ystävälle? Ystävät, nehän ovat olleet eristetyn elämäni rikkaus. Heidän
kauttaan olen saavuttanut ihmis- ja elämäntuntemusta, heidän kauttaan
olen minäkin elänyt sitä levotonta, rikkaudessaan niin repivää elämää,
joka ympärilläni kuohuu, mutta jonka kanssa tuskin nimeksikään itse
olen kosketuksiin joutunut? Minä olen heidän välityksellään saanut
silmäillä niin monen sydämen syvyyteen. Miksi en minä nyt vuorostani
avaa sisintäni heille niin kokonaan, että heidän avullaan voisin päästä
selville itsestäni.
Mainitsen itsekseni ystävieni nimet, toisen toisensa jälkeen. Joka
nimeltä herää kiitollisuus mielessä, elpyvät muistot sisältörikkaista
ja rikastuttavista yhdessäolon hetkistä. Mutta joka nimi selvittää
minulle samalla, ettei ainoakaan heistä ole se, jonka puoleen nyt
voisin kääntyä. En kenellekään heistä ole antanut itseäni kokonaan.
Osia he ovat saaneet, sirpaleita olemuksestani, mikä enemmän, mikä
vähemmän, riippuen oloista, joiden vallitessa olemme tavanneet toisemme
ja siitä suuremmasta tai vähemmästä ymmärtämyksen määrästä, jonka
olemassaolon vaistomaisesti olen tuntenut. Itseäni kokonaan en vielä
ole antanut ainoallekaan, sillä en ole tavannut sitä ihmistä, en miestä
enkä naista, jolta kokonaista ja ehjää ymmärtämystä olisin voinut
odottaa.
Ehkä on eristetty, kotiolojen ahtaudessa kulunut elämäni siihen
osaltaan vaikuttanut. Siinä tapauksessa saan kiittää sitä siitäkin,
että olen säästynyt joutumasta suhteisiin, joihin hetken olisin
luottanut sitte sitä katkerammin pettyäkseni.
Voi sitä tuskaa, jota sellainen kokemus mahtaa muassaan tuoda. Välistä,
kun sitä rupean ajattelemaan, kärsin sekä sielun että ruumiin puolesta
-- pelkästä ajatuksesta. Luulen, että jos kokemaan joutuisin, en voisi
koskaan siitä toipua. Mutta eihän sitä tiedä. On niin paljo niitä,
jotka sellaista ovat kokeneet joko lievästi tai kaikkein katkerimmassa
muodossa. Ja he elävät kuitenkin, kun täytyy elää.
Ovatko tällaiset kokemukset tarpeen ihmisille sentähden, että ne ovat
niin kuluttavia, ja siitä syystä omiaan puhdistamaan? Ja sentähdenkö
niin moni niitä osakseen saa? Vai onko se ihmisten oma syy, kun he
eivät omista sen parempia ihanteita tai eivät jaksa pysyä niissä? He
eivät malta odottaa, eivätkä osaa tai tahdo olla rehellisiä. He
tinkivät, sovittelevat ja -- saavat niittää erehdystensä sadon.
On kuitenkin toinenkin seikka -- ei vain eristetty elämäni -- joka
selittää sen, että olen säästynyt erehdyksiltä tässä suhteessa. Se on
se, että niin nuorena opin uskomaan sinun olemassaoloosi, tuntematon
ystäväni.
Miten kaunis se muisto on --, elämäni kaikkein kauneimpia! Olin juuri
lopettanut koulun ja olin matkalla koulukaupungista kotiin. Tien
varrella poikkesin tervehtimään erästä äitini ystävää ja siellä tapasin
hänet, joka opetti minua uskomaan sielujen sukulaisuuteen, niiden
yhteenkuuluvaisuuteen siinä merkityksessä, että jokaisella ihmisellä on
oman olemuksensa täydennys -- samaa tai toista sukupuolta, se on
yhdentekevää -- ja että nämä yhteen kuuluvat sielut varemmin tai
myöhemmin myöskin löytävät toisensa. Epäsoinnut, erehdykset ja
ristiriidat, mitkä syntyvät ihmisten suhteissa toisiinsa, johtuvat
ainoastaan siitä, että tämä tosiasia ei heille ole selvinnyt, ja
etteivät malta odottaa, siksi kun ovat löytäneet sen ystävän tai
puolison, jota voivat ei ainoastaan rakastaa, vaan jossa tuntevat oman
olemuksensa ehjäksitekijän ja täydentäjän.
