kuin ennen. Päinvastoin. Se, mikä minulle silloin esiintyi suurena,
kantavana totuutena on vuosien kuluessa mielestäni vain käynyt yhä
suuremmaksi ja kirkkaammaksi. En pidä raamatun totuuksia kantavana
elämän perustuksena sentähden, että äitini tässä uskossa kuoli, en
myöskään siksi, että nuorempana uskoin niihin, vaan sentähden etten ole
löytänyt toista maailmankatsomusta, joka niin tyydyttävästi ja ylevästi
selittäisi olemassaolon ja sen tarkoituksen.
Liekö vaateliaisuutta vai mitä, mutta en minä oltuani ihminen, tahtoisi
muuttua elottomaksi, kaikkeuteen häviäväksi osaksi. Ja unhotuksen
Nirvana on minusta köyhä korvaus elämän kärsimyksiä kokeneelle.
Mutta usko jokaisen ihmisen povessa olevaan ijäisyysolentoon ja sen
lopulliseen kirkastumiseen, se sovittaa ja selvittää, nostaa ja
kirkastaa.
Jos tyydyttävämpää, ehjempää elämän totuutta olisin löytänyt muualta,
olisi minun tietysti ollut sinne käännyttävä, mutta nyt iloitsen siitä,
että nuoruuteni usko yhä on omanani. Elämässä on niin paljo särkynyttä,
pirstoutunutta. Sentähden ihminen iloitsee kaikesta, mikä on ehjää ja
saa ehjänä säilyä.
Mutta joskin elämänkatsomukseni perustuksiltaan on sama kuin ennen, on
se monessa suhteessa muuttunutkin. Sanoinhan jo, että elämä on tullut
minua entistä lähemmäksi. Nuoruuteni usko eroitti minut ihmisistä. Nyt
vie uskoni minua yhä lähemmäksi heitä kaikkia, lähemmäksi elämää, tuota
levotonta, kuohuvaa, eksyvää, ja etsivää.
Seuraus sisäisestä kehityksestäni on kuitenkin ollut se, että nyt en
ulkonaisessa elämässä sovi mihinkään erityiseen joukkoon.
Puhe siitä, että ihminen löytää suurimman ajallisenkin onnensa yhä
uudistuvassa elämänyhteydessä alkulähteensä Jumalan kanssa, on useimman
mielestä onttoa puhetta. Sen alkulähteen olemassaolo on heiltä häipynyt
näkymättömiin, ja sen onnea luovaan voimaan he eivät usko.
Useimmat uskovaiset taas pelkäävät sellaista uskoa, joka ei sisäisesti
eroita meitä tästä ajallisesta ulkonaisesta elämästä. He tahtovat paeta
»maailmaa» ja maailman ihmisiä. Minä en enää näe maailmaa muualla kuin
niissä henkivoimissa, jotka vastustavat Jumalan tahdon toteuttamista.
Tästä syystä olen sekä toisen että toisen joukon ulkopuolella.
Ihmettelen sitä itse, mutta niin se sittenkin on.
Olen tässä kuten monessa muussakin suhteessa itselleni arvoitus.
Ulkonaisesti on, kuten jo sanoin, mukautuminen käynyt minulle
tarpeeksi, välttämättömyydeksi. Mutta koska en sisäisesti ole suostunut
pakkopaitaan, eikö tuossa ulkonaisessa alistumisessa silloin ole jotain
ristiriitaista, jotain joka ei ole totuuden kanssa yhtäpitävää.
Mutta sekä toinen että toinen on sittekin luonteeni mukaista.
Muissakin suhteissa tunnen samanlaista omituista sisäistä
ristiriitaisuutta.
Ajattelen toisinaan, että olen sisäänpäin elävä, umpimielinen ihminen,
ja kuitenkin tunnen voimakasta vetoa kuohuvaa, alati muotoansa
muuttelevaa elämää kohtaan. Tunnen yhteenkuuluvaisuuteni sen kanssa.
