ei pälkähtänytkään ajatus, että voisin toverilleni olla muuta kuin
keskustelukumppani, jonka läsnäolo oli mieluinen silloin, kun sanoin
täytyi etsiä vapautusta liian voimakkaille vaikutuksille. Mutta olikin
toisin. Sentähden matkustin pois.
Tämä muisto on pieni sorasävel, mutta eräässä suhteessa olen siitä
kiitollinen. Tiedät, että aloin kirjoittaa sinulle pääasiallisesti
päästäkseni selvyyteen itsestäni. Olin silloin toivottoman väsynyt ja
alakuloinen. Se ei ollut mitään satunnaista, ei sairauden aiheuttamaa.
Alakuloinen väsymys oli muuttunut pysyväiseksi mielentilakseni. Miksi?
Siitä tahdoin päästä selville.
Olen nyt mielestäni tässä suhteessa saanut ainakin jonkun verran
kielteistä selvitystä.
-- Sinä olet noin alakuloinen sentähden, että ihmisen ei ole hyvä olla
yksin, sanoi minulle joku aika takaperin eräs naimisissa oleva
tuttavani. -- Oletko sinä vähemmän yksin, aijoin kysyä, mutta en
hennonnut, sillä tiesin sen kohdan kipeäksi. Annoin hänen vain moittia
minua siitä, etten ollut hankkinut itselleni kokemusta siitä, miltä
tuntuu rakastettuna oleminen tai rakastaminen. En ollut edes hankkinut
itselleni läheistä naisystävää, »sydän ystävää», niinkuin niin monet
muut.
Minä olin vaiti, kuuntelin ja nauroin, mutta myöhemmin ajattelin asiaa
paljo. Sanoohan Saarnaajakin: »Parempi on kaksi kuin yksi, sillä heillä
on hyvä palkka työstänsä. Sillä jos he lankeavat, auttaa toinen ylös
ystävänsä, mutta voi yksinäistä, joka lankeaa, kun ei ole toista häntä
nostamassa.»
Sitä yksinäisyyttänikö siis sairastan, kysyin itseltäni, kysyin moneen
kertaan, sillä sen, joka tahtoo selvyyteen päästä, täytyy olla
perinpohjainen ja rehellinen.
Tiedän nyt, miltä tuntuu toisen rakkauden voittaminen. Mutta onko se
minua rikastuttanut, onko suonut tyydytystä? Ei vähääkään.
Jouduin tänne tullessani kulkeneeksi huimaavien jyrkänteitten vieritse.
Katsoessani alas syvyyksiin, muistin naisten usein mainittua
turvantarvetta, ja kysyin itseltäni, olisiko tuntunut hyvältä, jos
voimakas käsivarsi suojaten olisi ympärilleni kiertynyt. Sain
vastauksen voimakkaasta riemun tunteesta, minkä herätti se, että olin
vapaa, vapaa, kuljinpa kuilujen ja jyrkänteitten partaalla tai
tavallisuuden tasaisella tiellä.
Yksinäisyyttäni en siis sairasta. En muuten tunnekaan olevani yksin,
kun tiedän, että sinä olet olemassa, sinä, joka olet ystäväni sanan
kaikkein ihanimmassa merkityksessä. Minusta tuntuu yhdentekevältä
milloin, missä ja miten pian tapaamme. Pääasiahan on, että olet
olemassa.
Mutta elämäntehtäväänsä ei ihminen voi odottaa miten kauan tahansa.
Sillä odotuksella on rajansa. Sen tunnen yhä selvemmin. Äiti, joka
katselee lapsiaan, ajatellen: he jatkavat työtäni, tiedemies, joka
työnsä tulokset jättää jälkimaailmalle, pellon perkaaja, joka
kivilouhikon on viljavainioksi muuttanut, he ovat onnellisia, sillä he
voivat sanoa: se elinvoima, mikä minulle suotiin, se työ, jonka
suorittaakseni sain, ei rauennut tyhjiin. Se edisti elämää, ja elämä
edistyy, jatkuu, kun kuluneet tekijät vaihtuvat uusiin. Mutta ajatus:
elämä on kulunut hukkaan, hukkaan se ainoa elämä, jonka sain, se on
elinvoimia jäytävä suru, ja sen esimakua olen saanut maistaa.