Miten hartaana minä, viisitoista vuotias tyttönen, kuuntelin tätä
puhetta!
Koko ilta oli minulle ihana unohtumaton juhlahetki, jonka sopusointua
ei mikään häirinnyt.
Ulkona oli luonto hempeimmässä kevätkukoistuksessaan. Koti, jossa olin
vieraana, oli hyvin kaunis. Varsinkin rehevät, nähtävästi erikoisen
huolellisesti hoidetut kasvit herättivät huomiotani. Kukkasia,
kevättuoksua ja päivänpaistetta oli kaikkialla.
Istuin jakkaralla hänen vieressään, hänen puhuessaan. Avonaisen ikkunan
läpi näin ilta-auringon valossa kimaltelevan lahden poukaman ja
kaistaleen valkovuokkojen reunustamaa metsänrinnettä. Katselin sitä ja
kuuntelin, mitä hän puhui, tuo pieni, vaatimaton nainen, joka vaikka
olikin rohkea ja uskollinen uranaukaisija, oli niin nöyrän nöyrä,
sentähden että hänen ihanteensa olivat suuret ja korkeat.
Hän puhui ensin tästä sielujen yhteenkuuluvaisuudesta, -- minkä
johdosta, sitä en muista. Sitte hän tuli kertoneeksi läheisistä
ystävistään Wikneristä ja Rydberg'istä. Hän kuvasi heidän elämästään
pikku tapahtumia, pikku piirteitä, jotka suuria todistivat, hän puhui
syvistä, kirkkaista ja kantavista totuuksista.
Hän puhui, minä kuuntelin, kuuntelin, kunnes kaikki se, mitä hän
kertoi, kävi minulle niin valtavan suureksi, että puhkesin kyyneliin.
Olinhan silloin kuin elämän kynnyksellä. Olin lapsuuteni läksyjen
äärestä juoksemaisillani elämän suuriin, avaroihin oppisaleihin. Hän
oli ottanut minua kädestä ja raottanut ovea sen verran, että aavistin,
miten vaikeata ja vastuunalaista, mutta miten rikasta ja ihanaa elämä
samalla oli. Tämä aavistus niin voimakkaana minut valtasi.
Nyt tiedät, milloin opin uskomaan sinun olemassaoloosi sinä tuntematon
ystäväni. Tämä uskoni on vuosien varrella säilynyt ja vahvistunut.
Ja samalla se on myöskin säilyttänyt. Sillä olen tahtonut itseäni ja
rakkauttani pysyttää ehjänä, jotta kun kerran tapaamme, iloiten saisin
ojentaa sinulle oman osasi.
Olen tavoitellut tätä ehjyyttä, ja se on ollut iloni. Rakkaus ei muuta
voi. Se antaa parhaimpansa. Mutta tiedän, että jos köyhtyneenä tapaisin
sinut, eikä minulla olisi muuta kuin sirpaleita, niin sinä rakastaisit
niitä sirpaleitakin.
Nyt tiedät, minkätähden minä tänä iltana kirjoitan sinulle.
En voi kirjoittaa päiväkirjaa, en kirjettä jollekulle niistä, jotka
kuuluvat ystäväpiiriini. Sellainen kirjoitteleminen ei minua auttaisi.
