language: Finnish
ELÄMÄN UNELMIA
Kertomuksia
Kirj.
RUDOLF HERZOG
Saksankielestä suomensi
Uuno Talvio
Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1910.
SISÄLTÖ:
Rudolf Herzog.
Hänen isänsä.
Yöhyasintit.
Lehti rakkauden kirjasta.
Hella rouva.
Laakeriseppele.
Serbialaisnainen.
RUDOLF HERZOG.
Rudolf Herzog syntyi Barmenissa Länsi-Saksassa joulukuun 6 p:nä
1869. Täällä Saksan suurella teollisuusalueella hän oppi tuntemaan
työskentelevän, puuhaavan tehdaselämän raittiine harrastuksineen
ja pyrkimyksineen ja sille hän aina pysyikin uskollisena. Tultuaan
Berliiniin 1890 hän innolla antautui kirjalliselle alalle; jo kaksi
vuotta myöhemmin ilmestyi hänen ensimäinen romaninsa "Frau Kunst".
Seuraavana aikana kirjoitti hän useita näytelmiä ja runoja; tänne
kuuluvat myös esillä-olevat kertomuksetkin. Vuosi 1903 on käännekohta
hänen kirjallisessa kehityksessään; nyt hän vasta saattoi sanoa
löytäneensä varman suunnan, jota voi seurata. Siitä pitäen hänen
teoksissaan enemmän kuin ennen kuvastuu elämän ankara todellisuus,
jossa on kumminkin paljon jaloa, kaunista ja ihailtavaa. Henkilöt
ovat hillittyjä luonteita, jotka ovat asettaneet itselleen päämäärän,
minkä puolesta käyvät alituista sitkeää taistelua koettaen pyrkiä
inhimilliseen hengen jalouteen. Tämä suunta ilmenee hänen myöhemmissä
teoksissaan: "Die vom Niederrhein", "Das Lebenslied", "Die Wiskottens"
— suomeksi "Wiskottenin perhe" — "Der Abenteurer" ja "Hanseaten".
Nämä teokset, niissä esiintyvä rohkea uskallus, syvä ja jalo rakkaus
antoivat Herzogille paljon ihailijoita. Hän on Saksan nykyjään elävistä
kirjailijoista nähtävästi suosituin.
_Suomentaja_.
HÄNEN ISÄNSÄ
— Toinnu poikaseni, toinnu! Kerro minulle asian kulku.
— Me leikimme lawntennistä paroni Harraksen luona, kertoi nuori
Yrjö von Geiseln. — Hän hengähti syvään aivankuin olisi ollut
tukehtumaisillaan, ja hänen levoton katseensa tarkasteli isän
ritarillista olentoa.
— Ja sitten, Yrjö.
— Lusi Drumont oli siellä. Hän on minun mielestäni hyvin viehättävä
tyttö ja minä sanoin sen hänelle. Vaan hänen kauneutensa tähden eikä
siksi, että hän on rikas, sanoin niin. Paroni Harras oli takanamme.
Minä tiedän hänen aikovan naittaa vanhimman poikansa, Henrikin,
Lusille. Mutta sitä hän ei ole oikeutettu tekemään, isä, ei ole
oikeutettu. —
Hänet oli kokonaan vallannut ajatus äsken kuulemastaan. Sanat eivät
tahtoneet huulilta päästä. Hänen piti ponnistella voidakseen hengittää.
— Paroni Harras on sinulle sanonut, lisäsi vapaaherra sivellen poikansa
hiestyneitä kasvoja, että olet tyhmä veitikka, ja että sinun pitäisi
lemmentunnustuksinesi odottaa edes siksi kuin olet päässyt rykmenttiin.
Semmoisesta tietenkin suuttui minun melkein täysikasvuinen poikani.
Yrjö oli kalvennut.
— Ei, hän hitaasti vastasi, paroni Harras sanoi: se, joka ei tiedä,
miltä tunkiolta on korjattu, älköön lähennelkö epäilyksenalaista
nimeään kunnialliseen. —
Vapaaherran käsi kahmasi tahdottomasti tuolinnojaa. Silmät jäykkinä hän
silmäili poikaansa.
— Sitä — sitäkö hän on rohjennut? Vieraittenko kuullen?
— Enemmänkin vielä —
Hetkisen tutki Yrjö isänsä kasvoja nyyhkien kuin kiusattu lapsi.
— Isä, isä, hän on häväissyt äitiäni. Sano toki hänen olevan kurjan
valehtelijan..
Vapaaherra vapisi. Hän puristi poikaansa rintaansa vasten aivankuin
näkisi vihollisia, jotka aikoivat ryöstää häneltä pojan; hänen
miehekkäillä kasvoillaan kiistelivät viha ja alakuloisuus.
— Jos hän on loukannut äitiäsi, hän alkoi ankarana puhua, on hän
enemmänkin kuin kurja valehtelija. Siinä hän on oikeassa, että äitisi
ei ollut minun vaimoni, ei voinut olla.
— Isä!
Yrjö riistäytyi irti ja tuijotti isäänsä aivankuin näkisi hänet ensi
kerran elämässään. Sitten hän heittäytyi raivoisena lattialle.
Vapaaherra antoi hänen tehdä mielensä mukaan. Ensi surun täytyi saada
purkautua. Vasta kun hiljainen huokaus ilmoitti rajun vimman olevan
ohi, laskeutui isä hänen viereensä sanoen leppeällä äänellä: "Yrjö".
Poika ei kuullut. Vasta monen toistamisen jälkeen hän nosti päätään.
— Nouse ylös, sanoi vapaaherra, tietenkin tahdot kuulla vanhemmistasi
enemmän ennenkuin heitä tuomitset. Seuraa minua huoneeseeni.
Poika totteli. Nyt hän oli kahdeksantoistias ja niin kauvan kuin voi,
hän oli ihmetellyt ja kunnioittanut isäänsä jalouden perikuvana.
Hän ei tuntenut tässä maailmassa mitään kauniimpaa ja korkeampaa
kuin tuon miehen, isänsä. Äidistään hän tiesi vaan niin paljon, että
tämä oli hänen syntymisensä saanut korvata omalla elämällään. Isän
kerran hänelle äidistä puhuessa, oli se ollut kuin olisi hän puhunut
pyhimyksestä. Muisto tästä oli häntä aina uudelleen hurmannut. Nyt
siihen sijaan, nyt —? Isän kaunis kuva oli turmeltunut, ja kuollut äiti
menettänyt kultaisen loisteensa, hänen uskonsa peruste oli horjahtanut
tasapainostaan ja enkelinsä hän näki hornaan syöksyvän. Jälleen hänet
tuo mieletön suru tahtoi vallata. Mutta astuessaan isänsä huoneen
kynnyksen yli, hän kokosi kaikki nuoret voimansa.
'— Yrjö! — Vapaaherra tarttui hänen käteensä. — Uskothan sinä, Yrjö,
jokaisen lausumani sanan, tavun?
— Isä?
— Niin! Sitä odotinkin. — Hän vaipui nojatuoliin mietteissään pitäen
kättään silmäinsä edessä. Sitten hän jatkoi: Sinä olet yhtä hyvää
aatelia kuin Harraskin, sillä äitisi oli sukujaan Harras. Hän ja minä,
me lemmimme toisiamme. Mutta keskenään vanhaa vihankaunaa kantavat
vanhempamme eivät tahtoneet sitä sallia. Omaa tahtoa ei meillä ollut,
molemmat olimme liijan nuoria. Minä juuri luutnantiksi — — —
Hän hypähti pystyyn alkaen rummuttaa ikkunaan.
— Tuskin tahdotkaan yksityisseikkoja kuulla.
— En, isä.