Monesti arvelen, että surumielisyys on olemukseni perussäveliä, mutta
kun elämän ilon värähdykset koskettavat sisintä, helkähtää sieltä
sellainen vastakaiku, jota iloa tuntematon rinta ei voisi kokea.
Välistä kysyn itseltäni, olenko siihen määrin koettanut itsessäni
kehittää elämän ja toisten, eri ajatussuuntien, mieli-alojen ja
tunteitten ymmärtämistä, että koko sisimpäni onkin siihen huvennut? Ja
senkö tähden en pääse selville siitä, mitä itse olen?
Vai olisiko tämä olentoni ristiriitaisuus juuri se, mikä minut muista
eroittaa ja tekee itsenäiseksi yksilöksi?
Vähään se erikoisuus ja yksilöllisyys sitte supistuu, sillä sisäiset
vastakohdat ja ainakin näennäiset ristiriidat kai ovat sitä kaikkein
tavallisinta ihmislapsille.
Olen nyt sinulle, tuntematon ystäväni, kertonut sekä ulkonaisista
oloistani että sisäisestä kehityksestäni, nykyisyydestäni ja
entisyydestäni, ja sinä olet minua ymmärtänyt, sen tiedän, paremmin
kuin itsekään itseäni ymmärrän.
Nyt en tahdo kirjoittaa enää. Olen niin väsynyt. Päätäni särkee ja
vilunväreet karkaavat läpi ruumiin.
Olenkohan vilustunut? Olenko tulemaisillani sairaaksi ja senkö tähden
olen niin heikko, etten enää jaksanut sisimmässäni säilyttää kaikkea
sitä, mikä vuosikausien kuluessa on pysynyt sinne suljettuna?
Senkö tähden tuo kaikki nyt purkautuu sinulle? En tiedä. Se vain on
minulle selvää, että nykyinen elämäni minua näännyttää, sentähden etten
ymmärrä, mihin suuntaan nyt olisi lähdettävä astumaan.
Se, että tämä ajallinen elämä on tullut minua lähemmäksi, on minussa
myöskin herättänyt vaatimuksia. _Täällä_ on meillä tehtävämme ja
velvollisuutemme, täällä myöskin oikeuksia. Me, ijäisyyden ja ajan
lapset, tarvitsemme muutakin kuin ijäisyysravintoa sielullemme ja
leipää ruumiillemme. Ajallisuuteen kohdistuva henkinen osamme,
sielumme, tarvitsee myöskin ravintoa. Mutta tällaista ravintoa en
nykyoloissa saa.
En ymmärrä, voinko paeta toisiin oloihin, loukkaamatta tätini
oikeuksia.
Missä on toisia polkevan itsekkäisyyden ja henkisen itsekurituksen
raja? Missä? Tähän kysymykseen kärjistyy kaikki, mikä minua nykyään
näännyttää.
Pienen, vanhanaikaiseen, yksinkertaiseen tyyliin rakennetun talon
parvekkella istui kalpea, nuori nainen. Se oli Toini Auer. Väsyneesti
nojasi hän päätään lepotuolin laitaan, katseen harhaillessa kaukana.
Hän oli istunut näin kauan, kun viimein havahtui, loi silmäyksen
polvellaan lepäävään kirjesalkkuun ja tarttui sitte arvellen kynään.
Miksi hän ei kirjoittaisi, kun kerrankin oli aikaa, aikaa niin
runsaasti, ettei tietänyt mihin sitä käyttää, ammottavan tyhjää aikaa,
jolle turhaan täytettä etsi.
Voisihan kirjoitteleminen kelvata edes jonkinmoiseksi täytteeksi.
-- Se on ihmeellistä aikaa se --, alkoi hän, jolloin ihminen on
parantumaisillaan vaikeasta taudista. Ainoastaan se, joka itse on
sellaista kokenut, saattaa sitä ymmärtää.