Ja nyt minä tarvitsen apua. Sentähden kirjoitan minä sinulle. Sinä
ymmärrät minua, ja juuri ymmärtämystä minä tarvitsen, sellaista syvää,
ehjää ymmärtämystä, joka ei eksytä, ei vie harhaan, vaan selvittää,
niin että näkee itsensä ja ympäristönsä, entisyytensä ja nykyisyytensä
kirkkaassa, totuuteen perustuvassa valossa.
Tätä minä sinulta pyydän.
Mutta ajatukseni ovat niin väsyneet ja samalla niin levottomat. En
jaksa niitä hallita, en keskittää sanottavaani. Minä puhelen sinulle
ajatuksistani ja kokemuksistani ihan niinkuin ne mieleen johtuvat.
Ymmärräthän sinä kuitenkin, sano, ymmärräthän?
Eikö ymmärtämys olekin suurin lahja, minkä ihminen voi toiselle antaa?
Siitä lähtee enemmän iloa ja elinvoimaa kuin kaikkien ylistämästä
rakkaudesta.
Rakkautta, sitähän, Jumala paratkoon, on paljo maailmassa, on laimeata
ja kiihkeätä, kestävätä ja muotoansa muuttelevaa. Ei rakkaudesta
puutetta -- ei ainakaan, mikäli sitä pidetään yksinomaan tunneasiana.
Mutta mitä tunteitten roihuavasta valkeasta, ellei ole ymmärtämystä,
syvää, ehjää ja kasvavaa! Eikö rakkaus silloin muodostu hävittäväksi
kulovalkeaksi, rasittavaksi taakaksi tai ainaista ristiriitaa
pulppuavaksi lähteeksi. Ymmärtämys, eikö se samalla ole rakkauden
alkulähde ja koko olentoa käsittävän ja koko olemuksen läpitunkevan
rakkauden kaunein hedelmä.
Ymmärtämystä janoaa sieluni. Rakkautta olen mielestäni saanut
tarpeeksi.
Mutta ymmärtämys on elämässä harvoin löydetty helmi.
Aloin elämäni siinä iloisessa uskossa, että ymmärtämystä oli olemassa
yhtä runsaasti kuin rakkauttakin, mutta jota kauemmin olen elänyt, sen
harvinaisemmaksi ja samalla sen suuriarvoisemmaksi olen huomannut tosi
ymmärtämyksen. Uskotaan että ymmärretään, mutta minkälaista on se
ymmärtämys, jota ihmiset toisilleen tarjoavat? Samoissa oloissa eläneet
ja samaa kokeneet liittyvät yhteen ja uskovat ymmärtävänsä toisiaan,
mutta kun kokemukset käyvät eri suuntaan, kun toiselle sattuu surua
toisen iloitessa, missä on silloin se ymmärtämys, joka pakoittaa meitä
riippumatta omista kokemuksistamme elämään, toisen elämää, suremaan,
todella suremaan surevan kanssa ja iloitsevan kanssa iloitsemaan? Eikö
päinvastoin sureva silloin soimaa iloitsevaa itsekkäisyydestä ja eikö
iloitseva tarjoa surevalle hetken pintapuolista liikutusta tai säälin
armopaloja?
Ja samoin on laita, jos siirrymme aatteiden ja näkökohtien alalle.
Mistä löydämme sitä ymmärtämystä, joka opettaa meitä omasta kannasta
huolimatta näkemään, että toisenkin kannassa on jotain oikeutettua.
Ymmärtämys on laajanäköisyyttä. Ymmärtämyksen kirkastama katse kantaa
kauaksi menneisyyteen ja tulevaisuuteen. Mutta tosi ymmärtämys on
harvinaisuus.
Ovatkohan meidän aikamme ihmiset liiaksi heikkoja ja ennen kaikkea --
liiaksi pieniä, omatakseen tuollaista laajanäköisyyttä, koska niin
tyynesti sanovat toisilleen: tule sinä tänne minun kokemusteni
kohdalle, minun kannalleni, silloin saat ymmärtämystä runsaasti, ennen
ei liikene, ei murustakaan.
He uskovat todella ymmärtävänsä, eivätkä näe, että tarjoavat kiveä
leivän asemesta.