Vapaaherra katsahti ulos ikkunasta. — Me arvelimme vanhempain
varmaankin nyt suostuvan. Mutta toisin kävi. He riehuivat ja parkuivat
sekä lähettivät vihdoin äitisi erään kaukaisella maatilalla asuvan
tädin vartijoitavaksi. Siellä hän kuoli sinun syntyessäsi ehdittyään
ensin minulle kirjoittamaan tämän kirjeen.
Hän veti kirjoituspöytänsä salalaatikosta nipun kirjeitä ja otti esille
päällimäisen. Se oli kellastunut ja rääsyinen.
— Lue, Yrjö, ja mieti sitten miksi isäsi ei ole voinut naida. — Hän
kääntyi lähteäkseen pois. — Teen vielä ratsastusmatkan. Hyvästi, rakas
poikani!
Nopein askelin hän jätti huoneen, itse satuloi raudikkonsa antaen sen
laukata ulos portista. Tultuaan kanervaiselle kankaalle, hän antoi
hevosensa astella, asetti ohjat eteensä vaipuen mietteisiinsä. Hetkisen
näkyi paroni Harraksen linna, mutta katosi sitten; niin kauvas kuin
vaan katse kantoi, näki kanervaa, kukkivaa kanervaa. Ratsastaja hypähti
satulasta ja kiinnitettyään raudikon puuhun heittäysi maahan. Aurinko
lepäsi kukkien päällä kuin kultainen uni. — Helma, hän hiljaa sanoi,
jumaloitu, ihailtu Helmani. —
Ja nyt vierivät hänen aatoksissaan kuvat toistansa seuraten. Hän näki
tuon solakan, valkosuortuvaisen olennon lyhyessä leningissään menevän
puistoon kävelemään. Hän itse oli kiivennyt puuhun metsänreunalla
siinä, missä puisto yhtyi metsään, katsellen puistoon korkealta
olinpaikaltaan, koska häntä perheriitaisuuksien vuoksi oli kielletty
rangaistuksen uhalla tulemasta Harraksen maatilalle eikä Helmallakaan
ollut lupaa puhua nuoren Geiselnin kanssa. Tämäpä se juuri olikin, joka
sai heidät mieltymään toisiinsa, ja aina nuori paronitar valitsi sen
tien, joka metsään johti. Myöhemmin täytyi Helman lähteä kaupunkiin
erään suurta taloutta johtavan sukulaisensa luo, kun taas nuoren
Geiselnin, jolle oli hankittu kotiopettaja, piti jäädä isän
maatilalle. Mutta joka ilta, kun alkoi hämärtää, satuloi hän
hevosensa ja kuljeksimatta kankaalla edestakaisin suorinta tietä
kannusti kaupunkiin lemmittynsä ikkunan alle. Sitten hänkin jätti
kodillensa hyvästit astuen pääkaupungin ratsuväkirykmenttiin.
Siellä hän jälleen kohtasi Helman tullakseen onnellisimmaksi ja
onnettomimmaksi ihmiseksi.
Hän oli kutsuttu eräisiin hovitanssiaisiin. Asettaessaan pukuhuoneessa
pois viittansa, kaksi naista astui hänen ohitsensa; hän ehti parahiksi
helistämään kannuksiaan. Silloin hän alkoi sammaltaa: Helma — —.
Toinnuttuaan hämmästyksestä hän nopeasti kiirehti saliin. Lähellä
sisäänkäytävää hän näki Helman seisovan aivankuin häntä odottaen.
Näköjään tämä näytti kuuntelevan parin naisen puhelua, jotka väliin
kohdistivat hänellekin jonkun sanan.
— Armollinen neitoni —
Hymyillen Helma kääntyi häneen.
— Jos minulla on vielä onni olla Teidän tuntemanne —
— Herra von Geiseln! Todellakin, hyvin hauskaa. Että minäkö Teidät
tuntisin. Minä en etäämpänäkin ollen ole ollut nuoruuden ystävälleni
uskoton!
Helma puhui viehättävästi ja — mies tunsi sen suloisella, hivelevällä
tunteella — sydämmellisesti.
— Miten merkillistä, hän sanoi katsahtaen neitoon, yleensä rukoillessa
käännytään _ylös_ taivaankuningattaren puoleen; minä olen kääntynyt
_alas_ hänen puoleensa.
— Alas ylhäältä pyökkipuusta, hymyili neito. — Kuinka helposti
olisittekaan voinut pudota, hän jatkoi yksinkertaisella totisuudella.
— Sitten olisin kumminkin kuollut Teidän jalkainne juureen.
He olivat hetkisen vaiti.
Sitten tunsi luutnantti, että hänen pitää ainakin jotain sanoa ja pyysi
siis Helman tanssilippua. Tämä ojensi sen hänelle.
— Te saatte täyttää, mitä tahdotte. Nyt äkkiä heräävät kaikki muistot
tyttöajoilta metsikössä. —
He pyörivät orkesterin sävelten tahdissa satojen jäykkäin loistavain
ihmisten kesken, eivätkä huomanneet mitään ympäristöstään.
— Tiedättekö, että minä olen Teitä syvästi lempinyt? Lähtiessänne
kaupunkiin tullaksenne — suokaa anteeksi — tanssitaitoiseksi, aijoin
ottaa hengen itseltäni.
— Minä olenkin päivät läpeensä itkenyt, kuiskasi neito.
— Minuako —?
— Melkein niin luulen.
— Ja sittemmin en ole enää ketään tyttöä ihannoinut!
Neito epäuskoisena pudisti päätään. — Mutta luutnanttina?
— Annan Teille kunniasanani, Helma neiti.
Molempain kasvot saivat totisen ilmeen. —
Kului muutamia viikkoja. Heillä oli taas, kuten melkein joka päivä,
kohtaus luistinradalla. Vapaaherran tullessa oli Helma erään
sotilaspukuisen kanssa puheissa. Vihdoin neito saapui hänen luokseen
kalpeana ja liikutuksissaan. Yhdellä silmäyksellä hän käsitti tytön
aseman, tervehti häntä kunnioittaen ja tarjosi kätensä viedäkseen hänet
jään yli hiljaisempaan paikkaan.
— Rakkaani — —
— Oma tyttöni — —
— Jos minua rakastat niinkuin minä sinua, niin etsi isäni ennenkuin se
on myöhäistä. Harras-serkulla on aikomus pyytää minun kättäni. Kuinka
voisin minä elää ilman sinua?
— Minä käyn huomen aamulla aikaisin isäsi luona, vastasi nuori upseeri.
— Vaikka vihaakin isääni, ei hän kuitenkaan voi vihata minua oman
tyttönsä tähden. Rohkeutta, soma morsioni.
Neito oli yhä vielä rauhaton.
— Eikö se kävisi tänään päinsä —?
— Ei, keskeytti hän puheensa, minä tiedänkin keinon. Sinä tulet
puutarhan takaportille. Jos näet sen olevan avoinna, niin mene hiljaa
huvimajaan ja odota minua. Siitä ei voi erehtyä. Se on pensaikon
keskellä. Jää hyvästi täksi kertaa.
Mies oli saapunut löytäen hänet kyynelten kastelemana vieraan
morsiamena. Harras-serkku oli jo ennen iltaa saanut paronin
suostumuksen, ja tämä oli juuri äsken lausunut tyttärelleen painavan
sanansa. Huomenna tulisi serkku pyytämään itse Helmalta hänen kättään.
Ja surunsa yltäkylläisyydessä, koko suuren rakkautensa häviön nähden
katosivat esteet miehen ja vaimon väliltä — he syleilivät toisiaan
aina mielettömyyteen asti. Erotessaan eivät he enää mitään valoja
tarvinneet. He tiesivät joko olevansa onnellisimmat ihmiset tahi
sitten, että tämä onni heidät surmaisi.
