suuri ilo olikaan tuntea olevansa ihailijain ympäröimänä, joita saattoi
hallita ja vallita kuin isän miljonia. Lemmestä hän luki romaneissa,
ja sille hän nauroi. Hän oli vakuutettu siitä, että rakkaudessakin
oli kädentäysi pankkiosotuksia paras "Sesam, aukene". Ja hänellä oli
noita pankkiosoituksia. Miksikä siis vapaaehtoisesti antautua kaikille
naurettaville pikkutuskille, kun avion voi paljon mukavamminkin
saavuttaa. Hän tiesi sen kerran tulevan luokseen ja se olikin nuorelle
neidolle pääasia.
Yhden ainoan kerran joutuivat hänen periaatteensa horjumaan. Eräs
nuori arkkitehti, joka usein oli kauppahommissa hänen isänsä kanssa,
ja jota vanha, turhantarkka keinottelija vähän suosi voidakseen
perinpohjin käyttää hyväkseen välineettömän, mutta kumminkin lahjakkaan
aloittelijan taitoa, oli käynyt tervehtimässä perhettä ja saanut olla
osallisena iltaseuroissa ja usein järjestetyissä juhlallisuuksissa.
Hella kohteli häntä ensin samoinkuin muitakin miehiä tai ainakin koetti
niin tehdä. Mutta pian hän huomasi tässä sanattomassa poikaraukassa
olevan hyvän joukon enemmän miehekkyyttä kuin kaikissa muissa hänen
ympärillään olevissa liehakoitsijoissa ja ihailijoissa yhteensä. Hän
ei ollut pahoillaan tästä havainnosta, mutta häntä kovin suututti
huomatessaan, ettei nuori Aksel vähintäkään näyttänyt välittävän hänen
käskevistä oikuistaan, vaan kasvonilmeillään osoitti niiden olevan vaan
pahoja tapoja. Hän päätti olla kokonaan välittämättä tuosta miehestä
ja teki tätä niin perinpohjin, että jokaisen rohkean eriskummaisuuden
keskusteluun sujautettuaan tarkkaan tutkisteli, mikä vaikutus sillä
olisi Akseliin. Itse hänen sitä tahtomatta, muuttui tällainen
välinpitämättömyys muodoltaan niin, että välittömästä ihastuksesta
tuskin enää mitään puuttui, ja että se vähitellen kehittyi hänelle
selittämättömäksi tunteeksi.
Nuoren arkkitehdin tarkalta silmältä ei tämä jäänyt huomaamatta. Jo
alusta alkaen hän oli — taiteilijan silmällä, kuten luuli — ihaillut
tytössä kaunista naista. Mutta ajan mukana oli tähän ihailuun
yhtynyt niin paljon inhimillistä tunnetta, että hän tarvitsi koko
tahdonvoimansa säilyttääkseen miehekkyytensä, jotta ei hänkin aivan
vastustamatta antaisi sitoa itseään neidon riemuvaunujen eteen ja
lisäisi hänen orjiensa lukua. Miehen mieleen ei todenperästä koskaan
johtunut ajatus, että rahoista ylväs isäntänsä joskus appena lankeaisi
hänen kaulaansa. Liijankin hyvin hän siinä asiassa tunsi vanhuksen
kunnianhimoiset suunnitelmat.
Olikohan siihen syynä se, että hän ja Hella tahtoivat pysyttäytyä
loitolla toisistaan, olikohan se noitten kahden toisiaan kaipaavan
ihmisen nuoruudenvoima ja kauneus — kun he kohtasivat toisensa oli
ilmassa jotain ikäänkuin selittämätöntä, painostavaa, kuten kuumana
kesäpäivänä, kun tunnetaan, että ukonilman _pitää_ puhjeta.
