Produced by Tapio Riikonen
POHJAVIRTOJA
Romaani
Kirj.
MARJA SALMELA
WSOY, Porvoo, 1911.
SISÄLLYS:
Eero
Jokapäiväisyyden poluilta
Alppien maassa
Kun tiet yhtyivät
EERO
Tohtorin talon ruokasalissa kävi lakkaamaton puheen porina. Nuorin
lapsista leikki lattialla pienen, naapuritalosta vieraisille tulleen
toverin kanssa, vanhemmat lukivat läksyjään, mikä ääneen, mikä
puoliääneen.
Eero, vanhin kotona olevista lapsista, istui erillään muista huoneen
perällä, suuressa, vanhanaikuisessa keinutuolissa, kirjat polvellaan.
Ikkunan luona, pienen pöydän ympärillä lukivat kansakoulua käyvät
lapset läksyjään. Heitä oli kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. Ville, vanhin
heistä, istui kahdeksanvuotiaan Yrjön vieressä ja joka kerralta, kun
Yrjön sisälukuharjoitus kävi liian äänekkääksi tuuppasi Ville häntä
saappaan korolla sääreen. »Älähän», äännähti silloin Yrjö ja siirtyi
etäämmälle veljestä. Mutta tuuppaus teki tehtävänsä. Luku kävi isoksi
aikaa hiljaisemmaksi, kunnes voima ja vauhti taas vähitellen kiihtyi,
aiheuttaen lopulta uuden tuuppauksen.
Villen ja Yrjön välillä ijässä olevat pikku tytöt istuivat pöydän
toisella puolella, milloin äänettöminä lukien, milloin hiljaa keskenään
supisten.
Ulkona oli pilkkosen pimeä. Silloin tällöin ikkunoita vastaan
singahtavista, märistä hiutaleistä päättäen satoi siellä lumiräntää.
Tuuli tuntui käyvän puuskittain. Väliin se vaikeni, sitte yritti taas
entistä vihaisemmin. Nurkan ohi pyyhkäistessään se aina ulvahti pitkään
ja haikeasti.
Huoneessa olevista sitä eivät kuitenkaan muut huomanneet kuin
tohtorinna ja Eero. Tohtorinna huokasi silloin aina väsyneesti ja
raskaasti. Eero sitävastoin ei näyttänyt kiinnittävän mitään huomiota
siihen mitä kuuli. Hän vain luki.
Kun tuuli levähti eikä huoneessa kuulunut muuta kuin lukevien ja
leikkivien lasten ääniä, saattoi tohtorinna viereisestä huoneesta
eroittaa miehensä askeleet. Sitte hän kuuli tohtorin asettuvan
tuoliinsa, kuuli paperin rapinaa kuin sanomalehtiä olisi käännelty ja
pari kertaa lusikan kilahduksen lasin laitaa vastaan.
Tohtorinna huokasi. Huulia väräytti katkera hymy. Hermostuneen
kiireisesti hän sitte tarttui pöytälaatikosta ottamaansa veitseen ja
rupesi valmistamaan voileipiä lapsille.
Katse kulki lattialla leikkivästä tytön tylleröstä pöydän ääressä
lukevien luokse ja pysähtyi sitte Eeroon, joka koukkuselkäisenä kuin
vanhus istui painuneena kirjojensa yli.
Miten kalpea hän oli! Kyllä näki, että hän oli ollut sairaana ja oli
vieläkin. Mutta eihän hänen laiseltaan mitään saanut tietää. Senlainen
umpimielinen tuppisuu hänkin oli, aivan niinkuin isänsä. Ei
äännähtänyt, vaikka puulla olisi päähän lyönyt. Senlainen hän oli jo
pienenä.
Tohtorinna oli taas huokaista, mutta huokauksen asemesta tulikin
hymyily, sillä hänen ajatuksensa luistivat Oskariin, joka paraikaa luki
ylioppilastutkintoaan. Se poika osasi iloita ja valmistaa iloa
muillekin. Kaskuja ja hyvää tuulta häneltä riitti, niin että siitä
äidinkin väsynyt mieli virkistyi. Olisipa nyt vain Oskar täällä, ei
silloin tarvitseisi kuunnella tuota tuulen raskasmielistä valitusta,
eikä pääsisi ahdistamaan synkät ajatukset.
Mutta oliko ihme, jos ei iloita jaksanut? Tällainen lauma aina
ympärillä ja kohta kätkyessä taas uusi avun pyytäjä. Ihminen oli
hänkin.
Viereisestä huoneesta alkoivat taas kuulua nuo hitaat, laahaavat
askeleet, ja lusikka kilahti totilasin laitaan.
Tohtorinnan mieli kuohahti. Tuolla hän kulki, tuo umpimielinen
yksinjurottaja, joka ei muusta välittänyt, kunhan sai tapojaan
noudattaa ja olla rauhassa. Ja sellainen oli se mies, jolle hän kerran
onnellisena seitsentoistavuotiaana oli antautunut!
Voi niitäkin aikoja! Elämä oli ollut kuin silkkiä siihen asti ja
silloin sitä tietysti kuvitteli, että nyt se ilo vasta alkaa, kun
naimisiin joutuu.
Mutta pitkältäkö sitä riitti? Hän ei vielä ollut täyttänyt
kahdeksaatoista vuotta, kun Hanna syntyi. Se oli ensimäinen suru. Hän
oli silloin itse vielä niin lapsellinen. Hän olisi mieluummin
huvitellut kuin kytkeytynyt kätkyen viereen. Mutta minne sitä siitä
pääsi. Täytyi vain alistua. Ei auttanut muu.
Ennenkuin vuosi uudelleen oli umpeen kulunut oli toinen jo kätkyessä.
Tohtorinna sivalsi sukkelasti voita leivälle ja pisti sen lautaselle
toisten valmisten voileipien viereen. Sitte hän leikkasi uuden
viipaleen ja levitti voita päälle.
Hänen liikkeensä olivat yhtäkkiä muuttuneet. Ne eivät enää olleet
väsyneen hitaita. Ne olivat vilkkaita, voimakkaita. Hän muisti voimansa
vuosia ja niistä heijastui häneen vieläkin hetkellistä voimaa.
Pian oli elämä häntä kypsyttänyt! Vaikka hän Hannan syntyessä itse
vielä oli lapsi, ei hän kauan sen jälkeen lapsena pysynyt. Kun Astrid
syntyi, oli jo toisin. Hän oli silloin alkanut käydä sitä kovaa,
itsetietoista taistelua, johon hän muutamien vuosien voimat keskitti.
Hänelle oli selvinnyt, miten kovin heikko luonne tohtorilla oli.
Liiankin hyvin hän oli oppinut sen, mitä sekä iso-isä, isä että suurin
osa paikkakunnan herroista olivat hänelle opettaneet. Umpimielisyys ei
siihen aikaan häntä vaivannut. Hän rakasti iloista seuraelämää yhtä
paljo kuin hänen nuori rouvansa. Mutta hän rakasti lasia myöskin, ja se
pani pelkäämään.
Oltuaan pari vuotta naimisissa aavisti jo Aina-rouva millaista mahtoi
olla elämä juomarin vaimona, ja se aavistus kypsytti hänet naiseksi. Se
nostatti taisteluun. Hänen kohtalonsa ei saanut muodostua sellaiseksi.
Hän tahtoi ja hänen täytyi se estää. Olihan hän nainen, vieläpä nuori
ja kaunis. Hänellä oli vaikutusvaltaa ja hänen täytyi päästä voitolle.
Miten ne vuodet selvinä olivat mieleen painuneet, ihan kuin tuskan
sinne uurtamina. Kuinka hän silloin lirkutteli ja lellitteli miestään
ihan kuin pientä lasta, saadakseen hänet lupaamaan, ettei joisi kylässä
kohtuuttomasti.
Huoaten ja väkinäisesti se lupaus usein annettiin ja kun iltakutsuista
palattiin kotia, oli se tavallisesti rikottu.
