla, hän saa tulikasteen, joka
lyhyessä ajassa kirkastaa sen, mikä hänessä on hyvää, jaloa, mikä on
Jumalasta. Sellainen ehjentää ja syventää persoonallisuutta. Mutta
vuosi vuodelta kuluttavat, ahtaat, arkiset olot kuolettavat tavalla,
joka ei ole jalostavaa, vaan ainoastaan tappavaa. Siinä tulee
kykenemättömäksi elämään ja elämäntyöhön.
-- Sellaiseen kuolettamiseen ei kenelläkään ole oikeutta.
-- Mutta jos on saanut tehtävän perinnöksi. Perintö on sittekin pyhä
velvoitus.
-- Mutta elämäntehtävä on sitä myöskin. Puhe muiden hyväksi elämisestä
pitää mielestäni paikkansa ainoastaan siinä määrin, mikäli se soveltuu
siihen, mikä minulle esiintyy todellisena elämäntehtävänäni. Puoliso ei
saa elää puolisolleen, vanhemmat eivät saa elää lapselleen eikä lapsi
vanhemmilleen siten, että hän käy kykenemättömäksi siihen työhön, johon
hän sisimmässään tuntee kutsumusta. -- Me ihmiset otamme ja annamme
keskinäisissä suhteissamme, mutta ei ainoallakaan ihmisellä ole niin
tinkimätöntä oikeutta ottamiseen kuin elämäntehtävällä. On oikeastaan
ihmeellistä, että puhutaan elämäntehtävän valitsemisesta. Tehtävä,
sehän valitsee meidät. Sisäisenä pakkona tekee se valitsemisen
mahdottomaksi. Se on siinä suhteessa samanluontoista kuin rakkaus.
Ihminen, joka rakastaa, ei tiedustele: rakastanko, otanko. Kysymys
sinänsä on köyhyyden todistus. Se, joka rakastaa, hän tietää sen.
-- Mutta kaikki eivät ole selvillä itsestään. Sisimmässä kuuluva ääni
voi olla niin heikko, ettei tiedä, onko se »kutsumus», joka sydämen
syvyydessä väräjää, todella tuollainen voimakas, oikeutettu ja omaksi
ottava, jolle ei saa olla uskoton.
-- Se kuuluu aikanaan tarpeeksi voimakkaasti, jos vain olemme hiljaa.
Mutta siinäpä rauhattoman aikamme heikkouden ja köyhyyden alkusyy juuri
onkin. Eletään niin voimakkaasti ulospäin, että sisäiset lähteet
ehtyvät. Kuumeinen kiire kannustaa ihmisiä. Aivot ahdetaan tietoja
täyteen ilman että niistä lähtee enemmän elinvoimaa kuin sulamattomasta
liikaravinnosta. Vaikutelma työntää toisen tieltään niin nopeasti,
ettei sieluun jää jälkeäkään. Eikö sellainen tee köyhäksi, eikö kasvata
henkistä heikkoutta? Voiko sellainen ihminen kuulla sisimpänsä ääntä ja
-- olla sille kuuliainen?
-- Taas te joudutte lempialaanne. Kaikki teidän tienne vievät Roomaan.
Eilert Olsen hymyili. -- Niin taitaa olla. Minä luisun huimaavaa
vauhtia yksipuoliseen hiljaisuuden ihailuun. Mutta enhän minä muille
lakia säädä. Itselleni vain on hiljaisuus kuin ystävä, joka käy yhä
suuriarvoisemmaksi, yhä rakkaammaksi, mitä enemmän saan olla sen
seurassa. Minulla taisi jo lapsena olla taipumuksia tähän suuntaan.
Äiti kertoi, että kerran pienenä jätin toverijoukon leikkimään ja
hiivin yksinäisyyteen. Istuin piilossa piirustellen, kun äiti minut
löysi, ja selitin, että tahdoin olla »yksin ja rauhassa». »Olla yksin
ja rauhassa» on luullakseni tarpeellista kaikille, varsinkin rikkaan ja
repivän murrosajan lapsille.