Senjälkeen seurasivat iskut toistaan. Paroni kielsi hänet kerran
kaikkiaan astumasta taloonsa. Harras-serkku hävisi niinpian kuin
mahdollista johonkin kaukaiseen linnoitukseen ja rakastettu tuomittiin
tädin luokse vanhalle maatilalle. Hän sai paljon kärsiä erosta — siinä
olikin syy hänen kuolemaansa. Se tapahtui pikku Yrjön syntymäpäivänä.
— —
Vapaaherra oli hypähtänyt ylös. — Helma, Helma, hän äyhki, kuin pyhää
neitsyttä sinua lemmin, sinä olet puolisoni, poikani äiti. Ennen sinua
tai sinun jälkeesi en ole ketään muuta tuntenut. Katso meidän Yrjöämme.
Oletko tyytyväinen isään ja poikaan: Olen häntä kasvattanut sellaisella
rakkaudella kuin vaan isän ja äidin yhdessä on tapana pojalleen
lahjoittaa. Olen luopunut elämänradaltani voidakseni kokonaan antautua
häntä kasvattamaan, jotta edes sillä palkitsisin sinun suuren tekosi,
kuoleman rakkauden tähden. Ja nyt rohjetaan heikontaa elämäntyötäni,
rohjetaan sinua, sinua häväistä. Jumalani, olenko tullut jo niin
vanhaksi, että en sitä käsitä?
Äkkiä suoristausi hän. —. Minulla on velvollisuuksia kuollutta
rakkaimpaani kohtaan. — Ei saa poika erehtyä isästään.
Irroitettuaan raudikon, hän kannusti kaupunkiin.
* * * * *
Äidin kirje käsissään oli Yrjö jäänyt lumottuna istumaan tuolilleen.
Vasta kun poiskiirehtivän hevosen kavionkopse hänen korviinsa kuului,
tuli hän tuntoonsa; konemaisesti hän avoi kirjeen. Ensin näki hän vaan
irrallisia kynänpiirtoja, kirjaimia ja sanoja, joita kuoleva viime
hetkinään oli kirjoitellut. Nyt hän sai niistä selvän:
"Rakkahimpani, ystävä parkani! Minä lähden luotasi jättäen sinut
yksin. Et saa minua seurata, sillä ei, en sinua kumminkaan yksin jätä.
Sinulle jää meidän poikamme, Yrjömme. Minä käsken, ettei häntä sinulta
kielletä. Elä hänelle rakkaani. Ole hänelle valoisa esikuva, jotta
hän kerran saa huomata, ettei nainen, joka sinua niin paljon lempi,
voinut olla huono nainen. Ole hänen isänään äidin maineen tähden.
— Kuolossakin uskollisena lähettää sinulle viimeisen suudelmansa
Helmasi."
Yrjö oli noussut kirje käsissään. Hänen rintansa nousi ja laski,
kasvoillaan vaihteli puna ja kalpeus. — Isä, anna anteeksi, hän hiljaa
sanoi; nauraen ja itkien hän vihdoin huusi; vanhempani, olen löytänyt
vanhempani jälleen!
Illalla lähetti vapaaherra kaupungista sanan. Tärkeät toimet pidättivät
häntä siellä kaksi tai kolme päivää. Yrjö antoi ratsunsa kiitää pitkin
kangasta. Hän oli pannut äidin kirjeen povelleen; usein hän otti sen
sieltä pois, alkaen sitä lukea. Hänen ajatuksensa liikkuivat kauniissa
ritarillisessa isässään, jota hän nyt enemmän jumaloi kuin koskaan
ennen. Tuskin hän ehti muistamaan Harraksen linnaa. Paroni, joka sedän
kuoleman jälkeen lähimpänä perillisenä oli ottanut sen haltuunsa,
kohteli häntä yleensä epäystävällisesti, kun he joskus sattumalta
kohtasivat toisensa. Vasta Lusi Drumontin tulon jälkeen, joka myös
oli Geiselnille sukua, oli Yrjö pakoitettu enemmän kuin ennen siellä
seurustelemaan. Isä ei ollut sitä kieltänyt eikä myöntänyt.
Seuraavan yön Yrjö nukkui rauhattomasti. Vapaaherra ei ollut vielä
saapunut. Hän nousi ylös ja pukeuduttuaan lähti matkalle kaupunkiin
päin. Noin puolen tuntia kangasta kuljettuaan, tulivat häntä vastaan
isot vaunut, joita isä ratsain seurasi. Hän säpsähti, sitten riemuiten
hän syöksi kohden ratsastajaa: Isä, oma isäni!
Nopeasti heilahti vapaaherra satulassaan, hypähti maahan painaen poikaa
rintaansa vasten. — Poikani —!
— Olen lukenut äidin kirjeen — missä olit niin kauvan — minä sinusta
niin pidän.
— Minunhan piti huolehtia kirjeen kuittaamisesta. Tuossa näet!
Yrjö nosti silmänsä. Hiljaa jatkoivat vaunut matkaansa. Niissä istui
kaksi herraa pitäen välissään kalpeaa hiljaista miestä.
— Paroni Harras — kuollutko?
— Hän on vaikeasti haavoitettu. Taivas on häntä rangaissut.
Hänen päänsä vaipui. — Rakastatko sinäkin äitiä?
— Niin sanomattomasti, isä.
— Hyvä, poikaseni, menkäämme kotiin.
YÖHYASINTIT.
Valkeat, puoliksi lakastuneet, huolettomasti pöydälle heitetyt
yöhyasintit tuoksuivat niin, että päätä kivisti. Hän oli löytänyt
ne miehensä päällystakin taskusta antaessaan vaatevaraston
siivoojattarelle puhdistamista varten. Ties jumala, mitenkä ne sinne
olivat joutuneet.
Nuori rouva hymyili katkerasti. Sitten hän istuutui raskaasti
sohvankulmaan ryhtyen korjaamaan leveää vallensteinröyhelöä. Ensin hän
neuloi innokkaasti, sitten hitaammin ja hitaammin, kunnes vihdoin antoi
kuin tuntemattoman voiman pakosta kätensä ja teatterikauluksen vaipua
helmaansa.
Uusi tuoksuaalto pöydältä tunkihe hänen nenäänsä. Yöhyasintit!? — Mitä
muistuttikaan hänelle tämä tuoksu. Siitä täytyi olla jo paljon aikaa!
Hän kallisti päätään olkaansa vasten ojentaen raukealla sulontunteella
hentoja jäseniään, jotka myöhäisestä päivästä huolimatta olivat
aamupuvun verhomat. Miksikä hän olisikaan kaunistanut itseään? Häntäkö
varten, joka sanoi olevansa hänen miehensä, mutta joka häntä ylenkatsoi
— —?
Miksi oli hän hänet ottanut, miksi hän oli mennyt hänelle vaimoksi? Ja
nyt hän äkkiä tiesi, mitä kukkien tuoksu johti hänelle mieleen, tiesi
sen, tiesi sen, eikä voinut hillitä muistelmiaan, jotka nälkäisinä
susina haavoittuneeseen sydämmeen iskivät. Veri nousi hänelle päähän,
hänen hengityksensä oli raskas kuin meren syvällävöyrivä aalto.
Hän oli kahdeksantoistias tyttö, kaunis kuin Kreikatar. Mutta hänen
lempensä oli voimakas kuin saksalaisen nuoren tytön ja hän uneksi
prinssistä, joka purjehtii maan ympäri häntä etsiäkseen. Hänen
prinssinsä oli voimakasluonteinen perämies. Tarttuessaan ruoriin ja
suhahtaessaan tuulissa eteenpäin tämä ajatteli nuoruudenlemmittyään,
jonka kauneus saattoi veren kuohumaan niin, että hänen täytyi hillitä
itseään ollakseen huudahtamatta. Hän tahtoi naida tytön, mutta vasta
sitten, kun on kapteeni, ja kun laivanisäntä on antanut hänelle oman
laivan ohjattavaksi. Se ei kumminkaan käy käden käänteessä, mutta
pitkälti siihen ei voi olla. Ja häämatkansa he tekisivät hänen omalla
laivallaan purjehtien koko maan ympäri.