Kun tauti käy kovin kourin käsiksi, silloin ei ensin jaksa muuta
ajatella, kuin sen kovuutta. Mutta kun sitte salamana välähtää esiin
tietoisuus: minä olen kuoleman kynnyksellä, silloin unohtuu kaikki
ulkonainen ja sielu alkaa tehdä lopputiliään joko mielen myrskytessä
tai suuren rauhan ja tyyneyden täyttämänä.
Sellaisia hetkiä ei sanoin selitetä. Ne ulottuvat ajallisuuden
ulkopuolelle, sentähden eivät ajatusten ajalliset ilmaisukeinot sovi
niille.
Mutta kun tauti sitte peräytyy ja kuolema viereltä väistyy, ei ihminen
silloin niinkään vain lähde astumaan eteenpäin tavallisuuden arkitietä.
Arkisuus on silloin kaukana. Elämä on kuin pyhää. Silmät ovat auenneet
näkemään, mitä eivät ennen nähneet. Pelkkä elämisen lahja, se
ihmeellinen onnen tunne, jonka palaavat voimat tullessaan tuovat,
jokainen iloinen auringon säde, jokainen hyväilevä tuulen henkäys,
kaikki on niin ihmeellisen suuriarvoista.
Tällainen ihana sunnuntainen lepoaika muistuu mieleeni, kun ajattelen,
millaista oli, kun kouluaikanani äidin hoitamana paranin tulirokosta.
Nyt olen saanut kokea, että taudin jälkeinen aika voi olla
toisenkinlaista.
Se kynnys, jonka yli on tautivuoteelta astuttava takaisin elämään, voi
olla korkea, ja kun on hyvin väsynyt, ei ole niinkään helppoa astua sen
yli.
Kun ihminen on käynyt kuoleman ovella, on hän kuin kukkanen, jota halla
on koskettanut. Jälkivaikutukset tuntuvat kauan. Vasta vähitellen
selviää hänelle: portilta onkin palattava, elämä on aljettava
uudelleen.
Tuo ajatus voi olla tuskaa täynnä, jos elämä tuntuu tarkoituksettomalta
ja tie liian raskaalta käydä. Ihminen on silloin kuin jyrkänteitä ylös
kiipeävä, joka on joutunut, kallion kielekkeelle, mistä hän ei pääse
eteen- eikä taaksepäin. Paluu on mahdottomuus, edessäpäin on kallion
jyrkkä seinä. Käsi ei tapaa tukea. Katse ei näe muuta kuin sen tietä
sulkevan seinän. Täytyy vain painautua kallion kupeelle siihen, missä
on levähdyssijansa saanut ja -- odottaa apua.
Tällaista olen nykyään kokenut.
Kun paranin taudistani, olin kauan niin heikkona, että tuskin käsitin,
miten oli laitani. Vasta vähitellen selveni minulle, että oli palattava
elämään.
Katsoin taaksepäin. Se katse huimasi.
Mitä varten olin tähän asti elänyt? Olin lukenut ääneen tädilleni,
auttanut talousaskareissa, valmistanut pieniä käsitöitä. Sellaiseen
olivat vuodet murentuneet, ne vuodet, joiden kynnykselle äiti saattoi
ja joiden rikkauteen hän opetti minua uskomaan.
Sellaista on kohtaloni ollut kuin pienen puron elämä. Se uneksii
vastaisista vaiheistansa, tahtoo rientää eteenpäin, koota lisävesiä,
voimistua, varttua, nostattaa kukkia rannoilleen, virkistää vainioita,
ehkäpä kiidättää kulkijaa hänen määräänsä kohden, kunnes viimein
juoksunsa päättäneenä, tehtävänsä täyttäneenä saa painua lepoon meren
suureen syliin.
Mutta ennenkuin puro pääsee alkumatkaa pitemmälle, tulee ihmislapsi,
johtaa sen vedet kaivamiinsa uomiin, asettaa sulkuja tielle, hajoittaa,
heikontaa voimaa ja kuivattaa sen viimein kokonaan.
Tällaistako elämää minun on aljettava uudelleen elämään? Ja mitä
varten?