-- Mutta eiväthän kaikki tunne yksinäisyyden, syventymisen ja --
sanoisinko -- sulattamisen tarvetta. Ja miksi sitä tuntisikaan ellei
usko elämän ulottuvan ajallisuuden tuolle puolen?
Eilert Olsen pudisti päätään. -- En luule, että pääsemme elämän
vakavuutta pakoon, vaikkemme uskoisikaan ijäisyyteen siinä
merkityksessä, mistä raamattu siitä puhuu. -- Kristitty eroittaa
ajallisuuden ja ijäisyyden eri ajanjaksoiksi ja uskoo, että kun
ajallisuuden ajanjakso on päättynyt, alkaa uusi, jonka pohjana ja
perustuksena ovat uudet, meille tuntemattomat olot, ehjemmät,
oikeudenmukaisemmat kuin ne, joissa nyt elämme. Ne jotka eivät usko
raamatun ijäisyyskäsitteeseen, arvelevat, että nykyinen elämämme on
jatkuva toinen toistaan seuraavien, lakkaamattomien kehitysjaksojen
muodossa. Mutta jos näin uskomme, eikö siten ajallisuus muutu
ijäisyydeksi, ja eikö siinäkin ajatuksessa ole vakavuutta, joka vaatii
meitä pyrkimään kaiken sen omistamiseen, mikä voi auttaa meitä ja
tulevia sukupolvia elämään sielun ja ruumiin puolesta raitista,
tervettä ja onnellista elämää. Minusta on vakavuutta yllin kyllin
tässäkin katsantokannassa. Mutta kristinusko kohottaa persoonallisuuden
arvoa niin sanomattomasti, kun se yksilölle yksilönä myöntää
ijäisyyselämän. Siitä syystä en ensinkään ymmärrä väitettä, että
kristinusko on persoonallisuutta kuolettavaa. Minusta se vain kirkastaa
sitä.
-- Niinkö? -- Väri vaihtui Toinin kasvoilla ja hän kääntyi Eilert
Olseniin katseessaan suuri tuska. -- Mutta tuolla toisellakin
väitteellä on perustuksensa, sen tiedän, sillä minä olen joutunut
tekemisiin sen kanssa.
-- Te, kysäisi Eilert Olsen.
Toinin katse kääntyi taas häneen tuskasta terävänä ja sanat puhkesivat
esiin kuin vuosikausien ahdistus niissä olisi purkautunut.
-- Ettekö te muista, miten rikashenkiset miehet mielet hehkua täynnä
kätkeytyivät erämaan yksinäisyyteen »paetakseen maailmaa». Ettekö te
tiedä, miten lukemattomat ovat silponeet ruumistaan tai -- sieluaan
totellakseen käskyä »puhkaise silmäsi», »hakkaa kätesi poikki»?
-- Ja miksi? Sentähden että tuon käskyn sisältöä on rääkätty niinkuin
kaikkia raamatun totuuksia. Ei ole ymmärretty, että se, mikä
kristinuskossa on kuolettavaa, tarkoittaa ainoastaan sitä, mikä
ansaitsee kuolemaa. Kaikki se, mikä meissä on hyvää, yksilöllistä, ja
elämää ansaitsevaa, se saa -- ei tuomiota osakseen, vaan
kirkastuksensa. Ja sellaista elämää varten olemme kaikki suuren
Mestarin taideteoksina luodut. Se on luja ja valoisa uskoni.
Eilert Olsenin kasvot, joille tuska äsken oli leimansa painanut,
loistivat nyt sisäisen valon kirkastamina ja säteilevinä seurasivat
hänen silmänsä aurinkoa, joka hehkuvana painui yhä lähemmäksi
taivaanrantaa.
Toini näki vilahduksen hänen kasvoistaan, mutta ei uskaltanut jäädä
niitä katsomaan. Hän koetti katsella noita kuohuissa kimaltelevia,
puhtaita pisaroita. Mutta sisimmässään hän puhui vieressään istuvalle:
sinä hyvä, sinä rakas, miten sinua kiitän!
Ihmeellinen vapautuksen tunne oli vallannut hänet. Tuntui siltä kuin
taakka, joka vuosikausia oli painanut, yhtäkkiä olisi hartioilta
nostettu, ja joustava elinvoima sykähti läpi koko hänen olentonsa.