Tyttö riemuitsi prinssinsä loma-aikanaan istuessa hänen luonaan kertoen
sen maailman kauneudesta, mikä tytölle avautuisi hänen rinnallaan.
Mielikuvitus huumaantui hänen kuvauksistaan samoinkuin ennen tuhannen
ja yhden yön tarinoista. Ja mitä enemmän mies toivoi hänessä tapaavansa
naista sitä enemmän unohti tyttö miehen kuunnellessaan hänen
väririkkaita kuvauksiaan. Tyttö oli unelmoitsija — kahdeksastatoista
vuodestaan huolimatta lapsi.
— Bella, oli mies häneltä kysynyt, rakastatko minua?
Ja tyttö oli katsellut häneen ihmetellen rauhallisesti vastaten:
— Tietysti, Fred.
— Suutele minua sitten.
Ja hän suuteli. Mutta kun mies tahtoi häntä syleillä ja uudelleen
koskettaa kuumat huulensa hänen huuliinsa, oli hän pannut kätensä
miehen huulille nyrpeillään sanoen:
— Riittää jo, Fred. Sinä et vaan tahtoisi kertoa minulle
abessinialaisista naisista. Se on väärin.
Hän alkoi kertoa kaikista aamuauringon maan naisista, hänen rintansa
ollessa melkein pakahtumaisillaan sen yhden ainoan tähden, joka
hehkuvin silmin hänen edessään istui.
— Pureskelevatko he hasjista, hän kysyi uteliaana. Ja huumaako se? Mies
myönsi.
— Kuule sinä, minustakin tuntui äsken niin, kun sinua syleilin. Se oli
kukka.
Ja hän osoitti yöhyasinttia, joka Fredillä oli napinreijässä. Se oli
Fredin lempikukka. Hänellä oli aina sellainen.
Bellalla oli toinenkin ystävä, kaupungin teatterin jäsen, joka oli
vuokrannut hänen äidiltään huoneen. Tämän esittäessä Mortimeria
tai Romeota istui Bella aitiossa, jonka oli häneltä saanut antaen
vastustamatta johtaa itsensä pois todellisuudesta. Mutta Fred
oli vihoissaan, astuessaan äidin pieneen asuinrakennukseen ja
tavatessaan näyttelijän mielensä tietyn luona. Hän oli Fredin mielestä
sietämätön keikari, Don Juan, jolla ei ollut lujaa luonteenlaatua,
vaan jonkinlaista rakastettavaa turhuutta. Tällaiset ihmiset olivat
Fredille vastenmieliset. Heissä oli hänestä jotain naismaista. Hän
vaistomaisesti vainusi heissä jotain himokasta salaperäisyyttä, jota
ainainen uutuudenhalu kutkuttaa, ja hänen terve luonteensa, joka
saattoi tuntea nautintoa vaan yhden ainoan naisen omistamisesta, inhosi
näitä merirosvoja, jotka pitivät huvittavampana hetkistä iloa naisten
luona.
Eräänä päivänä oli Fred tullut tytön luokse enemmän liikutettuna
kuin tavallista. Hänen esimiehensä oli uskonut hänelle "Lorelein"
kuljettamisen, jonka hän nyt ensikerran itsenäisesti sai johtaa
siirtomaihin. Kun Bella vielä olisi hänen puolisonsa, niin hän ei
tietäisi, mitä muuta voisi kohtalolta toivoa onnensa lisäksi. Häntä
huimasi ajatellessaan omaisuuttaan. Voi, kuinka hän tahtoikaan
suudella näitä rusohuulia ja uneksivia silmiä, kuinka hän tahtoi
kokonaan tehdä tytön omakseen ja hänen kiihkonsa kasvoi nähdessään
Hubertin olevan saapuvilla. Bella tuskin katsahtikaan tulijaan, niin
innokkaasti hän kuunteli, mitä näyttelijä puhui. Mies laverteli
parhaillaan sielunelämästä ja kahden ihmisen puhtaasta, platonisesta
rakkaudesta — hän oli oikein ymmärtänyt, mitenkä rauhoitettu saaliinsa
on kesytettävissä. Nyt hän lähti Fredille ylpeästi nyökättyään päätään,
huoneeseensa tuomaan ystävättärelleen jonkun kirjan.
Ovi hänen jälkeensä sulkeutui, ja Fred tuskin voituaan hillitä itseään
lemmittynsä näkemisestä, kiirehti hänen luokseen. Ja nyt kierti hän
kätensä hänen hoikan vartalonsa ympäri, hänen huulensa kiihkoissaan
koskivat tytön huulia, niin että hänen oli vaikea hengittää ja hänen
täytyi vastustaa Fredin kätten kosketusta — äkkiä värisytti häntä ensi
kerran pelko, tunne, joka täytti hänet tuskalla; hän ei tiennyt, mikä
häneen tuli, hänen silmiään huimasi ja molemmin käsin hän painoi miehen
rintaan vastustaakseen hänen syleilyään. —
— Bella, hän sammalsi, Bella, minun vaimoni! Kapteeni, minä olen
kapteeni, nyt olet sinä minun. Oi Bella —.
— Minä en tahdo, kuuletko, minä en tahdo.
Mutta mies ei ymmärtänyt vaan alkoi häntä uudelleen syleillä. Tyttö
puolusti itseään.
— Päästä minut, hän puhkui, päästä minut — tämä on — pelkuri...
Äkkiä vetäytyi mies takaisin. Näyttelijä seisoi jo ovella nauraen
— melkein huomaamatta. Bella pakeni hänen luokseen tarttuen
suonenvetoisesti häntä käsivarteen.
— Suojelkaa minua, tyttö vaivoin sai sanotuksi. Pelastakaa minut tuolta
hurjapäältä.
Näyttelijä oli silloin pilkallisesti ovea osoittaen kuiskannut:
— Te kuulitte, herraseni, noin karkeasti ei sovi neitiämme rakastella.
Silloin ei merimies enää voinut malttaa mieltään. Muistamatta, että
huoneessa oli nainenkin, osui hänen kätensä keikarin poskipäille;
sitten hän syöksyi ulos, satamaan, laivalleen.
Huoneessa tuoksui vielä yöhyasintti, jota Fred tapansa mukaan oli
kantanut, kun Bella ja hänen huonosti kohdeltu ritarinsa, hienon
sielullisen rakkauden mies kihlautuivat.
— Bella!
Nuori rouva säpsähti ja tarttui työhönsä, joka oli helmasta liukunut
lattialle. Hänen miehensä häntä huusi.
— Bella! kuului vieläkin kerran vihainen ääni. Taivas, missä piilet?
Vastaa toki, kun sinua kutsun.
Taas nousi hehkuva viha hänen poskilleen niinkuin jo usein ennenkin
heidän kolmivuotisen avioliittonsa aikana. Kumminkin hän nousi mennen
makuuhuoneeseen. Huberti oli vasta äsken noussut vuoteeltaan. Hänen oli
tapana nukkua puoleenpäivään asti, koska öisin oli vaan vähän kotona.
— Jouduppa sukkelaan, minun pitää lähteä teatteriin, hän haukotteli.
Oletko korjannut Piccolominin kauluksen? Anna se tänne; on aika lähteä.
— Sinäkö? hän kysyi hetken kuluttua hyvillään, pukeutuen. Olipas sekin
työtä eilen illalla! Kaikki ihastuksissaan, kokonaan suunniltaan! Vasta
meidän naismaailmamme — sepä vasta oli kysymys! Hän alkoi rallattaa
erästä ariaa. Mutta auta toki takkia päälleni, kuulethan, että on kiire.