Tohtori puolusti itseään sillä, että se oli tapahtunut »aivan
vahingossa», »ihan tietämättä ja tahtomatta» tai sillä »ettei se niin
vaarallista ollut». Mutta Aina oli järkähtämätön. Hän tahtoi pelastua
itse ja hän tahtoi pelastaa perheensä, sentähden hän ei saanut antaa
anteeksi. Tohtorin täytyi oppia pysymään kohtuudessa.
Lellitteleminen vaihdettiin senvuoksi kovuuteen. Mutta ei tullut
tylyydestä eikä ankaruudesta apua enemmän kuin hyvyydestäkään. Tohtori
oli parantumaton.
Siitä oli vuosia nyt, mutta vieläkin tuntui raskaalta ajatella tuota
suurta taistelua ja suurta tappiota.
Tohtorinnan ajatukset keskeytyivät samassa, sillä leikkivien pöydässä
kuului paha parahdus.
-- Mitä nyt? Taasko sinä Ville teet kiusaa? -- Äiti kuivasi Yrjön
kyyneleitä.
-- Tallasi niin kovasti -- ihan korollaan, nyyhkytti Yrjö jalkaansa
pidellen.
-- Niin, kun Yrjö lukea popisee, niin ettei toiset osaa ajatella
mitään.
-- Olkaa nyt kilttejä! Ja sinä Yrjö istu tähän ruokapöytään. Te saatte
kohta voileipiä ja sitte saatte mennä nukkumaan.
Tohtorinna haki astiakaapista viisi pientä tinatuoppia, kaasi maitoa
niihin ja järjesteli voileipiä niiden viereen, niin että tuli yhtä
monta kovaa ja yhtä monta pehmoista palasta jokaiselle. Sitte hän nosti
lattialla leikkivän pöytään ja rupesi syöttämään.
Hänen liikkeensä eivät enää olleet voimakkaita niinkuin äsken, vaan
väsyneen hitaita ja konemaisia. Mieli oli jälleen lamassa ja ajatukset
hautoivat vielä äsken elpyneitä muistoja.
Tuuli ulkona ulvahti taas pitkään ja valittavasti.
Tohtorinna huokasi. Molemmat Astridin jälkeen syntyneet, poika ja
tyttö, kuolivat pieninä -- kuolivat niinkuin hänen toivonsa päästä
taistelussa voitolle.
Monen monet kerrat hän heidän haudallaan oli toivotellut kuolemaa
itselleenkin, niin raskaalta ja niin toivottoman pitkältä näytti se
tie, joka hänellä oli kuljettavana. Voimat tuntuivat jo olevan lopussa
ja hän oli kuitenkin vielä nuori. Tätä hän kauhistui eniten, kun
ajattelemaan rupesi.
Ei hän silloin olisi uskonut, että kestäisi näin kauan. Mutta kestihän
sitä kun puutui, kun oppi olemaan kone ilman ajatuksia, ilman
vaatimuksia ja toiveita, kone, joka vain kävi, kun käytettiin.
Kuka olisi uskonut, että hän saattoi tulla sellaiseksi, hän, joka
ilolintuna oli liehunut nuorten joukossa ja jolla oli ollut
edellytyksiä ja kykyä vaikka mihin. Kauniiksi, teräväpäiseksi ja
sukkelasanaiseksi häntä ennen kehuttiin, mutta oliko tästä enää
rahtuakaan jälellä? Eikö kaikki ollut tuhoutunut tuon umpimielisen
erakon ja hänen tapojensa tähden?
Tohtorinna tunsi pistoksen sydämessään.
Olihan totta, että hän miehessään oli nähnyt muutakin kuin huonoutta,
mutta sitä aikaa, jolloin hyvä tohtorissa pääsi voitolle, sitä oli
tuskin kestänyt enempää kuin pari vuotta. Kun Aina-rouvan äiti kuoli,
tapahtui tuo käänne parempaan päin. Silloin hänestä todella tuntui,
että tohtori sittekin oli hyvä mies. Kylmennyt väli kävi silloin
jälleen helläksi ja lämpimäksi. Surun johdosta he tulivat vetäytyneeksi
pois seuraelämästä, ja tohtorin tavat muuttuivat huomattavasti.
Tähän aikaan he myöskin rupesivat miettimään maalle asettumista. Ja
sitte tuli muutto.
Tässä pienessä maalaiskodissa syntyi Oskar.
Hän sai Ainan äidinrakkauden puhkeamaan koko voimassaan. Odottaessaan
hänen syntymistään tunsi Aina enemmän kuin koskaan tietoisesti ja
tahtoen ottavansa osaa elämän suureen luomistyöhön, ottavansa siihen
osaa vapaana ja rakastavana olentona eikä ainoastaan luonnon
vaatimuksesta.
Sellaista, yksin sellaista, pitikin lapsen syntymisen olla, sen hän
silloin tunsi. Mutta sellaiseen luomistyöhön ei kyennyt se, jonka usko
ja rakkaus oli kuollut. Sentähden ei hänelle enää olisi saanut lapsia
syntyä, sitte kun kaikki pimeni, pimeni ainaiseksi.
Mutta niitä syntyi kuitenkin, ja ensimmäinen niistä oli Eero.
-- Tulkaa nyt lapset syömään, kutsui tohtorinna väsyneesti.
Pöydän ääressä syntyi vilkas liike. Kirjat työnnettiin syrjään. Pikku
tytöt suorivat esiliinojaan ja pyyhkäisivät hiukset silmiltään. Ville
antoi Yrjölle viimeisen veljellisen tuuppauksen ja sitte rynnättiin
pöydän ääreen, missä kädet kilvan kurottautuivat ottamaan voileipiä.
Eero yksin nousi hitaasti.
-- Tuletko sinäkin? -- Äiti katsoi kysyvästi häneen, samalla kun sitoi
ruokaliinan Yrjön kaulaan.
-- En minä aikonut, -- menen vain keittiöön.
Hän pujahti ulos ovesta ja haki pimeässä käytävässä koperoiden tietä,
kunnes löysi keittiön oven.
Lämmin valo tulvahti oven avauksessa häntä vastaan. Kattolamppu loisti
iloisen kirkkaasti ja uunissa paloivat puut räiskien.
Keittiö oli suurehko, valoisa huone. Pehmeät, koti-kutoiset matot
peittivät lattian. Kaikki oli lämmintä, valoisaa ja puhdasta. Olisi
saattanut luulla, että kaikki vastikään oli siistitty, mutta se, joka
tunsi tohtorintalon Elinan, tiesi, että tällaista siellä oli melkein
aina.
Valoisa keittiö ja Elina, keittiön kunnossapitäjä, tekivät aina Eeroon
samanlaisen vaikutuksen. Heillä oli molemmilla sitä, mitä ei siellä
toisten luona löytynyt, missä kuului tuo tuulen haikea, läpi koko
ruumiin vihlova valitus ja missä ajatukset kävivät raskaan raskaiksi.
Eero oli aina ollut Elinan poika, mutta hän ei koskaan ollut niin
kipeästi tarvinnut häntä kuin nyt sairautensa jälkeen ollessaan kotona.
Oli kuin hän nyt vasta olisikin tullut tuntemaan, minkälaista elämä
täällä oikeastaan oli. Jouluaikoina, kun Oskar ja Astrid olivat kotona,
oli kaikki aivan toisenlaista ja kesäisin, jolloin kaiket päivät oltiin
ulkosalla, ei ollut paljo tietoa koti-elämästä. Mutta nyt oli toisin.
Nyt sitä oikein näki miten raskaan iloton tämä hiljaisuus oli.
Isä kävi joskus pitäjällä, joskus kävi sairaita hänen luonaan, muuten
hän istui aina yksin huoneessaan. Äiti piti huolta lapsista, aina
väsyneenä, usein tuskastuneena. Ja kun hän sanoi, ettei enää jaksanut,
lähti hän jonnekin kylään, hakemaan sitä virkistystä, jota ei kotoa
löytänyt.