Erehdynkö uskoessani, että tosi ymmärtämys aina vie meidät oman itsemme
ja omien kokemustemme yläpuolelle?
Minun täytyy kysyä, sillä olen kuin pimeässä umpisokkelossa. En jaksa
ajatuksiani selvittää, en ymmärtää, mikä niissä on totta ja
oikeutettua, mikä sairaalloista. Siitä vain olen selvillä, että janoan
ymmärtämystä enkä löydä sitä ympäristöstäni. Sentähden täytyy minun
turvautua sinuun, tuntematon ystäväni.
Usko olemassaoloosi on minulle sydämen lepo, on voimanlähde. Sillä
ymmärtämys on elinvoimaa yhtä varmasti kuin toisiinsa sopivat ja
toisiaan täydentävät soinnut synnyttävät eheämmän ja voimakkaamman
vaikutelman kuin yksi ainoa sävel.
Minulle on aivan yhdentekevää, oletko sinä, tuntematon ystäväni, mies
vaiko nainen. En tiedä, kummeksitko tätä, mutta se on sanottava, sillä
se on totuus.
On naisia, jotka kaipaavat kotia, toisia, jotka kaipaavat miestä. He
menevät naimisiin ja saavuttavat päämääränsä. On toisia, jotka
kaipaavat rakkautta ja ymmärtämystä. He jäävät tavallisesti
osattomiksi, sillä henkistä hyvää ei ole yhtä runsaasti kuin
aineellista.
Sitä paitsi on helpompi erehtyä valinnassaan henkisellä kuin
aineellisella alalla. Ja väärennettyä tavaraa tarjotaan paljo.
Ne, jotka ovat erehtyneet, kärsivät kai enemmän kuin ne, jotka eivät
ole omistaneet mitään. Sentähden minulle ei ole pääasia pian löytää
mitä etsin, vaan löytää se väärentämättömänä.
Siitäkin syystä on minuun nähden yhdentekevää, oletko sinä ystäväni
mies vai nainen. Pääasia on, että olet oman olemukseni oikea täydennys.
Naisen on yleensä helpompi ymmärtää naista. Mies voi ani harvoin tehdä
niin -- ainakin sen polven miehet, joka nykyään maanpiiriä polkee.
Useimmat heistä polkevat samalla -- tavalla tai toisella --
naistoverinsa sielun sisintä.
Sentähden kuvittelen useimmiten mielessäni, että kun kerran tapaamme
toisemme, huomaan sinut, ystäväni, naiseksi. Ja minä iloitsen siitä.
Onko se luonnotonta? Sanoneeko tähän toisin ajatteleva ja toisin
tunteva, että me emme ole ainoastaan ihmisiä vaan myöskin
sukupuoliolentoja. Ja sukupuoli-olentona nainen etsii täydennyksensä
mieheltä.
Saattaa niin olla. Mutta emmehän me ole ainoastaan sukupuoli-olentoja.
Olemmehan myöskin ihmisiä. Eikö ole suuriarvoisempaa olla ihminen kuin
sukupuoli-olento? Eikö ihmisten onnea edistettäisi, jos tässäkin
suhteessa hengen herruus voittojaan saavuttaisi?
Minä vain kysyn.
Eikö avioliitossa samoin kuin ystävyyssuhteissa samaan sukupuoleen
kuuluvien välillä suuriarvoisin onnen tekijä ja antimista suurin ole
koko olentoa käsittävä ja koko olennon täyttävä ymmärtämys.
Yhdentekeväähän silloin on, oletko mies vai nainen.
Mutta silloin, kun ystävyys voi johtaa avioliittoon, on siihen
yhdistettynä tuo ihmeellinen, pyhä elämänluomisen lahja.
Kuinka suurta mahtaa olla herättää elämää, joka imee elinvoimaa
itselleen täydellisen keskinäisen ymmärtämyksen ja rakkauden
maaperästä! Ei vanhemmilla pitäisi ollakaan oikeutta lähettää
muunlaisia lapsia maailmaan.
