oppiakseen enemmän kuin miehenikään. Kyllä hän osaa työtä tehdä ja
tekee käskemättäkin, mutta ne ajatukset, ne ajatukset ne hänet vielä
hautaan vievät.
Tiedustelin hänen miehensä terveyttä, mutta vastaus oli väistävä. Aloin
siitä syystä toiselta suunnalta.
-- Nuorin poikanne on hyvin isäänsä, aivan kuin isosta pienennetty,
niinkuin sanotaan.
-- Vai niin, vai niin. -- Hän hymyili niin omituisesti, että jouduin
aivan ymmälle. Mikä lie sitte vetänyt katsettani hänen käteensä, joten
huomasin vasemman käden nimettömässä neljä paksua kultasormusta.
Ymmärsin, että hän oli toisen kerran naimisissa ja lausuin arveluni,
että nuorin oli tämän isän ainoa lapsi.
Taaskin tuli sellainen vastaus, että en tietänyt, mitä ajatella.
-- Ei -- ei. -- Hänen oma isänsä oli jo haudassa, kun menin tälle
miehelle, ja tähän näköön hän tuli kuitenkin. Mutta ne ovat niitä
asioita, joita eivät ymmärrä muut kuin se, joka itse on kantanut lasta
rintansa alla.
En tietänyt enää, mistä puhua. Kohta kun yritin, näkyi umpi tulevan
eteen.
Rouva Hägg ei näyttänyt aavistavan ajatuksiani. Hän rupesi vain
innokkaasti kutsumaan heille.
-- Eihän minusta seuraksi, minä olen tavallinen työ-ihminen, mutta
mieheni kaipaa parempaa ja hienompaa seuraa kuin saa meikäläisissä
oloissa.
Kysyin, pitikö mies seurustelusta. Hän näytti niin umpimieliseltä.
Voi, kuinka rouva Hägg silloin nauraa heläytti. -- Vai on se tänne asti
näkynyt, ihan tien toiselle puolelle -- ha-ha-haa? Vai onko neiti niitä
valittuja, joilla on oikein näkevät silmät? Eihän sitä sitte tiedä,
uskaltaako käskeäkään!
Samassa tuli Kaisa puutarhasta, rouva muisti asiansa, ja puhe katkesi.
Tämä tapahtui eilen. Olen senjälkeen yhtenään ajatellut uusia
naapureitamme. He ovat todella herättäneet mielenkiintoani.
Tänään aamupäivällä tarkastelin heitä, kun mies istui pihamaalla jotain
käsityötä näperrellen -- astiain korjausta tai jotain sellaista.
Melkein koko ajan oli siellä joku hänen luonaan. Vanhempi poika ja
tytöntyllerö kävivät siellä pikipäin, kai jollain asialla. Se kaunis
tyttö oli siellä hyvän aikaa ja auttoi herttaisella, melkein
äidillisellä tavalla, mutta kaikkein kauemmin viipyi siellä tuo ruma,
pieni poika, isäpuolensa kuva.
Rouva Hägg itse kävi pari kertaa miehensä luona pihalla. Hän tuli kuin
tuuliainen ja meni samaa kyytiä, mutta hänen reipas ryhtinsä ja
hyväntahtoisuutta paistavat kasvonsa ennättivät luullakseni sittekin
tehdä tehtävänsä. Tuntuikin siltä kuin hän olisi kesken kiireensä
pistäytynyt sinne vain saadakseen iloisella olennollaan sanoa
miehelleen: katsos, näin on elämä otettava.
Kun hän poistui, seurasi miehen katse häntä. -- Sinä hyvä, sanoi se.
Mutta siinä oli samalla jotain synkkää, ahdistettua ja umpimielistä.
Kohta kun vain jaksan ja saan tilaisuuden, menen heitä tervehtimään.