Sellaista oli elämä, niin peloittavaa, kolkkoa ja raskasta, ettei sitä
uskaltanut ajatellakaan.
Eero häpesi sitä, että aina tuntui niin ahdistavalta, kun vain
ajattelemaan rupesi; sentähden meni hän mielellään ajatuksiaan pakoon.
Ja Elinan luokse oli hyvä paeta.
-- Sieltäkö se maisteri tulee, lennätti Elina hänelle iloisesti
vastaan.
-- Ei kannata härnäillä.
-- Kyllä ne mahtavammatkin miehet suvaitsevat arvonimiä, joita eivät
ansaitse -- tai jotka ainakin ovat vasta tulossa.
-- Ei minusta maisteria tulekkaan.
-- Ja miksei?
Eero ei vastannut, heittihe vain pitkäkseen puulaatikon kannelle,
levitti avatun geometrian eteensä, nojasi kyynärpäitään laatikon
kanteen ja painoi leuan käsien varaan. Sitte hän jäi tuleen
tuijottamaan.
-- Mitä viisauksia tuossa kirjassa on, kysäsi Elina. -- Antaapa kuulua.
-- Tahdotko?
-- Antaa tulla.
-- Koska AB:n suhde BK:hon on yhtä kuin AO:n suhde DO:hon ja BK on yhtä
kuin CD, niin on myös AB:n suhde CD:hen yhtä kuin AO:n suhde DO:hon,
rupesi Eero laskettelemaan.
-- Voi aikoja, mitä ihmisparan päähän pannaan. Mitähän tuostakin oppii,
metsiäkö hoitamaan vai maata kuokkimaan vai rakennetaanko sillä taloja
tai yhteiskuntaa? Toista elämä Amerikassa on. Siellä neuvotaan, miten
leipään on käsiksi päästävä.
-- Aina sinä siitä Amerikasta!
-- Pitäähän sitä tuoda tietojaan toisten kuuluville minun niinkuin
muittenkin.
-- Älähän härnäile!
-- En, en, tosissanihan minä. Mutta ehkäpä tuollaisia hullutuksia
täytyy oppia sen, joka aikoo lukumieheksi.
-- Ei minusta lukumiestä tule.
-- No sepä ihme, vaikka viisivuotiaana jo luku luisti kuin mäenlasku.
Eikä sitä näytä mikään haittavan nytkään, koska lupasivat luokalta
laskea, vaikka annettiin näin pitkä loma.
-- Niin, kun olin niin huono sen keuhkokuumeen jälkeen, ettei minusta
ollut kouluun. Koetan nyt lukea täällä kotona, mutta eihän tiedä miten
käy, pääsenkö luokalta vai en.
-- Eiväthän ne opettajat kuulu tutkivankaan, sanoi tohtori. Paras poika
luokalla. Hätäkös silloin! Yks kaks on ylioppilas, sitte maisteri ja
vaikka mikä.
Eero tuijotti tuleen, rypisti kulmakarvojaan ja tuijotti taas.
Sitte hän sanoi yksikantaan: -- Ei tule mitään. Minä tunnen sen. Aina
kun ajattelen eteenpäin niin tunnen aivan, miten kaikki luistaa
käsistäni.
-- Mikä kaikki?
Eero ei vastannut. Elinan neula lensi suihkien läpi kankaan. Sitte hän
sanoi yhtäkkiä kuin omille ajatuksilleen: -- Pyh!
Eero tarttui kohta siihen.
-- Mitä se pyh merkitsee?
-- Virkoinpahan vain omille ajatuksilleni. Mutta sen minä sanon: olkoon
onni vain käsistä luistavaa kuin ankerias. -- Liukkaita ne ovat, sen
minä tiedän. Siksi monta olen niitä nylkenyt. -- Ja onni on liukasta
sekin. Sen verran olen elämää tarkastellut. -- Mutta olkoon! Ei sitä
saa taipaleelle lähteä omaa huonouttaan ruikutellen. Siitä mikä on
liukasta, pidän kiinni kahta lujemmin, -- niin sitä ajatella pitää.
Neula lensi viuhuen ommelta pitkin, samassa kun Elinan katse kiireimmän
kautta otti selkoa Eeron mieli-alasta.
-- Pää pystyyn vain ja pulska ryhti! Sitte sitä omasta mielestäänkin
ylenee, kun ihmiset joksikin luulevat.
Tohtorinna raotti samassa ovea. Hän tarvitsi Elinan apua saadakseen
lapset makuulle ja sitte ajoissa illallista vanhemmille.
Silmän räpäyksessä oli Elinan työ huolellisesti kokoon kääritty, ja
hetken kuluttua hänen iloinen äänensä jo kuului lasten makuuhuoneesta.
Yksin jäätyään makasi Eero vielä vähän aikaa eteensä tuijottaen
entisellä paikallaan, mutta kun karjakko tuli lypsyltä ja rupesi
astioita kolistelemaan, nousi hän, hiipi ruokasalin nurkkaan ja jäi
sinne kirjojensa ääreen, siksi kun isä ja äiti tulivat illalliselle.
Painostava vaiteliaisuus vallitsi pöydässä. Äiti näytti tavallista
väsyneemmältä. Isä hörppi teetään äänettömänä kuten tavallisesti.
Eerosta oli, kuin ukkosta olisi ollut ilmassa. Hän oli herkkä tuntemaan
sellaista. Hän tunsi sen sekä ruumiillisesti että henkisesti, tunsi
kipeyteen asti. Hän kärsi aina kesäisin, ennenkuin ilmaan keräytynyt
sähkö pääsi purkautumaan, ja hän tunsi samaa tänä iltana henkisesti.
Olisikohan äiti puhunut, jollei olisi ollut niin väsynyt?
Se olisi ollut niin vapauttavaa.
Vai vaikenikohan sentähden, että Eero istui tässä äidin suun sulkuna.
Tuo ajatus ei jättänyt Eeroa rauhaan sittekään, kun hän isän huoneessa
riisuutui, pannakseen maata. Isä ja äiti olivat kahden viereisessä
huoneessa. Ehkä he siellä puhuivat ja selvittelivät. Nyt hän voisi
kenties muutamassa minuutissa päästä selville siitä, mitä muuten saisi
kauankin tuskallisesti ajatella ja tutkia.
Jos hän? --
Ei, ei, se olisi niin raukkamaista, niin rumaa.
Hän painautui tilalleen häveten omaa ajatustaan. Silloin hän kuuli isän
askeleet viereisestä huoneesta ja äidin sanovan jotain.
Hän kavahti pystyyn. Jos kuitenkin -- --? Tämä oli niin sietämätöntä,
kun ei ymmärtänyt ja kun kuitenkin alinomaa täytyi ajatella.
Hän hiipi hiljaa ovelle ja painoi korvansa lähelle avaimen reikää.
Hän kuuli äidin peseytyvän. Isä astui edes takaisin lattialla, kuten
hänellä oli tapana riisuutuessaan.
Kun äiti on peseytynyt, sitte hän taas sanoo jotain, ajatteli Eero ja
samassa hän jo kuuli äidin äänen: -- Niin on meidän kuin muidenkin
köyhien: Ei ole varaa muuhun kuin lapsien pitoon.
Eerosta tuntui kuin hän olisi saanut ruoskan läimäyksen vasten silmiä.
Mitä äiti oikeastaan tarkoitti? Ja mitä hän suri? Sitäkö, että oli
rahaa liian vähän vai sitäkö, että oli lapsia liian paljo?
Hän pidätti henkeään, kuullakseen isän vastauksen, mutta sitä ei
tullut. Saappaat vain kolahtivat lattiaan, kun isä veti ne jalastaan.
