lehtimajan ovelle. He tulivat neuvottelemaan seuraavana päivänä
alkavasta juhlasta. Sentähden ei saattamisesta voinut olla puhettakaan.
-- Ehkä minä saan luvan? -- Eero nousi. Hän aivan ihmetteli omaa
rohkeuttaan, ja eniten sitä, kun tämä tuntui hänestä niin
luonnolliselta, ettei tullut mieleenkään olla hämillään.
-- Kiitoksia, en minä saattajaa tarvitse, minä olen niin tottunut
kulkemaan yksin. Mutta tervetuloa, jos kuitenkin tahdotte.
Eero ei epäillyt hetkeäkään. Vasta kun he hyvästijätön jälkeen jäivät
kahden, rupesi häntä hiukan peloittamaan. Entä jos tämä sittekin oli
hullua; jos ei löytäisi puheen ainetta ja jos rupeisi molempia
ujostuttamaan?
Mutta silloin johtuivat Elinan sanat mieleen: hyvät tytöt tykkäävät
hiljaisista ja viisaista pojista. Heidän seurassaan pitää vaan
rohkeasti puhua mitä ajattelee. -- Ja ne sanat taas lykkäsivät
ylöspäin.
Siltä hänestä heti olikin tuntunut, että tällaisen tytön kanssa hän
voisi puhua vaikka mistä.
-- Te olette tullut tänne juhlia varten, kysäsi samassa neiti.
-- Niin. Ja te lähdette pois?
-- En minä muutenkaan olisi sinne tullut.
Eero katsoi häneen kysyvästi, mutta huomasi samassa että neiti oli
mustissa.
-- Teillä on surua?
-- Äitini kuoli -- viime kevännä. -- Ääni värähti hiukan.
-- Kuolema on jotain niin kummallista. -- Eero puhui vapaasti kuin
itsekseen. -- Tahtoisi mielellään kuolla, ja kuitenkin on siinä jotain
niin outoa ja etäistä, jota ei kukaan odota.
-- Sepä ihmeellistä! Te sanotte aivan päinvastoin kuin minä ajattelen.
Kuolema on minusta jotain niin kauheaa. Ajatelkaa, että se käsi, joka
teitä pienestä pitäin on auttanut, hyväillyt ja ohjannut, yht'äkkiä käy
kylmäksi ja kankeaksi, että se silmä, joka teille on säteillyt, ei enää
sitä tee, se korva, joka teitä on kuullut, ei enää kuule edes sydäntä
särkevintä huutoanne, eikö se ole kauheaa? Ja kuitenkin on kuolema
jotain niin läheistä, aina odotettua. Joka kukkanen kuihtuu ja kuolee.
Joka talvi tuo käärinliinat. Yhtenään kumahtelevat kellot täältä
poismuuttaneen muistoksi. Eikö kuolema silloin käy läheiseksi,
odotetuksi? -- Se tulee siksi ainakin kun joku hyvin rakas kuolee, ja
kuu tietää, että kuolema yhdistää ja vie elämään.
-- Te puhutte niin kummallisesti. Minä en koskaan ole kuullut kenenkään
nuoren puhuvan sillä lailla.
-- Ehkä minä olenkin vanha. -- Hän punastui, -- joskaan en vuosiltani.
Itsestäni ainakin tuntuu kuin olisin elänyt hyvin kauan. -- Hänen
silmänsä kostuivat. -- Katsokaa, se oli niin rikas se viimeinen äidin
seurassa vietetty vuosi.
-- Kuinka niin? -- Ettekö tahtoisi kertoa siitä vähän?
Eero tunsi taas sitä omituista jäytävää nälkää, jota hänessä hellät
perhesuhteet aina herättivät.
-- Äidistäkö? Se on vaikeaa. Hyvin kaunista maisemaa ja hyvin henkeviä
kasvoja on vaikea maalata. Eikö olekin? Paras ja hienoin jää aina pois.
Äiti oli sellainen. Hän oli niin rikas -- ja teki toisia rikkaiksi.
-- Silloinhan siitä riittää muillekin.