Ruokasalista kuului gongongin ääni. Toini kääri paperit kokoon,
järjesti hiukan pukuaan ja kiirehti sitte aamiaiselle.
Ruokasalissa oli jo useita koolla. Emännän vieressä istui vanha
wieniläinen rouva, joka tuntui kiertäneen kaikki maailman parantolat ja
kylpylaitokset ja joka oli ottanut tehtäväkseen rikastuttaa tänne
saapuneita oman elämänsä kokemuksilla sekä niitä valaisevilla
matkakertomuksilla. Wieniläisen toisella puolella istui kuivahko,
kapeakasvoinen englantilainen, joka tuon tuostakin tutki sanomalehteä.
Pienikasvuinen, tarmokkaalta näyttävä sveitsiläinen istui rouvineen
pöydän toisella puolella. Sveitsiläinen tuntui olevan puhelias.
Alpeilla kiipeäminen oli hänen suuri intohimonsa, ja siitä hän puhui.
Vallisin alpit, Jura ja Berner Oberlantin mahtavat huiput olivat
hänelle tuttuja kuin alppimetsästäjälle. Minne vain ihmisjalka pääsi
nousemaan, sinne pyrki hän. Ja minne ei omin neuvoin päässyt, sinne hän
nostatti itsensä köysien varassa.
Rouva Hutz istui aina äänettömänä miehensä kertoellessa, mutta kun
kuvaukset koskivat uhkarohkeita yrityksiä tai vastaisten retkien
suunnitelmia, saivat hänen suuret, ruskeat silmänsä pelokkaan ilmeen,
ja käsi painui rukoilevasti miehen olalle.
Rouva Hutzin toisella puolella istui kookas, ruskeatukkainen,
sinisilmäinen herra. Hän tuli myöhemmin kuin toiset pöytään, sentähden
hän jäi esittelemättä. Aterian aikana hän ei sanonut sanaakaan, mutta
hänen henkevät kasvonsa ja kaunis, korkea otsansa herättivät Toinin
huomiota.
Aterian päättyessä Toini oli selvillä siitä, ettei hänen tarvinnut
katua tänne joutumistaan. Seura tuntui tyydyttävän vaihtelevalta. Ja
kuunneltuaan keskusteluja päivällispöydässä varmistui hän tässä
uskossaan. Erilaiset mielipiteet, luonteet ja katsantokannat vilahtivat
esiin itsessään jokapäiväisen keskustelun takaa niin vilkkaasti ja
vaihtelevasti, että Toinista tuntui kuin hän olisi pöydässäkin saanut
osakseen jotain elämän rikkaudesta, saanut siitä kappaleen, jonka sai
viedä muassaan suuren luonnon hiljaisuuteen, missä kaikki vaikutukset
syventyivät, selvenivät ja kirkastuivat.
Koko ensimmäinen päivä oli Toinille pelkkää tarkastelemista ja
tutkimista, aterian ajat samaten kuin muu osa päivästä, jolloin tiet ja
polut, laaksot ja rinteet kutsuivat tuttavuuden tekoon.
Aurinko oli laskemaisillaan, kun hän ripeästi astui metsäpolkua pitkin
kotiin päin. Suorana, ryhdikkäänä seisoi juhlallinen kuusikko molemmin
puolin tietä. Hiljainen hyminä vain kävi oksalta oksalle. Rinnettä
pitkin kuljeksi komea karja laiskasti laidunta etsien. Karjan kellot
kilahtelivat iloisesti ja soinnukkaasti.
Oliko täällä aina sunnuntai, tämän suuren, ihanan luonnon helmassa?
Oliko astuntakin arkityötä, joka ei tänne sopinut? Siltä melkein
tuntui.