Siinä määrin huvitettu olen heistä. Luulen, että voisin rakastaa heitä
kaikkia, tuota synkkää, umpimielistä miestä ja hänen rohkeata vaimoaan,
tuota kaunista hienohipiäistä tyttöä, joka tuntuu niin kummasti
joukkoon kuulumattomalta, ja rumaa, pientä Viljoa, isänsä uskollista
seuralaista.
En kuitenkaan tiedä, milloin voin mennä sinne. Voimat tuntuvat palaavan
kovin vitkalleen, ja kun jaksan tehdä jotain, koetan ajatella entisiä
velvollisuuksiani ja tätiä.
En toivo mitään niin hartaasti, kuin että pääsisin selville hänestä ja
välimme, jos mahdollista, muuttuisi entiselleen.
(Pari viikkoa myöhemmin.)
En tiedä oikein mistä alkaa, niin paljo olisi kerrottavaa.
Sen jälkeen kun viimeksi kirjoitin, en hyvään aikaan jaksanut ajatella
uusia naapureitamme. Tädin omituinen, milloin vähän lauhkeampi, milloin
tyly ja luotaantyöntävä käytöstapa antoi minulle siksi paljo sekä
ajatuksen että surun aihetta.
Mistä tämä kaikki johtuu? Olenko minä vai sairauteni syynä siihen? Vai
onko tädissä jonkinmoinen valtava murros tapahtumaisillaan, ja sekö
tähän syynä? Vai onko yhdyselämämme nykyinen tila vain tuon sananparren
surullista todentamista: ne jotka tahdot eroamaan, ne pane yhteen
asumaan?
Näin kysyin itseltäni.
Silloin täti valmisti minulle uuden yllätyksen. Hän lähti eräänä
päivänä kaupunkiin ja yksin -- vastoin kaikkia vanhoja tapojaan.
Olin jo aivan huolissani. Aloin epäillä hänen terveytensä tilaa.
Viimein sain selityksen meidän istuessamme kahden tädin huoneessa.
-- Minä olen suunnitellut matkaa sinulle, -- sanoi täti äkkiä.
Minä en ymmärtänyt. -- Aijotko sinä täti, -- aloin tiedustella.
-- En minä, mutta sinä.
-- Sinä olet vihoissasi. Tahdotko minut pois kotoa?
-- Mitä joutavia. Olen vain ehtinyt ajatella yhtä ja toista sinun
sairastaessasi. Kun entisyys puhuu, käy ihminen vaiteliaaksi. -- Ääni
kävi matalammaksi ja värähti. -- Sinussa on paljo äitiäsi. Ei kukaan
tiedä niin hyvin kuin minä, minkälainen hän oli. -- Sellainen siunattu
ihminen. -- Mutta nyt sinä olet kuin näivettynyt. Puhuin lääkärin
kanssa. Ehkä lähtisit Sveitsiin.
Minä en ollut ymmärtää enkä uskoa, mutta niin asia kuitenkin oli.
Nyt on kaikki jo selvillä ja valmista. Lähtö on ovella. Olen viimeistä
päivää kotona.
Jo pelkkä tämän matkan tietoisuus on tehnyt minulle hyvää. Voimat
alkavat palata. Se minua vain surettaa, että täti taaskin on ollut niin
omituinen. Tämä tuntuu sitäkin raskaammalta, kun haluaisin osoittaa
kiitollisuuttani tästä hänen suurensuuresta lahjastaan.
Toivoin, että tänä viimeisenä iltana olisin päässyt häntä lähemmäksi,
mutta toivo petti.
Ei auta muu kuin odottaa selkeämpiä ja parempia päiviä. Ne tulevat ehkä
sitte eron jälkeen, kun palaan.
Kaisan kanssa oli meillä pitkä jäähyväiskeskustelu. Sitte tein
kierroksen puutarhassa. Tulin viipyneeksi kauan sillä tiellä, sillä
siellä ollessani tuli rouva Hägg sinne.
Minä tunsin punastuvani nähdessäni hänet. Olin tyyten unohtanut, miten
hartaasti hän joku aika takaperin oli pyytänyt minua heille.