Neiti katsoi häneen pitkään. -- Te olette oikeassa. Pitäisi voida antaa
paljo, kun on saanut niin runsaasti. Välistä tuntuu siltä kuin en
jaksaisi ajatella elämää ehkä pitkääkin, ilman äitiä. Silloin koetan
muistella, miten paljo viimeisenä yhdessäolo-vuotenamme sain. Siinä oli
todella rikkautta tarpeeksi koko elämän ajaksi.
-- Oliko se viimeinen vuosi sitte niin toisenlainen kuin kaikki muut?
-- Oli tavallaan. Minä olin silloin juuri lopettanut koulun, ja me
saimme olla niin paljon enemmän yhdessä. Äiti oli minulle aivan kuin
yhden ikäinen ystävä.
-- Teidän isänne on kuollut? -- Se sanottiin pelonalaisesti, vaikka
Eero koetti tehdä äänensä niin huolettomaksi kuin mahdollista. Hän
pelkäsi löytävänsä särkynyttä sieltäkin, missä kaikki näytti onnellisen
ehjältä.
-- Hän kuoli, kun olin kolmannella vuodella. En muista hänestä muuta,
kuin että hän makasi lattialla ja minä sain kiivetä hänen selkäänsä, ja
meillä oli niin, niin hauskaa. Mutta äidin kertomuksista tunnen hänet
ehkä paremmin kuin olisin tuntenut, jos hän olisi elänyt. Viimeisenä
vuonna varsinkin eli äiti kuin uudelleen koko elämänsä isän kanssa. Hän
ei opettanut minua ymmärtämään ainoastaan omien vanhempieni elämää ja
omaa alkujuurtani, vaan siinä samassa sain selvitystä elämän kaikkein
tärkeimpiin kysymyksiin. Opin uskomaan onnellisuuden olemassaoloon,
huolimatta kaikesta, mikä tahtoo tuota uskoa horjuttaa.
Hän huokasi.
Eero katsoi häneen pitkään ja kysyvästi. Hän ei voinut ymmärtää, miksi
se huokasi, jolla oli tuollaiset eheät muistot lapsuudenkodista.
-- Te asutte nyt tätinne luona?
-- Niin. -- Hänen katseensa kirkastui. -- Äiti jätti minulle
elämäntehtävänkin perinnöksi.
-- Eikö sellainen perintö peloita? Jos sitä itse tahtoisi muuta, tai
jos --
-- Ei, ei, se auttaa, rikastuttaa. Ehkäpä sitä muuten haparoisi sinne
tänne, yrittäisi, eivätkä siivet kannattaisikaan. Nyt on niin
turvallista tietää: tänne minä kuulun ja tämä on se paikka, mikä minun
on täytettävä. -- Mutta tehän panette minun puhumaan vain itsestäni.
-- Siksi, että teillä juuri on sitä, mitä minulta puuttuu, uskoa ja
rohkeutta katsoa elämää silmiin.
-- Miksi teiltä sitä puuttuu?
-- En tiedä itsekkään. En voi selittää, mutta kun kuuntelen, mitä
toiset puhuvat ja katselen, minkälaisia he ovat, tunnen aina että olen
toisenlainen. Minä en voi olla niin iloinen ja vapaa kuin muut. Tuntuu
aina siltä kuin rautainen kohtalo kuristaisi kurkusta. Tunnen, etten
kelpaa mihinkään ja samalla, etten itse sille mitään voi. Eiköhän
ihminen olekin vain pallo, jonka on pakko pyöriä sinne, minne
pyöritetään.
-- Ei, ei, se olisi julmaa. Jumala tahtoo jokaisen onnea.
-- Te puhutte kuin pappi. -- Eero naurahti omille sanoilleen, mutta ne
luiskahtivat aivan itsestään hänen huuliltaan. Ja samassa tuli hän
ihmetellen ajatelleeksi, miten kummallinen tämä keskustelu oli, joka
yhtäkkiä oli sukeutunut hänen ja tämän tuntemattoman nuoren tytön
välillä, tytön, jolla tuskin oli ikää senkään vertaa kuin hänellä.