Toini harvensi askeleitaan. Hän ei olisi hennonut ensinkään lähteä pois
täältä, luonnon suuresta temppelistä, jossa säveleet soivat niin
valtavina ja niin voimaa antavina.
Mutta samassa tempasivat raikkaat, elämän iloa uhkuvat säveleet hänet
pois siitä hiljaisesta hartaudesta, johon hän oli vaipunut.
»Holi dei, holi duu» tulvehti häntä vastaan vakavan kuusikon helmasta.
»Hili hei lei dei.» Joka sointu helähti kuin kellon kirkas ääni tai
kuin lintujen iloliverrys, kun se putoili puitten oksilta.
Toini pysähtyi ja katsoi hämmästyneellä ympärilleen. Sitte selveni
hänelle että se oli jokellusta, paimenpoikien iloista jokellusta, josta
hän usein oli kuullut kerrottavan, mutta jota nyt itse ensi kertaa
joutui kuulemaan.
Ja tuolla ne itse jokeltajatkin keinuivat toinen toisella, toinen
toisella puolen tietä, vuoroin vastaten toisen lauluun.
Toinin mieleen tulivat Suomen kesäillat, karjan kotiin paluu,
lehmisavut ja valoisan valoisa Pohjolan yö. Mieli kävi niin lämpimäksi
sitä muistellessa, mutta miten toisenlaista se oli kuin tämä voimakas,
elämän iloa uhkuva iltatunnelma!
Täällä täytyi koota voimia, jotta jaksaisi siellä kantaa sitä
kaihokasta, surunvoittoista.
Toinilla oli kädet täynnä kukkasia, kun hän kävelyltään palasi.
-- Tepä tulette kuin kutsusta! huudahti vanha wieniläinen hänen
astuessaan huoneeseen. Wieniläinen istui koruompeluksineen
seurusteluhuoneessa.
Hän pyydysteli seuranpitäjää itselleen kuin hämähäkki saalista
verkkoonsa.
-- Suokaa anteeksi! Tulen kohta. -- Toini aikoi kiiruhtaa huoneeseensa.
Hän tahtoi saada kukkasensa veteen. Mutta kiireessä hän erehtyi ovesta,
ja ovi, jonka ripaan hän tarttui, avautuikin samassa sisältäpäin.
-- Om forladelse! -- Se sinisilmäinen, ruskeatukkainen herra vetäytyi
äkkiä taaksepäin.
Hetken he katselivat toisiaan silmästä silmään, sitte pääsi kummaltakin
nauru.
-- Niin sitä hämmästyksen hetkenä ilmaisee itsensä. Herra ojensi
kätensä. -- Olsen -- tohtori.
Toinikin esitti itsensä.
-- Te olette Suomesta, minä huomasin sen heti.
-- Ja te Norjasta. Mutta sitä minä en arvannut. Te ette ole sanonut
sanaakaan ei aamiais- eikä päivällispöydässä.
Tohtori Olsen hymyili. -- Minulla on se paha tapa. Olen mielelläni
vaiti, saadakseni rauhassa kuunnella.
-- Onko se paha tapa?
-- Saattaa ainakin olla -- esimerkiksi itsekkäisyyttä.
-- No, neitiseni, nythän teillä on aikaa ihan ihmeesti. -- Wieniläisen
huomautus oli happamen makuinen.
-- Anteeksi, anteeksi! Tulen kohta. -- Toini livahti huoneesta, kysyen
itseltään, oliko hyvillään vaiko pahoillaan siitä että toinenkin
pohjoismaalainen oli osunut tänne.
Pari päivää sen jälkeen, kun Toini ja tohtori Olsen olivat tehneet
tuttavuutta, lähti Toini iltapuolella löytämälleen mielipaikalle
metsään. Hän istui siellä kirjoineen, kun yhtäkkiä kuului askeleita
läheisyydessä. Hän käänsi päätään ja näki tohtori Olsenin tulevan.