Mutta eiköhän ihmiskunta silloin pian kuolisi sukupuuttoon?
Liekö siis kaikkien yhteiseksi onneksi se, että ihmiset siksi suuressa
määrin ovat sukupuoli-olentoja ja siksi vähän ihmisiä, että
kansoittavat maan lapsilla, joiden syntysanat lausuttiin silloin, kun
sukupuoli-olento voitti ihmisen?
Minä vain kysyn, kysyn, sentähden että en ymmärrä.
Olen kasvanut eristettynä muista, aina vain katsellen elämää syrjästä.
Sentähden en ymmärrä.
Mutta se, joka seisoo rannalla, jota ei pyörre mukanansa tempaa eikä
kuohuissaan kuljeta, hänellä on aikaa ajatella. Sentähden minä kysyn.
Sinä ystäväni, sinä ymmärrät, muut eivät.
Se on hyvä. Niin sen olla pitää. Ei sitä alastomana joukkoon lähde.
(Seuraavana iltana.)
Taaskin on sumuinen, köyhyyttään itkevä talvi-ilta.
En jaksa lukea enkä kirjoittaa, sentähden pakenen sinun luoksesi
ystäväni.
Eilen puhelin vain ajatuksistani ja tunteistani. Tänään tahdon antaa
sinulle osaa elämäni ulkonaisista puitteista.
Niistä on kuitenkin yhtä vähän kerrottavaa kuin on paljo siitä, mitä
sisäisesti olen kokenut.
Lapsuuteni ajasta en nyt voi puhua, en siitä suuresta, siunatusta
perinnöstä, jonka isä ja äiti antoivat minulle sen kautta, mitä itse
olivat ja sen kautta, mitä olivat sekä toinen toisilleen että
lapselleen. En myöskään voi kertoa kaikesta, mitä äiti minulle antoi.
Se on liian hyvää paperille pantavaksi. Siitä tahdon kertoa vasta
sitte, kun olemme tavanneet toisemme.
Kun äiti jätti minut, olin nuoruuteni kynnyksellä. Elämä alkoi, mutta
sydänjuureni eivät painuneet minua ympäröivän ajallisuuden maaperään,
vaan siihen näkymättömään ja kuitenkin niin todelliseen maailmaan,
jonne tiesin äitirakkaani siirtyneen. Se maailma oli minulle
todellisin. Siinä elin, siinä hengitin.
Se, mitä me todellisuudeksi sanomme, oli minulle vierasta. Ainoastaan
ulkonaisesti tunsin sen olemassaolon, mutta se tunteminen, vaikka
olikin ulkonaista, oli mieleen painuvaa, sillä sen piikit pistivät
jalkaani melkein joka askeleelta.
Isäni kuoltua oli äiti muuttanut asumaan maalle erään tätini
läheisyyteen. Itse puolestaan hän olisi mieluummin asettunut kaupunkiin
voidakseen siellä ansaita paremmin ja myöskin saadakseen pitää minut
koulu-aikanakin luonaan, mutta täti vastusti sitä. Täti oli hyvin
onnettomissa naimisissa, sentähden äiti tahtoi noudattaa hänen
mieltään. Varakas kun oli, saattoi täti myöskin järjestää niin, että se
kävi äidille mahdolliseksi.
Äidin kuoltua tädin koti tuli minun kodikseni. »Ole tytär hänelle», oli
äidin viimeisiä pyyntöjä.
Tuntui kuin niissä sanoissa olisin saanut elämän tehtävän, saanut
pyhän, velvoittavan perinnön. Ja tämä perintö oli kauan ainoa, mikä
antoi elämälleni sisältöä.
Muuta ei olekaan sanottavaa ensi nuoruudestani. Onnettoman kotielämän
okaiset olot ympäröivät minua ulkonaisesti. Ajatukseni ja rakkauteni
kohdistuivat ijäisyysmaailmaan.
Näin kuluivat vuodet huomaamatta ja toistensa kaltaisina.