Nuori neitikin hymyili. -- Ehkäpä. Mutta totuudessa pysyäkseni täytyy
minun tunnustaa, etten juttele mitään papeilta enemmän kuin muiltakaan
vierailta opittua. Olen oikeastaan saanut hyvin vähän vaikutuksia
muilta kuin äidiltäni. Hänen ehjä, luja ja valoisa uskonsa on
sitävastoin kokonaan tullut omakseni, ei minään päällepyyhkäistynä
ajatustapana, vaan vakaumuksena, joka on omassa sisimmässäni orastanut
ja on sopusoinnussa sen kanssa. Ilman sitä en jaksaisi elää. Nyt sitä
vastoin on minusta elämä ymmärrettävää jokaiseen nähden.
-- Minä en vain ymmärrä enkä usko mitään.
-- Minä ymmärrän _teitä_, mutta uskon _toisin_. -- Eero sai syvän,
säteilevän katseen, joka sai punan lainehtimaan hänen poskillaan.
-- Tahtoisin niin mielelläni auttaa teitä -- jatkoi neiti, -- mutta
jokaisen täytyy itse päästä selvyyteen.
Huomaamattaan harvensivat he molemmat askeliaan, ikäänkuin matkaansa
pidentääkseen.
Heidän kuljettuaan hetken äänettöminä kysyi neiti äkkiä: -- Ettekö te
itse tahtoisi päästä eroon tuosta synkästä uskosta, että olemme
tahdottomia leluja kovan kohtalon käsissä. Se on niin kolkko usko. Ja
kaikki edesvastuuhan siten katoaa elämästä ja hyvyys menettää arvonsa.
Eikö ole paljoa tyydyttävämpää ja järkevämpää uskoa, että voi itse
valita ja että on eri kehitysmahdollisuuksia. Sanotaanhan, että
jokainen on oman onnensa seppä. Minusta on niin lohdullista uskoa, että
olkootpa ulkonaiset olot minkälaiset tahansa, niin on Jumala luonut
meidät sellaisiksi, että meillä aina on tie avoinna siihen sisäiseen
kehitykseen, joka vastaa meidän tarkoitustamme.
-- Te siis tarkoitatte, että vaikka ihminen ulkonaisesti sortuisikin,
voi hän sisäisesti voittaa, ja että se on pääasia.
-- Niin juuri. Eikö se ole suurta? Se on hengen voittoa kaikesta
aineellisesta ja ajallisesta. -- Te aijotte varmaan lukumieheksi, sanoi
hän äkkiä, antaen puheelle toisen käänteen.
-- Niin tahtoisin, jos vain -- --
-- Te olette onnellinen, kun saatte ruveta lukemaan. Minusta se on sitä
kaikkein hauskinta työtä. Mutta minä tuskin saan enemmän oppia kuin
koulussa jaettiin ja äiti ennätti minulle antaa. Hän ehti siinäkin
suhteessa niin paljo. Hän laajensi ja syvensi koulutietojani melkein
joka alalla. Me luimme hyvin paljo yhdessä sinä viimeisenä vuonna.
Luimme kirjallisuushistoriaa, sielutiedettä ja vähän eri filosoofien
järjestelmistä. Äiti puhui eri maailmankatsannoista, kertoi omasta
sisäisestä kehityksestään ja siitä, mitä elämä oli hänelle opettanut.
Oli aivan kuin hän olisi aavistanut, miten lyhyt aika oli, niin
sanomattoman paljo ennätti hän antaa. Minusta tuntuu nyt siltä kuin
olisin saanut äidin kaikki elämän kokemukset omakseni, ja sentähden
tuntuu kuin jo olisin elänyt kauan.
-- Ehkä te siitä syystä olette toisenlainen kuin muut?
-- Olenko?
