löytyisi sieltä se kaivattu, ja apu samassa.
Eero mietti hetken.
Mutta eihän nyt jumalan palvelusta ollut, arki-iltana, kellon käydessä
kahdeksatta. Ja vaikka olisi ollutkin, tokkopa sittekään olisi tullut
mitään menosta? Kun oikein rupesi ajattelemaan, ei tehnyt mieli
tungeskella tavallisen kirkkokansan joukossa kuin mikäkin siihen
kuuluva.
Toista olisi, jos saisi mennä sinne yksin, tulla ja mennä kenenkään
tietämättä, huomaamatta.
Hänen tuli yhtäkkiä ihan ikävä kirkkoon, ikävä päästä sinne korkealle
kaartuvan katon alle, missä melu vaikeni ja hiljaisuus herätti
hartautta.
Kun olisikin saanut mennä sinne hiljaisuuteen siellä ajatellakseen,
tyynenä, rauhoittuneena, sieltä etsiäkseen itseään, sitä sisintä minää,
joka oli hyvä ja voimakas, sentähden että se oli jumalasta, -- niinkuin
hän, »tyttö», silloin oli sanonut.
Minkähän tähden kirkot meillä pidettiin kiinni? Miksihän ne eivät
aina olleet avoinna, niinkuin ulkomailla mahtavat doomit ja muut
pienemmätkin katoliset kirkot? Olisi silloin väsynyt saanut mennä sinne
levähtämään, rauhaa etsimään rauhaton rinta.
Hän rupesi mielessään kuvittelemaan, minkälaista olisi, jos hän nyt
olisi ulkomailla, esimerkiksi »Köllenin kaupungissa», josta laulussa
puhuttiin. Hän menisi sinne sen suureen pyhäkköön, hakemaan sieltä
lääkitystä sairaalle sydämelleen. Sinne hän polvistuisi niinkuin
muutkin avun etsijät ja tuntisi kiitollisuutta siitä, että vihdoinkin
oli löytänyt tällaisen turvapaikan.
Ja valo virtailisi läpi ikkunamaalausten, hillittynä, rauhoittavana
kuin ne sulavat säveleet, jotka hymisivät läpi huoneen. Kaaret
kurottautuisivat kuin rukouksessa korkeutta kohti voimakkaina
kohottamaan väsyneen mielenkin sinne. Kynttilät palaisivat. Väsyneet,
työtätekevät ja taakkoja kantavat tulisivat toinen toisensa jälkeen,
tulisivat sinne kuormineen, hautaamaan ne suureen hiljaisuuteen, ja
lähtisivät sitte uusin voimin eteenpäin taivaltamaan.
Sinne tahtoi hänkin viedä taakkansa, sieltä uutta uskallusta ja uutta
toivoa hakea.
Mutta keneltä? Hänen tyttönsä ei ollut siellä, sen hän tiesi.
Mutta olihan siellä hän, paljo kärsinyt ja siksi kaikkien kärsivien
ystävä, pyhä äiti, jolla oli annettavana juuri sitä, mikä niin
siunatusti auttoi ihmislapsia, mutta jota vaille hän, Eero, oli jäänyt:
äidinrakkautta.
-- Äiti, äiti -- pääsi Keron huulilta. Mutta samassa oli kuin kaikki
lämmin ja herkkä hänessä olisi jähmettynyt.
Se sana, joka sulatti toisten sydämiä, se kovetti hänen mieltään.
Äidillä ja hänellä ei ollut mitään yhteistä. Hänen syntyessään oli äiti
varmaan tuntenut olevansa ainoastaan luonnonlakien ja olojen orja,
mutta äiti hän ei ollut. Ei hän muuten olisi voinut jättää lastaan niin
orvoksi.
Sitä, mitä metsän pedotkin pennuilleen soivat, sitä ei äidillä ollut
lapselleen antaa. Se oli luonnotonta; sitä luonnottomampaa kun äiti
muuten oli herkkä ja helläsydäminen ja jaksoi rakastaa toisia lapsiaan.