Matkavalmistuksissa oli aika mennyt hyvin pian, ja siihen olivat
myöskin huvenneet voimat.
Hän tuli kuin tulikin minua taas pyytämään heille.
Selitin syyn, miksi en ollut käynyt.
-- Sitähän minä vähän kuulin. Ja niin käy, että kun on omat asiat
mielessä, niin mitä sitä muista.
Häveten itseäni selitin, etten minä tahtoisi olla sellainen, vaikka nyt
todella olin ollut.
-- Niin, niin. Ihmisiä me olemme kaikki. Mutta usein sitä sitte saa
katua jälestäpäin, sillä »minkäs teet, sen edestäsi löydät», ja mitä et
tee, sen löydät myöskin. Eteen ne kaikki kiertyy.
-- Ettepä te anna kovin hyviä eväitä, sanoin hymyillen.
Rouva rupesi selittämään, että eihän hän nyt tarkoittanut erityisesti
minua ja tätä matkaa, oli vain itse sellaista kokenut.
-- Minä olin tuollainen iloluontoinen heps'keikka. Siihenkin aikaan,
kun miehelle menin -- toiselle järjestyksessä -- niin, ei nykyiselle
miehelleni, -- en ajatellut muuta kuin omia asioitani. Katsokaa, minä
olin käynyt Amerikassa ja olin siellä oppinut tuntemaan elämää oikein
pitkin ja poikin. Sen jälkeen juurtui minuun sellainen ylenkatse koko
miessukua kohtaan, etten heistä tahtonut tietää en niin mitään. --
Mutta sitte kun olin päässyt vähän ohi viidestäkolmatta, rupesin
ajattelemaan, että ihmisen ei sittekään ole hyvä olla yksin. --
Korjatkoon toinen, mitä toinen rikkoi, ajattelin. Nyt minä otan miehen
ja otan hyvän.
Minä en voinut olla hymyilemättä, vaikka pelkäsin loukkaavani häntä.
Mutta vielä mitä.
-- Naurakaa vain, naurakaa vain, hyvä neiti, vakuutteli hän. -- Suora
puhe on niin harvinaista, sentähden se naurattaa. Mutta minä en osaa
mitään mielessäni hautoa. Sanoa poksautan, kun sana kielelle pyrkii.
-- En minä kuitenkaan kaikille, selitti hän sitte kohteliaasti. -- Jo
sen naamasta näkee, kenelle saattaa sanoa, kenelle ei.
-- Te asuitte Helsingissä, ennenkuin menitte naimisiin, kysäisin,
itsekseni arvellen, mitä kaikkea vielä saisin kuulla tältä
avomieliseltä, uudelta naapuriltani.
-- Niin Helsingissä, Helsingissä. Ja jos senkin sanon suoraan, niin on
minulla siksi tarkka silmä miesväkeen nähden, että pian minä olen
selvillä siitä, mitä on minkin mielessä. Hyvin kouluutettu ja
puhdasrotuinen metsäkoira ei erehdy. Sentähden uskalsin ottaa. Mutta
siinä hommassa unohdin sen poikapoloisen, joka minua silloin olisi
tarvinnut.
-- Ketä te tarkoitatte?
-- Nykyistä miestäni. Tunsin hänet jo silloin. Ja ehkäpä poika raukka
olisi voinut tulla onnellisemmaksi, jos en silloin olisi niin hartaasti
ajanut vain omia asioitani.
En sittekään ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti, ja sanoin sen hänelle
suoraan.
-- Ei tiettävästi, kun ette tunne meitä ettekä olojamme. -- Rouva
Hägg nyökäytti varmentavasti päätään. -- Mutta sitte kun tulette
takaisin kotiin ja meillekin, sitte kerron.
Hän rupesi taas puhumaan pitkältä siitä heille tulosta. Hän tahtoi
seuraa miehelleen. Aika kävi hänelle pitkäksi, kun hän ei paljo voinut
liikkuakaan. Hänen tähtensä juuri olivatkin muuttaneet tänne. Hän oli
sitä niin toivonut. Täällä piti oleman terveellistä. Hän oli monta
kertaa ihmetellyt, miksi minä olin niin heikko.