-- Ainakin voi teidän kanssanne puhella aivan toisella tavalla. En minä
ole koskaan ennen kenenkään kanssa keskustellut näin. Ja sitte te
muutenkin olette ihmeellinen. Te tunnuitte ujolta siellä seurassa, ja
kuitenkin te rohkeasti puolustitte omaa kantaanne. Silloin esimerkiksi,
kun toiset tekivät pilaa raittiusasiasta.
Neiti katsoi häneen melkein veitikkamainen hymy huulillaan. -- Ujo minä
olen, niin hirmuisen ujo, ettei kukaan voi aavistaa. Mutta sen
puolustaminen, mitä pitää oikeana, sehän on aivan toista. Siihen vaatii
sisäinen pakko.
-- Ja ehkä myöskin tekemään sen mukaan, niinkö, vaikka koko maailma
olisi vastaan?
-- Niin tietysti.
-- Te olette kummallinen. En minä sellaista ujoutta ymmärrä. Minusta on
aina hirveätä herättää huomiota.
-- Mutta jos aina koettaisi olla ihmisten mielen mukaan, eihän silloin
koskaan saisi olla oikein itseään, oikein vapaa.
-- Yksin ja salassa saa.
-- Mutta tyydyttääkö se? Ei, ei. Ei sitä uimaan opi, ellei veteen
lähde, sanotaan. Eikö meidän henkisestikin ole uskallettava jotain,
jotta oppisimme vapaasti ja itsenäisesti liikkumaan. Ja se taito on
meidän saavutettava, jos tahdomme tulla onnellisiksi ja olla sellaisia,
millaisiksi Jumala on meidät aikonut. Minä muistan vieläkin erään
saarnan, jonka luimme yhdessä äidin kanssa. Siinä sanottiin, että
Jeesus Kristus oli lämmin virta, joka koskemattomana ja voimakkaana
kulki läpi elämän jäämeren. Hän oli tosi-ihmislapsi, joka vaelsi omia
teitään, toisin sanoen Jumalan teitä. Eikö se ollut kauniisti sanottu?
Ja niin oikein! Se sisin minä, se salatuin olemuksemme ydin, se juuri
on Jumalasta. Jos olemme sille uskollisia, kuljemme Jumalan teitä, ja
silloin olemme myös onnellisia ja vapaita. -- Minä olen niin usein
tämän yhteydessä muistanut vanhojen viikinkien sanoja »stark ström med
egna vågor går genom hafvet», ja minusta on niin onnellista ajatella,
että me kaikki olemme kutsutut näin »omin aalloin» kulkemaan läpi
elämän ja että myöskin voimme tehdä niin sentähden, että se meissä,
mikä on Jumalasta, on voimakasta.
Hän oli puhuessaan lämminnyt. Innostuksen puna oli kohonnut poskille ja
silmät säteilivät syvinä ja kirkkaina. Eerosta hän ei enään ollut
»tyttö», ei nuori neiti, hän oli enkeli, joka tarttui häntä käteen ja
viittasi eteenpäin kuljettavaa tietä, huulillaan enkelien tavallinen
ihmislapsille lausuma tervehdys: älä pelkää.
-- Kas, me olemme jo perillä! Miten pian matka on kulunut.
-- Niin, sopersi Eero. Hänestä tuntui tuskalliselta kuin nukkuvasta,
joka armottomasti pakoitetaan heräämään kesken ihanaa unta.
-- Täti odottaa minua tuolla portailla. Hyvästi ja kiitoksia
saattamisesta!
-- Kiitos teille.
-- Jumala teitä siunatkoon! -- Se sanottiin lämpimästi ja
luonnollisesti. Sitte sulki neiti avaamansa portin ja kiiruhti läpi
puutarhan rakennusta kohti.
Eero kulki sen päivää kuin unessa. Huolellisesti hän salasi toisilta
mitä tunsi ja ajatteli, mutta sen voimakkaampina elivät hänen
sisimmässään kaikki ne vaikutelmat, mitkä puhetoverinsa oli hänessä
herättänyt. Hän oli nyt saanut elämälleen uutta sisältöä. Hän oli
tavannut tytön tiellään, ei ketään niistä, joita pelkäsi, vaan sen
yhden ja ainoan, josta tunsi tietämättään jo unelmoineensa.