-- Kas teitä, olettepa te osannut valita paikan itsellenne! -- Tohtori
istuutui läheisyyteen, nojautui kuusen runkoon ja jäi siihen sanaakaan
sanomatta seutua silmäilemään.
Toinikaan ei alkanut keskustelua. Hän tiesi tohtori Olsenin
harvasanaiseksi, eikä hän itsekään osannut puhua ainoastaan puhuakseen.
He olivat hyvän aikaa istuneet vaiti, kun tohtori Olsen äkkiä keskeytti
äänettömyyden. -- Te ymmärrätte yksinäisyyden arvon.
Toini nyökäytti päätään.
-- Minä huomasin sen heti. Sentähden on minusta tuntunut siltä kuin
olisimme sukulaisia.
-- Te olette hämmästyttävän rohkea. Ensi vaikutelma voi erehdyttää.
Polttava puna kohosi tohtori Olsenin otsalle, ja hetkeksi vetäytyivät
hänen tummat kulmakarvansa niin lähelle toisiaan, että syvä laskos
muodostui niiden välille.
-- Te olette ymmärtäväisempi, -- tai sanoisinko, käytätte
elämänviisauttanne paremmin kuin minä.
Toini säpsähti. Oliko hän loukannut? Ja mikä panikaan hänet vastaamaan
noin? Oliko se sulaa ajattelemattomuutta? Vai olisiko hän ehkä
tietämättään ajatellut tohtori Olsenista saamaansa ensi vaikutelmaa ja
pelkäsikö hän luottaa liiaksi siihen?
-- Minä vain ajattelin, kiiruhti hän selittämään, että ensi vaikutelma
-- niin varmoja viittauksia kuin se voikin antaa -- erehdyttää monesti
juuri sen tähden, että siihen liiaksi luotamme.
Tohtori Olsen ei kohta vastannut. Vasta hetken kuluttua hän sanoi
vitkalleen: -- On oikeastaan ihmeellistä, että me niin sitkeästi
uskomme itseemme tai sanoisinko saamiimme vaikutelmiin. Ihminen
erehtyy, -- antaa vaistonsa viedä harhaan -- ja kun on kulkenut
kappaleen, uskoo uudelleen vaistoonsa, -- niinkuin minäkin nyt uskoin
ja vielä uskon, että me ymmärrämme toisiamme.
Toini hymyili. -- Tarkoitukseni ei ensinkään ollut väittää vastaan.
Ajattelin vain ensi vaikutelman luonnetta ylimalkaan.
-- Jos se erehdyttää, jatkoi Olsen, on usein erehdyksen syynä se, että
me nykyajan ihmiset emme ymmärrä yksinäisyyden ja hiljaisuuden arvoa.
Emme osaa syventyä.
He olivat taas ääneti ison aikaa, sitte alkoivat puhella muusta.
Aurinko oli jo laskemaisillaan, kun he viimein nousivat, lähteäkseen
kotiinpäin. He kulkivat metsäpolkua pitkin alas alppijärvelle ja
seurasivat sitte tietä, joka kiersi järven rantaa.
Matkalla kääntyi puhe Sveitsin, Norjan ja Suomen luontoon. Sama ero,
mikä jo ensi iltana oli Toinin silmään pistänyt näkyi johtuneen
Olseninkin mieleen.
-- Tämä luonto on suurenmoista kuin meidänkin, sanoi hän, mutta se on
niin paljoa iloisempaa. Täällä on kuin luonto vain nostaisi,
rikastuttaisi, meillä se saartaa ahdistaa. Varsinkin tekee se niin
länsirannikollamme, mistä olen kotoisin. Siellä kohoavat kalliot
pystysuoraan merestä mahtavina, melkein uhkaavina kuin sanoakseen
merelle: koeta voimiasi, sinä vallaton ja vapaa, meitä et masenna.
-- Mutta puhuuhan sellainen luonto voiman kieltä, arveli Toini.