Siihen täytyi olla joku erikoinen syy, mutta mikä?
Oliko siinä selitystä tarpeeksi, että Eero oli umpimielinen erakko
niinkuin isänsä, vai oliko muita ja ehkä painavampia syitä?
Eero rupesi tutkimaan äidin elämää niin pitkältä kuin hän sitä muisti
ja vielä etäämmältäkin, sen mukaan, mitä oli sattunut muilta kuulemaan.
Nuorena oli äiti ollut hyvin iloinen. Siitä tuntui jälkiä vieläkin.
Ensi aikoina sen jälkeen kun vanhemmat muuttivat maalle, oli äiti
innokkaasti ottanut osaa kaikenmoisiin pitäjän harrastuksiin. Hän oli
monessa yrityksessä ollut »sieluna» ja »innostuttavana kipinänä», niin
oli sanottu. Mutta ei ollut sitä tainnut kauan kestää.
Minkälaista oli siihen aikaan, kun hän, Eero syntyi, sitä hän ei
tietänyt. Mutta sitte hän muisti ajan, jolloin äidin harrastus kääntyi
hengellisiin asioihin. Siellä oli siihen aikaan nuori, innokas pastori
hoitamassa viransijaisuutta. Hän kierteli pitäjätä selityksiä pitäen ja
äiti kierteli mukana. Kero oli siihen aikaan ainoa kotona olevista
lapsista, jolla oli ikää sen verran, että saattoi ymmärtää jotain
selityksistä. Sentähden äiti aina kuljetti häntä muassaan.
Siihen aikaan oppi Eero pelkäämään kaikkia papin puheita, eikä se pelko
koskaan ollut ottanut oikein haihtuakseen.
Pastori joutui sitte toiseen pitäjään ja kokousten pito harveni
harvenemistaan. Äitikin lakkasi vähitellen niissä käymästä. Hänelle
tuli pitkät väsymyksen vuodet, jolloin hän ei harrastanut mitään.
Hänen väsymyksensä oli ollut ylimmillään sinä talvena, jolloin Eero
keuhkokuumeensa johdosta oli kotona. Keväällä syntyi sitte Elvi. Hän
jäi joukon viimeiseksi.
Parin vuoden kuluttua alkoi äiti silminnähtävästi elpyä. Nuorten
riennot ja uuden ajan aatteet tempaisivat hänet mukaansa sitä myöten ja
siinä muodossa kuin Oskar ja Astrid niitä hänelle välittivät.
Eero huokasi raskaasti.
Tällainen oli äidin kehitys ollut, -- ainakin mikäli hän oli voinut
sitä seurata. Se oli ollut kuin kartalta katseltavissa, niin selvää.
Mutta isä, mitä hän tiesi isästä? Ei muuta kuin sitä yhtä ja samaa
vain, sitä eristynyttä huoneessa istumista, sanomalehti ja totilasi
toverina tai hitaat, laahaavat askeleet säestämässä yksinäisiä
ajatuksia.
-- Isä, isä, nousi tuskanhuuto Eeron sisimmästä.
Hän ymmärsi tällä hetkellä noiden yksinäisten iltojen taistelut,
ymmärsi ne illat, jolloin oli taisteltu ja nekin, jolloin ei taistelu
enää johtunut mieleenkään, jolloin kaiken päämääränä vain oli unhotus.
Yht'äkkiä sukelsi esiin muisto tuosta päivästä, jolloin hän omaa
tekoaan häveten hiipi isän ja äidin makuuhuoneen ovelle saadakseen
heidän keskustelustaan jotain selvitystä siihen, miksi elämä kodissa
oli niin raskasta ja ilotonta.
-- Pitäähän sitä lapsia sillälailla -- oli äiti arvellut. -- Pitäähän
sitä. -- Luuletko? -- oli isä vastannut.