-- Pitäähän sitä lapsia mielellään vaikka kuinka monta, kuului äiti
taas puhuvan, -- kun toiselle saa työntää kaiken vaivan. Toinen niitä
kantaa ja synnyttää, syöttää ja kasvattaa. Toinen kantaa isän nimeä --
ei muuta, istuu vain itsekseen ja pitää huolta omista iloistaan. --
Pitäähän sitä lapsia sillä lailla.
-- Luuletko? -- Isä ei muuta vastannut, mutta se ainoa sana, mitä se
sisälsikään?
Sen soinnussa värähteli niin mittaamattoman paljo. Se vei kuin
katsomaan veden kalvoon, jonka pohja on niin syvällä, ettei katse
kykene sinne painumaan.
Eero oli pelännyt, että isä vihastuisi, mutta suuttumusta ei kuulunut,
sanoissa ainoastaan ahdistavaa, selittämätöntä tuskaa.
-- Siltä se ainakin näyttää. -- Äidin ääni oli vähän lauhtunut, mutta
soinnahti sittekin niin väsyneen katkeralta. -- Kunhan jaksaisi taas
tämänkin ajan päähän. Ihminen sitä olen minäkin.
Isä oli jo paneutunut vuoteeseen. Hän ei vastannut mitään. Vähän ajan
perästä äiti kuului kiertävän lampun sammuksiin. Silloin Eerokin hiipi
takaisin tilalleen ja veti peitteen huppuun päänsä yli. Häntä puistatti
vilu, niin että hampaat kalisivat suussa.
Mitä hän oikeastaan oli kuullut ja mitä hän nyt tiesi? Senkö, ettei
äiti olisi tahtonut lapsia eikä isä liioin? Niinkö?
Se isän äänen katkeruus, miten se häneen koski.
Olihan totta, ettei isä koskaan ollut lasten kanssa, eikä kenenkään
mieleen olisi juolahtanut mennä häntä hyväilemään tai odottaa itselleen
hyväilyä, mutta sittekin oli vain tullut uskotuksi, että kyllä isä
pitää heistä kaikista, kun hän kerran on isä.
Oliko se sitte erehdys? Vai miksi oli isän ääni niin omituinen, aivan
kuin joku siellä sisällä olisi nyyhkyttänyt haikean haikeasti.
Ja entä äiti? Väsymystäänkö hän vain tuskaili? Kyllä kai hän kuitenkin
piti lapsistaan -- toisista nimittäin? Kyllä Eero aina oli tuntenut
ettei äiti hänestä pitänyt. Eikähän se ihme ollutkaan. Kukapa hänestä
voisi pitää? Hän oli juro ja tuppisuu. Mutta tietysti äiti piti niistä
muista. Kun hän oli iloisella mielellä, hyväili hän heitä niin
herttaisesti. Hän oli toisenlainen kuin isä. Hän osasi näyttää, mitä
tunsi ja kaikki kävi niin paljoa iloisemmaksi, silloin kun äiti oli
sellainen.
Mutta hänen äskeiset sanansa, mitä ne tarkoittivat? Eiväthän ne mitään
selvittäneet Eerolle, viskasivat hänet vain entistä pahempaan arvelujen
ja ajatusten ristiaallokkoon.
Eero makasi silmät selällään, kattoon tuijottaen. Hän ei jaksanut
ajatella enää. Hän vain tunsi olemassa-olon painavan äärettömänä ja
selvittämättömänä taakkana. Ei rakastanut isä, ei äiti, ei iloinnut
kukaan siitä, että hän, Eero, oli olemassa. Ehkä kaikki juuri sentähden
tuntui niin kumman raskaalta.
Hän ummisti väsyneesti silmänsä kuin voidakseen sulkea ajatuksetkin
mielestään. Mutta sen sijaan sukelsi kuin kiusalla esiin muisto
pienestä tämän talven tapahtumasta.
Hän kävi harvoin kylässä, mutta sinä iltana oli tullut mennyksi, kun
oli vähän asiaakin. Se poika, jonka luona hän käväisi, oli tuollainen
hiljainen, hyvä poika, josta kaikki pitivät. Eerolla oli niin hauska
hänen luonaan, että tuli viipyneeksi kauemmin kuin oli aikonutkaan.
Siellä kodissa tuntui samanlaiselta kuin Elinan luona keittiössä.
Siellä oli valoisaa ja lämmintä. Isä istui hyvän aikaa poikien
huoneessa, kertoen kaskuja omilta kouluajoilta, ja sitte tuli äiti
kutsumaan lasten kamariin. Siellä oli pieni tyttönen, jota oli
kylvetettävä ja sitä katsomaan kokoontui koko perhe.
Heikki, Eeron toveri, juoksi hakemaan huuhdevettä, ja isä itse kaatoi
sitä pienokaisen niskaan. Se näytti olevan kuin juhlaa heistä kaikista.
Eero seisoi koko ajan oven suussa. Hän tunsi monta kertaa punastuvansa.
Kaikki oli hänelle niin outoa, ettei olisi uskonut, ellei omin silmin
olisi nähnyt.
Jälestäpäin vaivasi tämä muisto häntä kauan. Oli kuin omituinen,
hivuttava nälkä olisi ahdistanut aina kun se vain mieleen johtui.
Ja nyt se taas sukelsi esiin niin lämpimän kirkkaana kuin ilkkuen hänen
omaa kohtaloaan.
Eeron käsi tapaili hätäisesti lakanaa, joka äkkiä työnnettiin suuhun.
Huoneessa ei senjälkeen kuulunut henkäystäkään, mutta kädelle, joka
kovasti puristi suuta tukkivaa lakanaa, putosi polttavan kuuma kyynel.
Pitkin pitäjää ihailtiin tohtorin talon hauskaa, kodikasta keittiötä ja
sen paistavaa puhtautta; mutta vielä enemmän ihailtiin tohtorintalon
Elinaa.
Elinalla oli oma historiansa. Sekin antoi hänelle erikoista arvoa.
Vaikka oikeastaan asia oli niin päin, että Elina antoi historialle
arvoa, sillä historia itsessään oli hyvinkin tavallinen.
Kun Elina pikku tyttönä kävi kansakoulua, asui hän tohtorin-talon
tuparakennuksessa. Eräänä syksynä Elinan palatessa kouluun oli talossa
pieni, kesällä syntynyt poika. Se poika oli Eero.
Tohtorinna ja Elinan äiti sopivat, että Elina saisi maksaa vuokransa ja
sen särpimen, jota hänelle talosta annettiin, katsomalla lasta silloin
kun jouti. Näiltä ajoin sai Elinan ja Eeron ystävyys alkunsa.
Kun Elina keväällä oli lopettanut koulunsa, tuli hän seuraavana syksynä
sisäköksi tohtorille. Jo hänen ensimmäinen palvelusvuotensa laski
perustuksen hänen maineelleen, sillä työt sujuivat häneltä kuin
vanhalta ja tottuneelta palvelijalta.
Ei sitä emäntää pitäjässä, joka ei mielellään olisi ottanut Elinaa
palvelukseensa, jos vain olisi ollut otettavissa. Hän oli niin korea
katsellakin ja hän laulaa liverteli askareita tehdessään, niin että
sitä ihan ilokseen kuunteli. Paikat hän piti puhtaana, otti ajasta
vaaria ja ymmärsi järjestää tehtävänsä, niin että jouti ajallaan joka
kohtaan. Sellainen oli Elina.
Salaisesta kateesta ja julkisista houkutuksista huolimatta pysyi Elina
paikallaan tohtorin talossa, kunnes tuli tuo polttava Amerikan kuume
hänelle niinkuin muillekin. Terveisiä tuli sukulaisilta ja tuttavilta
meren tuolta puolen. Ja joka viestiltä virisi halu entistä
kiihkeämmäksi. Viimein tehtiin sopimukset. »Tiketti» tuli Amerikasta,
ja kun Elinan viides palvelusvuosi päättyi, heitti hän hyvästit.