-- Niin puhuukin. Sentähden me siellä kasvamme karupintaisiksi,
jyrkiksi toiminnan ihmisiksi, tai -- jos luonnon vaikutus ei purkaudu
toiminnassa ulospäin -- ihmisiksi, joiden sisimpään se sitä
voimakkaammin painaa raskaan leimansa. Kun minä katselen meren iloisia
aaltoja ja ajattelen sitä syvää surumielisyyttä, jota kallion pimentoon
painunut vuonon pohjukka kuvastaa, silloin on kuin näkisin kuvan
ihmiselämästä, joka iloisen vapaana riemuitsi lyhyen aamuhetken, mutta
joka sitte -- ehkä voimiaan koettaakseen tai lapsellisen uteliaana ja
ymmärtämättömänä, -- ehkä myöskin esteitä pelkäämättömänä rakkauden
vaatimana pyrki lähemmäksi rannan mahtavia kallioita. Tie tuli pitkäksi
ja työ raskaaksi eikä paluu ollut mahdollista. Meri ei karanneelle
lapselleen antanut takaisin sen iloista vapautta. Kallio ei kerran
sylinsä avattuaan syleilystään päästänyt. -- -- Vuono oli kaunis
katsella, ja tarpeellinen on se meille. Me siunaamme sen olemassa oloa.
Meren karanneella lapsella on tehtävänsä, ja se täyttää sen, mutta sen
elämä ei ole iloista eikä vapaata. Surumielistä kaihoa heijastaa sen
syvä silmä. Se kertoo kovan, järkkymättömän kohtalon saartavasta
syleilystä.
Toinista tuntui kuin sanojen takaa olisi soinnahtanut ahdistetun
sydämen suuri tuska. Hän loi pikaisen tutkivan katseen tohtori
Olseniin, mutta tämän kasvot olivat tyynet ja kirkkaat.
-- Olen ollut täällä ainoastaan pari päivää, jatkoi Toini, mutta
minäkin olen ajatellut tai ehkä paremmin tuntenut jotain samantapaista,
verratessani Sveitsin ja Suomen luontoa toisiinsa. Meilläkin on luonto
niin surunvoittoista, ainakin tämän iloisen, voimaa antavan ja voimaa
uhkuvan alppiluonnon rinnalla. Se on surunvoittoista, on köyhää, mutta
samalla -- henkevämpää. Siinä on jotain niin kuvaamatonta, jotain --
tahtoisin sanoa enemmän yliaistillista kuin täällä. Se on kuin hengen
riemua sen vapaudesta, sen riippumattomuudesta ulkonaisiin oloihin
nähden, vapauden riemua huolimatta köyhyydestä, kylmyydestä ja pitkistä
pimeistä. Siitä ei puhu ainoastaan kesäöittemme kirkkaus, sitä todistaa
myöskin keväämme ihmeellinen tenhovoima, sitä kirkkaitten syyspäivien
syvä rauha. Sitä huokuvat huurteiset metsät, sitä kevättalvinen
tunnelma. Täällä voi luontoa ihailla paljoa objektiivisemmin, meillä se
käy subjektiiviseksi. Se on niin omakseen ottavaa kuin ystävä, jota ei
jokainen ymmärrä ja joka ei kaikille avaudu.
-- Mutta sitä enemmän saa se, joka ymmärtää.
Toini nyökäytti päätään.
-- Ja meidän länsirannikkomme jylhä, raskasmielisyyttä kasvattava
kauneus ymmärtää Suomen surumielistä, henkevää luontoa, on
sopusoinnussa sen kanssa. Eikö totta?
-- Te puhutte aivan kuin itse olisitte raskasmielinen länsirannan
lapsi. Mutta puheenne ja olemuksenne eivät soinnu yhteen.
-- Kuinka niin?
-- Ette tunnu raskasmieliseltä, ette toisten seurassa ainakaan. Te
olette aina iloinen, vaikka te olette sitä niin -- niin -- hiljaisella
tavalla.
-- Ystävä vaikuttaa ystävään. Minä olen hiljaisuuden ystävä ja
ihailija.