Minä en uskalla katsoa eteenpäin enkä taaksepäin. Suljen vain silmäni
ja koetan unohtaa, koetan kyselemättä ja ajattelematta painautua siihen
kallion halkeamaan, jossa olen leposijani saanut.
Istun parvekkeella lepotuolissani. Ympärilläni orastaa mitä kaunein
kevätelämä. Mättäillä mäntymetsän pimennosta paistavat valkovuokot
suurina ja puhtaina. Päivänpuoleisilla rinteillä nousee jo nurmi.
Kukkivat koivut huojuttelevat kiharoitaan tuulessa, täyttäen tuoksulla
ilman.
Elämän ihanaa, aina uutta ja yhä uudistuvaa laulua kaikuu koko luonto.
Kuulen sen, mutta vastakaikua ei se herätä sisimmässäni. Voin iloita
auringon säteestä, joka lämmittäen hyväilee kättäni. Voin pitkiksi
ajoiksi unohtua katselemaan puitten hiljaista huojuntaa ja antaa sen
tuudittaa väsynyttä mieltäni horrostilan tapaiseen lepoon. Tällaisina
hetkinä voin tuntea jonkinmoista iloa, joka kohdistuu ympärilläni
orastavaan ja kehittyvään elämään. Iloitsen ulkopuolella itseäni
olevasta elämästä, mutta elinvoiman lähteet sisimmässäni ovat ehtyneet.
Miksi sitte elämää on jatkettava? Mikä on Jumalan tarkoitus? Miksikä
puro, joka ei saa eteenpäin rientää, ei voimiaan koetella, ei
tehtäväänsä täyttää, ei edes saa painua meren suureen hiljaiseen
hautaan?
Koetan olla kyselemättä, ajattelematta, mutta se ei ole helppoa, kun ei
ole voimia työhön eikä tauti enää ahdista, niin että ajatukset siihen
kohdistuisivat.
Kunpa ulkonaiset olot edes ojentaisivat minulle auttavan oksan, johon
tarttuisin päästäkseni tästä kappaleen eteenpäin. Mutta siitä ei ole
suurta toivoa, sillä kaikki meillä on toivottoman yksitoikkoista.
Täti herää aina aamulla seitsemän ajoissa, makaa sitte valveilla
»järjestellen ajatuksiaan», kuten hänellä on tapana sanoa, siksi kunnes
nousee kello kahdeksalta. Pukeuduttuaan hän asettuu vierashuoneemme
keinutuoliin, lukee kappaleen hartauskirjasta, johon hän on tottunut,
ja tiedustelee senjälkeen päivän postia.
Kello 9 tuo Kaisa kahvit ja poistuu kohta, ellei täti osoita haluavansa
keskustelua. Siinä tapauksessa asettuu Kaisa kaapin ja oven väliselle
tuolille. Se on hänen paikkansa. Ja Kaisa kunnioittaa vanhoja tapoja
yhtä ankarasti kuin täti.
Tällaista on elämämme, säännöllistä kuin koneisto. Olen jo vuosikausia
tutkinut sen tasaista käyntiä. Mistä nyt löytäisin sen ulkonaisten
olojen auttavan oksan, johon tarttua?
Niin, eräässä suhteessa ovat olot sittekin muuttuneet nyt sairauteni
jälkeen, -- mutta ei parempaan päin. Täti oli ennen hyvin tarkka siitä,
ettei pieninkään velvollisuuteni päivän ohjelmassa siirtyisi sijaltaan
tai jäisi täyttämättä. Nyt on aivan toisin. Hän pysyttää minut tarkasti
erossa entisistä velvollisuuksistani. Hän on tautini aikana oppinut
tulemaan toimeen ilman minua, nyt tahtoo hän taitoaan näyttää. Niinkö?
Vai tahtooko hän ainoastaan säästää minua?