Samassa muistui hänen mieleensä uni, johon hän lähtöpäivänsä aamuna oli
herännyt.
Miten ihmeellisesti se nyt oli toteutunut! Tässä hän istui alppikosken
partaalla. Alempana oli laakson pohja, yläpuolella kallion jyrkät
seinämät. Ja tässä hänen vieressään istui hän, joka itse asiassa oli
ehtinyt pitemmälle, korkeammalle ja sieltä korkeammalta oli ojentanut
ystävän voimakkaan käden hänelle avuksi.
Mutta entä se apua pyytävä käsi, joka rukoilevasti kurottautui
syvyyksistä, kenen se oli?
Tuntui kuin katkennut kieli olisi särähtänyt soimaan, häiriten luonnon
ja vireessä olevan mielen sopusointuista rauhaa.
Toini nousi äkkiä. -- Emmekö jo lähde?
-- Lähdetään vain. Johan olemmekin hetken saaneet »olla yksin ja
rauhassa».
Eilert Olsen nousi hymyillen ja he lähtivät astumaan metsäpolkua pitkin
valtatielle päin.
Vieno iltatunnelma kävi täällä metsän hiljaisuudessa niin läheiseksi
kuin olisi se syliinsä sulkenut ja sen valtaamina he kulkivat kauan.
Sitte alkoi Eilert Olsen puhella hiljaa kuin itsekseen.
-- Auringonnousua, kevättä ja nuoruutta ihailevat useimmat. Ilta on
minun ystäväni, pimeä talvi-ilta, jolloin ihmisäänet vaikenevat ja
avaruuden tähtimaailmat puhuvat kirkasta kieltään yhtä hyvin kuin
valoisa kesäinen ilta, jolloin yönkin pimeys väistyy valon tieltä. --
Illoin kaareutuu taivaan kansi niin korkealle. Ajallisuus, aineellisuus
häipyy kuin olemattomiin. Henki saa aavistuksen vapaudesta ja onnesta,
jota varten se on luotu.
Eilert Olsen pysähtyi samassa. He olivat metsästä tulleet aukealle
paikalle, jossa alppimaisema valtavassa kauneudessa avautui heidän
eteensä.
Laidunmaat ja metsien rinteet paloivat hehkuvan punan peittäminä.
liekehtien levisi puna paikasta toiseen, käyden samalla yhä
kirkkaammaksi, yhä polttavammaksi. Kallioseinämätkin punoittivat,
paloivat. Ja ylinnä hehkuivat lumihuiput kuin mahtavat taivasta kohden
leimahtelevat liekit.
Ilta oli pukenut luonnon loistavaan juhlapukuun. -- -- --
Vasta kun hehku alkoi hälvetä, kun hohde häipyi ja varjot tummenivat,
kääntyivät Toini ja Eilert Olsen hitaasti kotiinpäin.
-- Täällä tulevat pohjoismaalaisemme, huudahti kimeällä äänellä vanha
wieniläinen Toinin ja Eilert Olsenin lähestyessä. Hän seisoi pihalla,
puhellen matkapukuun puetun nuoren, solakan naisen kanssa. Vieras
seisoi selin tuleviin, mutta wieniläisen huudahdus sai hänet äkkiä
kääntymään, ja samassa leimahti helakka puna hänen kasvoilleen.
-- Te täällä. -- Se sanottiin melkein änkyttämällä.
Toinin katse karkasi vieraasta Eilert Olseniin, joka kumartaen
tervehti. Hänen kasvonsa olivat kirkkaat ja tyynet, kuten aina, mutta
omituinen värähdys niissä ei jäänyt Toinilta huomaamatta.
-- Neiti Toll Tanskasta, neiti Auer Suomesta, esitti Eilert Olsen.
Emäntä ilmestyi samalla portaille. Hänellä oli valittamisen syytä.
Gongongi oli jo kahdesti soinut ilman että kukaan kutsua noudatti.
Kohta illallisen päätyttyä pujahti Toini omaan huoneeseensa. Hän oli
omituisessa mielentilassa. Tunteet ja ajatukset ajelehtivat hänen
sisimmässään kuin laineet levottomalla merellä.