Hän tunsi, että jos tuo tyttö hänelle tietä viittaa ja häntä rohkaisee,
silloin hän jaksaa ehkä voittaa raukkamaisuutensa, jaksaa uskoa ja
pyrkiä.
Rohkeus tuntui heräävän hänen rinnassaan. Mutta rohkeuden ohella kasvoi
kaiho, kasvoi entistä voimakkaammaksi, sillä se oli nyt löytänyt
määrätyn esineensä.
Eero istui ikkunan ääressä kirja kädessään. Hän oli lukevinaan, mutta
silmä harhaili sivuja pitkin, ilman että ajatus kykeni sanaakaan
omistamaan. Päätä särki, särki kiusallisen hermostuttavasti nyt juuri
kun olisi tahtonut lukea oikein vimmatusti, lukea sekä unohtaakseen
että korvatakseen.
Yöllisellä, vielä korjaamattomalla vuoteella makasi Oskar täysissä
pukimissa. Hän oli vasta herännyt ja oikoili haukotellen jäseniään.
Aikansa venyteltyään, nousi hän vihdoin vihellellen pystyyn, korjaili
pukuaan, huuhtoi erityisen huolellisesti silmänsä ja pisti pieneksi
lauluksi, ottaessaan takkinsa harjattavaksi.
-- Mitä sinä aijot? -- Eero vilkasi veljeensä nopeasti ja arastellen.
-- Mennä hengittämään raitista ilmaa. Se virkistää niin helkkarin
hyvin.
Hän veti takin päälleen ja rupesi sitte hakemaan lakkiaan.
-- Taidat jäädä tänne jurottamaan? -- Se sanottiin kuin
kohteliaisuudesta ilman pienintäkään ajatusta, että muu olisi
mahdollista.
-- Tietysti.
Ovi painui kiinni. Eero viskasi kirjan kädestään ja nousi kiivaasti
astumaan.
Hän oli laihtunut ja näytti kalpealta. Selkä oli entistä kumarampi.
Hintelä, ryhditön vartalo teki omituisen toivottoman vaikutuksen.
Hän näytti sairaalta ja sairas hän olikin. Hän tunsi sen. Tämä
Helsingin elämä oli niin kuluttavaa monessa suhteessa. Ja kaikkein enin
kulutti tämä toivoton, kalvava tunnontuska ja tämä tulokseton taistelu,
jota hän ei käynyt edes täydellisen tappion välttämiseksi, vaan
ainoastaan sen viivyttämiseksi.
Kaikki se, mitä hän ennen pelkäsi, se oli nyt toteutunut. Tai oikeammin
-- nyt hän kokemuksesta tiesi, mitä ja miksi siiloin pelkäsi. Silloin
häntä vain vaivasi omituinen, epämääräinen tunne tulevasta tuhosta ja
samalla tietoisuus siitä, että hänen oli mahdoton sitä tuhoa välttää.
Nyt hän tiesi, missä muodossa se tuli ja miten peloittavan
täydellisenä.
Hän potkasi vihaisesti syrjään saappaan, joka oli kulkeutunut keskelle
lattiaa.
Elämä oli kurjaa, kurjaa sentähden että se oli niin pettävää.
Houkutteli, kietoi, oli tarjoavinaan onnea, mutta olikin onnen vaippaan
verhonnut haavoittavan aseen.
Ajatteliko hän silloin, kun ensi kertaa palasi tavallista iloisempana
toverillisesta illanvietosta, että tässä se nyt oli tulossa se tuhon
tuoja, jota hän oli odottanut? Päinvastoin. Hän melkein siunasi sitä
ihmisneron voittoa, joka saavutettiin silloin, kun keksittiin juoma,
joka kykeni vaikuttamaan näin vapauttavan kohottavasti koko
ihmisolemukseen.
Hän oli nyt saanut kokea, miten ihmeellisesti elämä sen vaikutuksesta
muuttui, miten helpoksi ja iloiseksi kaikki kävi, miten vaikeudet
väistyivät kuin itsestään ja miten tuo kylmä, mieltä kahlehtiva
tulevaisuuden pelko laukesi.