Selvyyteen en pääse, sillä täti pysyttelee kylmänä ja
luoksepääsemättömänä. Tuntuu melkein siltä kuin hän olisi loukkaantunut
siitä, että sairauteni tähden otin itselleni luvattoman loma-ajan.
Hänestä tauti oli niin turhanpäiväistä. Kerran sattui hän olemaan
huoneessa, kun lääkäri sanoi minulle, että voimani olivat kovin loppuun
kuluneet. Täti hymähti harmistuneesti. -- Kuluneet, kun ei niitä mikään
kuluta, sanoi hän ja meni omaan huoneeseensa.
Ymmärrän häntä varsin hyvin. Se, joka on viettänyt sellaista avioelämää
kuin täti, saattaa kyllä ihmetellä, että se, joka on semmoiselta
surulta säästynyt, voi surra mitään muuta maailmassa.
Jos minä sanoisin hänelle: täti, anna minun oppia, edistyä ja joutua
oikealle paikalleni elämässä, katsoisi hän minuun pitkään, ja katkerana
nousisi hänen huulilleen kysymys: olinko minä sitte oikealla
paikallani, ajatteliko kukaan minun kehitystäni, minun elämäni
mahdollisuuksia?
Täti on ollut ja on yhä rikashenkinen ja tarmokas nainen. Mutta eno
Hagert oli hänen elämänsä halla. Ja harva se, jolle hallan jälkeen jää
muuta kuin kituva elämä jäljelle.
Minä ymmärrän senkin, että on harmillista, kun vanhassa, säntillisessä
talossa tauti yhtäkkiä kääntää kaikki nurin, kun lääkärit,
sairaanhoitajat ja sen semmoiset tulevat, jotka eivät tunne talon
tapoja eivätkä osaa niitä kunnioittaa ja niiden mukaan asettua.
Yhteen aikaan oli täti kuitenkin niin hellä, että näytti siltä kuin
hän noita harmejaan ei olisi muistanutkaan. Se oli siihen aikaan, kun
olin huonoimmillani. Silloin hän oli minulle »äiti-täti», niinkuin
nimitin häntä ennen. Mutta vaaran väistyttyä kaikki luisui takaisin
viime vuosien uomaan. Täti uskalsi jälleen tuntea ja näyttää
»hermostumistaan», ja minä vaikka ymmärsin, kärsin kuitenkin.
(Pari päivää myöhemmin.)
Se auttava oksa on löytynyt! Se löytyi jo samana päivänä, jolloin
viimeksi kirjoitin.
Istuin iltapäivällä ruokasalissa odotellen kahvia, kun Kaisa
touhuissaan tulee huoneeseen, rämistellen tarjotinta.
Näin kohta hänen kasvoistaan, että jotain erikoista oli tapahtunut.
Eikä minun tarvinnut tiedustella. Se puhkesi esille kuin tulva. Tien
toisella puolella olevaan huvilaan tuli uusia asukkaita sellaisia,
jotka aikoivat asua siellä kesät talvet. Ei siis saanut enää olla
rauhassa, ei omissa nurkissaankaan.
Ja ties, mitä väkeä ne sitte olivat! Kaluja ja kapistuksia heillä kyllä
oli monta kuormallista, mutta mitä lie ollut vanhaa romua.
Minä lohduttelin häntä sillä, että omat maat ja metsät ympäröivät
taloamme kolmelta puolen ja neljännellä sivulla on tie, eikä tiellepäin
olevalla päätypuolella ole muuta kuin minun huoneeni ikkuna. Näköalat
jäisivät siis entiselleen, eikä toivottavasti tulisi muutakaan harmia
vaikka tuo talvisin tyhjänä ollut huvila saikin pysyväisiä asukkaita.
Kaisa ei kuitenkaan suuresti rauhoittunut selityksistäni. Hän
päivitteli vielä pitkältä tätä asiaa. Minä kuuntelin, -- surren ja
ihmetellen omaa väsynyttä välinpitämättömyyttäni.
Ei näyttänyt ilo eikä huoli minuun pystyvän. Ei kyennyt Kaisan kertomus
edes herättämään mielenkiintoani, niin arvelin.