Tämä rikas, ihana ilta, mitä kaikkea olikaan se hänelle tullessaan
tuonut! Ne ahdistavat ajatukset ja painostava pelko, joka häntä oli
kahlehtinut aina, kun kotoiset olot ja tulevaisuus johtuivat mieleen,
olivat nyt ystävän käden karkoittamina väistyneet. Uusi toivo, uusi
uskallus oli siirtynyt niitten sijalle.
Mutta tämän vapautumistunteen rinnalle oli kohonnut toinen,
vastakkainen, mieltä ahdistava tunne, jolle Toinin oli vaikea löytää
nimeä. Osanotto, myötätunto, miten kylmän kalseita nuo käsitteet olivat
sen rinnalla, mitä hän tunsi!
Se raju mielenliikutus, joka valtasi Eilert Olsenin, heidän puhuessaan
perinnöstä, se syvä, hillitty tuska, joka silloin värähti hänen
jokaisesta sanastaan, mikä oli sen alkusyynä? Mikä se kuorma oli, jota
hän kantoi ja jota ei Toini saanut keventää, mikä se veristävä haava,
jolle ei ystävällä ollut oikeutta laskea lääkitsevää kättä?
Oliko se synkkä lapsuuden muisto vai onnettomien kotiolojen raskas
taakka? Vai liittyikö se ehkä jollain tavoin tänne nyt ilmestyneeseen
vieraaseen? Voisiko heillä olla jotain yhteistä, jota ei Toinilla ollut
oikeutta jakaa?
Näitten kysymysten rinnalle tunkivat toiset, kauan tukahdutetut, mutta
aina uudelleen eloon heränneet kysymykset: mikä minut on valtoihinsa
saanut, mikä on nyt syntyneen suhteen rehellinen, todenmukainen nimi?
-- Sinä hiljaisen illan ystävä, puheli Toini itsekseen, minä rakastan
sinua, mutta rakkauteni ei pyydä mitään, se vain kiittää. Ja rakkaus,
joka ei mitään pyydä, ei myöskään voi rikkoa.
Se soraääni, joka neiti Tollin tultua hetkeksi oli särähtänyt, väistyi
kaiken sen tieltä, mitä Toini oli saanut.
Mutta seuraavana aamuna muistui se jälleen mieleen. Toinia ei
haluttanut tavalliselle aamukävelylleen. Ei olisi ollut hauskaa, jos
hän olisi saanut neiti Toliin toverikseen, eikä hän myöskään tahtonut
ajatella sitä mahdollisuutta, että tapaisi Eilert Olsenin ja neiti
Tollin yhdessä.
Ja miksi ei? Mitä tämä tiesi? Oliko hän ehkä mustasukkainen?
Mustasukkaisuus! Miten halpamaista! Halpamaista itsessään, ja vielä
halpamaisempaa, kun se koski sellaista kuin Eilert Olsenia.
Hänkö tekisi vääryyttä, hänkö toiselle antaisi toisen omaa.
Ei, ei, en minä omaa osaani pelkää, sanoi Toini itselleen. Minä tunnen
hänet.
Mutta hän pelkäsi sitä heräämisen hetkeä, joka hänelle sanoi: nyt on
kahden kuljettava tienne loppuun kuljettu, nyt odottaa teitä elämä
vaatimuksineen.
Se hetki toisi tullessaan myöskin toisten oikeuksia Eilert Olseniin,
sen hän tiesi, oikeuksia, jotka olivat suurempia kuin hänen omansa. Ja
hän tunsi pelkäävänsä jo kaikkia tuon hetken enteitä. Sentähden hän nyt
oli joutunut tasapainostaan.
Hän rupesi kirjoittamaan tädilleen, kirjoitti pitkän kirjeen, joka
valmistui vasta aamiaisiksi.
-- Missä olette ollut, kysyi Eilert Olsenin katse, hänen astuessaan
ruokasaliin. Häntä oli kaivattu, hän näki sen ja olisi tahtonut ojentaa
molemmat kätensä odottavalle. »Tulenhan, tulenhan», sanoi hänen
katseensa. Mutta sitte kääntyi hänen huomionsa toisaalle.