Lähdön hetkenä pyrkivät kyyneleet tulemaan, mutta Elina keikautti
tapansa mukaan niskaansa, pisti itkun asemasta nauruksi ja vakuutti
pian palaavansa. Eipähän hän tuonne aikonut ijäksi jäädä. Halutti vain
käydä katsomassa, minkälaista elämä oli siellä päin maailmaa.
Elina piti sanansa. Muutaman vuoden perästä hän yht'äkkiä ilmestyi
tohtorin talon keittiöön. Tohtorinna sattui seisomaan keittiössä selkä
oveen päin. Elina karkasi kiinni häneen, pyöräytti kerran ympäri
lattian ja kertoi terveisiä Amerikasta. Sitte hän syleili lapsia.
-- »Herranen aika, tämäkö se on minun oma poikani?» Hän kaapasi Eeron
syliinsä.
Eero karkasi punaiseksi ilosta ja ujoudesta. Elinan lähdettyä ei kukaan
noin ollut syliinsä ottanut.
Tohtorikin tuli omasta huoneestaan katsomaan, mitä nyt oli tapahtunut,
eikä hän päässyt sinne palaamaan niin pian kuin tavallisesti. Häntä
pidättivät Elinan iloiset puheet ja rupatukset.
Kun tohtorinna sitte rupesi tiedustelemaan mitä Elina nyt aikoi,
selvisivät asiat pian. Elina jäi taloon entiseen virkaansa arvossa vain
yleten toisten palvelijain valvojaksi ja kaitsijaksi.
Amerikasta palatessaan oli Elina entisen työkykynsä lisäksi tuonut
hiukan amerikkalaista hienostumista, entistä monipuolisempia tietoja,
etenkin omalta alaltaan, ja suuren joukon iloisia juttuja, joista hän
mielellään antoi muillekin osaa.
Siitä, mitä hän itse siellä oli kokenut, ei hän puhunut mitään.
Naimisissa hän oli siellä ollut, niin sanottiin, mutta millaista se
naiminen oli ollut ja mitä hän muuten oli Amerikassa-olostaan pitänyt,
siitä ei kukaan päässyt perille. Sormuksia hän ei ainakaan pitänyt.
Mutta syytä siihen, ei hän selittänyt enemmän kuin muutakaan. Ja jos
joku utelemaan rupesi, osasi hän kohta antaa puheelle toisen suunnan.
Samalla kun tieto Elinan paluusta levisi pitäjälle, saavutti
tohtorintalon keittiö takaisin entisen vetovoimansa. Ensi aikoina,
jolloin uteliaisuus vielä lisäksi oli houkuttelemassa, kävi tulva
vallan rasittavaksi. Mutta uteliaisuuden lakattuakin teki Elinan
vetovoima tehtävänsä. Emännät katselivat ihastuneina, miten ripeästi
askareet häneltä sujuivat, samalla kun iloinen puhe vilkkaasti ja
mieltävirkistävästi luisti hänen huuliltaan. Nuoret tytöt ihailivat
Elinan sukkelasanaisuutta ja hänen pulskaa ulkomuotoaan. Nuoret miehet
kävivät mielellään kaloja tai lintuja kauppaamassa, saadakseen hekin
ihailunsa suitsutusta sytyttää keittiössä. Ja moni heistä ajatteli
silloin oman talon etua ja oman sydämen toiveita. Mutta ajatuksia
pitemmälle ei kukaan uskaltanut, sillä Elina osasi vetää puoleensa,
mutta hän osasi myöskin selvittää jokaiselle, missä raja oli.
Tohtorinna oli ylpeä Elinasta joka suhteessa. Ja hyvillään hän myös oli
siitä, että hänenkin talossaan oli jotain, josta saattoi ylpeillä.
Mutta hän oli muutakin kuin ylpeä. Hän ei ymmärtänyt, miten olisi
mahdollista tulla toimeen ilman Elinaa. Siitä hän monesti puhui --
etenkin Elinalle itselleen.
Mutta kun Elina oli ollut muutamia vuosia tohtorin perheessä, rupesi
hän puhumaan Helsinkiin lähdöstä. Hän ei tahtonut jäädä homehtumaan
tällaiseen korven kolkkaan. Osasi hän omaa kykyään arvostella sen
verran, että tiesi tulevansa toimeen Helsingissä, ja hyvinkin. Oli
siellä työtä hänenlaiselleen. Palkat olivat siellä suuremmat ja elämä
muutenkin hauskempaa. Siitä syystä hän tahtoi sinne nyt, kun entiset
haavat olivat arpeutuneet ja kun hän uudelleen oli päässyt elämän
alkuun.
Tohtorinnalle tuli hätä. Hän koetti kaikkia mahdollisia keinoja
saadakseen Elinan luopumaan aikeestaan. »Jäähän edes siksi, kunnes
Eerosta tulee ylioppilas», sanoi hän viimein. Ja Elina jäi.
Tohtorinna oli hyvillään, kun edes oli saanut lähdön lykkäytymään. Hän
koetti rauhoittaa itseään sillä, että ehkä se siitä lykkäytyy vieläkin
edemmäksi. Mutta ei hän sitä itsekkään oikein tohtinut uskoa. Hän
tiesi, että Elina kyllä pitää päänsä.
Rajapyykiksi pantu päivä oli nyt tullut. Eero oli viikko takaperin
saanut valkolakkinsa, ja nyt häntä odotettiin kotiin.
Tohtorintalossa oli sekä emännällä että Elinalla ollut kiirettä
varhaisesta aamusta asti.
-- Tuntuu siltä kuin sinä jo aikoisit lähteä ja jättää meidät, sanoi
tohtorinna kesken leipomisen Elinalle. -- Niin sinä olet siistinyt ja
valmistellut.
-- Ei vielä lähdön varalle, vaan suuren juhlan kunniaksi. -- Elina
hieroi taikinaa minkä jaksoi. -- Vielä on kesä jäähyväisiä varten. Ei
rouva hätäile!
-- Hätäillään sitä vähemmästäkin. Minä en ymmärrä, kuka sitte auttaa,
kun sinä -- --
-- Uusi Elina. Ja uudet aina entisiä paremmat sekä palvelijana että
henttuna.
-- Aina sinä leikkiä lasket!
-- Itkullako pitäisi päivää kunnioittaa?
-- Älähän nyt! Kyllä sinä ymmärrät. Mutta juhlapäivä tämä todella on,
-- neljän juhlat, ei vain yhden.
Tohtorinna irroitti esiliinan vyötäisiltään, pudisti jauhot käsistään
ja korjasi hiukan viimeksi valmistamansa piparkakun muotoa. Sitte hän
lähti keittiöstä itse huolehtiakseen muusta, Elinan paistaessa leivät.
Tohtorinna oli hilpeällä mielellä. Kaikki pienimmätkin seikat
vaikuttivat aina häneen. Hän oli niin herkkä. Tänään edisti hänen
iloisuuttaan lasten kotiintulo, kaunis kesäinen ilma ja kodin joka
sopessa ilmenevät, ilahduttavat tulokset Elinan ja hänen ahkerasta
hommailustaan.
Enemmän kuin mikään muu vaikutti siihen kuitenkin se, että pikku Elvi
oli päässyt kolmannelle vuodelleen, ilman että oli odotettava
seuraavaa.
Tohtorinna oli tänä kevännä tuntenut elpyvänsä rinnan luonnon kanssa.
Nythän hänkin pääsi elämään, nyt jouti muistamaan, että oli ihminen
eikä vain miehensä tahdon alle annettu vaimo.