Nainen auttoi häntä konemaisesti.
— Tuletko näytöksen jälkeen heti kotiin? hän kysyi.
— Loruja. Meikäläinenhän tarvitsee hiukkasen virvoitustakin.
Hän ei vastannut mitään, nyökytti vaan päätään miehen astuessa rappusia
alas mennäkseen ensin talossa-asuvan parturin luokse. Laahustavin
askelin hän astui asuinhuoneeseen takaisin asettuen jälleen vanhalle
paikalleen. Katkeruuden piirre suun ympäriltä ei ollut poistunut.
Mies petti häntä. Varma siitä hän oli jo aikaa sitten ollut.
Täydellisen, sielukkaan rakkauden hän luuli odottavan itseään
avioliitossa tämän miehen kanssa. Hän hymyili hermostuneesti. Se oli
mielettömyyttä! Mies oli hänet nukuttanut kauniilla puheillaan, oli
tehnyt omakseen ja sitten alentanut taloudenhoitajattarekseen. Hän
tarvitsi sellaista. Sitä parempi, että hän oli nainut juuri hänet! Sitä
enemmän hän, nainen, kiinnittäisi harrastuksensa yksinomaan talouteen.
Rakkausko? — Voi, hänhän oli niin kainon ikävystyttävä, ja — ja — tuo
toinen oli suosittu ja juhlittu mies.
Hän petti puolisoaan. Hän ei pitkään aikaan enää ollut kaivannut häntä.
Lakastuneitten yöhyasinttien tuoksu teki hänet hulluksi. Taikka oliko
se siksi, että ne muistuttivat häntä ensimmäisestä lemmestään. Silloin
hän oli lapsi, joka pelkäsi lempeään. Nyt hän oli puoliso, joka kaipasi
sitä.
Tuoksua oli enää mahdoton sietää. Fred oli kerran sanonut sen
vaikuttuvan hasjis'in tavoin, hän tunsi sen nyt. Hän tahtoi heittää
kukat pois, mutta käsi ei ollut halukas niihin koskemaan. Mistä oli
hänen miehensä ne tuonut? Synnin ne olivat lähettämät ja synti niistä
nyt sokaisten ja huimaten pursui. Kuuma virta kulki hänen ruumiissaan,
sydän sykki kiihkoisesti, hän tahtoi huutaa, mutta sanat eivät
lähteneet kurkusta — vihdoin kuului huuto, yksi ainoa kiljaus. Hän
vaipui polvilleen, pää nojasi pöydän syrjää vasten, rinta aaltoili niin
rajusti, että vaatteet ahdistivat.
— Fred, Fred, hän ähkyi. Jumala ole minulle armollinen.
"Lorelei" oli satamassa, hän oli nähnyt laivan, Fred oli tullut
takaisin, hän, hän, joka tytössä oli ensikerran naisen herättänyt
suudelmallaan eloon, joskin vaan hetkeksi. Ja nyt hän näki hänet
edessään, tuon voimakkaan, ruskettuneen, uskollisen miehen, ja hänet
valtasi kaipuu, villi kaipuu, voimakkaampi hänen omaa minuuttaan.
Nousten lattialta hän katseli arasti ympärilleen. Ero! Tuo sana oli
vilahtanut hänen aivoissaan salamana, joka välkehtelee yössä. Mutta
aina siihenkö asti pysyä täällä, tämän luona, tämän — —? Hän ei voinut
sitä sietää, ei enää. Kunpa hän ei olisi yöhyasintteja tuonutkaan
mukanaan! Siis pois, pois. Minne? Fredinkö luokse? — Ja mitä sitten,
jos tämä ajaisi hänet luotaan, ei tahtoisi häntä vaimokseen?
Hän kalpeni ja suunsa tiukkeni.
Sitten heittäen iltaviitan hartioilleen, hän astui ulos. Hänen täytyi
mennä Fredin luo, vaikka miten, hän ei muuta voinut!
Ja huoneessa leijui raskaana, huumaavana yöhyasinttien tuoksu... — — —
LEHTI RAKKAUDEN KIRJASTA.
Kesäinen iltapäivä...
Pienessä pappilassa on kaikki kuolonhiljaista. Vain työhuoneen
vanhalta, kiiltonahkapeittoiselta, jykeväkaareiselta leposohvalta
kuuluu väliin kuorsaava ääni. Herra pastori on iltapäivälevollaan.
Pihatossakin on äänetöntä. Eläimet ja ihmiset mielellään loikovat
muutaman hetken liikahtamatta. Avattuani pienet lyijypuitteiset
ikkunaruudut, istuudun ikkunan ääreen. Hurmaava, raskas ruusuntuoksu
tunkeutuu hiljalleen, aivan hiljaa huoneeseen laskeutuen otsalle,
silmiin ja huulille, synnyttäen kumman kaipuun — kaipuun, jota ei
voi mitenkään määritellä, mikä väreilee ihmiseen saaden sielunkin
melkein huomaamatta, aivan hiljaa värähtelemään, aivankuin värisevät
auringonsäteet hiljaisen kesäilman. Unelmoiminen ei ole hyvää, sillä
saksalainen unelmissaan joutuu aina alakuloisuuteen, enkä minä nyt
tahdo tulla siihen; siksi on päivä aivan liian kaunis. Konemaisesti
kierrän sikarin ja sytytän sen pysyäkseni hereillä; mutta se on samaa
kuin koettaa ajaa paholaista pirulla pakoon. Suloisen opiumin tavoin
vaikuttaa savu minuun — arvelen, mietiskelen, naurahtelen; kasvoni
käyvät vakaviksi ja otsa vetäytyy ryppyyn.
Edessäni pöydällä on levällään vanha, kellastunut kirja. Se on luettelo
kuolleista. Pastori oli sen aamulla noutanut taloon nimittääkseen
minulle ne pikkukaupungin ja läheisen kyläkunnan nuorukaiset, jotka
Napoleonin sodissa olivat Venäjän, Espanjan ja Saksan sotatanterilla
kaatuneet. Katkottu sireninoksa on jätetty poikittain kirjanlehtien
yli. Pastorin nuorin lapsi toi sen mukanaan tänne ylös kutsuessaan
meitä päivälliselle. Kirjava perhonen oli jo jonkun aikaa liidellyt
sen yläpuolella. Lähestyy toinen; ne karkottavat toisiaan; pakenevat
ja etsivät toisiaan; nyt laskeuvat molemmat aivankuin huumauksissa
sireninoksalle — lemmenidylli kuolleitten luettelossa.
Hajamielisenä nostan oksan pois täyteenkirjoitetuilta sivuilta,
ajatuksetonna kiintyy silmäni sen entiseen paikkaan tahtoen heti
jälleen liitää pois — silloin — mitä näinkään? Tuijottaen kirjaan
hypähdin pystyyn. Taivas, tuo nimi — ja heti sen alla — ei, ei, ei
epäilystäkään — hän se on, olen löytänyt heidät jälleen.
Rykmentissä ei ollut parempaa toveria kuin Wolf von P. Hän oli oikea
ratsumiestyyppi, ulkomuodoltaan kaunis, rakastui kuin turkkilainen —
empimättä kuudessa, seitsemässä paikassa yhtaikaa —, joi kuin jumalat
Walhallassa ja oli turhantarkka kunniastaan, niin että hänellä,
vaikka vasta luutnantti, jo kumminkin oli velkoja kuin majurilla.
Mutta se ei saanut häntä hetkeksikään huolestumaan. Jokainen lainasi
mielellään uljaalle nuorukaiselle. Ja kun äkkiä kuoli eräs hänelle
etäistä sukua oleva täti, jonka olemassa-olo aina oli kuullostanut
jotenkin sadunomaiselta, oli tämä kaikkien hämmästykseksi määrännyt
Wolf veitikalle kaiken omaisuutensa perinnöksi. Taas alkoi hurjailu.