Minä vuorostani ihmettelin sitä, mitä hän tiesi terveydestäni tai
sairaudestani.
Oli nähnyt ikkunassa, selitti rouva. -- Hän ei puhu paljo, mutta teitä
hän on kysynyt monta kertaa. Senkin tähden niin soisin, että tulisitte.
Tuntui niin omituisen pahalta, aivan kuin joku olisi kädestä ottanut ja
tahtonut minua pidättää. Minä tunsin tänä hetkenä ehkä voimakkaammin
kuin koskaan, mitä tämä matkan toivo ja sen toteuttaminen minulle
oikeastaan merkitsee. Se on samaa kuin vangille vapaaksi pääseminen,
kuin hengittämisen mahdollisuus tukehtumaisillaan olevalle.
Kuulin tuskin, mitä kaikkia voimasanoja rouva Hägg käytti vielä
pitkältä puhuessaan sinne tulostani. Kiitin kuitenkin.
-- Ei kiittämistä, ei kiittämistä. -- Itseäni ja omaa parastanihan minä
vain. -- Kas, kun ajattelee paljo, käy elämä niin raskaaksi, mutta kun
toinen tulee ja puhuu omastaan tai muusta ja ajaa ajatukset hajalle,
silloin on kuin hän veisi kappaleen kuormasta mennessään. Sen minä
soisin tapahtuvan miehelleni. Hän poloinen tarvitsisi enemmän iloa.
Ainainen tyytyväisyyden paiste oli kadonnut rouva Häggin kasvoilta ja
sen sijalle oli siirtynyt äidillisen hellä, sydäntä liikuttava hohde,
samanlainen kuin se, jota ihailin muuttoiltana hänen katsellessaan
vanhinta tytärtään.
-- Se ei ole säälittävä, jolla on sellainen vaimo kuin te, sanoin
liikutettuna. Ja sydämestä ne sanat lähtivät, sillä hän on todellakin
ihmeteltävä ja ihailtava, tämä omituinen, iloinen ja naurava ihminen.
-- Paremman olisi ansainnut. -- Rouva Hägg pyyhkäisi kädellään
kiireisesti silmiään ja heitti sitte hyvästi.
Mutta vielä portilta hän kääntyi takaisin, tuli luokseni ja alkoi puhua
kuiskaamalla.
-- Neiti, luuletteko, että joku ihmeellinen voima vetää ihmistä
takaisin sille paikalle, missä hän on kärsinyt paljo? Eikö hänen
luulisi pikemmin vierovan sitä?
Sanoin, että ihmiset ovat niin erilaisia. Toiset vierovat, toiset
etsivät. On sellaisiakin, jotka nauttivat kärsimyksistään.
-- Ei, mutta kun sitä kärsii, -- kärsii, --. Ei silloin nauti. Ja etsii
kuitenkin.
Hän alensi äänensä melkein kuulumattomaksi. -- Juuri täällä mieheni
menetti säärensä. Se tapahtui siihen aikaan, kun rautatietä
rakennettiin. Hän aikoi tänne -- ehkä työnhakuun. En tiedä. Mutta
matkalla hän joutui junan alle. Ja nyt hän kuitenkin pyrki juuri tänne.
Hänen tähtensä me muutimme. Mutta nyt hän on käynyt niin kovin synkäksi
ja alakuloiseksi.
Vakuutin, että täällä oli terveellistä ja hyvä olla ja toivotin
sydämestäni, että herra Häggkin pian saisi kokea sitä. Sitte erosimme.
Ja nyt minä yksinäisyydessä ihmetellen muistelen tätä viimeistä,
lähtöni edellistä iltaa ja kaikkea mitä sen kuluessa olen kuullut,
ajatellut ja kokenut.