Ja Aksel tiesi sen kyllä. Hänen piti ponnistella pysyäkseen
rauhallisena tytön läsnäollessa, jotta hänen hehkuva katseensa ei
valtaisi tyttöä, jotta hän ei rientäisi hänelle sanomaan: Miksikä
olemme tyhmyreitä? Mehän lemmimme toisiamme. Me kuulumme toisillemme,
sillä kauneus ja nuoruudenvoima ovat kuuluneet yhteen jo alusta asti.
— Mutta silloin hän muisti, mitenkä se päättyisi, mitenkä sen tulisi
päättyä; hän ajatteli katkeraa surullista loppua. Ja hän tunsi,
mitenkä veri nousi hänelle päähän häpeästä, kun hän vaan sellaista
oli ajatellutkin. Hän koetti uskotella itselleen, ettei olisi hänelle
lainkaan kunniallista vähäpätöisissä olosuhteissaan ja huonossa
asemassaan kiinnittää itseensä naista, jonka koko kasvatus oli
suunnattu loistavampaan elämään. Yhtä kunniatonta olisi vaatia hänen
isältään keinoja tällaisen elämän mahdollisuuteen ja sitten itsekin
niistä rauhassa nauttia. Ei, ei; hän tunsi olevansa liijan arvokas
sellaiseen ryhtyäkseen; hän tiesi olevansa kyllin voimakas luottaakseen
omaan itseensä ja ahkeran työnsä tulevaisuuteen.
Päivällä hän oli saanut Hellalta kirjelipun, jossa tämä pyysi
häntä uhraamaan iltapäivänsä saapuakseen järjestämään juhlasalin
koristelemista, jossa illalla piti pidettämän tavallista suuremmat
juhlallisuudet. Lujalla päätöksellä viimeisen kerran astua tuohon
taloon, jossa hänen mielensä tasapaino niin oli alkanut horjua,
lähti hän heti syötyään sinne. Juhlasalissa hän näki Hellan. Tämä
seisoi leikatuilla ruusuilla ja kukkivilla köynnöksillä täytettyjen
korien keskellä. Hetkeksi hän jäi seisomaan kynnykselle lumottuna ja
hurmaannuksissaan. — Sitten hän puri huuleensa ja syvään kumartaen
astui Hellan luo. Aivankuin palkkatyössä harkitsi hän koristamista ja
rappusille nousten alkoi tehtävänsä. Mutta Hella oli jo huomannut,
kuinka voimakkaan vaikutuksen hän oli tehnyt tuohon vahvaan,
miehekkääseen luonteeseen eikä hän itsekkään voinut olla vapaa samasta
tunteesta. Melkein pakkasenpuistatuksena tuo tunne värisytti hänen
suloista olentoaan ja silloin hänet valtasi villi jano, hurja kaipuu.
Hän ojensi ruusunoksan Akselille, tämä tarttui siihen Hellan yhä
edelleen pitäessä varresta kiinni. Hämmästyneenä silmäili Aksel häneen.
Hän tuli kuolonkalpeaksi; hänen silmäteränsä suurenivat. Silloin neito
hiljaa antoi päänsä painua rintaansa yhä pitäen oksasta kiinni.
— Hella!
Aksel hypähti hänen viereensä, painoi hänen päätään rintaansa vasten.
Silloin neito äkkiä kiersi kätensä hänen kaulaansa alkaen suudella
hänen silmiään, huuliaan — —
— Sinäkö, sinäkö tahtoisit tulla minulle vaimoksi? Sinäkö tulisit
köyhälle poikaparalle vaimoksi. Ymmärrätkö, mitä se merkitsee?
Tiedätkö, millaisia ristiriitoja sinun ja isäsi välille syntyy? Onko
sinulla voimia?
Hän myönsi kovasti liikutettuna nyökäten päätään.
— Minä vannon sinulle sen.
Pitäen neitoa edessään mies näki hänet täydessä nuoruudessaan ja
ihanuudessaan; hänen sydämensä hekumoitsi ja hänen taiteilijasilmänsä
hekumoitsi tuon ihmeellisen naisen omistamista.