Silloin tapahtui käänne -- ulkonaisesti äkkiä, -- sisäisesti
vähitellen.
Tätini mies kuoli. Se oli ensimmäinen suuri muutos.
Miten ihmeellinen onkaan ihmissydän! Alinomaa ihminen erehtyy sekä
itsensä että toisten suhteen, -- sellaisissakin asioissa, joista
luulee, ettei erehtyminen ole mahdollistakaan.
Luulee esimerkiksi vanhentuneensa sekä ulkonaisesti että mieleltään --
mutta annahan, kun ulkonaiset olot muuttuvat suotuisammiksi, silloin
kimmahtaa mieli painon alta. Se elinvoima, joka oli niin lamassa, että
sen olemassaolosta ei enää ollut tietoa, se pulpahtaa esiin niin
tuoreena, niin voimakkaana kuin olisi se kätkössään vain kasvanut.
Näin kävi tädin. Hän oli jo kappaleen yli kuudenkymmenen, kun eno
kuoli, mutta se voima, se pirteys, se toimintahalu, joka hänessä enon
kuoltua vähitellen yhä enemmän esiintyi, oli kuin parhaassa ijässä
olevan naisen.
Enon omistama talo myytiin, täti osti tämän paikan, ja me muutimme
tänne.
Tuntui siltä kuin pelkkä olemassaolo nyt olisi tuntunut tädistä
nautinnolta. Hänen päättävä toimeliaisuutensa ei enon tahdon
lamauttamana sittekään ollut hävinnyt. Nuorteana nousi se pakollisesta
levostaan.
Täti puuhaili, järjesteli ja nautti. Hän elpyi, minä etenin hänestä.
Hän ei enää kaivannut minua, ei ainakaan niin kipeästi. Tunsin
liukuvani syrjään ja sain aikaa ajatella itseäni.
Siihen, että täti ja minä etenimme toisistamme, oli olemassa toinenkin
syy.
En jaksanut iloita ja innostua, en -- unohtaa niinkuin hän. Ensi kertaa
tulin ajatelleeksi, että hän oli _kylmä_.
Eikö kuolema ole suuri sovittaja, joka sulattaa roudat rinnasta? Eikö
sen kosketuksesta unohdu, mitä ihmislapsi on toista vastaan rikkonut?
Vai onko niin, että paljo voi tulla anteeksi annetuksi, mutta jos
ihminen on ollut toisen elämän hallana, silloin ei rinnan jäät
sulakaan, sillä halla vei itse elämän, vei anteeksi antamisen ja
rakastamisen kyvyn?
Täti ja minä olimme ennen ymmärtäneet toisiamme niin hyvin, -- siihen
aikaan, jolloin hän kantoi surunsa suurta taakkaa ja minä en muuta
ajatellut kuin miten saisin sitä edes hiukan kevennetyksi.
Hän oli minulle äidin sijainen ja äitini pyhä perintö. Sentähden täytti
suuri suru sydämeni, kun tunsin liukuvani yhä kauemmaksi hänestä.
Nyt, kun hän ei enää minua suuresti tarvinnut, kun se minkä hänen
hyväkseen tein, supistui ulkonaisiin pikku tehtäviin: ääneenlukemiseen,
seurusteluun, kirjanpitoon ja taloustoimiin, nyt aloin tuntea, että
minulla ei ollut tyydyttävää, elämääni täyttävää tehtävää, että olin
uhrautunut, kieltäynyt, syrjäyttäessäni kaikki omaan elämääni ja
tulevaisuuteeni kohdistuvat ajatukset.
-- Eikö minulla sitte olekaan mitään omaa, erityistä elämäntehtävää ja
eikö minulla ole oikeutta ajatella sitä -- näin kysyin itseltäni.
Silloin tuli Kristiina täti taloon.