Sanan vihlova sävy kaikui vieläkin Eeron korvissa aivan kuin nyyhkytys
isän ahdistetusta povesta, kuin tuskan esiinpusertama anteeksipyyntö.
Eero alkoi kiivaasti astua edestakaisin huoneessa.
Mitä jos hän kirjoittaisi isälle? Hänestä on aina tuntunut siltä, että
isä sittekin rakastaa lapsiaan. Ja välistä on hänestä tuntunut siltä,
että isä aivan erityisesti rakastaa häntä, isän luontoista,
umpimielistä ja raukkamaisen heikkoa poikaa, jota ei äiti ymmärrä.
Jospa tekisi isälle hyvää nähdä, että poikakin puolestaan häntä
ymmärtää, tietää, että erakkona elänyt isä sittenkin tuntee isän
tunteita, ja että poika, kun tulee suuren tuskan hetki, pakenee hänen
luokseen.
Eero sieppasi kynän käteensä, haki laatikosta paperia ja rupesi
kirjoittamaan. Käsi vapisi ja kirjaimet tanssivat sinne tänne
paperilla, mutta joka sanalta, joka paperille syntyi, oli kuin mielen
kuorma olisi keventynyt.
Kolme arkkia oli Eero kirjoittanut täyteen, kun hän viimein laski kynän
kädestään ja rupesi lukemaan, mitä oli kirjoittanut. Mutta luettuaan
puoliväliin repäisi hän kirjeen kappaleiksi, viskasi uuniin ja alkoi
uuden.
Hän kirjoitti lyhyesti ja keskitetysti, mutta kun kirje oli valmis, sai
se osakseen saman kohtalon kuin edellinenkin.
Eero työnsi hermostuneesti tuolin syrjään ja katsoi kelloaan. Ehkä oli
paras mennä ulos. Eihän tästä kuitenkaan ollut apua.
Mutta silloin heräsi kaameana muisto eilisillasta ja samoin sen
edellisestä.
Jos hän nyt lähtee ulos, käy niinkuin silloinkin. Hänen täytyy hakea
unhotusta, ja unhotus vaatii joka kerralta yhä voimakkaampaa huumausta.
Ja entä sitte, sitte?
Hän oli jo portailla. Sieltä kääntyi hän juoksujalkaa sisään.
Pöydällä oli valmis kirjeenkuori osoitteineen ja postimerkkeineen.
Vielä kerran hän tarttui kynään. -- Isä, minä hukun. -- Minä en jaksa
ponnistella enää. -- Auta isä.
Vapisevin käsin hän sulki kirjeen. Hetken kuluttua hän seisoi
lähimmässä kadun kulmauksessa postilaatikon luona.
Hän vavahti, kun kuuli kumahduksen, kirjeen pudotessa laatikkoon. Sitte
hän kääntyi hitaasti astumaan kotiinpäin.
Sillä aikaa kun Eero odotti vastausta isältä, ei häntä haluttanut hakea
toverien seuraa. Hän pysytteli kotona ja luki. Lepohetkinä hän ajatteli
isää.
Hän näki pojan tuovan postilaukun isän virkahuoneeseen. Isä ottaa sen
vastaan niinkuin ainakin, sanomatta sanaakaan, aukaisee, ottaa
sanomalehdet ja laskee pöydälle, sitte katsoo hän kirjeitä. Hän
säpsähtää. Eeron käsialaa! Mitä se tietää? Eerolla ei ole tapana
kirjoittaa. Oskar välittää tietoja, tavallisesti äidin kautta.
Sitte isä avaa kirjeen. Se on pian luettu ja isä ymmärtää kaikki.
Painuuko hän sitte ehkä kirjoitustuoliinsa ja ajattelee raskaita
ajatuksia, joiden ydinkohtana kuitenkin on: miten voisin auttaa poikaa?
Vai nouseeko hän, menee ikkunan luo ja jää siihen eteensä tuijottamaan,
joka tunteen kivettyessä lyijynraskaana painamaan rintaa?