— Minä vannon sinulle omaavani voimia siihen.
Vielä tänään hän tahtoi puhua isälleen. Hän piti paraimpana vasta
Akselin käynnin jälkeen keskustella siitä isänsä kanssa, ja pyysi
Akselia tulemaan siis vasta huomen aamulla.
Aivan rauhallisena tämä häntä syleili. Se oli hänen ensimmäinen
rakkautensa.
Seuraavana päivänä hän aamupostissa sai kirjeen tytön isältä, joka
hänelle kirjoitti, että hän ei tahtonut etsiä sanoja kuvatakseen miehen
käytöstä, kun tämä nuoren tytön hetkellisestä huumauksesta luulee
itselleen pääomaa koituvan. Sitäpaitsi oli hän tyttärelleen jyrkästi
selittänyt, että tällä ei ole mitään häneltä toivottavaa, jos hän aikoo
menetellä isän tahtoa vastaan. Tyttö oli sitten keskustelun kestäessä
itse huomannut alhaisen elämän käyvän itselleen sopimattomaksi ja niin
ollen edes vähänkin korvatakseen hairahdustaan hän illalla oli antanut
aviolupauksensa hovineuvos von Werder-Brackburgille. —
Aksel tarttui päivälehteen. Hänen katseensa pysähtyi heti suureen
kihlausilmoitukseen. Niin kiire olikin Hellalla ollut korvaamaan
nuoruutensa erehdystä. — —
Uneksija rauhattomana käänsi kylkeään. Hänen rintansa paisui ja
laskeui. Hän näki vanhan, laihan hovineuvoksen, puolisonsa; hän näki
elävänsä kymmenen loppumatonta vuotta tuon alituisesti sairaan miehen
rinnalla, kymmenen ulkonaisesti loistavaa, mutta sisällykseltään
lohduttoman kuivaa vuotta. Aluksi talonemännän tuhannet uudet
velvollisuudet eivät saattaneet häntä tätä ajattelemaan, mutta
kun arvonimensä, maineensa ja asemansa uutuus oli häipynyt, hän
huomasi harjoittaneensa nuoruuttaan ja kauneuttaan kohtaan hiljaista
itsemurhaa. Mutta sittemmin alkoivat nuo toisellaiset ajatukset
hiipiä hänen sydämeensä. Ja nytkään ei hän luullut voivansa karkottaa
mielestään tuota hurjaa himoa, hullua kaipuuta enemmän kuin silloinkaan
— silloin — — Hän oli rikas rouvarukka, rouva, joka oli luopunut
puolisona-olemisen perusehdosta, rakkaudesta.
Sitten kuoli hänen miehensä ja vuoden kuluttua hän jälleen kiihkolla
heittäyi juhlien pyörteisiin etsimään sitä, minkä hän nuoruutensa
kukkeudessa oli itseltään kieltänyt, miestä, jolle voi lahjoittaa
suuren naisellisen rakkautensa, onnentunnetta, joka ei tahdo kanssansa
leikiteltävän. Ja eilen taiteilija-tanssiaisissa hän oli kohdannut
tuon miehen, jota koko avioliittonsa kestäessä ajatteli, josta hän
satoja kertoja sydämmessään oli luopunut, mutta joka yksin oli hänelle
miehekkyyden perikuvana säilynyt.
— Aksel!
Parhaimman ystävän tavoin piti miehen istua hänen viereensä kertomaan
mitä oli toimittanut ja saavuttanut. Ja omituisella ylpeydellä hän
kuunteli, mitenkä tämä oli päämääränsä löytänyt ja tullut vaikuttavaksi
mieheksi. Hän ei huomannut tai ei ollut huomaavinaan, että mies häntä
kohtaan osoitti jonkunmoista pidättäytymistä. Hänen täytyi saada
tuo mies omakseen, hänet uudelleen voittaa. Ja hän kertoi hänelle
harmaasta avioelämästään, yksinäisestä leskenä-olostaan; hänen poskensa
kuumeisina hehkuivat, verenväri punasi ohuen, kauniin niskan.