Hän oli tädin vanhempi sisarpuoli. Hän oli aina ollut jäykkäluontoinen,
kylmä ja vaativa, oli täti kertonut. Siihen aikaan, kun hän, täti ja
äitini olivat pieniä, oli täti Kristiina pysynyt vieraampana heille
molemmille osaksi sentähden, että oli sisarpuoli, osaksi siitä syystä,
ettei luonteensa puolesta sopinut yhteen toisten kanssa.
Äiti taas oli sellainen lämminsydäminen, rakastettava pieni olento,
joka itse rakasti kaikkia. Jos hän näki jonkun itkevän, kavahti hän
kohta kaulaan, pyyhkiäkseen pois kyyneleet. Jos hän näki jonkun avun
tarpeessa, oli hän aina valmis tekemään, minkä vain taisi auttaakseen.
Kaikki rakastivat häntä, -- ne, jotka tunsivat hänet, siksi että
tiesivät, minkälainen hän oli ja ne, jotka eivät tunteneet, siksi että
hän suloisena lapsena voitti kaikkien sydämet.
Ennen täti kertoi minulle usein äidistä. Hän oli myöskin kertonut monta
liikuttavaa pikku tapausta äidin suhteesta täti Kristiinaan. Se suhde
oli erityisen arka senkin johdosta, että täti Kristiinan oman äidin
sukulaiset aina toitottivat hänelle korvaan, että sisarpuolet olivat
tuuppautuneet tänne maailmaan aivan ominlupinsa ja vastoin koko heidän
sukunsa tahtoa.
Nyt, kun täti Kristiina vanhoilla päivillään tuli kotimme jäseneksi,
olivat kaikki tuollaiset muistot tädiltäni unohtuneet. Hän oli sisar
eikä sisarpuoli. Ja lisäksi hän oli vanhus, joka, kuten täti itsekin,
lyhyeltä iltahetkeltä pyysi päivän pettymyksien korvausta.
Sekin yhdisti.
Kristiina tädin tultua tapahtui meidän perheessämme sama seikka, mikä
muinoin Baabelin tornia rakennettaessa. Syntyi kielten sekoitus. Toinen
ei ymmärtänyt toisen puhetta. Mutta kielten sekoittajana ei ollut
mikään taivaan enkeli, vaan ankara ja arvokas Kristiina täti.
Täti ja minä emme ainoastaan pysyneet etäällä toisistamme. Me
vieraannuimme nyt kokonaan. Tädin puolelta olivat yhdyssiteenä
ainoastaan ne vaatimukset, joita hän oli oikeutettu asettamaan tyttären
sijaiselle, jota hän elätti. Minua sitoivat velvollisuudet.
Mutta tunsin toisenkin yhdyssiteen. Se side oli äiti. Ja juuri siksi,
että se oli niin rakas side, oli se samalla kärsimysteni katkerimpana
okaana.
Ystäväni, ymmärrätkö millainen asemani oli?
Varallisuutta minulla ei ollut. Itsenäisen ja tuottavan toimen
hankkimisesta olin luopunut tätini hyväksi ja nyt olin -- armoilla
eläjä.
Paras oppimisen aika on ohi, sanoin itselleni. Elämä, ehkä pitkäkin, on
edessäni, työn halu syvällä sydämessä, mutta mahdollisuuksia ja
valmistusta elämäntehtävään -- minkä verran?
Näin kyselin itseltäni, ja kysellessäni kului aika.
Silloin tapahtui taas käänne. Täti Kristiina kuoli.
Hän, joka oli kielet sekoittanut kodissamme ja joka oli minulta
riistänyt sen, mikä oli minulle läheisintä maailmassa: tätini
rakkauden, hän makasi nyt kylmänä ja kankeana laudoilla.
Hänen suunsa ympärillä oli terävä ilme, ja hänen ohuet huulensa
olivat tarmokkaasti yhteen puristuneet, mutta hänen jäykistyneissä
piirteissään näin, mitä en ennen ollut nähnyt -- kärsimyksen jälkiä.
Se, mitä hän minulle oli tehnyt, unohtui samassa. Kaikki oli kuin pois
pyyhitty.