Se oli ihana kokemus ja se oli pian uudistettava.
Hänen mieleensä ei pälkähtänytkään pelätä mitään, ei edes silloin,
kun hän toverien yksimielisen todistuksen mukaan oli ollut
»sikahumalassa»..
Paljoa vaikeampaa oli, kun hän kerran samanlaisesta illanvietosta
toisten toverien kanssa lähti iloisesti lähentelevän tytön matkaan.
Sitä sairasti hän kauan.
Muisto inhotti. Mutta siinä oli muutakin.
Tuntui aivan siltä, kuin olisi hän jalkojensa alle polkenut uskonsa
kaikkeen hyvään ja puhtaaseen, kuin olisi hän ihanteensa myynyt
nautinnon hinnasta ja ainaiseksi särkenyt sen eteenpäin kehoittavan ja
kauniin kuvan »tytöstä», joka epämääräisyydestään oli selväpiirteisenä
hänen tielleen astunut tuona kirkkaana, unohtumattomana kesäpäivänä,
jolloin hän kulki kappaleen matkaa sen nuoren, melkein tuntemattoman
tytön rinnalla, joka siitä asti oli ollut hänen ihanteensa ja hänen
unelmiensa keskus.
Palatessaan ensimmäiseltä joululomaltaan päätti Eero todenteolla ruveta
lukujaan harrastamaan. Mutta päätös tuli huonosti toteutetuksi.
Sentähden hän kevätlukukauden loppuessa vannoi pyhät valat toisena
lukuvuotena korvatakseen, minkä ensimmäisenä oli menettänyt.
Ja kuitenkin -- -- -- Kevätlukukausi oli jo puolitiessä, ja hän oli yhä
huimaavaa vauhtia luisumassa alaspäin entisiä latuja.
Eero puri hammasta.
Oliko tuo hänen syynsä. Eikö hän rehellisesti tahtonut viettää parempaa
elämää. Mutta hän ei sille mitään mahtanut. Hän oli niin onnettoman
heikko, ettei itsekään tietänyt, missä raja oli. Ja kieltäytyä kokonaan
ottamasta, kun kerran tarjottiin, sehän olisi ollut aivan kuin oman
huonoutensa julkitunnustamista. Siihen oli hänellä kaikkein vähimmän
rohkeutta.
Eero asettui ikkunaan tuijottamaan ahtaalle, likaiselle pihamaalle.
Minkätähden juuri hänen täytyi kärsiä näin. Oskar vietti oikeastaan
vielä iloisempaa elämää, mutta hän ei ollut siitä milläänkään. Hän
sieti enemmän, nauroi ja vihelteli ja haihdutti sillä ikävät muistonsa.
Muut mahtoivat tehdä samoin. Ei heistä ainakaan kukaan näyttänyt
surevan liika iloista elämäänsä. Eivätkä he myöskään aavistaneet, miten
Eero kärsi. Sisintään salaamaan, siihen hän ainakin pystyi.
Hän viskautui takaisin vuoteelleen. Täällä kotona, hiljaisuudessa hän
aina tunsi, miten peloittavan yksin hän oli täällä Helsingissä,
samoinkuin ennen kotona.
Hän olisi tahtonut itkeä, vaan sitäkään hän ei voinut. Hän oli
sellainen. Kaikki jähmettyi, kivettyi hänessä. Vapauttavaa sanaa ei
syntynyt. Sulattava kyynel kuivui lähteeseensä. Rintaa ahdistava tunne
vain kasvoi kasvamistaan kuin vuoreksi, joka painollaan oli
tukahduttaa.
Elina! Se ajatus heräsi viimein kuin välähdys.
Hän nousi, siisti huolellisesti pukuaan, haki päällysvaatteensa ja
lähti. Mutta kadulle päästyään hän alkoi epäröidä.
Ei ollut niinkään hauskaa lähteä vieraisiin tapaamaan talon palvelijaa.