Aksel kunnioittaen seurasi häntä vaunuihin, mutta hän pakoitti tämän
seuraamaan itseään aina asunnolleen asti. Vaijeten astui Aksel
vaunuihin. Ja Hella puheli edelleen aivankuin peljäten hänen poistuvan;
mies hänen edessään tunsi vuoroon värisevänsä, vuoroon lämpenevänsä.
Hänen piti sulkea silmänsä, jotta tuon toisen katse ei kohtaisi häntä.
— Aksel, kuiskasi hän. Vaunut lähenivät taloa. Silloin teki mies
liikkeen tarttuen hänen käteensä, ja heti kohtasivat Hellan huulet
hänen huuliaan. — Sinun pitää antaa anteeksi, Aksel; Aksel, sinun pitää!
Kovin surullisena nyökäytti mies päätään.
Mutta Hella riemuitsi; molemmin käsin hän tarttui hänen päähänsä.
— Aksel, Aksel! Alituisesti olen vaan sinua ajatellut. Ja huomenna,
huomenna sinä tulet!
Mies katseli häntä. Hän näki hänen olevan rakkauden hehkussa niin
kauniin; kaiken unohtaen hän syleili häntä. — —
Tuota ajatteli uneksija ja syvään hengittäen hän hymyili. —
Hän hypähti ylös ja tarttui soittokelloon, Kamarineitsyt saapui.
— Kello on heti yksitoista, armollinen rouva. Häntä alettiin pukea ja
herkeämättä hän katseli itseään peilissä. Kuinka nuorekkaana hän olikin
pysynyt, kuinka kauniina! Vasta tänään pitkästä aikaa hän sen jälleen
huomasi. Kuinka vaalea ja rusoittava. — Hän huokaili ja hymyili. — —
Niin, nuori hän tahtoi olla, sillä hän _olikin_ vielä nuori.
Kello on kaksitoista. Nyt hän oli puettu. Pikaisen aamiaisen
jälkeen hän meni saliin, jonka ikkunat olivat kadulle päin. Joka
silmänräpäyksenä Aksel saattoi tulla. Tosiaankin hän värisi kuin nuori
tyttö, vaikka olikin jo nainen, kolmenkymmenen korvilla oleva leski.
Jos Aksel olisikin tämän huomannut? Ei varmaankaan. Hän näki hänessä
yhä vielä muinaisten aikain Hellan.
Aika vieri. Hän tuli kärsimättömäksi. Kello oli jo yksi, kaksi.
Kamarineitsyt tuli tiedustelemaan, milloinka armollinen rouva
suvaitsisi käskeä tuoda aamiaisen. Ilman vastausta sai tämä lähteä
takaisin. Hänen päätänsä vähän kivisti. Kellon kolmatta käydessä hän
hypähti pystyyn. Eteisessä kuului askeleita. Mutta se olikin vaan
palvelija. Silloin hän painoi päänsä ikkunaruutuun alkaen silmäillä
katua. Peloittava rauhattomuus valtasi hänet. Hänen mielessään välähti
ajatus: hän ei saavukkaan. Äkkiä hän tunsi itsensä niin yksinäiseksi,
onnettomaksi, hyljätyksi — huolimatta nuoruudestaan ja kauneudestaan.
Ja oliko hänellä yleensä edes niitä enää? Taikka oliko se rakkaus, joka
ne molemmat lyhyeksi aikaa oli hänelle sallinut — —?
Alkoi hämärtää. Hän astui peilin ääreen ja näki siinä kalpeat,
surunmurtamat kasvot syvällä lepäävine silmineen. Ja äkkiä hän tiesi
Akselin varmasti pysyvän poissa, koska tämä piti häntä edelleenkin
vanhatapaisena Hellana ja tahtoi varoa nuoruuden erehdyksiä. Huudahtaen
hän heittäytyi patjalle. Rakkaus oli hänestä ikuisiksi ajoiksi
häipynyt. Kaikki oli lopussa.