Tuntui aivan siltä kuin suvinen sunnuntai hänelle olisi kirkastunut
pitkien, pimeiden sadepäivien jälkeen. Ja nyt sitä jaksoi nähdä
valopuolia siinäkin, mikä aikoinaan oli ollut raskasta. Etenkin tänään
hän oli noita valopuolia ajatellut, kun ensi kertaa sai odottaa kotiin
neljää täysikasvuista lasta. Hannakin, joka ei ollut käynyt kotona
senjälkeen, kun hän sai oman postitoimiston kaukana idässä, oli nyt
ottanut kuukauden loman, käydäkseen kotona. Astrid ei voinut
konttoripaikastaan päästä muuta kuin viikoksi. Hän saisi varsinaisen
lomansa vasta loppukesällä. Mutta kun hänellä oli hyvä palkka ja matka
lähikaupungista oli verrattain lyhyt, oli hän päättänyt käväistä kotona
nyt Hannan siellä ollessa. Hän oli sitäpaitsi yhdessä Oskarin kanssa
suunnitellut huvimatkaa erääseen naapuripitäjään ja sille matkalle oli
jo tänä iltana lähdettävä.
Tohtorinna hymähti itsekseen ottaessaan liinakaapista puhtaan
pöytäliinan.
Kyllä Astrid aina tiesi, mitä tahtoi, ja osasi myöskin ajaa tahtonsa
perille. Hänessä oli niin paljo voimaa -- ja itsetietoisuutta myöskin
-- enemmän kuin kenessäkään muista lapsista. Oli aivan kuin hän olisi
itselleen anastanut kaiken sen, mikä äidissä ennen oli lujuutta,
uskallusta ja rohkeutta.
Äiti odotti tällä kertaa Astridia erityisellä jännityksellä. Tytöllä
taisi olla kihlauksen tapaista tekeillä, ja äiti oli siitä sekä
hyvillään että huolissaan. Olihan se niin vakava asia jo se, että aikoi
sitoutua. Ei siinä osannut tarpeeksi tarkkaan punnita. Mutta eihän sitä
toiselta puolen osannut surra, että tytöllä oli ottajia.
Tohtorinna kattoi hyräillen kahvipöytää. Olipa niillä nyt hauskaa
sisaruksilla. Oikein hiveli mieltä, kun ajatteli!
Kun vain jaksaisi saada kaikki nuoremmatkin lapset aikaihmisiksi, niin
sittehän sitä saisi hyvitystä työstään ja saisi levätä tyytyväisenä
tietäen, että on sitä johonkin kyennyt, kun on sellaisen lauman
kasvattanut ihmisiksi.
Pihalta kuului samassa rattaitten ratinaa, ja tohtorinna kiiruhti
vastaan.
Tohtori seisoi ikkunassaan. Hän näki ensi vilahduksen nuorten iloisista
kasvoista. Etuistuimella hän näki molemmat tyttärensä, heidän takanaan
Oskarin ja Eeron valkolakit päässä.
Tohtori nosti käden otsalleen. Se oli kylmän kostea. »Toverin»
ilohaukunta ja tohtorinnan raikas »tervetuloa, tervetuloa» tunki kuin
etäisyydestä hänen korviinsa. Hän seisoi yhä jäykkänä ja
liikkumattomana paikallaan.
Ne valkolakit, ne valkolakit, ensimmäisen suuren voiton ja tuhansien
iloisten toiveitten merkit, miten se koski, kun ne tuossa paistoivat
hänen silmiinsä.
Eerollakin oli nyt sellainen, sillä pojalla, joka oli isälleen rakkain
ja jonka jok'ainoassa piirteessä isä tunsi itsensä. Oliko hänenkin
kuljettava samaa tietä? Oliko tuota ensimmäistä suurta voittoa seuraava
asteittainen aleneminen, toivoton, tuskallinen taistelu, josta ei ollut
muuta tulosta kuin masentavaa itsensä halveksimista ja katkeraa,
milloin toisiin, milloin omaan itseen kohdistuvaa syyttelemistä.
Tohtori pyyhkäisi taas kylmää hikeä otsaltaan. Sitte hän oikaisihe ja
astui jäykkänä kuin ainakin etehiseen nuoria vastaan.
Eero tervehti paraikaa äitiään, kun tohtori avasi oven. Kun hän huomasi
isän, kävi kuin värähdys hänen kasvoillaan. Isä näki sen ja ymmärsi.
Hän tunsi omasta itsestään tuon sanomattoman sisäisen nälän, jota ei
uskaltanut näyttää, ei valloilleen laskea, siksi että sitä itsekin
häpesi. Mutta hän oli jo ehtinyt sille asteelle, jolloin ei enää ollut
näyttämisen mahdollisuuksiakaan. -- Terve, sanoi hän vain kättä
ojentaen. -- Onneksi herra ylioppilaalle!
Eero ei uskaltanut katsoa isäänsä. Hänen huulensa ja polvensa
vapisivat. Hänen oli vallannut omituinen liikutus.
Silloin hipaisi isä hänen kädessään olevaa lakkia. -- Kanna kunnialla,
sanoi hän. Ääni oli samea.
-- Tässä me nyt olemme koko joukko, esitti Astrid toistenkin puolesta.
-- Eikö kelpaa katsella, huolimatta matkan pölystä, pisti Oskar
jatkoksi.
Tohtorinna toimitti tavaroita sisään kannettaviksi ja joudutteli sitte
joukkoaan siistiytymään. Tyttäret vei hän omalle puolelleen, Oskar ja
Eero kapusivat ullakolle, tavalliseen kesä-asuntoonsa.
Astridin kertoillessa äidille kaupungin kuulumisia, pukeutui Hanna, oli
hetken kuluttua valmis ja lähti tapaamaan talon toisia asukkaita, joita
ei ollut nähnyt moneen vuoteen.
Heti kun äiti ja Astrid jäivät kahden, kävi äiti käsiksi kysymykseen,
jota mielessään hautoi.
-- Sinä taidat olla menemäisilläsi kihloihin? Se sanottiin nopeasti ja
suoraan kuin kaiken kiertelemisen ehkäisemiseksi.
-- Entä jos olisin?
-- Ajattele ja punnitse. Sinä et tiedä, minkälaista avioelämä on. Se on
naiselle orjuutta -- useimmissa tapauksissa ainakin.
-- Sille, joka orjaksi rupeaa. Mutta minä en ole lapsi enää, enkä
liioin nenästä vedettävä entisajan nainen.
Loppu huomautus pisti vähän pahasti, mutta tohtorinna naurahti sittekin
komealle tyttärelleen, joka hyräillen iloista laulunpätkää suki mustia
hiuksiaan.
-- Usko pois äiti, kyllä minä osaan puoliani pitää. Ja katsoa eteeni
myöskin. Ei sitä niinkään joka miehen rakkaudenruikutusten tähden jätä
hyväpalkkaista paikkaansa ja iloista, vapaata elämää.
-- Niin sitä puhuu nykyajan nainen! Tohtorinna huokasi. -- Ennen sitä
jo tytöntynkänä haaveili rakkauden runollisuudesta.
-- Ja pitkältäkö tuota runollisuutta riitti? Paraimmassa tapauksessa
kappaleen matkaa häitten tuolle puolen. Sitte alkoivat nälkävuodet,
välistä rakkauden, välistä leivän puutteessa; välistä siksi, että
puuttui kumpiakin. Nälkä ei ole runollista, äiti, ei missään muodossa.
Sentähden olen päättänyt tehdä hyvät kaupat, jos teen.
-- Oletpa sinä oppinut arvostelemaan asioita kannattavaisuuden
kannalta, kerkesi tohtorinna huomauttaa, kun samassa talon
»pikkulapset», Ville etunenässä, törmäsivät sisään sisarta
tervehtimään.
Ullakolla olivat »pojat» sillä aikaa huuhtoneet pois matkapölyt ja
purkaneet tavaroitaan. Oskar oli jo lähtenyt hakemaan seuraa itselleen,
Eero seisoi yksin ikkunan ääressä.
Miten kaunista kaikki oli, ja miten juhlapukuinen tämä kunnianarvoisa,
vanha puutarha! Hänen lapsuudestaan asti se oli ollut hänen vaitelias,
uskottu ystävänsä. Nämä puut, ne olivat oksiaan ojennelleet, olivat
latvoihinsa kutsuneet niin usein silloin kun mieli oli yksinäisyyttä
ikävöinyt.