Tosin siellä kaikki tiesivät, että Elina kauan oli palvellut Eeron
kodissa -- oli melkein kuin perheeseen kuuluva kotikasvatti, -- ja
olihan Eero monesti käynyt siellä äidin asioitakin toimittamassa, mutta
sittekin -- --
Elinalla oli sitä paitsi nykyään niin paljo ajattelemista omissa
asioissaan, että tokkopa häneltä liikenisi aikaa ja ajatuksia Eerolle.
Hän oli menossa eräälle leskimiehelle. Kuuliaiset taisivat jo olla
tulossa.
Eero oli ajatellessaan astunut katua pitkin yhä lähemmäksi Elinan
asuntoa. Tämä päivä oli pimeä epätoivon päivä. Apu oli totisesti
tarpeen.
-- Koetan sittekin, päätti hän mielessään, harppasi portaita ylös ja
soitti ovikelloa.
Elina tuli avaamaan.
-- Terveisiä äidiltä, sanoi hän alkuun päästäkseen.
-- Joko sieltä taas tuli kirje?
-- Tulihan sieltä joku aika sitte -- Oskarille.
-- Käykäähän tänne omaan huoneeseeni, hyvä maisteri!
-- En minä mikään maisteri ole! Moneenko kertaan se on sanottava. --
Eero viskautui vihaisesti Elinan amerikkalaiseen keinutuoliin.
-- Mutta saahan sitä etukäteen karahtierata.
-- Etukäteen annettu hupenee tavallisesti niin, ettei ole mitään sitte
tarpeen tullessa.
-- No, no, ei riidellä. Minulla onkin niukasti aikaa. Pitäisi tästä
lähteä vähän ulos, kun sattuu olemaan vapaa ilta.
Eero arvasi minne. Hän sai sen vaikutuksen, että oli tullut
sopimattomaan aikaan ja rupesi katumaan, että oli yrittänytkään.
Mitäpä Elina joutaisikaan muistamaan hänen laistaan. Nyt oli sulhaset
ja muut mielessä.
Elina kertoi leskimiehestään. Sitte koetteli hän ostamaansa uutta
hattua. Hyvä oli hattu ja mies samoin.
-- Jos sitte hyvinä pysyvät ja minä heitä jaksan hyvinä pysyttää,
arveli hän järjestellen hattunsa nauhakkeita. -- Hyväähän kaikki on
uutena ja ottaissa. Mutta niin tahtoo olla, että käyttäissä kuluu
hyväkin huonoksi.
-- Samanlainen sinä olet kuin ennenkin! -- Eero naurahti hiukan, vaikka
siinä oli jotain väkinäistä. -- Ehkä jo lähdenkin, sanoi hän hetken
kuluttua.
-- Lähdetään, lähdetään. Minäkin tulen. Kun sitä omaa aikaa on niin
vähän, täytyy sitä pitää tarkalla. Mutta jahka maisteri tulee meitä
nuorikoita katsomaan, silloin ei kiireestä puhetta. Puhua poristaan
niinkuin ennen vanhaan siellä tohtorintalon keittiössä.
Eero kiitti kutsusta, heitti kiireiset hyvästit ja selitti punastuen,
että hänen tiensä vei toiseen suuntaan kuin Elinan. Sitte lähti hän
kiireesti katua alaspäin kuin tuho olisi ollut kintereillä.
Se ilta oli viheliäisistä viheliäisin. Kehno oli kapakka, kehnoa seura
ja kehnon kehnot jälkilaskut.
Eero makasi seuraavana päivänä iltapuoleen asti. Silloin hän nousi
Oskarin mentyä kaupungille.
Hänen olisi tehnyt mieli ulos raittiiseen ilmaan, mutta hän ei
uskaltanut lähteä. Kävisi ehkä samoin kuin eilenkin, eikä sitä kestänyt
kukkaro eikä terveys, ei sielu eikä ruumis.
Parasta oli pysyä telkien takana. Mutta päätä särki ja rintaa raateli
sitä enemmän.
-- Tyttöni, tyttöni, missä sinä olet? Miksi et tule auttamaan?