Hän tunsi tulleensa vanhaksi. — —
LAAKERISEPPELE.
Vanha mies istui kyyryllään rikkinäisellä tuolilla, josta olki
pitkinä tukkoina tunkihe näkyviin. Hän oli verhoutunut ohueen,
värittömään viittaan, jota polvien kohdalta suonenvedon tapaisesti
koetti pitää kiinni. Häntä värisytti. Ulkona putoili syyssade
raskaana, hämähäkinverkkomaisina vesilankoina, joissa likaisenruskeat
kastanjanlehdet pyörtelivät edestakaisin kuin tuskallisesti siivillään
pieksevät linnut. Ne olivat surullisia puitteita siihen surulliseen
kuvaan, joka esitti vanhuksen huonetta. Täälläkin oli kaikki harmaata.
Kurja vuode, vanhuudesta heikontunut pöytä, jonka ääressä oli vaan
yksi tuoli, vesikannu vaatearkulla ja sen yläpuolella puolikas peili.
Ja tämän kurjuuden keskellä melkein kuin ympäristön ivana riippui
valkeaksisivutulla seinällä suuri, kuivunut, tomuttunut laakeriseppele
kellastuneine nauhuksineen.
Huoneessa hämärti. Vanhus kohoitti alaspainuneet parransängen
rumentamat kasvonsa antaen sairaan, raukean katseensa hetkiseksi
kiintyä seppeleeseen. Sitten hän jälleen vaipui kyyryyn...
Hänen vielä ollessaan nuori toivorikas poika oli hänellä tehtävänsä
maailmassa ja hän tunsi elävänsä lemmelleen. Hän oli omistanut elämänsä
sävelille, ja hänen lempensä oli nuori, hoikka tyttö suurine, uskovine
silmineen. Hän tahtoi naida tytön, mutta heiltä kummaltakin puuttui
rahaa; siksi omaiset vaativat häntä olemaan ajattelematta avioliittoa
rakastetun tytön kanssa ja etsimään vaan naista, joka toisi mukanaan
myötäjäisiä. Mutta hän ei ottanut tätä kuuleviin korviin, uskoi vaan
tulevaisuuteensa ja yhä lujemmin rakkauteensa.
Vuosikausia hän oli opiskellut, vuosikausia etsinyt soitonjohtajan
paikkaa. Vähitellen häipyi kummankin nuoruus, mutta he yhä vaan
toivoivat vielä kerran voivansa yhtyä. Miehessä huomattiin jo
ensimmäiset alakuloisuuden piirteet, koska hän sai taistella katkeraa
taistelua olemisensa puolesta. Silloin viimeisenä hetkenä näytti
hänelle onni koittavan. Erään pikkukaupungin teatterissa hän sai
toisluokkaisen viran. Mutta asemansa alemmuutta hän ei huomannut, hän
näki vaan suuren onnen auringon kultaisena hänelle hymyvän. Hänen
nuoruuden toiveensa ja suunnitelmansa, joita jo oli tottunut pitämään
menetettyinä, virkosivat äkkiä eloon aivankuin eivät ne koskaan häntä
olisi hyljänneet. Saatuaan ensimmäisen kuupalkkansa hän kävi ihmeen
vakavaksi. Kauvan astui hän edestakaisin huoneessaan, kunnes vihdoin
alkoi hiljaa hymyillä itsekseen. Sen täytyi tapahtua. Miksikä ei se
voisi tapahtua? — Hehän lempivät toisiaan — — —
Erääksi sunnuntaipäiväksi he määräsivät häänsä; kustannuksia
välttääkseen ei pitänyt kutsuttaman ketään vieraita. Tultuaan
siviliviranomaisten ja papin luota ilonsa valtaamina takaisin aivankuin
olisivat he omanneet kaikki Intian rikkaudet, ja yksinkertaisen
aterian jälkeen istuessaan sylityksin asunnossaan viidennessä
kerroksessa onnellisina toisiaan naurattaen, häiritsi heidän onneaan
teatteripalvelija, joka ilmoitti, että toisen soitonjohtajan on
illalla esiinnyttävä sijaisena johtamassa operaa. Tämä oli kohtalon
ilkeä käsi, mutta velvollisuuksiensa täyttämisestä he vaan saattoivat
elää. Syleiltyään kylliksi vaimoaan, hän lähti teatteriin asettuen
johtajanpaikalleen. Oliko se onni, joka oli hänet vallannut, oliko
se rakkaus, joka verenä hänessä kuohui, hän liikutti tahtipuikkoaan
sellaisella innolla, sellaisella antautumisella, että orkesterikin
soitti paremmin kuin yleensä, ja yleisö jyrisevillä suosionosoituksilla
pakoitti onnellisen johtajan yhä uudelleen kumartelemaan. Opera loppui.