-- Mutta kun te keskustelette -- näin kuin me nyt -- silloin ei tunnu
sanoissanne edes hiljaista iloa. Niistä soinnahtaa silloin niin syvää
-- hän oli sanoa surua, mutta jatkoikin -- surun ymmärtämystä. -- Mutta
sitte kun -- -- -- Toini epäröi.
-- Jatkakaa.
-- Kun katselen teitä, ovat kasvonne tyynen kirkkaat.
-- Ettekö te ole nähnyt, että vuonon pohjukka ei kuvasta ainoastaan
kalliorantojaan. Järkkymättömän kalliomuurin yläpuolella kaareutuu
taivas, ja juuri sentähden, että se on kaiken yläpuolella, saa vuonon
pohjukkakin sitä katsella.
-- Ja kuvastaa, jatkoi Toini.
Eilert Olsen ei kuullut huomautusta -- tai ei tahtonut kuulla. --
Elämänkatsomus, joka tyydyttävästi ja sovittavasti selittää kaikki,
jatkoi hän -- sekä sen, mitä itse kokee että sen, minkä ympärillään
näkee, sellainen elämänkatsomus tekee ehdottomasti optimistiksi.
He olivat puhellessaan nousseet järven rannasta huvilaan päin ja
astuivat portista juuri gongongin soidessa.
-- Ymmärrän teitä, sanoi Toini hiljaa. -- Minä muistan äitini kasvojen
kirkkauden.
-- Kiitoksia. -- Eilert Olsen puristi hänen kättään.
Se oli ensimmäinen käden ojennus, ja sen jälkeen tunsivat kumpikin
löytäneensä ystävän.
Se oli ihmeellistä aikaa, se joka nyt alkoi. Päivät ja viikot tuntuivat
hetkiltä. Ajan kulku oli kuin lakannut, samalla kun hetket olivat
käyneet mittaamattoman rikkaiksi ja syväsisältöisiksi.
Suuren luonnon helmassa oli kaksi ihmislasta löytänyt toisensa, kaksi,
jotka olivat avun tarpeessa ja jotka tunsivat toisiltaan saavansa juuri
sen, mitä he kaipasivat.
Toini tunsi olevansa onnellinen kuin lapsi, joka pirtin pimeästä
nurkasta joutuu suureen, ihanaan puutarhaan. Kaunis oli se luonto, joka
häntä ympäröi, ja vielä kauniimpi se sisäinen maailma, jonka Eilert
Olsen hänelle avasi. Se oli kirkkaitten ajatusten, syvän ja ehjän
elämänkatsomuksen maailma, ja joka sanan, joka ajatuksen takaa värähti
rikas tunne-elämä esiin herkkänä kuin soitin, jonka tuulen henkäys saa
säveleitä väräjämään.
Kaikki se hilpeys, ilo ja elinvoima, joka Toinissa kauan oli ollut
lamassa, puhkesi silloin esiin vastustamattoman voimakkaana. Ja ilo
teki Eilert Olsenille hyvää. Vaikka hän itse oli saanut tuon ilon
puhkeamaan, tuntui se, kun se Toinin silmistä häntä vastaan säteili,
joltain uudelta, ulkoapäin tulevalta, joka häntä auttoi ja rikastutti.
Hänen oma kuormansa tuntui kevenevän hänen nähdessään, miten hänen
rinnallaan kulkevan astunta päivä päivältä kävi yhä joustavammaksi, yhä
enemmän elinvoimaa ja iloa uhkuvaksi.
Jokainen päivä todensi sen, mitä he jo tutustuessaan olivat tunteneet.
He olivat ystäviä. He ymmärsivät toisiaan, ymmärsivät niin hyvin, että
tuskin tarvittiin viittausta enempää, ennenkuin toinen tiesi, mitä
toisen mielessä liikkui.
Ainoastaan eräässä suhteessa he pysyivät vieraina toisilleen: siinä,
mikä koski heidän ulkonaista elämäänsä.