Eeron katse kulki puusta puuhun. Juhlallisen kuusi-vanhuksen rinnalla
upeilivat tuomet valkoisissaan. Koivut olivat kääriytyneet hempeän
vihreään vaippaan, joka ohuena kuin harso verhosi solakkaa valkovartta.
Maasta nousi nurmi, kohosi kukkaset. Lemmen laulut kajahtivat
lehdikosta ja neuvoa pidettiin pesän perustamisesta.
Toivorikas elämä orasti, puhkesi ja kukki kaikkialla, minne hän katsoi.
Tuhansin sävelin soi elämänlaulu luonnon kevätherkiltä kieliltä, soi
ylistäen elämän ja nuoruuden taikaa. Mutta vastakaiku hänen omassa
povessaan, millainen oli se?
Kaihoa, kaihoa vain. Tuntui siltä kuin hän olisi tahtonut levittää
käsivartensa syleilyksi, syleillä koko tuota kaunista maailmaa, joka
häntä ympäröi, syleillä, saadakseen edes kerran tuntea että tuo kaikki
oli häntä lähellä, kuului hänelle. Mutta yhtä mahdoton kuin tuo syleily
oli, yhtä mahdotonta oli hänenlaiselleen voimakkaasti ja läheisesti
tuntea yhteenkuuluvaisuutta elämän kanssa.
Kaikki se, mikä kuului elämään, se häntä pakeni. Se siirtyi kuin
pettävä kaiku niin saavuttamattoman etäälle. Se kutsui, houkutteli ja
-- pakeni. Ja mitä etäämmälle kaiho kiiruhti, sen etäämmälle väistyi
kaikki kaihottu.
Lahden tuolla puolen kukahti käki, kukahti harvaan ja kaihoisasti.
-- Käenpoika minä olen, omien vanhempieni vastus, pesän musta
liikalapsi.
Eero painoi päänsä ikkunan pieleen. -- Senkö tähden elämän ilo minua
väistää, siksikö on kaiho sydämeni ainoa sävel, sen ainoa, silloinkin
kun elämä ympärilläni kukkii ja toiset riemuiten puhuvat toivojen
onnellisesta ajasta?
Hän huokasi. Jos elämä vanhempanakin oli yhtä vaikeata kuin näinä
nuoruuden ensi vuosina, kuinka sitte jaksaisikaan päähän päästä?
Kuului askelia portaissa. Ovi aukeni. Elina seisoi kynnyksellä iloa ja
voimaa uhkuvana niin kuin ennenkin.
-- Täällähän se päivän sankari on! Onnea pojalle Porvoon mitalla! --
Hän pudisti kättä.
-- No, entä todistukset, jatkoi hän sitte. -- Koreat taisi tulla?
-- Tulihan nuo.
-- Sitähän minä jo sanoin, vaikkei sopinut silloin uskoa. Mutta sen
minä tiedän, että uskoa ihminen tarvitsee näissä maallisissa asioissa
yhtä hyvin kuin autuuden asiassa. Minne sitä joutuisikaan, ellei
ottaisi uskoakseen muuta kuin sitä, minkä omin silmin näkee. Niinhän
sitä olisi kuin likinäköinen, joka tirkistää taivaalle ja väittää,
ettei siellä tähtiä olekaan, sentähden ettei hänen silmänsä niitä näe.
Uskoko ei saisi ulottua pitemmälle kuin silmä kantaa? Ehei! Sen sanon
vielä kerran, että uskoa ihminen tarvitsee joka asiassa ja joka aikana,
nuorena varsinkin.
-- Sellainenko se on se Elinan onnittelupuhe?
Elina nauraa heläytti iloisesti. -- Vieläkö parempaa tarvis?
-- Vielä senverran parempaa, että Elina ottaisi uskoakseen senkin
puolesta, joka ei itse sitä voi.
-- Pyh, ei sitä ihminen tule toisen uskolla aikaan, ei näissä
maallisissa enemmän kuin autuuden asioissakaan. Mutta mikä sitte estää
nuorta miestä, joka kunnialla on suorittanut ylioppilastutkintonsa,
uskomasta, että hänestä vielä tulee maisteri, tohtori tai vaikka mikä
hyvä ja hyödyllinen ihminen?
Eero painoi käden povelleen. -- Joku täällä sisällä.
-- Jos minä sanon sitä raukkamaisuudeksi?
-- Saattaa olla. -- Eero nyökkäsi päätään.
-- Raukkamaisuus on pantava hengiltä.
-- Ei ole raukkamaisella rohkeutta sellaiseen. Täytyy vain toisten
nähden koettaa olla sitä, mitä muutkin, ettei kukaan näkisi, millainen
sitä oikeastaan on.
-- Se on oikein! Siitäpähän sitte oppii! -- Elina löi häntä nauraen
olalle. Mutta Eero pudisti vain päätään. Hän tiesi kokemuksesta, ettei
se keino auttanut. Entistä tukahuttavammalta tuntui sitte
yksinäisyydessä, entistä enemmän ahdisti mieltä, kun toisten seurassa
oli iloisuutta teeskennellyt.
Mutta vaikka tuon tiesi, mitä apua siitä oli? Eihän hän kuitenkaan
rohjennut olla toisenlainen. Hänessä oli kerrassaan raukkamaista
mukautumistarvetta. Herättää huomiota, saada vastustusta, ehkä joutua
ivan alaiseksi, se oli sitä vihon viimeistä. Sitä välttääkseen hän oli
valmis vaikka mihin.
Ja kun sitte vielä ahdisti tuo ainainen alakuloisuus, jolle ei
uskaltanut eikä voinut muotoa antaa, oliko ihmettä jos sellainen taakka
tuntui raskaalta?
Kuin umpinainen järvi, josta ei ainutkaan joki alkuansa saa, sellainen
oli hänen sisimpänsä. Elämää tunki sinne niin tukahduttavan paljo,
mutta mikään ei päässyt purkautumaan. Jok'ainoa ajatus, jokainen
sielun värähdys ja tunne ne ikäänkuin kivettyivät, samassa kun
voimakkaimpinaan heräsivät. Ja siitä syntyi tuo lyijynraskas,
painostava tunne, joka häntä aina ahdisti.
-- Nyt en jouda enää turhia lavertelemaan. Elina pyyhkäisi suoraksi
lumivalkean esiliinansa. -- Tulette semmoista kiirettä pitäen. Ensin
pitää juosta ja hommata teitä odotellessa, ja sitte lähdette samassa.
-- Niin se matkakin minua niin tympäisee. Ei tee ensinkään mieli
lähteä, mutta jos sen sanoisin toisille niin nauraisivat minut pilalle.
-- Niinkuin kannattaisikin. Nuori ja nätti ylioppilas eikä tahtoisi
toisten kanssa huvimatkalle! Johan nyt jotain!
-- Se vieraissa olo, sehän se niin kiusaa.
-- Mutta huvittaa samalla, eikö niin?
Eeron täytyi hymyillä. -- Huvittaisi, jos saisi näkymättömänä olla
katselemassa. Mutta kun toiset katselevat, tarkastavat ja arvostelevat.
-- Ja jos sitte vielä sattuisi tyttöparveen, ilvehti Elina. -- Mutta
minä sanon: Juuri tyttöjen seuraa pitää tuollaisen pojan hakea. Hyvät
tytöt ne tykkäävät viisaista ja hiljaisista pojista. Heidän seurassaan
pitää vaan rohkeasti puhua mitä ajattelee eikä olla olevinaan
toisenlainen.
Eero lensi punaiseksi. Elina kosketteli niin kipeää kohtaa. Se oli
sekin yksi Eeron suurimpia suruja, että hän suorastaan pelkäsi nuoria,
iloisia tyttöjä vaikka he samalla hänessä herättivät sellaista
kaihokasta ikävöimistä, kuin kaikki, mikä oli kaunista ja runollista.