(Varhain seuraavana aamuna.)
Muut nukkuvat vielä. Minä en saa unta, sentähden nousen kirjoittamaan.
Mitä? Olenko minä päiväkirjojen vihaaja sittekin kirjoittanut
päiväkirjan?
Kenties. Mutta minulle se ei ole ollut päiväkirja. Minä olen koko ajan
puhunut ja kertoillut vain sinulle, tuntematon ystäväni. Siten on
kirjoittaminen käynyt minulle mahdolliseksi, helpoksi ja ollut minulle
avuksi.
Huoneeni on tänä aamuna oudon autio ja tyhjä. Kaikki, mikä on antanut
sille eloisuutta, on poissa. Kukkaseni olen vienyt Kaisan huoneeseen,
jotta hän paremmin muistaisi niitä kastella. Tauluni, kirjani, kaikki
sellaiset, mitkä luovat henkeä ja elämää ympärilleen, ovat lukkojen
takana. Mutta sen sijaan on huoneessani suuri matkakori, ja se on tällä
kertaa kaikkea muuta parempi. Vanhat ystäväni olen ilolla sulkenut
lukkojen taakse vain tuon yhden ja ainoan tähden. Sillä kun sitä
katselen, unohdan aivan, että näen vain yksinkertaisen matkakorin,
jonka ensi kertaa ulkomaille aikova on itselleen hankkinut.
Se unohtuu ja sen sijaan on kuin katsoisin kohti toivojeni maata, kohti
tulevaisuutta ja -- elämää.
Kuitenkin sekoittuu ilooni tällä hetkellä vähän pahantuntemustakin.
Nukuin levottomasti ja heräsin näin varhain. Matka oli mielessä, ja
sitte näin myöskin omituista unta.
Olin alpeilla, kiipeämässä ylös jyrkkää kallionrinnettä. Jouduin
paikalle, josta en päässyt eteenpäin enkä taaksepäin. Aloin jo
hätääntyä, kun samassa huomasin, että yläältäpäin ojentautui voimakas
käsi minulle avuksi. Tartuin siihen ja lämmin, turvallinen tunne täytti
sydämeni.
Mutta ennenkuin pääsin nousemaan, näin toisenkin käden. Se kurottautui
alhaalta päin sinne, missä seisoin. Se oli heikko, kuivettunut ja
vapiseva. Avuttomuudessaan näytti se rukoilevan: älä mene, älä jätä.
Suuri tuska valtasi minut ja heräsin hikihelmet otsallani.
Tämä muisto vaivaa ja häiritsee minua, en ymmärrä itsekään miksi.
Ymmärrätkö sinä, ystäväni? -- -- --
Nyt kuulen jo tädin liikuskelevan huoneessaan. Sentähden lopetan.
ALPPIEN MAASSA
Eteenpäin, ylöspäin suikerteli tie, toisella puolellaan jyrkästi
alasviettävä kallionrinne, toisella penkereittäin kohoava, juhlallinen
kuusimetsä. Siellä täällä vilahti puitten latvojen lomasta esiin
vihertävä järven pinta, ja etäisyydessä metsärajan yläpuolella
häämöittivät aavemaisina alppien mahtavat huiput.
Toini nojautui mukavammin vaunun selustaan ja sulki silmänsä. Hetken
kuluttua hän avasi ne uudelleen ja sulki ne sitte taas. Aina kun hän
istui näin silmät ummessa, uskoi hän näkemänsä maiseman kauniiksi
kangastukseksi, joka pian oli pakeneva, ja joka kerralta, kun hän
silmänsä avasi hämmästyi hän, nähdessään ettei tuo lumoava luonto
ollutkaan paennut, vaan oli tuossa hänen edessään niin satumaisen
kauniina ja kuitenkin todellisena.
Hevonen nousi hitaasti ylöspäin kiemurtelevaa tietä, ajaja istui
äänettömänä paikallaan ehkä vaipuneena ihailuun hänkin tai kenties niin
tottuneena tähän kauneuteen, ettei sitä huomannut, enemmän kuin
koskenpartaalla asuva ainaista kohinaa.