Mutta illalla huomasin erehtyneeni. Seisoin ikkunassa, suorien
hiuksiani, kun katseeni sattui naapuritalon pihalla oleviin kuormiin,
joista Kaisa oli kertonut. Keski-ikäinen nainen, nuori tyttö ja pari
poikaa oli vielä kuormia purkamassa. Nainen saattaa olla keski-ijän
loppupuolella, mutta ei näyttänyt siltä kuin vuodet häntä painaisivat.
Voimaa, ripeyttä oli joka liikkeessä, pää oli itsetietoisesti kenossa,
ja selkä oli suora kuin sotilaan silloinkin, kun hän nosti raskaalta
näyttäviä taakkoja.
Katselin ihaillen ja kateellisena. Siinäpä taitoa kysytään, kun voi
kantaa raskaitakin taakkoja, niin ettei sitä kukaan huomaa.
Olen tässäkin suhteessa toisinaan tutkinut elämää ja ihmisiä --
kaduilla esimerkiksi. »Hienot» kannattavat tavallisesti taakkojaan
toisilla ja kulkevat suorina. -- Tietysti. Useimmat muut ovat nääntyä
taakkansa alle. Ani harva kantaen raskasta kuormaa kulkee suorana ja
pää pystyssä.
-- Sillä lailla, -- kuulin samassa naapurin pihalta. Vaimo auttoi
tyttöä nostamaan pöytää rattailta. Sitte hän itse tarttui raskaalta
näyttävään laatikkoon. Sitä kantaessaan hän nyökkäsi päätään tytölle
kuin sanoakseen: ponnista, ponnista, niin voimat varttuvat.
-- Ovatko he todella äiti ja tytär, -- kysyin itseltäni. He ovat kovin
erilaisia sekä piirteiltään että ilmeeltään. Kaikki, mikä toisessa on
itsetietoista, voimakasta ja hiomatonta, on toisessa tiedotonta,
uinuvaa, herkkää ja hienostunutta. Joka piirre, joka vivahdus ja ilme
on kotoisin kuin eri maailmasta, ja kuitenkin he kulkevat työssään kuin
vanha ja nuori hevonen, jotka ovat oppineet astumaan pellolla rinnan.
Pikku pojille täytyi minun oikein nauraa. Kiidättäessään tavaroita
rattailta taloon, hyppelivät he korkealle kuin kesälaitumelle lasketut
vallattomat varsat. Toinen varsinkin hyppeli, toinen oli hiljaisempi.
Olin jo poistumaisillani ikkunasta, kun eräs pieni tapahtuma herätti
huomiotani. Kuormat olivat jo puretut, ja pojat olivat lähteneet pois.
Äiti seisoi vielä pihamaalla, tytär nousi talon portaita. Minä en
saanut katsettani irroitetuksi äidistä. Kuinka hänen silmänsä
seurasivat tytärtä, niin hellän ihailevina ja lämpiminä kuin olisi
kaikki hänen olennossaan väistynyt tuon yhden ainoan tunteen tieltä. --
Sinä kukkaseni, sinä kaunoiseni, -- sanoi katse, ja samalla se kietoi
tytön kuin suuren, äidillisen hellyyden suojaan.
En ole voinut unohtaa tätä pikku tapahtumaa. Siinä oli jotain niin
sanomattoman kaunista.
Mitä kaikkea sisältyneekään tämänkin perheen elämän puitteisiin, kysyn
itseltäni, ja tartun kiitollisena siihen auttavaan oksaan, jonka olot
ovat minulle ojentaneet.
Olen nyt jo parin päivän kuluessa tehnyt havaintojani, ja Kaisa on
välittänyt lisätietoja. Paitsi äitiä ja tuota hienohipiäistä,
vaaleakutrista tyttöä kuuluu perheeseen isä ja kolme nuorempaa lasta:
reipas, roteva vanhempi veli, -- äitinsä ilmeinen kuva, häntä kai
ijässä lähinnä oleva tytön tyllykkä ja sitte nuorin lapsista, ruma,
kivulloiselta näyttävä pieni poika, ainoa, joka on isäänsä. Isä on
vaivainen, ja käyttää kainalosauvoja. Mutta työtä hän tekee. Sen olen
jo huomannut.