Toini ei voinut puhua kotoisista oloistaan. Ne olivat ahtaita ja
pieniä. Nyt oli elämä suurta ja rikasta. Hän tahtoi täällä alppien
ylängöillä unohtaa laakson ahtaat olot.
Eilert Olsenkaan ei puhunut omista oloistaan. Toini tiesi vain sen,
että hän oli opettaja, oli naimisissa, ja että hänellä oli lapsia. Kun
ei tohtori Olsen itse puhunut mitään oloistaan, ei Toinikaan tahtonut
niihin kajota. Heidän keskustelunsa suuntautuikin aina kuin itsestään
toisille aloille. Kun he lähtivät yhteisille kävelyretkilleen, oli aina
toisella tai toisella jotain luettavaa muassaan. He lukivat kappaleen
ja unohtuivat sitte pitkiin puheluihin. Toiste he istuivat isot ajat
äänettöminä, ajatuksiinsa painuneina kuunnellen suuren luonnon
säveleitä tai elämän hiljaista haastelua sydämen salatuissa kammioissa.
Toini unohti tähän aikaan hänelle luontaisen ja viime vuosina
huippuunsa kehittyneen halun käydä tilille omista kokemuksistaan ja
tunteistaan, niitä paloitella, tutkia ja tarkastaa. Ainoastaan joskus
yksinäisyyden hetkinä heräsivät oudot kysymykset: mitä tunnen minä,
mitä hän, ja minkälaista on se elämä, jota nyt elän?
Mutta Toini hääti nämä kysymykset luotaan niinkuin nukkuva, joka
vastustaa häntä häiritseviä vaikutuksia.
Käsin ei voinut tarttua siihen kirkkauteen, jota auringon valossa
kylpevät lumihuiput heijastivat, käsin ei käynyt saavuttaminen alppien
hehkua. Yhtä mahdotonta oli määritellä, mitä tunsi ihmishenki, joka
korpitiellä tapasi heimolaisensa ja näki keitaansilmän puhkeavan
siihen, missä he toisensa tapasivat.
Toveruus, ystävyys, rakkaus -- nimityksiä, muotoja ne olivat. Elämä ei
mahtunut muotoihin, yhtä vähän sielun syvimmät tunteet sanoihin.
Mutta kerran jätti eräs pieni tapahtuma muiston, joka kauan vaivasi
Toinia. Hän oli tapansa mukaan ollut kävelemässä Eilert Olsenin kanssa.
Kotimatkalla hän tuli ajatelleeksi, miten paljo hän tälläkin kerralla
oli saanut, eikä hän silloin voinut olla muistamatta niitä, jotka
kaukana kotona Norjassa varmaan kaipasivat tällaista puolisoa ja isää.
Ja hän sanoi sen.
-- He ovat vaimoni kodissa. Heillä on hyvä ja hauska olla. Eivät he
ikävöi. -- Se sanottiin tyynesti ja iloisesti, melkein lämpimästi,
mutta joka sana tuntui Toinista kuin pystytetyltä merkkipylväältä:
tässä kulkee raja, tämän yli et saa astua.
Miksi?
Se kysymys toi tuskaa tullessaan. Mutta tuo tuskallinen tunne
häädettiin pois.
Mitä siitä, jos olikin oloja, jotka olivat eristettyjä, jos oli
sellaista, jota ei ystävä saanut ystävälleen antaa. Sitä, mitä sai
antaa, sitä oli rikkauteen asti.
-- Minä en ole omaa osaani ottaessani unohtanut toisen oikeuksia, sanoi
Toini itselleen. Minä olen iloinnut niinkuin voisin iloita hänen
vaimonsa kasvojen edessä. Miksi en sitte saisi omaa osuuttani omistaa?
Miksi sulkisin sydämeni siltä onnelta, joka pulppuaa ehjän
ymmärtämyksen syvästä lähteestä? Miksi en ottaisi vastaan ennen
aavistamatonta, voimaa antavaa iloa?
Kysymykset vaikenivat. Elämän rikkaus puhui.