Jos niin käy, silloin ei isä jaksa ajatellakaan.
Kaikki ajatuksentapaiset ikäänkuin kiteytyvät tuohon yhteen ainoaan
tunteeseen: miksi et säästänyt vanhaa miestä?
* * * * *
Odotus piti Eeroa jännityksessä, ja jännitys pakoitti hänet luvuilla
lyhentämään aikaa. Työ sujui, mutta jännitys kulutti. Odottaa hän kyllä
olisi voinut, mutta tuo kauhea epätietoisuus kävi päivä päivältä yhä
sietämättömämmäksi. -- Onko isä ymmärtänyt vai suuttunut, olenko tehnyt
hyvän vai pahan työn hänelle, -- ne kysymykset kalvoivat.
Kun kuukausi oli umpeen kulunut ei Eero enää odottanut. Hän etsi
tovereita ja unhotusta.
Sellaiselta retkeltä kotiin palanneena hän nukkui pitkään ja raskaasti,
kun Oskar häntä herätti kaksin käsin pudistaen olkapäistä. Äidiltä oli
tullut kirje. Isä oli huonona.
Hän selvisi silmänräpäyksessä. Isä huonona! -- Siinä siis syy.
-- Mitä sinä aijot? -- Hän nousi istumaan.
-- Tietysti lähteä.
Aamupäivä kului matkavalmistuksissa, mutta tunnit tuntuivat sittekin
loppumattoman pitkiltä. Vihdoin kuitenkin juna lähti.
Matkustavia oli paljo. Toinen toisiinsa sullottuina oli istuttava.
Oskar ja Eero saivat kahden istuvan penkin oven ja seinän väliltä.
Siinä viettivät koko yön.
Aamupuolella, kun muutamia matkustavia lähti junasta, tuli eräältä
syrjäasemalta vaunuun pari nuorta miestä, jotka asettuivat penkille
vastapäätä veljeksiä.
Molemmat olivat aikalailla päihdyksissä, toinen meluava, toinen
surumielinen ja tunteellinen. Meluava tahtoi keskustella. Hän alkoi
äänekkäästi, mutta ei saanut puhetoveria. Surullinen ei vastannut. Hän
tahtoi laulaa:
Leskiäidillä kaks oli tytärtä,
ol' tumma ja vaalia,
toisti hän toistamistaan surumielisen kaihokkaasti.
Tytär tumma hän koko kunnaalla
tuli kuuluksi kaunisna,
jatkoi toinen, koettaen äänen vahvuudella viedä voiton toiselta.
Surumielisen tunteellinen lauloi pitkältä sen »vaalian» ja sen »tumman»
kohtalosta, mutta Eero ei voinut saada selkoa sisällyksestä. Toinen
rähisi niin.
Viimein äityivät molemmat kerta toisensa jälkeen toistamaan:
-- Kellot soivat nuorten kantaissa
sitä tyttöä hautahan.
Eero ei kuullut, kumpaako he sinne kantoivat, vaan hän ajatteli laulua
sellaisena kuin se hänen kohtaansa sopi. -- »Yksi vaalia ja tumma»! --
Hän tunsi ne molemmat sisimmästään. Se »vaalia», ajatteli hän, on
toivojeni tyttö, joka viittaa eteenpäin ja ylöspäin mutta hänet minä
hautaan. Se »tumma» minut omakseen ottaa ja orjana pitää -- se
syvyyksien musta hengetär.
Kävi kuin vilun väristys läpi ruumiin. Yökylmä tuntui täälläkin vaunun
ummehtuneessa, hiottavassa ilmassa.
-- Kellot soivat nuorten kantaissa -- alkoi taas surumielinen.
Eero koetti olla kuuntelematta.
Hetkittäin luistivat ajatukset laulun johdosta häneen itseensä, mutta
enin hän ajatteli isää.
Mikä oli oikeastaan syynä isän sairauteen, oliko ehkä Eeron kirje? Vai
oliko isä jo sairaana sen saapuessa ja sai tautivuoteelleen sellaisen
sanoman?