Samalla kun olen tarkastellut uusia naapureitamme, olen myöskin
jatkanut tutkimuksiani tädin suhteen. Tahtoisin päästä selville siitä,
onko hänen nykyiseen mielentilaansa jotain erikoista syytä, vai onko se
ainoastaan ilmauksena siitä kylmästä, täytyneekö minun sanoa,
itsekkäästä mielenlaadusta, joka viime vuosina vasten tahtoanikin on
silmääni pistänyt.
Täti on muuten näinä päivinä ollut vähän epätasainen. Sairastaessani
hän pani sukanneuleen alulle -- jommoista työtä en hänen käsissään
muista nähneeni ties milloin. Nyt hän jatkaa neulomista, istuu paljo
itsekseen, keinuu keinutuolissaan ja -- ajattelee -- kaiketi.
Kaisalta kuulin, että hän minun sairastaessani paljo puhui äidistä.
Hän ajattelee siis entisiä aikoja!
Sitä todistaa sekin, mitä hän eilen yhtäkkiä sanoi.
Hän istui sukkaansa neuloen ja minä lepäilin viereisellä sohvalla.
Silloin hän pysäytti tuolinsa, korjasi silmälasejaan ja sanoi vähän
kuin harmistuneena: -- Niin, niin nykyajan tytöt tietävät jo
koulunpenkiltä päästessään, mitä vaatimuksia sopii asettaa sille
miespuolelle, jota ottavat ajatellakseen aviomiehenään. Toista oli
ennen. Silloin oli naimisiin meno kuin pitkän mäen pimeässä laskemista.
Ei tietänyt, minne meni ja mikä odotti, mutta uskaltaa piti, kun halu
oli hyvä ja ymmärtämättömyys antoi rohkeutta.
Hän potkaisi kiikkutuolin taas liikkeelle ja oli ison aikaa ääneti.
Sitte hän sanoi. -- Sinun äidiltäsi se mäenlasku onnistui harvinaisen
hyvin. En ole nähnyt toista sellaista miestä.
Kuinka ne sanat hivelivät sydäntäni! -- Mutta sinä tunsit häntä niin
vähän, sanoin houkutellakseni tätiä kertomaan enemmän.
-- Tarpeeksi, tietääkseni, sanoi hän vain lyhyesti.
Täti oli isän eläessä ollut meillä vain erään kerran. Sen oli äiti
kertonut. Mutta äiti ei kertonut sitä, mitä Kaisa kerran. Hän oli
puhunut äidistä ja siitä, miten rakkaita sisaruksia äiti ja täti olivat
pieninä. -- Mutta kylmentyipäs sekin väli kerran, jatkoi hän
filosoofisen tyynesti kuin selvitellen sielutieteellistä ilmiötä. -- Ei
taitanut meidän rouva jaksaa sulattaa sitä, että naimakaupat
onnistuivat häneltä niin huonosti ja sisarelta niin hyvin, koska
käytyään kerran heillä ei enää lähtenyt, ei vaikka kuinka käskettiin.
-- Mutta sitte hän kävi, sanoin minä, sillä en jaksanut jättää asiaa
siihen.
-- Niin sitte, kun tuli tieto, että isänne oli hukkunut, silloin hän
heti matkusti, ja sitte oli kaikki taas niin hyvää, ettei parempaa
koskaan ennen.
Sen johdosta, mitä täti oli sanonut, olivat ajatukseni nyt luistaneet
tähän, mutta en vieläkään heittänyt toivoani, että saisin tädiltä
kuulla enemmän isästä tai äidistä. Koetin pyytää, mutta se ei
onnistunut. Täti vain nousi ja meni toiseen huoneeseen.