— — Joku aika siitä hän sai käskyn lähteä täydennystoimikunnan mukana
Ukrainaan ostamaan rykmentille hevosia. Kun hän kuukausmäärien kuluttua
palasi, ei kukaan tahtonut tuntea tuota vakavaa, synkkäaatoksista,
äkkipikaisuuteen asti hermostuvaa miestä entiseksi säteileväksi,
lystikkääksi ja teräshermoiseksi Wolf von P:ksi. Hän lopetti kaikki
entiset tuttavuudet ja toimitti tehtävänsä eläen erakon elämää, tuskin
vastaten toveriensa osaaottaviin kysymyksiin.
— Ei merkitse mitään. Loruja, sehän johtuu ilmasta. Vereni saostuu
liiaksi.
Hoettiin pelihäviöstä, onnettomasta rakkaudesta — sanalla sanoen, koko
tuo tunnettu luettelo mahdollisuuksia vedettiin esiin yhdenkään niistä
tahtomatta oikein soveltua.
Eräänä talvi-iltana — lumi putoili kohtisuoraan, suurina hiutaleina
kuulumattomasti, aavemaisesti — päätin mennä tapaamaan Wolfia,
jonka kanssa aina olin ollut hyvissä väleissä, voidakseni hänet
kerrankin kunnollisesti ripittää. Kun tulin hänen asunnolleen, joka
oli vähän matkaa linnueen leiristä, ajoivat vaunut juuri esiin.
Uteliaana näkemään, kuka noin myöhään vielä kävi hänen vierailullaan,
painauduin varjoon tähystellen samalla terävästi pimeyteen. Näin,
kuinka kuski tuli ovelle, puhui jotain vaunussa olevalle, avasi sitten
oven ja — pidätin henkeäni — nöyrästi auttoi vaunuista kevyttä,
lumihiutaleentapaista, untuvavaipan peittämää naisolentoa. Pään ympäri
oli monin kerroin kierretty tiheä, valkoinen huntu niin, että minun oli
mahdotonta tarkastaa hänen kasvonpiirteitään ja nähdä hiuksien väriä;
jäin siis epätietoisuuteen hänen ijästään. Nainen katsahti ylöspäin
Wolfin valaistuihin ikkunoihin ja pyyhälsi sitten arkana taloon. Hetken
kuluttua näin miehen kiirehtivän ikkunaan ja vetävän kaihtimet alas
niin, että säleet sälisivät. — —
Ainakin tunnin ajan olin jo marssinut edestakaisin talon edustalla.
Silloin näin vihdoinkin kuskin kiirehtivän porttikäytävästä, jonne oli
kylmyyttä paennut, ottavan peitteet hevosilta ja avaavan vaununoven.
Nopeasti olin vastapäätä olevassa vanhassa piilopaikassani. Totta
toisen kerran — Wolf! Siinä hän oli. Takinkaulus ylöskäännettynä hän
seisoi ovella, kalpeana, silmät liekehtivinä ja kuitenkin liikuttava
piirre ylvään suun ympärillä. Nyt kääntyi hän viittoen sisään ja
äskeinen valkea olento nopeasti saapui hänen luokseen painautuen
häneen. Sitten sulki Wolf hänet varovasti syliinsä, kantoi hänet
lumessa kahlaten vaunuihin ja hyppäsi itse mukaan. Kuski tiukensi ohjia
ja eteenpäin mentiin yössä. Lunta tuli yhä tiheämmin ja minusta tuntui
kuin olisin näkyjä nähnyt.
Seuraavana päivänä hämmästyi koko upseeristo siitä, että Wolf oli
eronnut. Vielä myöhään illalla oli hän esittänyt eropyyntönsä. Se
myönnettiinkin hänelle loman muodossa, emmekä me saaneet enää nähdä
iloista toveria joukossamme. Pitkän, pitkän aikaa tuntui meistä siltä
kuin puuttuisi meiltä jotakin, joka on parasta tässä maailmassa. Sitten
vähitellen totuimme hänen katoamiseensa, ja jonkun ajan kuluttua olimme
hänet unohtaneet.
Pari vuotta jälkeenpäin kuljeskelin ympäri pääkaupunkia, jonne olin
saapunut tavatakseni siellä opiskelevaa orpanaani. Illalla mennessämme
ylioppilaskapakkaan nimitti hän minulle juomaveikkonsa paremmin
tutustuttaakseen minut heihin.
— Sitäpaitsi on joukossamme vielä eräs herra von P.
Säpsähdin.
— Wolf von P.? Ennen ollut X:n rakuunana?
— Aivan niin: tunnetko hänet? ja orpanani alkoi nauraa.
— Tunnen niinkin — rykmenttitoveri —, vastasin minä vieläkin
hämmästyksissäni. Mutta miksi niin ilostut?
— Hän on naisvihaaja. Voi, miten hullua.
Ja orpanani jälleen nauroi.
— Katsos, hän jatkoi, tarvitsee vaan johtaa keskustelu pieniin,
kevytmielisiin balettitanssijattariin, hairahtuneihin perhetyttöihin ja
muihin kamelianaisen kaltaisiin naikkosiin, silloin saa hän kuumetta
kuin koulupoika. Sitten hän kallistaa pikarin toisensa jälkeen,
kunnes otsasuonet pullistuvat, ottaa viittansa ja poistuu hyvästellen
ohimennen. Kun joku tuntematon henkilö on kertojana, voi olla varma
keskustelun menemisestä niin pitkälle, että ehdottomasti on haaste
lopputuloksena. Ja mensurissa hän on mestari. Kaikkia hän löylyttää
perinpohjin. Mutta naisten kanssa hän ei seurustele.
Vaijeten kuljin orpanani vierellä, kunnes saavuimme ravintolaan. Sydän
sykkäili kuin sulhasmiehellä, saisinhan taas nähdä vanhan ystäväni.
Jumalani, miten mahtoikaan hän olla entisestään muuttunut. — Saattajani
työnsi oven auki, ja me astuimme sisään. — Loin ympärilleni pikaisen
silmäyksen ja tuossahan hän oli — tuolla ylhäällä kahden oluesta
pöhöttyneen herran keskellä, kauniina ja norjana kuin ennenkin, vaan
vähän värittömämpänä. Kuitenkin olivat hiuksensa vähän sekaisin
otsalla. Pari arpea teki hänet miehekkään näköiseksi. Hän mahtoi olla
noin kuudenkolmatta vuotias.
— Wolf! huusin ääneen läpi huoneen.
Hän hätkähti, hypähti paikaltaan ja koetti katsella tupakansavun
läpi. Sitten, nähtyään minut, hän sanoi hiljaa ja tyynesti kuin olisi
minua jo ennen päivällä toimipaikassamme tervehtinyt: — Kas, Dick,
sinäkö se olet? Painahan puuta taikka ennemmin odota vähän, minä tulen
heti kanssasi. — Ja hän tarttui lakkiinsa, joka oli hänen takanaan
tuolinnojalla.
— Suvaitsetteko, paroni, sanoi orpanani, että ensin esitän tämän
herran. Sitäpaitse ei hänelle kai inhimillisen mittapuun mukaan ryyppy
tekisi pahaa.
Wolf nyökkäsi ja heittäytyi jälleen istuimelle. Pian kohotti hän
lasinsa ja hymyillen surullisesti kilisteli sitä kanssani.
— Jos suvaitset, Dick.
Hetkisen kuluttua pyysin herroilta anteeksi odottaen jännityksellä,
mitä vanhalla ystävälläni olisi sanottavaa.
— Pitäkää varanne, huudettiin jälkeeni, hänen kotonaan kummittelee.
— Te olette ensimmäinen, jonka hän päästää luokseen.
— Hän tutkii alkemiaa. Vaatikaa nähdäksenne hänen salainen työhuoneensa.