Jota lähemmäksi kotia he pääsivät, sitä suuremmaksi kävi Eeron tuska.
Viimeiset penikulmat olivat kerrassaan sietämättömiä.
Kotona kulki sillävälin äiti ja odotti. Hän tunsi oman kuormansa
painon.
Kun tohtori sairastui ei hänen vaimonsa ensin ollut siitä milläänkään.
Hän piti sitä vain epäsäännöllisen elämän seurauksena. Mutta kun
sairautta kesti viikko toisensa jälkeen, rupesi häntä arveluttamaan.
Eräänä yönä välähti hänen mieleensä ensi kertaa ajatus, että tauti voi
olla kuolemaksi. Siitä alkoi hänen levottomuutensa.
Hän ei uskonut sitä, mitä pelkäsi, mutta pelkäsi kuitenkin. Joka kerta,
kun tuo ajatus: entä jos hän ei sittekään parane, salaa hiipi mieleen,
koetti hän rauhoittaa itseään sillä, että se ei voinut olla
mahdollista. Se olisi liian kovaa. Vastahan hän oli päässyt raskaimman
päivätyönsä päähän. Pikkulapsia ei enää ollut. Vanhemmista oli seuraa
ja iloa. Kuorma oli paraiksi ennättänyt keventyä. Eihän perhe nyt
yhtäkkiä voisi jäädä turvattomaksi ja hän yksin pitämään huolta vielä
kasvavien elättämisestä ja kouluttamisesta.
Tohtorinna muisti monesti valittaneensa sitä, että mies ei muusta
välittänyt, kunhan hankki elatukseen tarvittavat rahat. Nyt hän tuli
ajatelleeksi, miltä tuntuisi, jos jäisi sekin apu tulematta.
Hänelle tuli hätä, samassa kun tuo ajatus syntyi. Toinen on ehkä
kuolemaisillaan, eikä oma vaimo muuta ajattele kuin mistä rahoja tulee,
sitte kun ei mies enää niitä hanki.
Tohtorinna pyysi vuoroin mielessään tätä mieheltään anteeksi, vuoroin
hän ajatteli, että tuo ajatus sittekin oli luonnollinen ja oikeutettu.
Hänelle jäisi liian raskas kuorma kannettavaksi, jos mies nyt kuolisi.
Tohtori itse oli sairaana samantapainen kuin terveenä. Hän ei puhunut,
eikä voinut puhua. Hän eli tautivuoteellaan jos mahdollista vielä
enemmän eristettynä kuin ennen.
Yksinäisyydessään hän vain silloin tällöin otti esiin rypistetyn
paperiarkin, johon oli kirjoitettu muutamia sanoja. Niitä hän luki
hitaasti kuin tavailemalla, kääri sitte paperin kokoon ja pisti
takaisin piilopaikkaansa. Se oli Eeron kirje.
-- Oletko sinä kirjoittanut Helsinkiin, kysyi hän kerran odottamatta,
tohtorinnan tuodessa hänelle ruokaa.
-- Eilen minä kirjoitin, kun sinä olit vähän heikompi.
Tohtori nyökäytti päätään. Hän rupesi sen jälkeen laskemaan päiviä,
sitten tunteja.
Sinä päivänä, jolloin hänen mielestään poikien olisi pitänyt keritä
kotiin, otti hän kellonsa ja laski valtimon lyönnit. Pannessaan kellon
takaisin pöydälle, pudisti hän päätään. Jalat tuntuivat niin kankeilta,
ja outo kylmyys hiipi yhä ylemmä.
Hän aikoi nousta, mennäkseen nurkkakaapilleen. Yksi ainoa tilkka olisi
ehkä taas saanut koko koneiston käyntiin. Mutta ne askeleet voisivat
jäädä hänen viimeisikseen. Ponnistus voisi jouduttaa. Ja sellaista
muistoa ei hän tahtonut viimeiseksi, -- Eeron tähden.