Kevyet kesäpilvet vaeltelivat illan taivaalla.
Välistä peittivät ne kuun kokonaan, välistä vetäisivät äkkiä verhonsa
syrjään. Silloin valahti välkkyvä valovirta sinivihreille laineille,
kastehelmet kimaltelivat tiepuolessa kirkkaina, hopeanhohtavina, ja
kuutamo kutoi kultalankojaan metsän salaperäisiin pimentoihin.
Matka edistyi hitaasti. Aikaa oli tarpeeksi sekä nauttimiseen että
ajattelemiseen. Ja ajattelemista oli myöskin. Olihan nyt matkan
ensimäinen taival päättynyt, ja Toini oli kuin tien polvekkeessa, josta
oli lähdettävä kulkemaan toiseen suuntaan.
Mutta oliko mahdollista koota ja järjestää ajatuksiaan tällaisen
luonnon ympäröimänä. Kaikki oli niin satumaista, ja hurmaavaa. Toini
oli ollut ja oli kuin unessa-eläjä siitä aamusta alkaen, jolloin hän
Bodenjärven rannalla heräsi auringon lämpimään huomensuuteloon ja
lintujen iloliverrykseen.
Ja kuitenkin oli hän jo ollut hyvän aikaa täällä. Hän oli jo saanut
kokeakin yhtä ja toista, enemmän kuin olisi suonutkaan.
Toini huokasi. Hän olisi mielellään jäänyt vielä pitemmäksikin aikaa
siihen kotiin, josta hän vasta oli lähtenyt, mutta olojen muodostuttua
sellaisiksi kuin ne nyt olivat, oli se mahdotonta.
Äiti! Hänen kuvansa kohosi yhtäkkiä ilmielävänä Toinin eteen. Näin
äitikin olisi nauttinut, näin hurmaantunut, näin antanut luonnon
viihdyttää itseään ihanaan lepoon. Äidiltä hän oli varmaan perinyt
rakkautensa luontoon, äidiltä myöskin matkustamishalunsa.
Vaikkei äiti koskaan itse ollut joutunut oman maan rajojen
ulkopuolelle, tiesi hän tässä suhteessa enemmän kuin moni matkustellut,
sillä hän oli lukenut paljo ja oli niin elävästi omistanut itselleen
kaiken sen, mitä luki. Hänellä oli omat lempimaansa ja hän herätti
Toinissakin erityistä harrastusta näihin maihin. Vuorimaita Sveitsiä ja
Skotlantia hän rakasti erityisesti, samoin Espanjaa, Italiaa ja
Kreikkaa. Sitäpaitsi hän koetti erinomaisen innokkaasti hankkia
itselleen tietoja Uudesta Seelannista. »Sinne me yhdessä matkustamme,
kunhan kasvat suureksi», sanoi äiti välistä ollessaan vallattomalla
tuulella.
Uusi Seelanti! Eihän kukaan siihen aikaan siitä puhunut. Miten äiti oli
muista edellä kaikessa! Niin, siinä toisessakin asiassa, jota Toini
näinä päivinä erityisesti oli ajatellut.
Kuinka hän muisti sen kerran, jolloin äiti hänelle oli selittänyt, että
naisen suurimpia siveellisiä hairahduksia oli hänen halunsa hallita ja
miellyttää miestä, hallita, miellyttää ja nauttia vallastaan
silloinkin, kun ei voi vastarakkauden lahjaa antaa. Äiti oli oikein
kiivastunut selittäessään, miten halpamaista oli, kun tytöt, vieläpä
äiditkin iloitsivat kosijain paljoudesta. Eivät ne vanhat suomalaiset
suotta sanoneet: morsian monen kosittu on kuin olut väljähtynyt.