— Hän tekee kultaa, piru vieköön!
Huudettiin vieläkin jälkeemme, vaikka ovi oli jo aikaa sitten kiinni
paukahtanut. Olimme kadulla. Oli talviyö, kuten saduissa sanotaan.
Lunta putoili alituiseen, salaperäisesti, peittäen maan tiheäkuteiseen
harsoon. Aivoissani välähti ajatus: tällainen oli sekin yö, kun hänet
viimeksi näin.
Wolf nojautui käsivarteeni ja niin kuljimme vaijeten umpimähkään
kadulta toiselle. Väliin tarkastin miestä tutkivasti sivulta. Katseemme
kohtasivat ja hän puristi käsivarttani.
— Niin, niin, hän sanoi, semmoista se nyt kerran on. Varmaankin
kummeksit tavatessasi minut tuolla noitten velikultien joukossa. —
Hänen kaikilla sanoillaan oli sama sointu. — Mutta on hetkiä, jolloin
minä olen hurjan, ylimielisen seuran puutteessa, ja tuo tuolla oli
juuri sellaista. — Sinä kyllä ymmärrät, voidakseni kaiken muun unohtaa.
— Kurja mies, minä sanoin tietämättä oikein, mitä sillä tarkoitin.
— Kurja, toisti hän. — Minäkö kurja? Erehdyt ystäväni, olen miehistä
rikkain. Ei keisarikaan voi rikkaudessa kanssani kilpailla.
Hän vaikeni jälleen; mutta äkkiä alkoi hän taas kiihkeästi aivankuin
peljäten tilaisuuden pujahtavan käsistään.
— Katsos, hän sanoi, oikeastaan minun pitäisi pyytää anteeksi, että
yht'äkkiä niin vaan ilman muuta katosin. Mutta silloin — olin kuin
puulla päähän lyöty — ja vielä tänäänkin — se on typerä juttu. Sinä
naurat sille. Kaikki nauravat. Siksipä en kerrokkaan.
— Laukaseppas vaan, poikani, pyysin. — Sinä nieleskelet pilleriä, joka
ei tee sinulle hyvää. Kevennä sydäntäsi. Taivas, se ei ainakaan ole
ensi kerta.
— Ja sinä et naura? Etkö? — Hän näytti aivan surkealta. — Sinä olet
ainoa, joka —
— Sanani, Wolf.
Hän nyki viiksiään ja alkoi:
— Muistathan, kuinka minut muutama kesä sitten komennettiin Ukrainaan
hevosia ostamaan. Ratsain harhailin aroja puolikin päivää erältään;
tämä yksinäisyys tuntui minusta majestetilliselta, ikivanhalta, melkein
synnittömältä. Muuten eivät aivoni olleet kovassakaan toimessa, mutta
tällaisessa ympäristössä valtaa ihmisen puhdas ajatteleminen. Aloin
pitää ratsastuksesta, ja kun toverini seudun linnoissa koettivat
viettää päivänsä niin hauskasti kuin mahdollista, pakoitin minä ratsuni
liikuttamaan jalkojaan. Melkein kuulumattomasti viiletti hevoseni
ruohikko-aroa; samassa pysäytin sen ja tähystin syvään hengittäen
sen pään ohi alaspäin. Edessäni villin ruusupensaan varjossa lepäsi
solakka, hienovartaloinen tyttö. Valkea pusero oli auvennut niin,
että näin, kuinka nuori rinta kohosi ja laski. Tyttö luuli olevansa
aivan yksin, sen huomasi jo tummien silmien loisteesta, silmien, jotka
suurina ja kaihovina taivaaseen katsoivat. — Hurja tunne, vanha,
rohkea ritarimieli valtasi minut. Peräytin ratsuani hyppäystä varten,
ja kun sen kaviot ruusupensaan luona jälleen maata koskivat ja se
nuolena pyyhälsi eteenpäin, kumarruin salaman nopeudella, kiersin
käsivarteni tytön vyötäisille ja nostin hänet maasta. Nyt lepäsi hän
poikittain satulassa, huuleni liittyivät tiukasti hänen huuliinsa,
hevosen vauhkona lentäessä eteenpäin. Kaikki tämä oli vaan muutaman
hetken asia; silloin hän käärmeen tavoin luisui käsivarteni alatse,
upotti hampaansa vasempaan käteeni, jossa ohjakset olivat; kiroten
ne hellitin, olin näkevinäni tulikielekkeitä silmieni edessä ja
syöksyin taaksepäin maahan. Toinnuttuani huomasin olevani pitkänään
ruohikossa, kostea liinanen oli sidottu pääni ympäri, edessäni nojasi
kitukasvuiseen piilipuuhun nuori nainen taputtaen ratsuni kaulaa.
Hypähdin pystyyn puolustaakseni käytöstäni. Silloin leimahtivat hänen
silmänsä, kääntäen minulle selkänsä, hän katosi eräälle tielle. —
Miten sitten kävi? Niin, minä näin hänet jälleen, minun piti saada
tavata hänet, vaikka sitävarten olisi pitänyt hakea ja tutkia läpi
koko Venäjänmaan. Tapasin hänet samalla paikalla ja minun onnistui
esittää itseni. Hän oli seitsentoistias, puolalaista aatelissukua ja
vieraili nyt eräällä läheisellä maatilalla. Hänen omat tai oikeammin
hänen veljensä tilukset olivat Saksan-Puolassa. Kun muutamia päiviä
sen jälkeen koetin entisen ratsasnäytteeni menestymistä, jäi hän
vastustelematta lepäämään käsivarsilleni ja hänen huulensa vastasivat
suudelmiini.
— Sillävälin olimme saaneet tehtävämme suoritetuksi, kysymyksessä
oli kotimaahan paluu. Mutta minä otin loman ja menin kreivi von
K:n, rakastettuni, pikku Marin, veljen luo pyytääkseni hänen
alaikäisen sisarensa kättä. Tapasin preussilaisvihaajan, kiihkoisen
isänmaanystävän. Hänen vastauksenaan oli jyrkkä ja ehdoton ei, ei
koskaan. Lohdutonna ja kurjana palasin takaisin varusväkeen; päivä
päivältä kulutti kaiho minua yhä enemmän. Niin eräänä talvi-iltana
tavallisuuden mukaan istuin suruissani huoneessani. Äkkiä kuuluu
portailta ääntä, ovi temmataan auki ja rinnallani hymyillen ja itkien
lepää mieleni tietty, suloinen Marini kuin ihmeen ihana valkoruusu.
Hän oli juuri paennut ja rientänyt luokseni... Mitä piti minun
nyt kunnianmiehenä tehdä? En voinut häntä takaisin toimittaa — se
olisi vienyt meidät molemmat kuoloon. Naida — siihen puuttui veljen
suostumus holhoojana. Otin ensinnäkin eron virastani voidakseni käyttää
aikani mieleni mukaan. Matkustin sitten samana iltana hänen kanssaan
pääkaupunkiin, vuokrasin huoneuston ja täällä olen vieläkin. Odotamme
siksi kunnes hän tulee täysi-ikäiseksi. Samalla vähän opiskelen.
Voi, ystävä hyvä — Wolf puristi kättäni — kunpa tietäisit, kuinka
onnellinen olen ja kuinka sanomattomasti samalla kärsin. Tyttö väikkyy
aina mielessäni ja minä olen hänen ajatuksissaan. Kumminkaan en ole
millekään hetkelliselle ajatukselle antanut mielessäni sijaa, vaikka
vaan ovi on välillämme; puhtaana ja jalona hän tahtoo tulla vaimokseni
ja minä olen hänelle siitä kunniasanani antanut. Nyt alituisesti
pelkään, että joku voisi löytää kalleuteni, että juorut voisivat
tavoittaa tätä enkeliä — — et usko, miltä se tuntuu. On hyvä, että aika
on pian jo ohi.