Hän haki vaivoin esille paperinsa. Siinä oli osa puhdasta ja
käyttämätöntä. Hän repäsi sen irti ja kirjoitti siihen yhden ainoan
sanan. Sitte hän käänsi paperin kokoon ja kirjoitti päälle: Eero.
Kun tohtorinna puolenpäivän aikana raotti ovea, makasi sairas hiljaa ja
liikkumatta. Hän painoi siitä syystä oven kiinni eikä sitä avannut
ennenkuin saattaakseen vastasaapuneet, Oskarin ja Eeron, sisään.
Kun he lähenivät vuodetta, näkivät he, että kuolema oli ennättänyt
ennen heitä. Kuolleen kiinni puristetussa kädessä oli kaksi paperia.
-- Ne ovat minun, sanoi Eero, otti ne kangistuneesta kädestä ja
poistui.
Paperi kädessään hän kulki edestakaisin ullakkohuoneessa. Hän ei voinut
lukea, ei ajatella, hän kulki vain.
Parin tunnin kuluttua tuli äiti sinne. Kaikki oli valmista. Isä oli
laudalla omassa huoneessaan. Äiti oli kantanut sinne kauneimmat
kasvinsa ja pari kukkivaa ruusua.
Äiti lankesi Eeron kaulaan ja itki. Eero ei itkenyt. Hän vain puristi
kirjettä kädessään.
-- Etkö sinä tahdo mennä katsomaan, kysyi äiti.
-- Onko siellä muita?
-- Ei ole. Me muut jo kävimme. Odotimme sinua, mutta ei kuulunut.
Eero lähti. Siellä isän luona avasi hän kirjeensä. Hän luki sanan, tuon
yhden ainoan: anteeksi.
* * * * *
Kun ei Eeroa kuulunut toisten joukkoon, kävi äiti levottomaksi ja meni
hakemaan. Hän löysi hänet polvilleen painuneena kuolleen viereen, otsa
vasten isän kylmettynyttä kättä.
JOKAPÄIVÄISYYDEN POLUILTA
KIRJE TUNTEMATTOMALLE YSTÄVÄLLENI.
On sakean sumuinen talvipäivä. Ahdistavan alhaalle tuntuu taivaan katto
painuneen. Sen tasaisen harmaa laki näyttää läpitunkemattoman paksulta
ja kuitenkin siitä lakkaamatta tihkuu pienen pieniä pisaroita, jotka
huolimatta pienuudestaan kykenevät kastamaan kulkijan läpimäräksi.
Samanlaista kuin on kaduilla ja teillä, samanlaista on metsässä. Sekin
itkee. Jokaisesta männynneulasesta, jokaisen paljaana värjöttävän
varvun varrelta tipahtaa pisara toisensa jälkeen, tipahtaa tiheään,
hiljaa ja huomaamatta.
Itkee taivas, itkee maa, mutta niin hillityn hiljaa kuin itkuaan
salaava ihminen, niin lohduttoman tasaisesti kuin se, joka ei enää
jaksa rajusti nyyhkyttää.
Liekö ollut raskaan ilman vaikutusta, vai houkutteliko luonnon tunnelma
ainoastaan esille sen, mikä piilee jokaisen sydämen pohjalla, mutta kun
tänään tarkastelin ihmisten kasvojen ilmettä, näin niissä yhtä vähän
vaihtelua kuin ulkona luonnossa. Väsymys oli leimannut kaikkien kasvot,
elinvoimaa jäytävä, lohduton väsymys. Katselin heitä, kulkiessani
kaupungin katuja, katselin junassa ja vielä kun astuin asemalta kotiin.
Kaikkien kasvoilla oli sama ilme -- lapsia lukuunottamatta. Ilosta
eivät kenenkään silmät säteilleet. Ne eivät edes ilmaisseet suuttumusta
tai jotain muuta voimakasta tunnetta. Kaikki olivat liiaksi väsyneitä,
ajatellakseen enempää kuin miten päästä kuormineen päivän päähän.