Oliko ihme, jos hän kuluttavan päivätyön ja katkerien kokemusten
jälkeen itsekkäästi piti huolta iltahetkensä häiritsemättömyydestä?
Oliko hänen syynsä, että hänellä ei ollut ymmärtämyksen lahjaa minua
varten?
Täti suri sisartaan. Minä tiedän sen. Mutta samalla surin minä sitä,
että hän taaskin tuntui niin kylmältä surussaan. Oli aivan kuin hän ei
olisi tahtonut antaa minkään häiritä rauhallisia vanhuudenpäiviään.
Siltä ainakin tuntui.
Mutta ehkä se, mikä minusta tuntui kylmyydeltä, olikin vain elämän
varrella saavutettua taitoa tyynesti alistua ja taipua, kohtasipa mikä
tahansa? Ehkä se oli taitoa, joka saavutetaan, kun päivä painuu iltaan
päin, mutta jota nuorempana on vaikea käsittää.
Iloitsen ajatellessani, että saattaa olla niin, sillä tahtoisin
mielelläni nähdä niin vähän varjopuolia ja niin paljo hyvää kuin
mahdollista hänessä, jonka kaulaan äiti pikku tyttönä kiersi kätensä ja
jonka korvaan pieni rusosuu supatti: rakas, rakas sisko.
Toivoin, että Kristiina tädin kuoltua jälleen olisin tullut lähemmä
tätiäni, mutta se toivo petti. Suhde pysyi sellaisena, miksi se kerran
oli muuttunut. Tulin vain tädille entistä tarpeellisemmaksi, kun
hänellä ei enää ollut muuta seuraa.
Vähän toista vuotta on täten kulunut.
Ulkonaisesti on kaikki entisellään.
Entä sisäisesti?
Yhä tuskallisemmaksi käy taisteluni, yhä terävämmiksi kärjistyvät ne
kysymykset, jotka sisimpääni sattuvat.
Toisinaan moitin itseäni siitä, että kärsin näin. Olenko siis palvellut
palkkaa toivoen, kysyn itseltäni, koska en enää tunne iloa siitä
tehtävästä, minkä äiti minulle uskoi. Kun ihminen rakastaa, ei
kieltäymys kieltäymykseltä tunnu. Se on iloa. Mutta sitä eivät
velvollisuuteni enää ole minulle. Enkö siis rakastakaan? Niin kehnoa,
niin heikkohenkistäkö rakkauteni oli, että se sammui siksi, etten enää
saa ymmärtämystä ja vastarakkautta osakseni?
Näin moitin ja halveksin itseäni välistä. Toiste taas uskon, että
tunteeni on oikeutettu ja että sillä on erikoinen tehtävänsä.
Olenko ehkä tehnyt väärin, kun en tähän asti ole tämän enempää
ajatellut itseäni vai sanoisinko tulevaisuuttani? Saako ihminen elää
toisen hyväksi siinä määrin, että käy kykenemättömäksi sen erikoisen
tehtävän täyttämiseen, johon tuntee kutsumusta? Eikö ole olemassa
oikeutettua itsekkäisyyttä, sellaista, jota voi sanoa henkiseksi
itsensä säilytys-vietiksi?
Näin kyselen, en kuluttaakseni itseäni turhalla surulla entisyyteen
nähden, vaan päästäkseni selvyyteen siitä, ovatko nämä kysymykset
heränneet ja kasvaneet yhä voimakkaammiksi sentähden että
velvollisuuteni vastaisuudessa on oleva toinen kuin tähän asti.
Olen oppinut tekemään sitä, mitä nuorempana en ymmärtänyt. En enää elä
etäällä ympärilläni olevasta ajallisesta elämästä. Olen oppinut sitä
ymmärtämään ja rakastamaan, olenpa vielä tullut siihen vakaumukseen,
että tällainen ymmärtämys ja rakkaus ei ole pahasta, vaan päinvastoin.
Kiitän Jumalaa siitä.