Puolen vuoden kuluttua hän on täysi-ikäinen. Ymmärrätkö, Dick, hän on
niin rakastettava, niin — niin helkutin kaunis — ja minäkin olen vaan
ihminen. Kun tunnen sen, kiirehdin niin pian kuin mahdollista hauskojen
veikkojen seuraan virkistääkseni itseäni pikarilla tai miekalla, jota
mieluummin kohotan niitten raukkojen puolesta, jotka eivät ole voineet
pysyä kyllin vahvoina, sillä minähän tässä parhaiten tiedän, kuinka
täynnä heikkoutta rakkaus on. — Nyt olemme asunnollani.
Jäimme seisomaan lumipyryssä tarkastellen toistemme kasvoja.
— Tule mukaan, sanoi hän hiljaa, saat nähdä hänet. On hyvä, että meillä
on ystäviä.
Astuttuamme valaistuun saliin, hän jäi kuuntelemaan ja hävisi sitten
erään raollaan olevan oven taakse. Hetken kuluttua viittasi hän minua
seuraamaan.
— Hiljaa, hiljaa, kuiskasi hän, tyttö on nukahtanut. Hän ei odottanut
minua näin aikaisin kotiin.
Pidättäen henkeäni astuin lähemmäksi. Turkkilaisella sohvalla lepäsi
tyttö kuin valkea kukka peitteenään jääkarhuntalja. Tummia suortuvia
valui kapeille, suloisille kasvoille, jotka liikuttavan luottavaisina
uinuivat tyynyllä aivankuin lapsenkasvot. Pieni, soma jalka pisti esiin
taljan alta; pikku tohveli oli vierähtänyt lattialle. Wolf kumartui
pannen sen jälleen jalkaan. Silloin tyttönen liikahti ja hymyili.
Olimme jälleen ulkona. — Hyvästi Dick, kuiskasi Wolf, pidä meitä
muistissasi. Puolusta meitä, kun maailma joskus puhuu meistä pahaa;
se kumminkin pitää tätä jonakin aivan käsittämättömänä. Tämän naisen,
minun puolisoni nimeä ei saa mikään tahra liata.
Minä en saanut tilaisuutta tähän. Joku päivä jälkeenpäin — olin jälleen
etäisessä linnakaupungissa — luin, että puolalainen kreivi von K. oli
kaksintaistelussa ampunut ylioppilas Wolf von P:n. Kaksintaistelu
oli suoritettu eräässä pikkukaupungissa, jonne oli useamman tunnin
rautatiematka pääkaupungista. Täällä olivat herrat tavanneet toisensa,
kerrottiin minulle jälkeenpäin, ja puolalainen oli loukkaavin sanoin
syyttänyt Wolfia ryöstöstä vaatien hänet taisteluun pistoleilla.
Tiedusteluni nuoresta kreivittärestä olivat turhat.
Ja tänään — tänäänkö —? Kuolinluettelo antoi vastauksen. Yhä uudelleen
luin nuo kuivat sanat:
"Tänään hautasin ylioppilas v. P:n,
jonka puolalainen kreivi v. K. ampui
Ravensbergissä." Pastori j.n.e.
ja kohta vähän alempana oli ilmoitus seuraavalta päivältä:
"Tänään hautasin vieraan naishenkilön,
joka kuolleena löydettiin kirkkotarhan
portin lähellä, kaupungin ulkopuolella."
Pastori oli lopettanut päivällisunensa ja tuli luokseni.
— Niin, niin, nyökkäsi hän, kaksi surullista tapausta; niillä kyllä
saattoi olla yhteyttä keskenään.
— Näittekö ehkä kuolleen naisen, tutkistelin minä.
— Ihmeen kaunis olento hän oli. Kuitenkin näytti hän ulkolaiselta.
Varmaan paleltui kuolijaaksi kovassa lumipyryssä.
— Tyttö tahtoi päästä rakastettunsa luokse, minä ajattelin. — Oi lempi,
tuo puhdas lempi!
Tartun lakkiini ja kuljen ulos kaupungista kirkkotarhaan. Siihen
aitaukseen, johon rikolliset ja itsemurhaajat haudataan, oli heille
kummallekin toistensa viereen valmistettu leposija. Mitä huolivat he
ympäristöstään? He olivat kumminkin viattomia.
Villi ruusuköynnös tunkeuu pensaikosta peittäen molemmat kummut
tiheäkukkaisilla oksillaan. Se kertoo kummun alla lepääville heidän
ensi kohtauksestaan arolla. Kaikki on hiljaista. Vaan yksi huokaus
kuuluu. Se on minun sydämmeni, joka vielä uskoo rakkauden voimaan.
Kesäyönunelma! — — —
HELLA ROUVA.
Hetkisen hän jo oli ollut hereillä. —
Vain hiljaa liikahtelivat hänen silmäripsensä auringonsäteen uudinten
takaa hiipiessä ohutpiirteiselle, raskaan, tumman palmikon alta
näkyvälle käsivarrelle, jolta se sitten hypähti kauniille, valkeille
kasvoille, jääden uneksimaan pitkille kaareville silmäripsille. Melkein
pelästyen oli hän heti sulkenut silmänsä jälleen. Sitten olivat kasvot
hiljaa, liikkumatta — ja nyt, nyt väreili kaarevan, rusoisen suun
ympärillä pienonen hymyily, joka tuskin rohkenee tulla näkyviinkään,
ja joka tukahutetussa liikutuksessaan ja autuudessaan vavisuttaa koko
olentoa. Hänestä tuntui niin hyvälle, niin äärettömän hyvälle. Kunpa
ei vaan mitään näkisi, ei havaitsisikaan aurinkoa — se olisi samaa
kuin tappaa unelmat. Unelmatko —? Oliko hän sitten unelmoinut? Eikö se
ollutkaan totta? Oli, tuhannen kertaa oli, se oli totta. Hän eli sen,
oli saanut kokea sen! Ja eläisi sitä edelleenkin —
Huulet aukenivat puoliksi ja ahdistuneesta rinnasta kohosi ääni,
huokaus menneistä päivistä, toivon ääni tulevasta onnesta. Ja sen
arvoituksellinen sointu häntä vähän värisytti.
Kamarineitsyt astui huoneeseen, hän luuli emäntänsä häntä huutaneen.
Mutta tämä viittasi häntä menemään liikuttamattakaan itseään,
nostamattakaan silmäripsiään.
Aivan hiljaa hän lepäsi. Vain silmäkulmat väräilivät hiljaa ja huulilla
leikki hymyily, kysyvä, toivova, liikuttava hymy, kätkien monen vuoden
vaiheet. Ja samassa hänen mieleensä muistuikin hänen koko elämänsä.
Hänelle kuvastuivat neitovuodet. Ollen nuori ja kaunis,
talojenkauppakeinotteluilla omaisuutensa hankkineen rikkaan isän ainoa
tytär, oli hän viettänyt elämää, jota vaan harvat hänenlaisistaan
voivat. Mitä hän vaan tahtoi, se tapahtui. Oikut, joita tuskin oli
sanoin lausuttukaan, täytettiin. Synnyltään alhaissukuinen isä
ylpeydellä salli kalliimman omaisuutensa esiintyä koko rikkautensa
loisteessa. Hänen tähtensä ei isälle mikään uhraus ollut liijan suuri.
Tyttärelleen hän tahtoi kovilla ponnistuksilla ansaittujen rahojensa
avulla hankkia ylemmissä seurapiireissä aseman, jota itselleen alhaisen
sivistyksensä vuoksi ei ollut kyennyt saavuttamaan. Tytön piti kerran
naida mies, jolla olisi mainetta ja arvonimiä. Siinä oli hänestä
lapsensa onni, hänen omakin onnensa.