En ole voinut olla ajattelematta tätä. Olen koettanut tutkia toisten
tunne-elämää, toisten mielialojen perussäveliä, päästäkseni siten
selville itsestäni.
Onko väsymys todella pohjasäveleenä useimpien ihmisten elämässä?
Toiset kulkevat kauan pää pystyssä, ponnistelevat vastaan, riehuvat,
kapinoivat, mutta väsyvät lopulta. Toiset alkavat toisesta päästä. He
alistuvat, taipuvat, tahtovat tyytyä, olipa heidän osansa elämässä
minkälainen tahansa. Mutta hekin väsyvät. Toisia väsyttää työ,
toisia työttömyys. Toiset väsyvät siksi, että he mielin määrin ovat
saaneet keinutella purttaan milloin aukealla ulapalla, milloin
risti-aallokoissa. Toisten pursi on ollut kytkettynä kotilahdelman
poukamaan. Väljemmille vesille on mieli palannut. Kaiho on köyttä
temponut vuosi vuodelta turhaan. Tuo kaiho se kylvi ensimmäiset
väsymyksen siemenet, ja kun siemenestä kasvoi suuri puu, kävi kaiho
viimein sen juurelle nukkumaan.
Onko elämä tällaista?
Minä vain kysyn. Mutta kysyessäni tartun kynään.
Miksi? Aijonko kirjoittaa päiväkirjaa?
Minä kauhistun. Olen aina vihannut päiväkirjoja. Nuorempana tosin
minäkin joskus halusin panna ajatuksiani ja tunteitani paperille, mutta
päiväkirja-ajatus teki aina kirjoittamisen mahdottomaksi.
Mitä päiväkirjat oikeastaan kertovat? Ulkonaisten tapahtumien luistoon
liittyvät ajatukset ja tunteet lihaksi ja vereksi. Mutta keskeneräistä
ei kannata katsella. Niinkauan kuin tuo kaikki on muodostumassa
sisimmässämme, emme voi sitä tarkastaa. Se on meitä liian lähellä. Ja
jos tarkastamme, ovat tulokset tavallisesti erehdyttäviä. Vasta
silloin, kun tarkastamme sitä, mikä menneisyyteen siirtyneenä on
joutunut ulkopuolelle itseämme, selviävät oikeat suhteet ja
tarkastettavan tosi olemus meille.
Miksi siis paperille uskoisin hetken haihtuvia tunteita, miksi
pysyväistä muotoa antaisin muotoaan alati muutteleville tunnelmille?
Jos sen tekisin, tapaisin päiväkirjastani omat erehtyvät ja
erehdyttävät tunteeni ja ajatukseni. Mutta erehdystensä seuraa ei
ihminen etsi. Sitä karttaa yhtä huolellisesti kuin ihmisiä, joihin
kerran on luottanut ja joiden suhteen sitte on huomannut pettyneensä.
Mutta se, joka ei luota ihmisiin, ei myöskään pety.
En ole tahtonut luottaa tunteisiini ja tunnelmiini, en niille muotoa
antaa, -- jotten kerran pettyisi. Sentähden en ole tahtonut kirjoittaa
päiväkirjaa.
Mutta muistakin syistä se on jäänyt kirjoittamatta. Ulkonaiset
olosuhteet ovat auttaneet minua olemaan uskollinen itselleni. Minulla
ei nimittäin koskaan ole ollut aikaa.
Ei aikaa? Mitä sanonkaan? Minullahan sitä vasta onkin ollut. Huomaan
sen alituisesti, verratessani omaa, hiljaista, eristettyä elämääni
nykyajan levottomaan hyörinään ja pyörinään. En anna tunteja. Minulla
ei ole mitään virkaa hoidettavana. En ole opistoissa käynyt, en
tutkintoja suorittanut. Nykyajan lapsena olen oppimaton ja viraton
niinkuin entisajan naiset, kuluttaen päiväni kuten hekin hiljaisessa,
-- minun mielestäni usein sangen hyödyttömässä ahertelussa kodin
piirissä.