Vielä kerran hänen tahtipuikkonsa piirsi kaaren ilmassa; silloin — mitä
se oli? — hän ei luullut oikein näkevänsä, jotain vihreätä liikkui
hänen silmiensä edessä; hän tunsi kokonaan punastuvansa koulutytön
tai koulupojan tavoin. Sitten hän ojensi kätensä ottaakseen vastaan
parvekkeelta tarjotun kahisevan, vihreän laakeriseppeleen, ensimmäisen
seppeleensä, kokonaan vapisten mielenliikutuksesta. Maa vaipui hänen
jalkojensa alla. Katsojat ja soittajat olivat poistuneet, mutta
yhä vielä hän seisoi paikallaan, hämmästyksissään, naurun ja itkun
taistellessa keskenään, epäilevin sormin pitäen seppeltä edessään kuin
pyhää esinettä.
— Onni! hän mutisi, onni! häälahja.
Ja nyt hän todellakin alkoi itkeä.
Myrskytuulena hän oli kiitänyt kotiin, rappusia ylös, temmannut
oven auki ja riemuiten sulkenut vaimon syliinsä. Hän ripusti
laakeriseppeleen hänen kaulaansa alkaen tanssittaa häntä ympäri
huonetta, hän oli hullaantunut ilosta. Aina myöhäiseen yöhön hän piti
vaimoaan sylissään, ja tuhansien hyväilyjen kestäessä yhä uudelleen
koetti arvata, kuka se jalo antaja olisi, joka näin häntä kunnioitti
hääpäivänään.
Soittokausi kului. Hääpäivän seppel oli jäänyt ainoaksi. Mutta molemmat
he kuitenkin olivat onnellisia epäitsekkäässä rakkaudessaan. Läheni
kesä ja soitonjohtajan täytyi alkaa miettiä, mitenkä soittotuntien
antamisella saisi kesäajankin tuottavaksi. Nuori vaimo huolehti
kodinhoidosta pitäen vähillä apuneuvoilla taloutta iloisena pystyssä.
Pientä oli elämä vähäpätöisessä soittotaiteilijan asunnossa, mutta
silmäys seinän parhainta paikkaa koristavaan seppeleeseen oli tarpeeksi
synnyttämään tyydytyksen tunteita ja loihtimaan mieheen satumaisia
tulevaisuuden toiveita.
Satumaisia toiveita — syksyn perhosia.