Kosija, joka sai rukkaset, oli oikeastaan häpeäksi tytölle, sillä
useimmissa tapauksissa tyttö saattoi jo ennen kosintaa nähdä, mitä
toisen mielessä liikkui, ja jos hän tunsi arvonsa ihmisenä ja naisena,
selvitti hän ajoissa toiselle omien tunteittensa laadun.
Tuo keskustelu painui silloin Toinin mieleen oikeastaan vain sentähden,
että hän oli ylpeä aina kun äiti puheli hänen kanssaan ihan kuin yhden
ikäiselle toverille. Mutta myöhemmin hän oli elämää katsellessaan usein
kysynyt itseltään, eikö äiti tässäkin suhteessa ollut rehellisempi,
selvänäköisempi ja korkeammalle tähtäävä kuin muut.
Miten suuriarvoista oli saada muistella sellaista äitiä! Mutta se
muisto se herätti samalla yhä vieläkin suurta kaipuuta ja sydäntä
kalvavaa tietoisuutta siitä, ettei kukaan enää noin rakastanut, noin
ymmärtänyt ja noin rakkaudellaan omaksi ottanut.
-- Me olemme kohta perillä. -- Ajomies kääntyi Toiniin päin. -- Tästä
käännymme kirkon ohi, sitte näkyy jo rakennus.
Kun hevonen pysähtyi portaitten eteen, oli Toini vielä ihailemassa
pientä goottilaiseen tyyliin rakennettua kirkkoa, jonka valkoisen
hohtaville seinille puut loivat pitkiä varjojaan.
Kohta kun Toinin matkatavarat oli kannettu hänen huoneeseensa, rupesi
hän laittautumaan levolle.
Seurusteluhuoneesta kuului soittoa. Joku soitti viulua, toinen säesti.
He soittivat hyvin kumpikin.
Händelin »Largo» kaikui hartaana, voimakkaana. Sitä seurasi vilkas,
leikkisä kappale -- kaiketi unkarilainen -- täynnä sekä tulta että
kaihomielistä tunnetta.
Toinista tuntui kuin viulunsoittaja ei olisi voinut riistäytyä irti
»Largon» vakavasta hartaudesta. Hän tuntui olevan etäällä noista
iloisen vallattomista sävelistä. Säestys joutui yhtenään etualalle.
Vasta kun vieno, viihdyttävä »Berceuse» alkoi, oli viulun soittaja taas
mukana. Säveleet syntyivät syvinä ja lämpöisinä, kuin kertoen äidin
hymyilystä, äidin hyväilystä, äidin suuresta sydämenrakkaudesta. Siihen
Toini nukkui.
Kun hän seuraavana aamuna heräsi, hypähti hän kohta ikkunaan, työnsi
molemmat puoliskot auki ja vetäisi tuolin ikkunan ääreen. Sitte hän
nojautui pää käsien varaan painuneena ikkunalautaan. Hän ei ajatellut,
ei tuntenut, hän vain eli niin rikasta, niin täyteläistä elämää kuin
joka solu hänen olennossaan olisi olemassaolon ihmeellistä salaisuutta
ylistänyt.
Viihdyttävää lauluaan humisivat korkeat kuuset. Alppipurot, jotka
pitkinä, valkeina rihmoina riippuivat rinteitä pitkin, säestivät
äskeisen sateen paisuttamina tavallista voimakkaammin metsän huminaa ja
taivaan rannalla kylpivät hohtavat lumihuiput aamuauringon valossa.
Pieni kaistale vain suuresta, avarasta maailmasta, mutta miten valtava
se kauneus, joka siihen mahtui.
Ja tuo pieni alppijärvi, joka kuusimetsän keskeltä pilkisti esiin,
miten väririkas ja vaihteleva se oli! Se oli kuin sielun syvyyttä
kuvastava katse, niin tutkimaton, syvä ja samalla niin kirkas.