Jotain erikoista oli tapahtunut. Emäntä oli aivan itkettynyt, ja vanha
wieniläinen huojuttelihe levottomana edestakaisin -- Mon Dieu, Mon
Dieu, niin julmaa, niin sydämetöntä!
Herra Hutz oikaisihe. -- Julmaa ja sydämetöntä, miten te käytätte
sellaisia sanoja? Raukkamaisuutta se on, ei muuta. Helppoa kuolla,
hetken työ. Elämä kysyy rohkeutta ja voimaa.
-- Mitä on tapahtunut, kysäisi Toini.
Neiti Toll avasi samassa oven. Hän oli myöhästynyt.
-- Mitäkö tapahtunut, jatkoi kuivahko englantilainen pöydän päästä,
neiti Tollin asettuessa paikoilleen. -- Nuori herra, arvattavasti
matkailija, on yöllä ampunut itsensä alempana laaksossa. Se oli
arvattavasti järkevä teko ja täysin oikeutettu.
-- Olette siis Humen kannalla? -- Herra Hutzin älykkäät, harmaat silmät
iskeytyivät englantilaiseen ja hänen sanansa putoilivat lyhyeen kuin
vasaran iskut.
-- Tietysti. Siinä on järkeä.
-- On, jos ajattelemme, ettei ole olemassa muuta kuin ainetta.
-- Kuka kykenee todistamaan muun kuin aineen olemassaoloa? --
Englantilainen rypisti kulmakarvojaan.
-- Kuka kykenee todistamaan, ettei henki ole ainetta todellisempi,
oleellisempi?
-- Ainakin alenee elämän tarkoitus tuntuvasti, puuttui Eilert Olsen
puheeseen, -- sekä yksilöön että ihmiskuntaan nähden, ellei meillä ole
aineellisuuden yläpuolelle kohoavaa tarkoitusta.
-- Oma minä opettaa meille, mikä tarkoitus on kullakin päivällä.
-- Kunnes -- jatkoi herra Hutz -- tulee se päivä, jonka tarkoitus on
hajoittaa tuo satunnainen aineyhtymä -- jonka tekojen seuraukset
kuitenkin ulottuvat vastaisen polven elämään.
Englantilainen kumarsi hiukan päätään. Perinnöllisyyden laki oli
todella ainoa, joka viittasi siihen, että ihmisellä oli jonkinmoista
olemassaoloa senkin jälkeen, kun tuo persoonallisuutta muodostava
aineyhtymä oli hajoitettu. Mutta sekin voitiin selittää
materialistiselta kannalta. -- Englantilainen tarttui sanomalehteensä.
-- Minusta -- rohkeni rouva Hutz uudestaan punastuen huomauttaa -- käy
kaikki niin arvottomaksi, jollei elämällä ole mitään korkeampaa
tarkoitusta. Eihän silloin hyvä tai paha merkitse mitään, ei kehitys,
ei edistys. En ymmärrä, miksi ei saisi uskoa Jumalaan. Eiväthän
Jumala-uskon vastustajatkaan voi esittää mitään sitovia todistuksia.
Yhtä selittämätöntä on kaiken alku, uskoipa sen aiheeksi luovan hengen
tai tajuttoman avaruudessa pyörivän alkuatoomin.
-- Ottaessamme huomioon kaiken ihmeellisen järjestelmällisyyden, on
järkevämpää uskoa luovaan henkeen. -- Herra Hutz kiiruhti vaimolleen
avuksi.
-- Se on ainakin ainoa tyydyttävä, onnelliseksi tekevä usko --
jatkoi Eilert Olsen. Ei kukaan voine kieltää kristilliseltä
maailmankatsomukselta sen suurta, sovittavaa, selittävää ja
onnelliseksi tekevää voimaa.
-- Miksi me sen sitte hylkäisimme, kysäisi rouva Hutz.
-- Ainakin -- jatkoi hänen miehensä -- on meidän ehdottomasti pysyttävä
siinä, että elämällä on oma, aineellisuudesta riippumaton
tarkoituksensa, ja että se myöskin valmistaa meille tekojemme
seurauksista kiirastulen, jota ei kukaan pakoon pääse.