Hän ei tiedä, miten kipeästi minä tänä raskaana toipumisaikana kaipaan
kodin lämpöä, kaipaan saada edes sitä lämpöä, jota muisto voi antaa.
Myöhemmällä täti tuli takaisin huoneeseen, asettui keinutuoliinsa ja
alkoi aivan itsestään kertoa isästä ja äidistä. Hän kertoi siitäkin,
millaista oli, kun hän isän hukuttua tuli äidin luo. Suurin osa oli
vanhaa, usein kuultua ja usein kerrottua, mutta muutamia uusia
piirteitä sain myöskin.
Se teki kaikki sanomattoman hyvää, ei ainoastaan minulle, vaan kuten
luulen myöskin tädille. Hänen äänensä värähti monta kertaa vasten hänen
tahtoaan.
-- Se oli suuri suru, mutta minulle se antoi paljo. -- Täti antoi
sukkaneuleen painua helmaansa. -- Onni eroittaa usein ihmisiä, tekee
toisia itsekkäiksi, toisia katkeriksi ja kateellisiksi. Mutta suru on
siunattu side. Se yhdistää ja se sulattaa.
Täti otti lasit nenältään ja pyyhki niitä. Hän oli sen iltaa kuin
toinen ihminen, niin lämmin ja pehmeä.
Tänään hän tahtoo korjata eiliset erehdyksensä. Hän on tylympi kuin
ehkä koskaan ennen.
Mikä hänen lienee. En ymmärrä.
Kunpa tulisi niistä uusista naapureista virkistystä mielelle, ei
ainoastaan minulle, vaan tädillekin.
(Seuraavana iltana.)
Eilen rouva Hägg tuli meille. Kaisa oli puutarhassa. Täti nukkui
kamarissaan. Istuin yksin parvekkeella. Silloin kuulin askeleita
viereisestä huoneesta. Aijoin juuri nousta katsomaan, kuka siellä
liikuskeli, kun tulija ilmestyi ovelle.
-- Suokaa anteeksi. -- Oli vähän asiata, ja kun en tavannut
ketään -- --
-- Tervetuloa! Tehkää hyvin! -- Tarjosin istuinpaikkaa ja sanoin jo
usein nähneeni hänet ikkunasta.
-- Niin, taidatte olla se sairas neiti.
-- Niin, olen sairastanut, en minä muuten --
-- Vai niin, vai niin. Luulin, että oli jotain pitkällisempää, ehkä
ainaista.
-- Ei, ei toki, vaikka parantuminen on käynyt hitaasti.
-- Se riippuu paljo siitä, jättäytyykö sairaaksi vai paneeko vastaan.
Tällaista oli meidän ensimmäinen sananvaihtomme.
En voinut olla hymyilemättä. Sitte myönsin, että taitaahan niin olla.
Kai se vain on huonoutta, ettei henki kykene herruuttaan osoittamaan,
vaan saa ruumisrukkaa totella.
Huomautus teki häneen nähtävästi kummallisen vaikutuksen. Hän keikautti
päätään ja silmissä välähti omituisesti.
-- Se on taas toinen asia. Ei sovi sanoa toista huonommaksi kuin
toistakaan, sentähden että henki joutuu herrasta käskyläiseksi.
Toisilla on jo veressä sellainen laki, että niin täytyy käydä.
-- Ei, ei. Ei sitä niin saa ajatella, vastustin minä.
-- Ei sitä ajatella tarvitsekaan, se on niin, sen näkee. Ja parasta
olla ajattelematta.
Sanoin jotain ajattelemisen puolustukseksi. Tarvittiinhan sitäkin
elämässä.
-- Niinkuin asia sitte ajattelemisella paranisi! Ei, neiti hyvä, tee
työtä ja ole niinkuin pidetään, mutta älä ajattele, älä aprikoi. Sitä
minä aina miehelleni saarnaan.
-- Mutta hyvä rouva Hägg -- -- --