Toinin pää painui hartaana. Miten pieneksi tunsi itsensä tämän suuren
luonnon ympäröimänä, mutta miten vapauttavaa tuo tunto samalla oli. Se
ei masentanut, se nosti. Se vapautti kaikesta arkisesta ja pienestä,
joka oli tukahduttavaa kuin pöly valtateitten varsilla. Se nosti
katsomaan elämää oman minän ahtaitten rajojen yläpuolelta, se
ijäisyysajatuksia herättäen nosti ajallisuuden ijäisyyden ilmapiiriin.
-- Sinä suuri, siunattu luonto, miten paljo sinä annat! -- Toini painoi
poskensa ikkunapieleen, katseen kuin imiessä itseensä maiseman
kauneutta.
»Paa Solen jeg ser» -- kuuluivat etäisyydestä viulun säveleet hartaina
kuin aamurukous.
Toini oli istunut ikkunassa tietämättä miten kauan, kun viimein
havahtui. Hän katsoi kelloaan. Vasta puoli kahdeksan, ja seinällä
riippuva taulu ilmoitti hänelle, että aamiaista tarjottiin vasta puoli
kymmeneltä.
Hän pukeutui vitkalleen, kirjoitti pari kirjekorttia kotimaahan ja
katsoi uudelleen kelloa.
Hänellä oli aikaa ihan ihmeesti.
Hetken kuluttua hän istui kynä kädessään avonaisen ikkunan ääressä:
(Alppien maassa 5.7.)
Taas minun täytyy kirjoittaa sinulle, tuntematon ystäväni. Mutta minä
pelkään kynään tarttuessani, sillä se mitä täällä olen nähnyt, on niin
ylevän kaunista, ettei sitä sanoin selitetä. Se on nähtävä. Täällä
täytyy elää, silloin vasta tietää, mitä tämä luonto voi antaa.
Olen täällä saanut terveyteni, tahtoisin sanoa elämäni takaisin.
Niinkuin kuivuuden näännyttämä maa sadetta särpii, niin on koko
olemukseni täällä itseensä imenyt uutta elinvoimaa. Luonnon tuhannet
säveleet ovat minut viihdyttäneet voimia uudistavaan lepoon. Lumoava
kauneus, joka minua täällä ympäröi, on äänetön kehtolaulu, ei typerä,
aivoja tylsistyttävä, vaan laulu, joka väsynyttä lasta houkuttelee
kehitystä, elämää edistävään lepoon, samalla kun se antaa niin paljo
heräämisen hetkiä varten.
Tuskin voin sanoa, miten kauan olen ollut täällä alppien maassa. Elämä
on täällä kuin satua.
Monessa paikassa olen jo ehtinyt käydä.
Olen etsinyt rauhaa, hiljaisuutta ja yksinkertaisia oloja siinä määrin
kuin se on mahdollista täällä, matkailijain maassa. Valtateitten
varsilta olen polkenut omille poluilleni. Jonkun aikaa oleskelin
pienessä kodissa kauniin alppijärven rannalla. Rakennus,
kaksikerroksinen, valkeaksi maalattu talo, jota parveke kiersi kahden
puolen, oli järvestä jyrkästi kohoavalla kalliolla. Siinä se puutarhan
ja metsien ympäröimänä kimalteli kuin kastehelmi heinikossa, milloin
kuun, milloin auringon valossa.
Minun siellä ollessani oli ihanat ilmat ja kuutamoöitä. Tekisi mieleni
sanoa, että sieluni siellä hekumoitsi, niin hurmaavan kaunista oli
kaikki.
Kodissa, jossa asuin, ei sillä kertaa ollut muita vieraita kuin eräs
sveitsiläinen herra ja minä. Me soutelimme, kävelimme ja keskustelimme
yhdessä. Illoin, kun kuu kumotti suuren pähkinäpuun lomasta, kun
alppikosken kohina soi kuin sordinon hiljentämänä ja viiniköynnöksien
verhooma talo näytti nukkuvan, istuimme yhdessä parvekkeella, milloin
äänettöminä, milloin puhellen, mutta mieli aina samanlaisessa vireessä
kuin meitä ympäröivä luonto.