-- Hyvästi nyt, nyökkäsi Elina samassa ovelta ja seuraavassa
silmänräpäyksessä Eero kuuli hänen hameenhelmojensa hulmahtelevan
portaissa.
Nyt ei enää sopinut jäädä tänne yksin ajatuksineen! Eero nykäisi hiukan
hermostuneesti puhdasta kaulustaan, vilkaisi ohimennen Oskarin peiliin
ja pyyhkäisi otsalle valuneen tukan pois silmiltä. Sitte meni hän
etsimään omaistensa seuraa.
Vasta illalla palasivat Eeron ajatukset Elinan viime sanoihin ja siihen
erikoiseen merkitykseen, mikä tällä päivällä oli häneen nähden.
Hän oli silloin jo yhdessä Oskarin ja Astridin kanssa pelkäämällään
huvimatkalla.
Matkan alkuaiheena olivat eräässä lähiseudun pitäjässä vietettävät
nuoriso-juhlat. Muutamat Oskarin helsinkiläisistä naistuttavista olivat
innokkaasti kutsuneet häntä tulemaan sinne ja kun Astridinkin teki
mieli, oli matka tullut päätetyksi. Varhain seuraavana aamuna oli
oltava parin penikulman päässä olevalla laivalaiturilla, sentähden oli
ollut lähdettävä jo iltaa ennen.
Kun nuoret saapuivat laivalaiturin läheisyydessä olevaan majataloon,
oli se jo täynnä. Astrid sai kuitenkin yhteisen huoneen muutamien
vieraiden naisten kanssa; nuoret herrat passitettiin luhtiin.
Täällä ilmavassa suvisuojassa, jonne joka tuulen henkäys lehautti
vastapuhjenneen koivumetsän tuoretta tuoksua, sai Oskar kohta unen
päästä kiinni, mutta Eero makasi kauan silmät selkosen selällään
eteensä tuijottaen.
Ensimmäinen ratkaiseva voitto, joka nyt oli saavutettu, sitä seuraava
uran valitseminen ja monet sen yhteydessä olevat kysymykset tulivat nyt
mieleen. Ja Eero ajatteli niitä raskaan alakuloisena niinkuin hänen
tapansa oli. Mutta sitte luistivat hänen ajatuksensa Elinan antamaan
neuvoon ja siihen ne pysähtyivät.
Oli aivan ihmeellistä, miten usein Elina sanoa sutkautti juuri
sellaista, mikä tavalla tai toisella oli yhteydessä Eeron ajatusten
kanssa, ja joka oli hänelle erityisesti tarpeen juuri siinä
mielentilassa, missä hän milloinkin sattui olemaan. Elina ihan kuin
piti varalta joka vastamäen alla saadakseen lykätä kuormaa kappaleen
matkaa ylöspäin siten auttaakseen niissä monissa vastamäissä, jotka
milloin ulkonaisten olojen, milloin Eeron omien mielialojen
nostattamina nousivat hänen eteensä.
Jos ei Elina ennättänyt enempää, sanoa tokaisi hän jotain
iloisenmakuista, jolla antoi kuormalle aika lykkäyksen ylöspäin.
Näin oli tänäänkin käynyt. Tämä matka oli Eeroa peloittanut aivan
erityisesti siksi, että hän tiesi sen kuluessa joutuvansa tekemisiin
nuorten tyttöjen kanssa.
Hän oli jo Helsingissä nähnyt noita Oskarin tuttavia, nauravia,
tirskuvia tyttöjä, joilla oli pää kallellaan milloin millekin puolelle
ja hunajata huulilla sen varalle, joka heidän suosioonsa pääsi, mutta
pilkka kielenkärjessä tyhmälle ja kömpelölle.
»Tyttö», seura-elämän iloinen, suosiota pyydystelevä ja suosiotaan tai
epäsuosiotaan jakeleva tyttö oli näihin aikoihin peloittavana seisonut
Eeron tiellä. Ja pitipäs Elinan juuri silloin tulla puhumaan tytöistä.
-- Hyvät tytöt tykkäävät hiljaisista ja viisaista pojista, -- miten ne
sanat lykkäsivät ylöspäin ja rohkaisivat.
Eero päätti unohtaa arkuutensa ja painaa Elinan sanat mieleen. Ehkäpä
sitte kaikki kävisi hyvin.
Sen päätöksensä vahvikkeeksi hän nukkui.
Puhkeamassa olevien pihlajien ja tuoksuvien tuomien keskeltä kuului
nuorten iloista naurua. Leikki oli parhaassa käynnissään. »Numeroisilla
oloa», »tulen lainaamista» ja panttileikkejä leikittiin siksi kun
jokainen oli saanut kylläkseen. Silloin ehdoteltiin lepoa ja ehdotus
hyväksyttiin Eeron suureksi iloksi.
Eero oli ollut ahtaalla siitä asti, kun jouduttiin matkan
määräpaikkaan, siihen perheeseen, jonka nuoret olivat Oskarin tuttavia.
Siellä oli väkeä niin että vilisi, vanhempia ja nuorempia,
kunnianarvoista joukkoa, jolle piti heidän vanhuutensa vuoksi olla
kohtelias, ja vähemmän arvokasta, jota piti kunnioittaa heidän
nuoruutensa tähden.
Oskar oli hyvillään kuin kala vedessä. Häneltä kävi kaikki kuin
leikinlasku, ja jos hän sattui tekemään tyhmyyden, sovitti hän senkin
sukkelalla sanansutkauksella.
Eerolle sitävastoin oli kaikki työlästä, mutta hän koetti suoriutua
niin miehuullisesti kuin mahdollista. Ja häntä auttoivat sekä Elinan
jäähyväissanat että hänen oma pelkonsa herättää huomiota.
Kun leikki lehtimajassa päätettiin lopettaa, aikoi Eero pujahtaa pois
seurasta, mutta juuri kun hän nousi lähteäkseen, ilmestyi talon isäntä
hymyilevänä lehtimajan ovelle.
-- Uusia vieraita -- ilmoitti hän iloisesti, vetäytyen syrjään
antaakseen vieraalle tilaa.
-- Tervetuloa, tervetuloa -- sepä hauskaa -- kovin ystävällistä --
kaikui kuorossa.
Tyytymättömänä painautui Eero takaisin paikalleen, eikä hänen mielensä
vaiennut siitä, että tulokas oh vieras, nuori neiti. Hän huokasi ja
ajatteli sitä suurta, hiljaista metsää, jonne mieli teki. Mutta kun
asia ei ollut autettavissa, täytyi koettaa olla sellainen kuin
toisetkin.
Koettaessaan tätä, teki Eero huomioitaan ja tehtyään niitä hetken
aikaa, haihtui hänen mielipahansa. Hänen tuli hyvä olla. Uusi tulokas
oli luonnollinen ja yksinkertainen. Eero ei häntä enää »tytöksi»
muistanutkaan. Ja sitte oli hänen äänensä niin pehmeä ja soinnukas että
Eero aivan unohtui kuuntelemaan sitä, tietämättä oikeastaan, mitä neiti
sanoi.
Sen Eero kuitenkin ymmärsi, että hän oli tullut sanomaan hyvästi. Täti
oli saanut kirjeen, jonka johdosta heidän heti täytyi lähteä.
Neiti täteineen asui nähtävästi jossain läheisyydessä, tämän talon
omistajalle kuuluvassa talossa. Isäntä valitteli vierasten pikaista
poislähtöä, ja muut perheen jäsenet säestivät tavanmukaisilla
kohteliaisuuksilla.
Eero tuli siihen päätökseen, että neiti oli ujo. Näytti siltä kuin nuo
kohteliaisuudet olisivat häntä vaivanneet. Hän ei tuntunut vapaalta.
Kohta kun kahvit oli juotu, teki hän lähtöä. Ehdotettiin yhteistä
kävelyä, jottei vieraan tarvitseisi lähteä yksin.
-- Tai saatamme soutaa, ehdotti eräs talon herroista.