Eero heittäytyi takaisin vuoteelleen ja koko ruumis vapisi kuin
nyyhkytyksistä, mutta silmä pysyi kuivana.
-- Elina, sinäkin jätit, puheli hän itsekseen. -- Ennen sinun kätesi
iloisen rohkeasti työnsi kuormaa ylöspäin. Nyt et sitä muista. Kätesi
kiinnittää vain kihloja kaulaasi.
Hän nauroi katkerasti. Hullu hän oli ollut, kuu muuta oli
odottanutkaan. Ihmiset jakelivat toisilleen ajastaan ja osanotostaan
samoin kuin rahoistaan -- sen mikä sattui tähteeksi jäämään, kun omat
tarpeet olivat tulleet tyydytetyiksi. Kuka mieletön olisi enempää
antanut. Oma suu lähimpänä kontin suuta.
-- Mutta sinä olit toisenlainen, puheli Eero taas itsekseen
lepertelevästi kuin lapselle. -- Miksi, miksi sinä jätit minut? Ja
miksi et tule, vaikka olen sinua hakenut niin paljo kuin olen voinut
huomiota herättämättä. Mutta minä en löydä sinua. Etkä sinä itsestäsi
tule, -- et muuta kuin unessa.
Viimekin yönä oli Eero taas nähnyt »tyttönsä». Hän tiesi jo melkein
edeltäpäin milloin niin oli tapahtuva, sillä aina kun hän oli kokenut
jotain erikoista tai kun hänen epätoivonsa ja raskasmielisyytensä oli
korkeimmilleen kohonnut, näyttäytyi tyttö hänelle.
Tavallisesti oli uni lohdullista ja rohkaisevaa, mutta usein se myöskin
herätti hillitöntä kaipuuta ja ikävää.
Unessa Eeron huomio kiintyi melkein aina erikoisesti tytön pieneen,
valkoiseen käteen. Välistä se ojentautui hänelle. Toisinaan se taas
koetti keventää hänen kuormaansa. Usein se kutsuvasti viittasi
eteenpäin ja ylöspäin, ja silloin Eero aina tunsi jonkinmoista
hetkellistä voimaa ja rohkeutta.
Viime yönä oli tuo käsi ollut veressä. Eero oli kulkevinaan pimeässä
kummallisen mutkikasta tietä. Hänen oli niin raskas astua, sillä tie
oli kostea ja liukas. Hän luiskahti pahasti, ja silloin huomasi hän,
että tie oli veressä, veressä minne hän kääntyikin. Hän rupesi
tutkimaan syytä, ja silloin huomasi hän päänsä yläpuolella tuon pienen,
valkoisen käden. Suuret polttavan punaiset pisarat putoilivat siitä
niin tiheään, että muodostivat kuin pitkän viirun ylhäältä alas tielle
asti.
Eero olisi tahtonut huutaa, mutta ei saanut ääntä. Silloin hän
viskautui maahan ja itki, itki, niin että koko ruumis vapisi.
Joku tarttui häntä hartioihin ja pudisti lujasti. Unentoreissa hän
kysyi itseltään, oliko mahdollista, että tuo pieni käsi kykeni
puristamaan niin armottoman kovasti. Silloin hän kuuli Oskarin äänen.
-- Hulluko sinä olet. Uliset unissasi kuin mikähän.
-- Anna olla! -- Eero kiskaisihe irti. -- Mikä lie ollut painajainen.
-- Hän kääntyi toiselle kyljelleen ja koetti saada unta. Mutta kauan
hän sai kuunnella Oskarin voimakasta kuorsailua ennenkuin itse nukkui.
Eero kimmahti vuoteeltaan. Viime-öisen unen muisto herätti hänessä
hetkeksi tunteen, ettei tässä sopinut ainoastaan voihkia ja valittaa.
Hänen tähtensä ei veri saanut vuotaa kuiville tuosta pienestä kädestä.
Olihan hän mies, eikä mies noin vain saanut antautua virran vietäväksi.
Oli tehtävä jotain. Mutta mitä?