Mutta eräänä aamuna, kun Toini seisoi huvilan edustalla, odotellen
tohtori Olsenia, asettui uudelleen hänen eteensä kysymys: millaista on
oikeastaan yhdessä olomme?
»Hiljaista», vastasi hän mielessään.
Hänen täytyi hymyillä. Oliko hän siis aivan kadottanut itsensä,
eläytynyt niin toisen sielunelämään ja mielialoihin, että ne olivat
muuttuneet hänen omikseen, hänen sisimpänsä heijastukseksi?
»Hiljaisuus» -- Olsenin lempiajatus, sekö nyt oli hänenkin omakseen
tullut? Ja nyt juuri, jolloin hän tunsi elämän voimakkaampana kuin
koskaan sykkivän koko olennossaan?
Tohtori Olsen tuli puolijuoksua portaita alas. -- Hyvää huomenta! Hän
ojensi molemmat kätensä Toinille.
Kuinka ne säteilivät, nuo syvät, siunatut silmät!
-- Hyvää huomenta! Minulla on jo kysymys teitä varten.
-- Ja minkämoinen?
-- Erikoisalallenne johtava. Onko pintapuolista, kun tuntee elävänsä
niin rikkaasti, että kaikki sykkii, tykkii ja pulppuaa ja kuitenkin
luulee elävänsä hiljaista elämää?
-- Syvälläkin vedellä on pintansa ja pinta heijastaa ulkomaailman
vaihtelevia vaikutuksia.
-- Mutta syvällä voi olla hiljaista silti? Niinkö?
-- Niin tietysti.
-- Ja siellä syvällä on hiljaisuus suurta?
-- Hiljaisuus on aina suurta. Se voi olla kuoleman kylmää, kouristavaa
hiljaisuutta, se voi myöskin olla ihanaa, elämää kätkevää hiljaisuutta,
mutta suurta se on aina. Mahtava on meri myrskytessään, mutta tyynenä,
hiljaisena on se vieläkin valtavampi. Hiljaisessa kätkössään siemen
kuolee, orastaa ja nousee uuteen elämään. Hiljaisuudesta ovat kaikki
suurtyöt, kaikki syvät ajatukset alkunsa saaneet. Hiljaisuudessa löytää
ihminen paraiten itsensä, löytää Jumalansa!
Toini hymyili hieman. Hän oli jo tottunut tähän hiljaisuuden
ylistykseen. Mutta se ei sittekään tympäissyt, sillä siinä oli aina
vakaumuksen voimaa, ja joka sanassa väreili syvällisen, sisäänpäin
kääntyneen luonteen perussäveleet.
-- Mutta kuinka moni etsii Jumalaa hiljaisuudesta, jatkoi Toini. --
Eikö häntä etsitä ihmisjoukosta, ihmispuheista ja sellaisesta mikä
joltakin näyttää ja joltakin kuuluu?
-- Niin, yhä vieläkin uudistuu tuo yksinkertainen kertomus profeetta
Eliaasta. Muistatteko? Hän odotti kohtaavansa Jumalan maanjäristyksessä
ja tulen liekissä, mutta sai turhaan odottaa. Vasta kun kuului
hiljainen tuulen humina peitti hän kasvonsa, sillä silloin hän tunsi
Jumalan läheisyyden.
He kulkivat kappaleen matkaa vaieten.
-- Kuljitteko yksin, ennenkuin me tutustuimme, kysäsi Toini äkkiä.
-- Kuljin.
-- Ettekö te nyt kaipaa hiljaisuutta, yksinäisyyttä, ettekö ole tehnyt
sitä kertaakaan?
-- Te ette hiljaisuutta häiritse. Minä olen kuin yksin, -- rikkaampana
vain.
Yksin ja kuitenkin kaksin, välähti Toinin mielessä ajatus. Mitä se
tiesi? Eikö sitä kaikkein suurinta, sitä että tunsi: minä olen löytänyt
oman olemukseni täydennyksen, oman olentoni ehjäksi tekijän?
Mutta jos se sitä tiesi?