Aikaa on minulla yllin kyllin, mutta ei muruistakaan »omaa aikaa»,
tuota jota palvelijakin tahtoo ja joka on elinehto luullakseni melkein
joka ihmiselle --, ainakin, jos elämisellä tarkoitetaan muuta kuin
syömistä, juomista ja hengissä pysymistä.
Sanoin »ei muruistakaan», mutta siinähän taas liioittelen. Onhan
minulla vuosien kuluessa ollut hiljaiset, ihanat iltahetkeni, jolloin
nälkäisenä olen koettanut koota tiedon muruja itselleni. Noiden hetkien
suhteen olen aina ollut saita. Niitä olen päivän kuluessa odottanut,
niitä ajatellut jo aamulla noustessani. Niistä en ole hennonut käyttää
hetkeäkään muuhun. Siitäkin syystä olen päiväkirjan suhteen pysynyt
uskollisena itselleni.
Miksi sitte nyt, tänä hiljaisena iltahetkenä, jolloin kaikki muut jo
nukkuvat ja luonto ulkona itkee hillittyä, lohdutonta itkuaan, miksi
istun kynä kädessä ja uskon paperille ajatuksiani? Miksi uhraa saituri
aarrettaan aikaa?
Pakosta. Ei ulkonaisesta, vaan sisäisestä.
Se väsymys, jota kaikkien kasvot tänään heijastivat ja jota luontokin
huokui, se on minutkin valtoihinsa saanut.
En jaksa lukea enkä vastaanottaa.
Liekö ulkonainen väsymys viimeisenä liikapisarana saanut sisimpäni
tulvimaan yli äyräittensä, vai mikä ollee syy, mutta sen tiedän, että
sulkuja en nyt voi asettaa tulvehtiville tunteilleni.
Ruumiillinen väsymys saattaa joskus herättää tunteen, joka ikäänkuin
vaatii kaiken hajaantumista, valloilleen laskemista, ja vasta kun tuo
hajaantumistunne niin sanoakseni on päässyt oikeuksiinsa, palaa voima
ja tasapaino. Tätä tunnen nyt henkisesti. Kaikki se, mikä vuosien
kuluessa on tullut hillityksi, tukahutetuksi, sullotuksi syvimpiin
sydänkomeroihin, se pyrkii nyt esille ja valloilleen, tavalla, jota en
uskalla vastustaa.
Ja miksi en?
Siksi, etten tahtoisi tehdä henkistä itsemurhaa. Olen ulkonaisesti jo
vuosien kuluessa kaikessa taipunut, mukautunut, asettunut toisten
kannalle, mutta sisäisesti olen itsepintaisesti pysynyt sinä, mitä
olen. Joskin ulkonainen mukautuminen täten on tullut minulle toiseksi
luonnokseni niinkuin sanotaan, en sisäisesti ole voinut valaa itseäni
toisten valmistamiin muotteihin. Sisimmässäni olen ollut vapaa. Sitä
vapautta en ole voinut itseltäni riistää. Olen päinvastoin katsonut
velvollisuudekseni vaalia sitä. Mutta viime aikoina olen itsekseni
arvellut, että siinä ei ole kyllin. Salattu elämä kuolee pian. Jos
elämällä on oikeus jatkua, on sille myöskin suotava oikeus puhjeta
esiin.
Sentähden minä en tänä iltana uskalla vastustaa sitä, mikä minussa
pyrkii valloilleen.
Mutta en voi tyytyä siihen, että työnnän salvat ja sulut syrjään. Minun
täytyy myöskin päästä ymmärtämään tuota valloilleen pyrkivää, sen
luonnetta, sen päämäärää ja syytä, koska kerran jatkuvan elämän
toivossa sen valloilleen lasken. Siksi kirjoitan -- vapautuakseni ja
päästäkseni selville itsestäni.