Ja taas oli syksy. Näytäntökausi alkoi ja kului loppuun eikä
toista soitonjohtajaa enää suurempi onni suosinut, hän jäi yhtä
huomaamattomaksi kuin ennenkin. Seuraavan näytäntökauden alusta hän oli
ilman paikkaa. Sijaan tuli asumaan suru, ja minne vaan he kodissaan
katseensa loivat, kaikkialta se irvisti. Vieläpä se pilkallisesti
irvisteli laakeriseppeleenkin lehvistä, joita kerran oli tervehditty
onnen tunnusmerkkeinä. Vielä pysyi mies pystyssä ja nähdessään
alituisesti toimessa olevan seuralaisensa hiljaiset, kalpeat kasvot,
hän kiirehti hänen luokseen ja painaen hänen päänsä käsivarttaan
vastaan, alkoi sitä hiljaa silitellä.
— Kyllä me tämän kestämme, hän kuiskaili. Niinkauvan kuin sinä olet
minun käy kaikki hyvin. Sinähän olet onnen kanssasi tuonut taloon,
heti ensi päivänä seppeleen. Hymyileppäs vähän, minun suloinen kallis
vaimoni.
Ja hän hymyili kyynelten putoillessa hänen hyvistä silmistään.
Mutta suru ei ollut vielä mielestään kylliksi saanut. Se ei tyytynyt
vaan asuntoon, se alkoi ahdistaa pahinta vihamiestään, joka sitä
aina oli vastustellut. Se kävi lujasti käsiksi urhoolliseen naiseen.
Hän kalpeni kalpenemistaan; silmät kiiluivat tulisina ja kuumeisina,
lämpiminäkin päivinä väristys puistatti hänen ruumistaan. Mutta
vieläkin hän vastusti kunnes viimeisetkin voimat olivat käytetyt ja hän
kuolonraukeana sai heittää aseensa.
Mies seisoi hänen vuoteensa ääressä hyväillen hänen käsiään. Sanatonna
hän siinä seisoi, konemainen oli jokainen hänen liikkeensä. Hän ei
käsittänyt, että vaimo voisi kuolla. Lohdutonna hän istui lääkärin
mentyä; irroittaen avuttoman katseensa kuolevasta hän antoi sen hetken
harhailla ympäri huonetta ja kiinnitti sen vihdoin laakeriseppeleeseen
aivankuin pitäisi sen saada aikaan joku ihme, kuin pitäisi sen auttaa
häntä nyt niinkuin usein ennenkin vaikeina hetkinä.
Mitään ihmettä ei tapahtunut. Hämärtävän päivän mukana taas sammui
yksi elämä ravitsevan öljyn puutteesta ja sen mukana sammuivat äkkiä
miehenkin elämäntoiveet.
Koko ihmisijän vielä kesti hänen tarkoituksetonta elämäänsä. Hän eli
edelleen tuhansien muitten tavoin. Vaan kerran vuodessa hän heräsi,
vaimonsa kuolinpäivänä. Sen päivän lähetessä hän alkoi tavallista
innokkaammin työskennellä. Mikä työ hyvänsä hänelle kelpasi.
Soitto oli kokonaan unohtunut. Ansaitsemillaan rahoilla hän osti
tekokukista tehdyn seppeleen vieden sen illalla hautuumaalle vaimonsa
haudan koristaakseen. Niin oli hän tehnyt jo monena vuotena aina
tähän syyspäivään saakka, joka harmaalla vedellään pieksi kurjan
ullakkohuoneen ikkunaruutuja.
Vanha mies rikkinäisellä olkituolilla kiertyi vielä tiukempaan ohueen
viittaansa, jälleen silmäten nopeasti kuivunutta laakeriseppeltä.
Sitten hän suurella voimainponnistuksella kohosi horjuville jaloilleen.
— Tänä vuonna, hän nyökkäsi, ei minulla ole seppeltä ja kumminkin olen
sen sinulle velkaa — laakeriseppeleestä.
Loisteettomin silmin hän tuijotti seinään ja hänen päässään välkähti
eräs muisto siltä ajalta, jolloin hän oli haudannut puolisonsa.
Sinä päivänä oli miehen käteen joutunut vaalennut vihkonen, johon
hänen vaimonsa salassa ja huolellisesti oli merkinnyt kaikki menot.
Ensimmäisellä rivillä, juuri hääpäivän kohdalle oli kirjoitettu:
laakeriseppeleestä.
Silloin oli hänet vallannut kuin mielettömyys.
— Vaimoni, puolisoni, missä sinä olet? Antakaa minulle takaisin
puolisoni! Taivaan jumala, ole minulle armollinen!
Hänen enkelinsä ei enää tullut takaisin.
Tätä ajatteli vanhus katsellessaan laakeriseppeltä. Sitten hän nyökkäsi
vielä kerran, kiiveten vaivalloisesti tuolille, otti hän rapisevan,
kuivan seppeleen huolella alas naulasta, painoi hatun päähänsä ja
hapuilevin askelin jätti talon. Pieksevässä syys-sateessa, tuulen
puhaltaessa niskaansa, hän hämärässä meni kirkkotarhalle päin.
Nyt hän seisoi haudan ääressä pannen vanhan laakeriseppeleen
vaalenneine nauhoineen täsmällisesti paikalleen.
— Vaimoni, hän sanoi, tällä kertaa en voinut sinulle antaa tekokukkia,
Minulla ei ollut rahaa ja olin sairas, kovin sairas. Sentähden tuon
sinulle laakeriseppeleen takaisin. Minä en tarvitse sitä enää. Ensi
kerraksi — ensi kerraksi — silloin olen jo kauvan ollut luonasi. Me
kolme kuulumme kumminkin yhteen.
SERBIALAISNAINEN.
Tyttö oli synnyltään serbialainen. Mies oli tullut tutuksi hänen
kanssaan eräällä aateliskartanolla, kun hän vielä oli turkkilaisen
majurin arvoisena maassa. Tyttö oli kaunis kuin parisilainen laulajatar
ja kevytmielinen kuten Reinstein itsekkin oli ollut, kantaessaan vielä
pari vuotta sitten preussilaisen luutnantin pukua. Siksi muistuttikin
tyttö hänen omaa nuoruuttaan — nuoruutta, joka oli ollut kaunis
ja huikenteleva, mutta kunniakas. Hänen rahansa olivat kumminkin
aikaa myöten alkaneet loppua. Sentähden vaihtikin hän preussilaisen
palveluksen turkkilaiseen, jossa, taitava päällikkö kun oli, kahdessa
vuodessa kohosi majuriksi.
Nada Siritshistä tuli hänen vaimonsa. Häät olivat hauskat; hän muisti
ne koko elämänsä ajan. Jo pöydässä mielisteli hänen tuleva puolisonsa
herroja niin, että nämä hänen tähtensä olivat vähällä kaulansa
katkaista. Avioliitto — niin avioliittokin oli häitten jatkoa. Heidän
välillään kesti alituiseen viehättävää, kutkuttavaa, kiihoittavaa
lempiväin taistelua, ja joka päivä toi muassaan uutta hauskuutta,
ammuskelemista, hyökkäyksiä ja voittoja. Vaimo oli erinomainen morsian
— mutta huono emäntä. Kuka aviomies sentään kuherruskuukausien
kestäessä sitä huomaisi tai tahtoisi huomata saadessaan täyden
omistusoikeuden niin hurmaavaan olentoon. Götz von Reinsteinin
päähän ei ainakaan sellainen pälkähtänyt. He telmivät lasten tavoin,
syleilivät toisensa puolikuolleiksi, elivät päivästä toiseen tuhlaten
sen vähän omaisuuden, minkä Götz oli voinut hankkia myymällä isältä
perityn, jokseenkin velkaantuneen meklenburgilaisen maatilansa. Sitten
tuli aika, jolloin Nada kävi alakuloiseksi eikä tahtonut poistua
huoneistaan. Ja jonkun ajan kuluttua oli herra Götz v. Reinstein
vahvakeuhkoisen pojan onnellinen isä.